SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 3: UKKONEN, KAATOSATEEN KASTELEMAT KENGÄT JA YKSI HIENOIMMISTA KEIKOISTA, JOITA OLEN TÄNÄ VUONNA NÄHNYT

Kun viime vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Vestan biisin Sun katu, olin varma, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, minä olin varma, koska kyseinen biisi oli aivan järjettömän hieno ja sai aikaan kylmiä väreitä vielä lukemattomien kuuntelukertojen jälkeenkin. Olin siitä varma, enkä ollut väärässä, tänä keväänä Vestasta nimittäin todellakin kuultiin ja debyyttialbumi Lohtulauseita sai osakseen hyviä arvosteluita ja suunnattomasti ylistystä sosiaalisessa mediassa, eikä todellakaan turhaan, Lohtulauseita on ehdottomasti yksi tämän vuoden hienoimmista albumeista. Se on myös itselleni yksi tämän vuoden tärkeimmistä albumeista ja koska en päässyt näkemään Vestaa värivaloissa vielä keväällä, odotin Suomipop festivaalin keikkaa äärimmäisen innoissani, minä todella halusin nähdä Vestan, sillä Lohtulauseita on aivan käsittämättömän hieno albumi ja kuulostaa kuulokkeissani taianomaisen hyvältä, uskoin, että värivalojen loisteessa se tulisi olemaan varmasti vielä enemmän, värivaloissa se tulisi saamaan kyyneleet silmäkulmiini, räjäyttämään mieleni.

Minä en olisi voinut olla enemmän oikeassa, sillä kun Vesta nousi sinä lauantaina järjettömässä kuumuudessa päivän ensimmäisenä artistina lavalle biisinsä Paikka varattuna kanssa minä olin sanaton, tämän ihanan naisen rauhallisessa olemuksessa oli jotain todella pysäyttävää, jotain sellaista, mikä sai minut sanattomaksi. Rauhallisuuden lisäksi hänen olemuksessaan oli jotain keskeneräistä, jotain vähän epävarmaa, mutta kuitenkin niin, että se epävarmuus sai musiikin kuulostamaan jotenkin äärettömän aidolta, sellaiselta, mitä en olisi osannut tavallaan edes odottaa. Musiikki ja kaikki ne uskomattoman rakkaiksi kasvaneet biisit kuulostivat hienommilta kuin olin osannut odottaa, auringonsäteet saivat helteen tuntumaan sietämättömältä ja tunsin, kuinka hiki virtasi pitkin selkääni, oli juuri niin tavattoman kuuma, että minusta hetkitäin tuntui, etten pystyisi seisomaan siinä yleisömeren keskellä enää hetkeäkään. Tuntui, että saattaisin menettää tajuntani hetkellä millä hyvänsä, mutta minä tahdoin kuitenkin jäädä siihen kaikesta huolimatta, sillä tahdoin kuulla Vestan keikan ensimmäisistä sekunneista viimeisiin, sillä musiikki kuulosti biisi toisensa jälkeen paremmalta ja esimerkiksi Vestallica kuulosti paljon suuremmalta kuin koskaan aiemmin, minä en yksinkertaisesti tahtonut menettää yhtäkään sekuntia siitä. Enkä minä menettänyt, olin käsittämättömän onnellinen saadessani viimein kuulla kaikki ne rakkaat biisit värivalojen loisteessa ja nostin hetkittäin käteni ilmaan siitä rakkaudesta, joka tuntui sydämessäni kuin hyökyaalto, auringonsäteet häikäisivät silmiäni laulaessani mukana rakkaita sanoja, hymyillessäni ihan loputtomasti.



Keikan jälkeen olin vielä vähän varmempi siitä, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, koko suuri maailma tulee vielä kuulemaan tästä ihanasta ja äärettömän lahjakkaasta naisesta. Vesta on aivan yksinkertaisesti juuri jotain sellaista, mitä suomalainen musiikkimaailma oli kaivannut ja samalla jotain sellaista, mitä minä olin kaivannut kauan, jotain aitoa ja erilaista, jotain sellaista, mistä kuulee, kuinka suunnattomalla rakkaudella musiikkia on tehty. Olin äärettömän varma siitä, että Vestasta tullaan vielä kuulemaan ja kävellessäni viettämään sen maailman rakkaimman kanssa aikaa hetkeksi ennen seuraavaa aikataulussani olevaa keikkaa aivan koko edellisen keikan ajan kaipaamani vesisade alkoi vähitellen ilmoittelemaan itsestään, varovaiset sadepisarat putosivat kasvoilleni auringonsäteiden vielä polttaessa kalpeaa ihoani.

Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun ukkonen jyrähti ensimmäisen kerran ja varovainen vesisade muuttui kaatosateeksi, jota katselimme sateenvarjon alta ukkosen hetkittäin jyrähdellessä. Hetkeksi kaatosade ehti lakata, mutta palasi pian entistä rankempana ja sitä uskomatonta kaatosadetta ei päässyt enää pakoon sateenvarjon alle, juoksin sen maailman rakkaimman perässä Kilpisen sillan suojaan, eikä vaatteissani ollut sateensuojaan päästyäni enää ensimmäistäkään kuivaa kohtaa. Enää ei ole ainakaan kuuma, nauroin kaatosateen taas lakatessa ja hetkeä myöhemmin kävelin takaisin festivaalialueelle katsomaan seuraavaa keikkaa, mekko vettä valuvana ja kengät niin märkinä, että ne tihkuivat vettä.



Jenni Vartiainen on ollut jo kauan yksi Suomen menestyneimmistä naisartisteista ja nähtyäni hänet vuosien saatossa jo melkein luvattoman useasti värivalojen loisteessa minulla ei ole edes pienintäkään syytä epäillä, että miksi. Vartiainen on ehdottoman valovoimainen artisti ja palattuaan viime tammikuussa tauoltaan uuden singlelohkaisunsa Turvasana kanssa sekä myöhemmin singlelohkaisujen Se oikea, Väärään suuntaan ja Voulez-vous hänestä tuli myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä näiden biisien myötä hän on tuonut itsestään esille jotain ihan uutta, jotain sellaista, mitä hänen aiemmassa tuotannossaan ei olla päästy kuulemaan. Odotin jo viime kesänä pääseväni pian kuulemaan Vartiaisen uutta musiikkia albumimittaisena, mutta ainakaan tähän mennessä albumia ei ole vielä ilmestynyt, joten odotan edelleen, uskon sen nimittäin olevan jotain ihan täysin erilaista kuin vuonna 2013 ilmestynyt aivan uskomattoman ihana Terra.

Olen nähnyt Jenni Vartiaisen värivalojen loisteessa melkein luvattoman useasti, olen saanut todistaa festarikeikkoja Jurassic Rockissa, Ilosaarirockissa ja Suomipop festivaaleilla, klubikeikkoja Tavastialla, Nosturissa ja niin monessa paikassa, etten enää edes muista, mutta kertaakaan minä en ole joutunut pettymään, enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Seistessäni yleisömeressä lauantaina mekko vettä valuvana ja kengät niin märkinä, että ne tihkuivat vettä katselin sadetakkeihin pukeutunutta yleisöä ja hymyilin hetken itsekseni, kuinka ihmiset olivat selkeästi päättäneet katsoa tämän keikan alusta loppuun asti. Minäkin päätin ja Jenni Vartiaisen lopulta noustessa värivaloihin muistin taas, miksi se on niin taianomaista, miksi vuosia sitten oli suljettava silmänsä tunteiden uskomattoman hienoa. Sanojen ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan kaikuessa yleisömeren ylitse tunsin, kuinka vesisade yltyi jälleen, lauloin mukana kyynelten tarttuessa vesipisaroiden kanssa kasvoilleni ja vaikka nautin aivan suunnattomasti, päätin kuitenkin lähteä, sillä laukkuni oli läpimärkä ja kamerani ei todennäköisesti olisi kestänyt sitä sadetta enää hetkeäkään, kävellessäni matkakeskuksen kautta maailman rakkaimman luokse minä kuuntelin vielä, kuinka kauempana Jenni Vartiainen sai yleisömeren laulamaan yhden suurimman hittibiisinsä mukana, kadutti vähän, mutta ei sitten kuitenkaan tarpeeksi, että olisinkin palannut yleisömereen ja antanut kamerani kuolla siihen sateeseen.

Olen saattanut joskus aiemmin kirjoittaa siitä, kuinka ensimmäinen biisi, jonka muistan koskaan elämässäni kuulleeni on Kaija Koon Kuka keksi rakkauden, ensimmäinen biisi, vaikka vanhempieni mukaan kyseinen biisi ei kuitenkaan ole edes ensimmäinen biisi, jota olen laulanut mukana, ilmeisesti ensimmäinen mukana laulamani biisi on Hanna Ekolan Villihevosia, mutta itse en sitä kuitenkaan muista. Minulle Kaija Koon Kuka keksi rakkauden on ensimmäinen biisi, johon liittyy selkeitä muistoja ja siksi se on minulle niin erityinen, siksi myös Kaija Koo on minulle erityinen artisti ja seistessäni lauantai-iltana Lutakonaukiolla Kaija Koon noustessa lavalle en voinut kuin hymähtää tyytyväisenä, kuinka onnellinen olen siitä, että se ensimmäinen oli juuri Kaija Koon biisi. Tämä nainen on nimittäin aivan ehdottomasti yksi parhaista suomalaisista naisartisteista ja saavuttanut kaiken musiikkiuransa aikana jopa enemmän kuin ansaitusti, eikä sellaista ääntä ole varmasti kenelläkään muulla, siinä on jotain todella ainutlaatuista. Kaija Koossa on jotain todella ainutlaatuista, hymyilin itsekseni laulaessani mukana ensimmäistä biisiä Tinakenkätyttö, biisiä, joka on niin suuri, että varmasti jokainen siinä yleisömeressä osasi ulkoa jokaisen sanan, lauloi mukana kuin ei olisi koskaan ennen laulanut.

Eivätkä Kaunis, rietas, onnellinen ja sanat sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään / ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää / mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas / ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa jääneet yhtään Tinakenkätytön varjoon, yleisömeri muuttui suureksi kuoroksi ja minusta tuntui, että juuri ne sanat minä siinä hetkessä tarvitsin. Kaija Koo kertoi, kuinka hän on saanut kuulla vuosien mittaan paljon siitä, kuinka hän laulaa aina rakkaudesta, mutta kuinka hän kuitenkin on siitä ylpeä ja kuinka hänellä on yksi biisi, jota hän ei ole missään vaiheessa tahtonut jättää pois settilistoista. Niin seuraavana soi Kuka keksi rakkauden, biisi, josta hän ei ole suostunut luopumaan ja hyvä niin, sillä minun silmiini tarttuivat kuin väkisin kyyneleet sanojen jos sinä et jäis / en minäkään täällä olla vois / eikä ikäväni tänne jäis / tähtenä lentäisin kauas ja hiljaa hiipuisin pois / tyydyn vastaukseen / joku keksi rakkauden / ja sinä toit minulle sen kaikuessa kauniina kesäillan lempeässä valossa. Siitä eteenpäin minä olin yhtä onnellisuutta laulaessani mukana ihan jokaisen biisin, hymyilin loputtomasti auringonlaskun maalatessa maisemaa harmoniaan ja kun lopulta Kaija Koo saapui vielä lyhyen encoren ajaksi lavalle minun elämäni pysähtyi, Apulannan Valot pimeyksien reunoilla sai siinä hetkessä aivan uuden merkityksen, aivan uuden elämän Kaija Koon uskomattoman äänen kertoessa sen saman, joka saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen Apulannan keikoilla. Siihen oli kaunista lopettaa, niin täydellistä, mietin kävellessäni hitaasti toisen lavan suuntaan ihmismassan keskellä.

Haloo Helsinki! on yhtye, joka on ollut jo kauan kiistatta yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä ja saavuttanut uransa aikana enemmän kuin moni suomalainen yhtye tulee koskaan saavuttamaan. Yhtye piti puolitoista vuotta sitten todella ansaittua taukoa ja palasi viime vuonna värivalojen loisteeseen julkaistuaan kuudennen studioalbuminsa Hulluuden Highway, joka nousi heti julkaisuviikollaan Suomen virallisen albumilistan kärkeen pysyen siellä yhdeksän viikkoa, oli siis aivan ehdottoman selvää, että Haloo Helsinki! oli palannut vahvempana kuin koskaan. Nyt yhtye on kuitenkin ilmoittanut jäävänsä uudelleen tauolle, tällä kertaa vain kirjoittaakseen uutta musiikkia ja minulle oli jostain syystä äärettömän tärkeää päästä näkemään yhtye ennen tulevaa taukoa, siksi seistessäni yleisömeren keskellä lauantai-iltana yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen olin sanaton, en muistanut yhtyeen pääsevän jo ensimmäisistä sekunneista lähtien niin syvälle rintalastani alle tai saavan yleisömerta muuttumaan valtavaksi liekkimereksi jo ennen ensimmäistä kertosäettä, en vain ollut osannut odottaa mitään niin suurta. Vaikka olin kokenut sen monesti aiemmin, silti se yllätti.

Haloo Helsinki! sai minut tanssimaan jalkani kipeiksi siitä ihan hillittömästä onnellisuudesta ja hymyillen laulamaan yleisömeren mukana sanoja, jotka ovat soineet kuulokkeissani nyt luvattoman paljon, laulamaan jo ensimmäisen biisin Farssi mukana ja jatkaen seuraavana kuultuun biisiin Beibi, sanoihin jos mä tähän lähden / sua piiloon kätke en / vaan aion olla silminnähden onnellinen, niihin, jotka soivat kuulokkeissani neljä vuotta sitten enemmän kuin monet muut. Toisaalta, on todella vähän tämän yhtyeen biisejä, jotka eivät olisi soineet kuulokkeissani aivan luvattoman paljon ja yhtyeen soittessa vuonna 2011 ilmestyneen biisin Jos mun pokka pettää, mieleeni tulvi muistoja vuosien takaa, siltä keväältä, kun kävin ostamassa yhtyeen kolmannen albumin ja elämä oli niin kovin erilaista kuin nykyään, eikä edes seuraavana soitettu samana vuonna ilmestynyt Maailman toisella puolen säästänyt minua muistoilta. Muistot veivät mennessään biisistä toiseen, mutta Haloo Helsinki! kuulosti biisi toisensa jälkeen yhtä uskomattomalta, yhtye oli vielä vahvempi kuin viime kesänä ja sinä iltana Lutakonaukiolla todistamani keikka varmasti yksi hienoimmista, joita olen yhtyeeltä todistanut, yhtye vain oli parempi kuin koskaan aiemmin, suurempi ja vahvempi, mutta silti jollain oikealla tavalla rikkinäinen, sellainen, joka vei mukanaan aivan armottomasti, mutta lempeästi, niin, ettei voinut kuin antautua.



Yksi keikan ehdottomasti kauneimmista hetkistä oli keikan loppupuolella kuultu Kuussa tuulee ja sanat tartu kädestä käteen / laula sielusta sieluun / kasta varpaat kylmään veteen / hyppää täysillä joutsenlauluun / sillä sinä ja minä / niin elävinä / pystymme kuulemaan / jos kuussa alkaa tuulemaan yleisömeren uskomattoman kuorolauluna, ne sanat ja biisi kokonaisuudessaan ovat minulle aivan äärettömän tärkeät, niihin liittyy paljon sellaista, mitä on edelleen vaikea pukea sanoiksi. Sinä iltana, värivalojen häikäistessä silmiä seistessäni ihan valtavaksi kuoroksi kasvaneen yleisömeren keskellä minun olisi ollut vaikeaa olla yhtään sen onnellisempi. Sitä valtameren kokoista onnellisuuttani minä tanssin viimeisen biisin Ei suomalaiset tanssi aikana, tanssin niin kuin en olisi koskaan tanssinut, tanssin jalkani kipeiksi ja olin yksinkertaisesti niin uskomattoman vahvasti elossa, että se tuntui valehtelematta ihan jokaisessa hengenvedossani, jokaisessa solussani ja jokaisessa selkärankani nikamassa, se tuntui kipeissä jaloissani, kun tanssin huolimatta kivusta, jota olin tuntenut koko viikonlopun ajan liian asfaltilla seisomisen ansiosta, tanssin, sillä siinä hetkessä kivulla ei ollut mitään merkitystä. Siinä hetkessä merkitystä oli vain värivaloissa soittavalla yhtyeellä, musiikilla ja onnellisuudella ja kun yhtye biisin päättyessä katosi lavalta minun sydämeni huusi we want more, niin huusi myös koko valtava yleisö.

Lopulta yhtye palasi lavalle värivalojen loisteeseen soittamaan encoren, jonka ensimmäinen biisi oli Texas, biisi, joka soi kuulokkeissani helmikuussa matkustaessani Helsinkiin työhaastatteluun ja kuvitellessani itsevarmasti, että elämäni olisi siitä eteenpäin siellä. Kuten olettaa saattaa, elämäni ei vieläkään ole siellä, mutta kyseinen biisi on silti jatkanut soimistaan kuulokkeissani ja kuullessani biisin värivalojen loisteessa en voinut kuin tanssia, laulaa aivan samoin kuin olen laulanut helmikuusta asti. Eikä se tanssiminen siihen päättynyt, seuraava biisi Pulp Fiction sai minut tanssimaan vielä lujempaa ja festivaalin viimeiseksi biisiksi jäänyt Hulluuden Highway puolestaan laulamaan niin, että festivaalin aikana muutenkin kärsinyt ääneni tuntui katoavan jokaisella hengenvedollani vähän enemmän. Hulluuden Highway ja sanat kun valot sammuu niin sä kaiken näät / kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät / suljet silmäsi ja hengität / kyllä kaikesta sä vielä selviät / joku voimas vei, vaik sä huusit ei / tää on hulluuden highway / avaat silmäsi ja hengität / ehkä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot olivat ihan täydellinen päätös Suomipop festivaalille tänä vuonna, niin täydellinen, että tanssin askeleeni rantaan katsomaan, kuinka taivas oli horisontissa kovin kauniin vaaleanpunainen.

TOUKOKUUSSA KUUNTELIN KESÄYÖTÄ

Toukokuussa kuuntelin huomattavan vähän musiikkia, mutta niinä sellaisina hetkinä, kun kuuntelin, musiikki kuulosti paremmalta kuin se on vuosiin kuulostanut, ne hetket olivat tavallaan erityisiä. Yhtenä kauniina iltana pikkukaupungin rauhallisuudessa kävelin kylän poikki rantaan valokuvaamaan auringonlaskua, aivan tavallista auringonlaskua rantaan, jossa olen kuvannut useammin kuin pystyisin koskaan muistamaan. Istuin rantakalliolla ja maailma oli niin äärettömän kaunis, että se tuntui melkein epätodelliselta ja kävellessäni kotiin kuulokkeissani soivat sanat kun valot sammuu niin sä kaiken näät / kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät / suljet silmäsi ja hengität / kyllä kaikesta sä vielä selviät. Siinä hetkessä Haloo Helsinki! kuulosti yksinkertaisesti niin hyvältä, että minun oli käveltävä pidempää reittiä kotiin, ihan vain kuunnellakseni vielä vähän enemmän, musiikki ei ollut aikoihin kuulostanut niin järjettömän hienolta. Ihan muutamaa päivää myöhemmin istuin bussissa matkalla tänne, auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni maisemien vaihtuessa ikkunalasin takana ja kuulokkeissani soi musiikkia vuosien takaa, äärimmäisen rakasta musiikkia ja siinä hetkessä, kun PMMP soi kuulokkeissani kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, eikä pelkästään siksi, että oli tavattoman haikeaa lähteä pikkukaupungista vaan myös siksi, että ne biisit kuulostivat vielä vuosien jälkeenkin niin ihmeellisiltä.

Sillä samalla bussimatkalla ja viikkoa myöhemmällä bussimatkalla, kun matkustin sinne, missä raitiovaunut kolisivat ohitseni ja vastaantulijat juoksivat rautatieasemalla, kuulokkeissani soivat myös Scandinavian Music Group, Mira Luoti ja Magenta Skycode sekä luonnollisesti Von Hertzen Brothers, joka kuulosti Tavastialla värivalojen loisteessa paremmalta kuin aikoihin, yleisömeren keskellä oli aivan järjettömän kuuma ja takanani seisonut mies kaatoi oluensa kengilleni, eikä kumpikaan edellä mainituista haitannut minua, sillä musiikki oli juuri niin suurta. Kävellessäni keikan jälkeen Tavastialta kaukoliikenteen terminaaliin kuulokkeissani soi Olavi Uusivirran Kesäyön uni ja sanojen joka ilta sun sydämesi lyö / yhden kerran liikaa / kun elämä on uni kesäyön / vain tää hetki on aikaa soidessa korvissani olisin halunnut tanssia keskellä Helsingin keskustaa. Seuraavalla viikolla töihin kävellessäni aamun lempeät auringonsäteet lämmittivät selkärankaani pysähtyessäni valokuvaamaan omenapuun kukkia ja kuiskailin ilmaan sanoja kirjoitan yhä lauluja / aina meistä kahdesta / vaikket niistä itsees tunnista / oot mukana. Toukokuussa tämä Intiaanikesän Neiti Kesäheinä oli yksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä biiseistä, mutta niin oli myös Pariisin Kevään Kesäyö ja se hetki, kun kävelin seitsemäntoista tuntisen työpäivän jälkeen yöllä maailman rakkaimman luokse kyseisen biisin soidessa kuulokkeissani, oli ihmeellinen, aivan erityinen, kuten myös se biisi ja siihen liittyvät muistot vuosien takaa.

Lopuksi minun on ehdottomasti vielä mainittava yhtye nimeltä Platoninen vuosi, nimittäin kyseinen yhtye sai minut inspiroitumaan viime vuonna aivan suunnattomasti kirjoittamisesta ja niin se sai minut inspiroitumaan kirjoittamisesta myös toukokuussa, kirjoitin jopa kokonaisen runon, sellaisen, joka ei jäänyt keskeneräiseksi. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan esimerkiksi uskomattoman kauniin biisin nimeltä Mare nostrum, se kuulosti yhtenä auringonsäteiden maalaamana iltapäivänä istuessani bussissa matkalla kotiin niin kauniilta, että tuntui kuin olisin ollut unessa, hymyilin itsekseni jäädessäni bussista ja kotona kirjoitin kauniita sanoja muistikirjaan. Kokosin ihan hetki sitten kaikista näistä ja monista muista biiseistä soittolistan, ihan vain, että muistaisin, miltä tämä toukokuu kuulosti ja toivon, että sinäkin kuuntelisit tänään musiikkia, se on hetkittäin niin erityistä, etteivät sanat riitä ja on vain tanssittava kesken kotimatkan.

OODI SUOMALAISELLE MUSIIKILLE // SUOMIPOP FESTIVAALI 2017

Heinäkuun puolessavälissä minä seisoin yleisömeren keskellä Lutakonaukiolla, tunsin kyynelten tarttuvan kiteinä silmäkulmiini ja unohduin miettimään, kuinka suunnattomasti suomalainen ja erityisesti suomenkielinen musiikki merkitsee minulle. Jos osaisin, kirjoittaisin oodin suomalaiselle musiikille, mutta sen sijaan aion seuraavaksi kertoa teille kolmesta aivan uskomattoman onnellisesta heinäkuisesta päivästä, jotka vietin pikkusiskoni kanssa Suomipop festivaaleilla. Minä aion kertoa teille siitä, kuinka seisoin kaatosateessa Antti Tuiskun keikalla huutamassa ääntäni käheäksi ja kuinka seuraavana päivänä seisoin yleisömeren keskellä Ellinooran saadessa kyyneleet silmäkulmiin, aion kertoa teille siitä, kuinka Apulannan noustessa värivalojen loisteeseen olisin halunnut kertoa kaikille, kuinka kyseinen yhtye merkitsee minulle enemmän kuin yksikään yhtye on koskaan merkinnyt tai tulee merkitsemään.

     Aion kertoa teille musiikista, mutta vielä enemmän rakkaudesta musiikkiin.

Ensimmäinen artisti, jota päädyin festivaalin aikana katsomaan oli Sanni ja seistessäni siinä yleisömeren keskellä tunsin, kuinka varovaiset kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini. Mikään ei ollut kesäkuun alun jälkeen tuntunut niin syvällä kylkiluiden alla ja ehkä nimenomaan siksi se tuntui niin epätodelliselta, olin tavallaan kuvitellut, ettei enää yksinkertaisesti mikään voisi koskettaa minua niin. Sanojen sotke mun hiukset, sulata mieli / mä olen tyhmä, sä olet tyhmä / mulla on diagnoosi saadessa onnellisuuden tarttumaan olkapäästä unohduin miettimään, kuinka kolme vuotta sitten yhtenä heinäkuisena päivänä kuunneltiin autossa klassista musiikkia, pysähdyttiin hetkeksi kiroilemaan eksyttyämme vieraaseen kaupunkiin ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta kävellessämme viimein leirintäalueelle, unohduin miettimään, kuinka kaikesta siitä huolimatta seuraavat kolme vuorokautta olivat täynnä onnellisuutta. Niiden kolmen vuorokauden aikana Ilosaarirockissa minä olin aivan äärettömän onnellinen, tanssin aamuyöllä leirintäalueella ja kaikista tärkeimpänä hymyilin typerästi hukkuessani musiikkiin, nostin kädet ilmaan tuntiessani olevani enemmän kuin koskaan elossa ja hetkittäin suljin silmäni tunteakseni kaiken aivan jokaisessa hengenvedossani, mutta se, miksi unohduin miettimään niitä kolmen vuoden takaisia hetkiä liittyy siihen, että sinä viikonloppuna Tähtiteltan yleisömeressä näin ensimmäistä kertaa, kuinka Sanni nousi värivalojen loisteeseen.

Silloin kolme vuotta sitten odotin tämän äärimmäisen ihanan naisen Ilosaarirockin keikkaa aivan suunnattoman innoissani ja seisoessani sitten Tähtiteltassa keskellä yleisömerta en saanutkaan keikasta irti tarpeeksi, hauraassa sydämessäni tuntui ainoastaan tyhjyys. Tyhjyys, joka oli olemassa enää käsitteenä seistessäni Suomipop festivaalin päälavan yleisömeressä sanojen mä tiedän, missä asut ja mä seuraan sua himaan / joo, mä otan susta kuvia, kun sä menet Siwaan / itsehän sä tätä halusit tuntuessa niin voimakkailta, että olin loputonta sanattomuutta kaikessa onnellisuudessani. Siitä kolmen vuoden takaisesta tyhjyyteen verhoutuneesta hetkestä tähän hetkeen on kuljettu uskomattoman pitkä matka, mietin kuiskatessani mukana sanoja mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä / jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä ja olin taas valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, mutta silti niin käsittämättömän suurta rakkautta, ettei siihen riitä mitkään valtameret tai vuoristot. Niin käsittämättömän suurta rakkautta, etten minä osannut kuin hymyillä ja antautua musiikilla sen viedessä mukanaan sanojen sanojen mun ajatukseni jos joku kuulis, kuoren alla jotain muuta kun luulis / mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi kaikuessa Lutakonaukiolla varmasti vahvempina kuin koskaan aiemmin. Sanni on nykyään ehdottomasti yksi niistä artisteista, joiden keikoille voi mennä pelkäämättä joutuvansa pettymään ja myös yksi niistä artisteista, jotka saavat kerta toisensa jälkeen allekirjoittaneen liikuttumaan kyyneliin yleisömeren keskellä, toisin kuin kolme vuotta sitten Ilosaarirockin tähtiteltassa seistessäni Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena päivänä en olisi halunnut olla missään muualla, olin olemassa vain sitä hetkeä varten.

Yö on yksi niistä yhtyeistä, joita olen kuunnellut lapsuudestani asti ja siksi sillä tulee aina olemaan aivan erityinen paikka sydämessäni. Kyseinen yhtye on soinut lapsuuden automatkoilla, kun istuimme pikkusiskoni kanssa vanhan automme takapenkillä ja se on soinut viettäessämme lapsuutemme kesäpäiviä mökillä, mutta aivan yhtä vahvasti se on soinut myös niinä hetkinä, kun olen itkenyt toivottomuuttani teini-ikäisenä julisteilla tapetoidussa huoneessani. Yö on yksinkertaisesti soinut kaikissa elämäntilanteissani ja istuessani kymmenen vuotta sitten Savonlinnasalissa pikkusiskoni kanssa Yön konserttisalikeikalla en todellakaan olisi uskonut, että seuraavan kerran olisimme yhtyeen keikalla yhdessä vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Etkö oikeasti ole nähnyt kuin viimeksi kymmenen vuotta sitten, kysyin vielä seistessämme harmaan taivaan alla Lutakonaukiolla hieman ennen keikan alkamista ja lopulta yhtyeen noustessa värivalojen loisteessa lavalle olin valtavan liikuttunut, enkä pelkästään musiikista vaan myös siitä, että kymmenen vuotta oli mennyt kuin huomaamatta ja siinä me edelleen seisoimme, eikä meistä kumpikaan rakastanut yhtyettä yhtään vähempää kuin kymmenen vuotta sitten. Harmaan taivaan alla minä rakastin aivan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, tunsin kyyneleet silmäkulmissani huutaessani ilmaan äärimmäisen rakkaita sanoja ja tanssin tuntemattoman kanssa sanojen niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen / on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen kaikuessa yleisömeren ylitse järven toiselle puolen, olin aivan käsittämättömän onnellinen ja tihkusateen kastellessa hiuksiani minä olisin vain halunnut kiittää kaikesta siitä, mitä suomenkielinen musiikki ja nimenomaan tämä yhtye on minulle antanut, halunnut kiittää kaikesta siitä loputtomasta rakkaudesta.

Vaikka tämähän on siis tavallaan mielipidekysymys, voin kertoa teille, että tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista nyt on vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, enkä neljäntoista vuoden takaisena fanityttönä voisi oikeastaan olla yhtään ylpeämpi kirjoittaessani näin. Antti Tuisku ei ollut ensimmäinen artisti, johon rakastuin sydänjuuriani myöten, mutta silloin neljätoista vuotta sitten vaaleansiniset seinäni täyttyivät kyseisen miehen kuvista ja keräsin jokaisen artistiin liittyvän lehtiartikkelin, se oli itselleni tavallaan fanittamisen kulta-aikaa: suuri osa kavereistani rakastui samaan artistiin, koulussa välitunneilla puhuttiin ainoastaan artistin ensimmäisestä albumista ja kotona tämän artistin julisteilla tapetoidussa huoneessani laitoin sen samaisen debyyttialbumin pyörimään mankkaan, jonka olemassaolo mahdollisti musiikin rakastamisen, silloin en todellakaan kuunnellut musiikkia tietokoneelta.

Neljässätoista vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, mutta kaikesta huolimatta artisti on jäänyt kummittelemaan soittolistoilleni ja tätäkin kirjoittaessani olen jälleen päätynyt kuuntelemaan artistin vanhempaa tuotantoa vain huomatakseni, että muistan edelleen jokaisen biisin melkein sanatarkasti ulkoa. En kuitenkaan tullut kertomaan teille siitä vaan siitä hetkestä, kun seisoin pikkusiskoni kanssa yleisömeren keskellä kaatosateessa vähän ennen vuorokauden vaihdetta ja katselin Antti Tuiskun nousevan lavalle värivalojen loisteessa, nimittäin sitä hullua tunnetta ei olisi mitenkään mahdollista kuvailla sanoin. Siinä oli jotain ihan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla hetkessä oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisessa hengenvedossani ja olin tavattoman ylpeä miehestä, joka sai yleisömeren muuttumaan liekkimereksi jo pelkästään nousemalla lavalle. Se tunne liittyi erittäin vahvasti myös siihen, että historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne neljäntoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui yksinkertaisesti aivan uskomattomalta nähdä yleisömeren leimahtavan liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui niin uskomattomalta, että olisin voinut itkeä silmät päästäni siitä rakkaudesta ja loputtomasta ylpeydestä, kaiken jälkeen tämä mies on todellakin ansainnut sen kaiken.

Viime syksynä seisoin satamassa kameran kanssa, katselin maisemaa linssin lävitse ja korvissa soivat sanat se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää, epämääräinen tunnemassa rintalastan alla kasvoi niin suureksi, että kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Siinä hetkessä minä rakastuin Ellinooraan, rakastuin ääneen, joka rauhoitti kävellessäni myöhemmin kotiin ja ääneen, joka oli yksinkertaisesti niin lohdullisen kaunis, ettei minulla riittäneet sanat. Heinäkuun puolessävälissä seisoin yleisömeren keskellä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, en osannut olla hymyilemättä ja suljin hitaasti silmäni, kun lämpimän tuulen tarttuessa hiuksiini tämä valloittavan ihana nainen lauloi oot savu keuhkoissa / sanoit ite pitäis lopettaa ajoissa / kerroit myös et leevien lauluja, kuuntelet kun sua surettaa / me sielunveljiä ollaan. Siinä hetkessä en olisi yksinkertaisesti voinut olla yhtään onnellisempi, siinä hetkessä, muutaman kymmenen metrin päässä siitä, missä seisoin viime syksynä katselemassa maisemaa linssin lävitse, annoin musiikin viedä hymyillessäni onnellisuuttani.

Ellinooran Villi lapsi oli ehdottomasti yksi viime vuoden hienoimmista ja itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista, se oli omalla tavallaan äärettömän aito ja ehkä nimenomaan siksi se on edelleen yksi niistä albumeista, jotka soivat jatkuvasti kuulokkeissani. Sen lisäksi, että kyseinen albumi kuuluu ehdottomiin suosikkeihini, kuuluu myös Ellinoora ehdottomiin suosikkiartisteihini ja seistessäni siinä yleisömeren keskellä kuiskaamassa varovaisesti ilmaan sanoja vaik sut on luotu kantamaan / nousemaan aina uudestaan / oon pahoillani en osannut lohduttaa / mut lupaan vielä se helpottaa en osannut epäillä hetkeäkään, miksi.  Ellinoora on tällä hetkellä aivan ehdottomasti yksi lupaavimmista ja mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista ja odotan äärimmäisen innoissani, millaista musiikkia artistilta tulevaisuudessa tullaan kuulemaan. Sinä perjantaisena iltapäivänä Lutakonaukiolla kuitenkin kaikuivat sanat lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa / ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa / nostetaan keskikaljamaljat ilmaan / tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas auringonsäteisiin verhoutuneen yleisömeren muuttuessa valtavaksi kuoroksi ja se oli yksi tämän kesän kauneimmista hetkistä.

Viisi vuotta sitten itkin sanoille siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi Ilosaarirockissa ja vuosi sitten tanssin onnellisuuttani hennon vesisateen kastellessa hiukseni Provinssissa, nämä molemmat hetket olivat tavallaan äärettömän taianomaisia ja niin ovat olleet kaikki ne hetket, jolloin olen nähnyt Chisun nousevan värivalojen loisteeseen. Ne hetket ovat tavallaan aina aivan uusia ja tuntemattomia, keinuttavat mukanaan tunteiden sijaan vaikeimmissa muistoissa löytäen avonaiset haavat haurailta käsivarsiltani tai jättävät vetämättä turpaan kyynelteni valuessa vuolaina poskipäille, tanssittavat mukanaan loputtomassa onnellisuudessa tai antavat tilaa hengittää, olla olemassa vain siinä musiikissa. Parhaimmillaan Chisu on kuitenkin todennäköisesti silloin, kun kuulija antautuu musiikille koko olemuksellaan ja antaa musiikin keinuttaa mukanaan tunteissa välittämättä siitä, istuuko kotona kynttilöiden valossa vai seisooko yleisömeren keskellä itkemässä, Chisun musiikki on nimittäin täynnä niin käsittämättömän suuria tunteita, etteivät niitä kuvailemaan riittäisi edes kaikki maailman sanat. Niihin ei riittäisi keskeneräiset lauseet tai kauniisti kirjoitetut romaanit, minä mietin vielä pidätellessäni kyyneleitä Lutakonaukiolla sanojen mut mussa ei oo mitään / mussa ei oo mitään uutta / oon vielä samanlainen / sama mieli sama sydän / sama nainen kaikuessa korvissani auringonsäteiden piiloutuessa hetkittäin armottoman harmaan pilviverhon taakse, sekin hetki oli minulle uusi ja valtavan taianomainen, aina aivan niitä viimeisiä sydänjuuria myöten koskettava kaikessa raakuudessaan ja kauneudessaan, siksi minä rakastan niin paljon.

 

Miksi Juha Tapion keikat tuntuvat olevan yllättävän usein loppuunmyytyjä, mikä siinä miehessä jaksaa viehättää vuodesta toiseen, muistan miettineeni vuosia sitten kuunnellessani radiota matkalla sinne, missä raitiovaunut vuosien ajan kolisivat ohitseni. Kolme vuotta sitten seistessäni Tavastialla eturivissä sinisten värivalojen loisteessa vastausta siihen kysymykseen ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, kun ensimmäisestä sekunnista viimeiseen olin äärettömän suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmassa huusin ääntäni käheäksi, ei yksinkertaisesti tarvinnut miettiä hetkeäkään tai epäillä olevansa väärässä. Siinä hetkessä tiesin vastauksen siihen kysymykseen. Juha Tapion keikat ovat loppuunmyytyjä nimenomaan siksi, ettei eturivissä värivalojen loisteessa millään muulla ole minkäänlaista merkitystä kuin musiikilla ja sillä musiikilla on juuri niin käsittämättömän suuri voima, ettei siinä ole yhtään mitään järkeä. Juha Tapiossa on jotain hirvittävän liikuttavaa, värivalojen loisteessa on vain itkettävä onnellisuuttaan ja suljettava silmänsä, hengitettävä musiikkia keuhkojensa täydeltä.

Vuosia Tavastian keikan jälkeen istuin hiljaisena pöydän ääressä ja kuuntelin, kuinka vastapäätäni istunut nainen kertoi, ettei pidä Juha Tapion musiikista, koska se on niin kamalan synkkää. En vastannut mitään, mutta kuin huomaamattani unohduin miettimään, että nimenomaan siksi Juha Tapio on niin menestynyt, siksi suomalaiset rakastavat kyseisen artistin musiikkia niin suunnattomasti ja siksi minäkin rakastan, nimittäin siksi, koska sen lisäksi, että Juha Tapion musiikki on kovin synkkää, se on hetkittäin myös voimaannuttavaa, toiveikasta ja täynnä riemua. Suomalaiset rakastavat synkkyyttä, mutta myös muita suuria tunteita, siksi Juha Tapion keikat ovat usein loppuunmyytyjä ja eturivistä löytyy varmasti lähes poikkeuksetta joku, jonka silmäkulmiin tarttuvat ne kyyneleet, jotka tarttuivat kiteinä minun silmäkulmiini seistessäni Lutakonaukiolla rakastamassa jokaisella solullani. Juha Tapio oli ensimmäisestä sekunnista aina viimeiseen asti aivan mieletön ja vaikka kunnioitankin jokaisen musiikkimakua, toivoin sen kuukausia aiemmin vastapäätäni istuneen naisen pääsevän joskus kokemaan kyseisen artistin värivalojen loisteessa, pelkästään sen ylitsevuotavan rakkauden ja voimaannuttavuuden takia.

 

En odottanut mitään festivaalin aikana niin suunnattomasti kuin sitä hetkeä, kun Apulanta nousee värivalojen loisteeseen ja jokainen hengenvetoni huutaa sanoinkuvaamatonta rakkautta. Apulannan kohdalla on nimittäin kyse jostain aivan muusta kuin pelkästä fanittamisesta, vaikka minä olenkin näiden yhdentoista vuoden aikana viettänyt hetkittäin monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut yksinkertaisesti niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole tai tule koskaan olemaan määritelmää sanakirjoissa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla suunnattomalla intohimolla kuin yksitoista vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan yhtyeen tuotantoa ja olisin jatkuvasti valmis myymään sieluni yhtyeen takia, kulutan tunteja katsellen keikkataltiointeja ja tavatessani Toni Wirtasen katson ylöspäin, sillä arvostan niin käsittämättömän paljon, mutta silti Apulannan kohdalla kyse on jostain paljon suuremmasta kuin fanittamisesta, järjettömän paljon suuremmasta.

Näiden yhdentoista vuoden aikana rakkauteni nimenomaista yhtyettä kohtaan on kasvanut yksinkertaisesti niin suureksi ja yhtyeestä on tullut niin olennainen osa elämääni, että tavallaan en olisi kokonainen ilman sitä. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole koskaan tämän kymmenen vuoden aikana onnistunut varastamaan, mutta Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti myös se yhtye, joka on saanut jatkamaan eteenpäin silloin, kun maailma on romahtanut niskaani ja huutamaan niinä hetkinä, kun ahdistus on kasvanut ihmistä suuremmaksi. Apulanta on ja tulee todennäköisesti koko elämäni olemaan itselleni henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista asioista maailmassa ja kun festivaalin toisen päivän iltana yhtye viimein nousi lavalle sanoin hei hei mitä kuuluu / sä kysyt ja kaikki on ok / no hyvä sun on puhuu / kun sä et tiedä miltä musta tuntuu minä olin enemmän kuin koskaan aiemmin tänä kesänä elossa, enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa olevani jokaisella hengenvedollani aina ensimmäisestä sekunnista viimeisten värivalojen sammumiseen asti.

Apulanta sai todellisuuden katoamaan ympäriltäni hukkuessani rakkaaseen musiikkiin Lutakonaukion hämärässä, nostamaan käteni kohti pimenevää taivasta huutaessani ääntäni käheäksi sanoista kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa ja silmäkulmiin kiteiksi jääneet kyyneleet valumaan varovaisesti poskipäille siitä pelkästä loputtomasta onnellisuudesta sanojen älä usko lauluihin / ne tekee susta haaveilijan / ne voi saada sut kaivelemaan asioita /  joilta mielesi koittaa sua suojella / niillä on taipumus sotkee kaikki ajatukset / jättää kaaokseen kaikuessa yleisömeren ylitse. Siinä hetkessä katsoessani taakseni minä tunsin äärimmäistä ylpeyttä ja toivoin sydämeni pohjasta, että jokainen, joka on kertaakaan katsonut epäilevästi kertoessani tämän olevan ehdottomasti enemmän kuin vain lempiyhtyeeni, olisi päässyt todistamaan sen nimenomaisen hetken kanssani. Siinä hetkessä ei todellakaan tarvinnut kysyä, että miksi, siinä hetkessä oli yksinkertaisen selvää, miksi nimenomaan juuri tämä yhtye on erottamaton osa minua itseäni ja merkitsee itselleni enemmän kuin mikään muu yhtye on koskaan merkinnyt tai tulee merkitsemään, siinä hetkessä ei tarvinnut kysyä mitään, siinä hetkessä musiikki puhui puolestaan paremmin kuin osaisin sanoin siitä kertoa.

Haloo Helsinki! on yhtye, joka on kiistatta yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä ja saavuttanut uransa aikana enemmän kuin moni suomalainen yhtye tulee koskaan saavuttamaan. Yhtye piti viime vuonna ansaittua taukoa ja palasi tänä vuonna värivalojen loisteeseen aiemmin julkaistuaan keväällä kuudennen studioalbuminsa Hulluuden Highway, joka nousi heti julkaisuviikollaan Suomen virallisen albumilistan kärkeen pysyen siellä yhdeksän viikkoa, oli siis ehdottoman selvää, että Haloo Helsinki! oli palannut vahvempana kuin koskaan. Ehdottoman selvää, mutta seistessäni yleisömeren keskellä perjantai-iltana yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen olin ainoastaan sanaton, nimittäin huolimatta siitä, että uskoin yhtyeen palaavan vahvempana kuin koskaan, en osannut odottaa sen pääsevän ensimmäisistä sekunneista lähtien niin syvälle rintalastani alle tai saavan yleisömerta muuttumaan valtavaksi liekkimereksi jo ennen ensimmäistä kertosäettä, en vain ollut osannut odottaa mitään niin suurta.

Siinä, missä edellinen yhtye oli saanut huutamaan ääntäni käheäksi ja nostamaan käteni kohti pimenevää taivasta, Haloo Helsinki! sai tanssimaan jalkani kipeiksi hillittömästä onnellisuudesta ja hymyillen laulamaan yleisömeren mukana sanoja, jotka ovat soineet kuulokkeissani luvattoman paljon. Yleisömeren mukana keinuin musiikin mahtavuudessa ja olin aivan satumaisen onnellinen kyynelten tarttuessa silmäkulmiini sanojen kaikki voi joskus rikkoutuu / mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu tunkeutuessa selkäytimeeni, enkä pelkästään musiikin ansiosta, nimittäin siinä äärimmäisen kauniissa hetkessä muistin sen, mitä ymmärsin kaksi vuotta sitten värivalojen loisteessa, sen, kuinka hetkittäin on vain uskallettava rakastaa ja päästettävä irti siitä pelonsekaisesta tunteesta, jonka rakkaus tuo aina mukanaan. Haloo Helsinki! oli suurempaa rakkautta kuin koskaan aiemmin ja suurempi kuin olisin koskaan osannut odottaa, sinä iltana Lutakonaukiolla huusin yleisömeren keskellä tunteiden ääripäistä, nostin käteni kohti tummansinistä taivasta ja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni sen kaiken kuin en olisi koskaan ennen tuntenut, tanssin kuin en olisi koskaan ennen kuullut musiikkia.

Minä voisin kirjoittaa tähän taas jotain siitä, kuinka eräänä toukokuun kolmantenatoista päivänä istuin koulumme liikuntasalin takarivissä kuuntelemassa luentoa ja purin huultani verille asti ollakseni itkemättä tai kuinka PMMP jätti lopetettuaan mittaamattoman aukon sydämeeni, mutta myös festivaalien esiintyjäkattauksiin. Minä siis voisin kirjoittaa, mutta jätän kuitenkin suosiolla kirjoittamatta, nimittäin Vesalan noustessa lavalle Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena lauantaina niillä neljän vuoden takaisilla tapahtumilla ei ollutkaan enää yhtään mitään merkitystä ja musiikin hyväillessä kuulijoitaan auringonsäteiden alla lavalla oli artisti, joka vaikutti edelleenkin yhtä vilpittömän kiitolliselta kuin viime vuonna Provinssissa, kiitolliselta jokaisesta katsomaan saapuneesta ihmisestä.

Aja suoraan kotiin keskity hengittämään / hengitä rauhallisesti ulos sisään / ei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään / sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin sanat kaikuivat auringonsäteiden loisteessa ja liikutuin kyyneliin asti ennen sitä ensimmäistäkään kertosäettä, niin mielettömän vahvasti musiikki tuntui selkärankani jokaisessa nikamassa, jokaisessa hengenvedossani ja jokaisessa solussani. Vesalan debyyttialbumi oli itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti yksi viime vuoden rakkaimmista albumeista ja siinä, missä vuosi sitten sanat mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää tuntuivat raskailta, tänä vuonna seistessäni yleisömeren keskellä ne tuntuivat vielä raskaammilta, osuivat syvälle rintalastan alle ja saivat samalla hengittämään vapaammin, albumi biiseineen on kasvanut vuodessa paljon suuremmaksi ja rakkaammaksi. Niin on tehnyt myös Vesalan ensimmäinen singlelohkaisu Tequila ja yleisömeren yhtyessä kuoroksi kertosäkeessä tuntui kuin koko maailma olisi ollut hetken siinä, kuin kaikki olisi ollut hetken siinä, ei vain yksinkertaisesti tarvittu muuta kuin musiikki. Oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa lauloin yleisömeren mukana ja tunsin, kuinka kylkiluiden alla muuttui hetkittäin rytmi, siinä hetkessä rakkaus oli ylitsevuotavan suurta ja onnellisuus enemmän kuin määritelmä sanakirjassa, Paula Vesala ihanampi kuin koskaan.

Jenni Vartiainen on yksi Suomen menestyneimmistä naisartisteista ja nähtyäni artistin jo melkein luvattoman useasti värivalojen loisteessa minulla ei ole edes pienintäkään syytä epäillä, että miksi. Vartiainen on ehdottoman valovoimainen artisti ja palattuaan tammikuussa tauoltaan uuden singlelohkaisunsa Turvasana kanssa hänestä tuli itselleni henkilökohtaisesti myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä tämän uuden singlelohkaisunsa myötä hän esitteli itsestään jotain uutta, jotain sellaista, mitä hänen aiemmassa tuotannossaan ei olla päästy kuulemaan. Itse henkilökohtaisesti odotan myös naisen tulevaa albumia innoissani kahden tänä vuonna ilmestyneen singelohkaisun perusteella, uskon sen nimittäin olevan jotain täysin erilaista kuin vuonna 2013 ilmestynyt menestysalbumi Terra.

Lutakonaukiolla Vartiainen nousi värivalojen loisteeseen kuitenkin ensimmäisen albuminsa biisin myötä sanoin jos mä täyteen paan / juotko kokonaan / se malja vain sua oottaa / puolilleen jos jää / tahdotko lisää / se malja vain sua oottaa ja huolimatta siitä, että olen artistin päässyt näkemään luvattoman useasti värivaloissa, tauolta palannut Vartiainen osasi jälleen yllättää ilmiömäisyydellään. Minä en osannut lopettaa hymyilemistä musiikin tuntuessa jokaisessa solussani ja nauringonsäteiden lämmittäessä hetkittäin poskipäitäni, kuiskailin ilmaan tavattoman rakkaita sanoja itkuja varten on ihmisen silmät / vierikää kyyneleet / tuleehan tuolta se toinen päivä / kun on kepeät askeleet ja tunsin, kuinka kyyneleet tunkeutuivat kuin väkisin silmiini. Niihin sanoihin olen vuosia sitten kätkenyt hirmuisen raskaita tunteita, istunut yksin parvekkeellani lentokoneiden lentäessä ohitse tummansiniseen verhoutuneella taivaalla ja hengittänyt syvään, antanut tunteiden mennä sanojen mukana ja niin annoin myös sinä heinäkuisena päivänä seistessäni yleisömeren keskellä. Annoin tunteiden mennä ja seuraavan biisin sanojen ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan tunkeutuessa suoraan rintalastani alle hymyilin varovaisten kyynelteni takaa, niin onnelliseksi musiikki teki minut ja juuri niin sanoinkuvaamattoman ihana Jenni Vartiainen oli, kaikkien näiden vuosien ja luvattoman monen kokemani keikan jälkeenkin.

Viimeinen artisti, jonka yleisömeressä seisoin, oli yksinkertaisesti aivan epätodellisen paljon saavuttanut Robin, jonka ensimmäisen singlelohkaisun Frontside Ollie ilmestyttyä vuonna 2012 naurahdin hieman. Tavallaan en kai osannut edes kuvitella, mitä tämän ensimmäisen singelohkaisun julkaisemisen jälkeen tulisi tapahtumaan ja onhan se totta, että ihan kaikki, mitä Frontside Ollien on tapahtunut, on jotain aivan käsittämätöntä. Robin on lyhyesti sanottuna todellinen menestystarina ja sinä heinäkuisena iltana Lutakonaukiolla yleisömeren keskellä en voinut olla kuin onnellinen siitä menestystarinasta katsellessani tämän nuoren artistin nauttivan aidosti lavalla olemisesta ja yleisöstään. Sanojen sama mulle vaik satais / taivas ois pilvinen / tää on kaunis päivä / mä oon sopivasti onnellinen kaikuessa yleisömeren ylitse kauas järven taakse hymyilin kaiken kauneudelle, hymyilin suomalaisen musiikin uskomattomuudelle ja sille yhteenkuuluvuuden tunteelle, jonka pystyi tuntemaan yleisömeren keskellä vieraiden ihmisten keskellä. Hymyilin aina viimeisiin sekunteihin asti ja kun lopulta kävelin pikkusiskoni kanssa yleisömeren mukana kohti toista lavaa tuntui kuin jalkani eivät jaksaisi kantaa minua enää hetkeäkään, mutta toisaalta se ei haitannut, nimittäin huolimatta siitä, ettemme jääneetkään katsomaan Profeettojen keikkaa, tämä viikonloppu täynnä suomalaista musiikkia oli täydellinen kaikessa voimaannuttavuudessaan.

TIKKURILAFESTIVAALI 2015 // ONNELLISUUDESTA

PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

"Alotetaan ni päästään täältä helvettiin" totesi Kari Aalto kerran heinäkuun auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani Hiekkaharjun urheilupuistossa ja naurahtaen mietin, että siinä vaiheessa, kun joku uskaltaa aloittaa keikkansa nimenomaan samaisten sanojen saattelemana, niin on arvostettava aivan uskomattoman paljon. Kyse on äärettömästä aitoudesta ja tavallaan myös rohkeudesta, niistä kahdesta asiasta, joita tulen todennäköisesti aina arvostamaan musiikin tekemisessä ja soittamisessa enemmän kuin mitään. Katsellessani sinä heinäkuisena päivänä, kun Pertti Kurikan Nimipäivät loisti yhtyeenä äärimmäistä rohkeuttaan silmiini tarttuivat hetkittäin kyyneleet uskomattomasta ylpeydestä, silloin minä olin näistä miehistä ylpeä.

En luokittele itseäni suureksi Euroviisujen ystäväksi ja on myönnettävä, etten minä ole jaksanut kiinnostua kyseisen kilpailun seuraamisesta oikeastaan enää vuosikausiin, mutta osaan kuitenkin sanoa, että se, ettei Pertti Kurikan Nimipäivät pärjännyt Euroviisuissa on sanoinkuvaamattoman suuri vääryys. Minä uskallan kuitenkin väittää, että kaikesta huolimatta tämä yhtye oli kyseisen vuosittaisen kilpailun suurin voittaja ja jokaisella vastaanväittäjälle voisin Kari Aaltoa lainatakseni todeta, että jäkä jäkä jäkä.

ANTTI TUISKU @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

Huhtikuussa kirjoitin, että tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekee vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, eikä todellakaan vähiten siksi, että kyseinen mies uskaltaa ottaa riskejä tehdessään musiikkia ja luottaa itseensä kaikissa niissä tilanteissa, joissa esimerkiksi allekirjoittanut päätyisi kyseenalaistamaan päätöksiä. Kyseisen artistin toukokuussa julkaistu albumi soi kuulokkeissani, kun pakkasin viimeiset tavarani muuttolaatikoihin helsinkiläisessä soluasunnossani iltapäivän auringon tulviessa verhottomista ikkunoistani sisään ja sitten sanoista etkö sä kuullu, sä kelpaat kyllä / hei ho paita pois, kaikilla meillä on ongelmii lähtien olen uskaltanut väittää, että kyseinen albumi on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimmista kotimaisista julkaisuista. Yksi vuoden parhaimmista nimenomaan riskien ottamisen ja uuden kokeilemisen ansiosta, tätä albumia ei olisi nimittäin todennäköisesti koskaan syntynyt ilman rohkeutta kohdata epäonnistumisen riski.

On myönnettävä, etten minäkään osannut suhtautua kyseisen albumin ensimmäisen singlelohkaisuun heti sen ansaitsemalla tavalla: tavallaan se, että singlelohkaisu poikkesi artistin muusta tuotannosta niin vahvasti, sai kyseenalaistamaan kyseisen biisin kokonaisuudessaan ja säikähtämään muutosta. Säikähtämisestä ja kyseenalaistamisesta ollaan kuitenkin päästy vihdoin siihen pisteeseen, että seisoessani yleisömeren keskellä heinäkuun lopussa Hiekkaharjun urheilupuistossa Antti Tuiskun noustessa lavalle minun katseessani oli suunnatonta onnellisuutta, nimittäin sen lisäksi, että toukokuussa julkaistu albumi toimii kuulokkeissa, kyseinen albumi on tuonut artistin äärimmäisen paljon lähemmäksi yleisöään. Silloin auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani kyyneleet valuivat minun poskipäilleni, nostin käteni ilmaan siitä loputtomasta rakkaudestani ja hetkeen ei ollutkaan olemassa muuta todellisuutta, oli ainoastaan se hetki auringonsäteiden loisteessa yleisömeren keskellä ja kyyneleet silmäkulmassa. Kyyneleet silmäkulmassa, kun tämä suuresti arvostamani artisti sanoi, että juuri sinä kelpaat juuri tuollaisena, välillä sellaista tarvitsee, että se sanotaan ääneen auringonsäteiden lämmössä yleisömeren tanssiessa ympärillä.

SANNI @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

Sen lisäksi, että olin aikoinaan äärettömän innoissani Sannin debyyttialbumista, minä olin koko kevään äärettömän innoissani myös huhtikuussa ilmestyneestä toisesta albumista, joka on valehtelematta vähintään yhtä uskomattoman hieno kuin edeltäjänsä. Huolimatta siitä, että kyseinen albumi vaati ehdottomasti enemmän kuuntelukertoja kuin debyyttialbumi, tämän albumin kohdalla kuulee äärimmäisen vahvasti aivan ensimmäisestä raidasta siihen viimeiseen asti, että artisti tekee musiikkia ihan koko sydämellään: se tuntuu jokaisessa hengenvedossa, se saa huutamaan keskellä pimeyteen verhoutunutta öistä kaupunkia ja itkemään värivalojen loisteessa. Se sai itkemään myös Hiekkaharjun urheilupuistossa, kun sanojen mun ajatukseni jos joku kuulis, kuoren alla jotain muuta kun luulis / mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi murtaessa suunnattoman hauraan sydämeni palasiksi yleisönmeren jalkoihin katselin edessäni pikkutytön kuivaavan kyyneleitään ja vieressä tuntemattoman miehen sulkevan silmänsä.

Siinä hetkessä minä en ollut yksin, vain yksinäinen.   

HALOO HELSINKI! @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

Vuonna 2006 perustettu yhtye nimeltä Haloo Helsinki! oli viime lokakuuhun mennessä ehtinyt julkaista neljä studioalbumia, myydä albumeillaan tuplaplatinaa ja julkaistuaan neljännen studioalbuminsa menestyä Emma-gaalassa lunastaen itselleen vuoden popalbumin, vuoden yhtyeen ja vuoden live-esiintyjän palkinnot, mutta tärkeimpänä yhtye oli ehtinyt soittaa itsensä kuuntelijoiden sydämiin jättäen lähtemättömän jälkensä suomalaisen musiikin historiaan. Kuitenkin silloin lokakuussa yhtye julkaisi viidennen studioalbuminsa ja istuessani pikkukaupungin rauhallisuudessa kuuntelemassa sitä ensimmäistä kertaa minä uskalsin väittää, että käsissäni oli ehdottomasti yhtyeen tähänastisen uran paras albumi. Sitä kyseinen albumi oli mielestäni vielä silloinkin, kun kesäillan vähitellen viilentyessä humaltuneita keski-ikäisiä miehiä väistellen käveltiin yleisömeren keskelle katselemaan yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen.

Kieltämättä tieto siitä, että tämä yhtye jää ansaitulle tauolle lokakuussa, kummitteli mielessäni haikeutena hymyillessäni onnellisuuttani yhtyeen räjäyttäessä yleisön liekkeihin musiikin tuntessa selkärangassani asti: siitä hetkestä, kun sain yhtyeen ensimmäisen albumin lahjaksi parhaalta ystävältäni ja istuimme iltapäivän olohuoneessamme sitä kuuntelemassa, yhtye on ollut itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeä ja tuntuu suunnattoman haikealta ajatella, että seuraavan vuoden aikana minä en tule kertaakaan hukkumaan värivaloihin yhtyeen keikoilla. Haikeudesta huolimatta Haloo Helsinki! sai musiikillaan sinä heinäkuisena iltana aikaan sen, minkä on saanut aikaan jokaisena onnellisuuteen verhottuna iltana värivalojen loisteessa: ensimmäisestä sekunnista viimeiseen musiikki keinutti mukanaan tunteiden ääripäissä, siinä äärettömässä onnellisuudessa ja mielen syvimmissä salaisuuksissa. Kaikissa unohtuneissa tunnetiloissa ja rakastumisen kääntöpuolen rankimmissa muistoissa, siksi minä haluaisin kiittää koko sydämestäni. Kiitos.

tartu mun vapauteen

HALOO HELSINKI! @ TAVASTIA 06 03 2015

Vuonna 2006 perustettu yhtye nimeltä Haloo Helsinki! oli viime lokakuuhun mennessä ehtinyt julkaista neljä studioalbumia, myydä albumeillaan tuplaplatinaa ja julkaistuaan neljännen studioalbuminsa menestyä Emma-gaalassa lunastaen itselleen vuoden popalbumin, vuoden yhtyeen ja vuoden live-esiintyjän palkinnot, mutta tärkeimpänä yhtye oli ehtinyt soittaa itsensä kuuntelijoiden sydämiin jättäen lähtemättömän jälkensä suomalaisen musiikin historiaan. Silloin lokakuussa istuin pikkukaupungin rauhallisuudessa kuuntelemassa yhtyeen viidettä pitkäsoittoa ja heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen uskalsin väittää, että Kiitos ei ole kirosana on ehdottomasti yhtyeen tähänastisen uran paras pitkäsoitto: ensimmäistä kertaa oli myönnettävä yhtyeen todella osaavan kirjoittaa uskomattoman hienoa musiikkia ja sinä samaisena hetkenä päätin, että minun on päästävä todistamaan sitä musiikin uskomattomuutta värivalojen loisteeseen.

Viime syksynä yhtyeen keikkakalenteri ei kuitenkaan sopinut suunnitelmiini, mutta maaliskuun kuudentena tunsin hukkuvani värivalojen loisteeseen yhtyeen noustessa lavalle, en ole koskaan nähnyt yhtyettä niin suunnattoman vahvana. Keinuin musiikin uskomattomuudessa ja viimeistään kuudenteen biisiin mennessä olin suunnattoman onnellinen kyynelten tarttuessa silmäkulmiini sanojen kaikki voi joskus rikkoutuu / mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu tunkeutuessa selkäytimeeni, enkä pelkästään musiikin ansiosta, nimittäin siinä äärimmäisen kauniissa hetkessä ymmärsin, että hetkittäin on uskallettava rakastaa ja päästettävä irti pelonsekaisesta tunteesta. Ensimmäisestä sekunnista viimeiseen musiikki keinutti mukanaan tunteiden ääripäissä, äärettömässä onnellisuudessa ja mielen syvimmissä salaisuuksissa: kaikissa unohtuneissa tunnetiloissa ja rakastumisen kääntöpuolen rankimmissa muistoissa. Maaliskuun kuudentena musiikki pakotti kyyneleet virtaamaan poskipäille ja olin vaikuttunut, suosittelen todistamaan tämän livenä!