i could love you more than life if i wasn’t so afraid

Olen tanssittanut sormiani mustilta koskettimilta valkoisille pikkukaupungin uinuessa ympärilläni, mollisoinnuista duureihin kyyneleet kiteinä silmäkulmissani katuvalojen sammuessa aamuyöllä ennen ensimmäisiä auringonsäteitä ja nuottiviivaston muuttuessa taistelukentäksi hukkunut sanoinkuvaamattomaan rauhattomuuteeni. Havahtunut rappukäytävästä kuuluviin varovaisiin ääniin aamuyön viimeisten tuntien vaihtuessa vähitellen niihin ensimmäisiin auringonsäteisiin, juonut teetä pitääkseni itseni lämpimänä katsellessani kaupungin heräävän ikkunalasin takana ja kirjoittanut tuntemattomista asioista haparoivin lausein, mutta tuntenut rauhattomuuteni jokaisessa hengenvedossani: rauhattomuuteni, joka tarttui selkärankaani kävellessäni viimeistä kertaa rautatieasemalla iltapäiväruuhkassa tai istuessani metrossa matkalla sinne, missä kirjoitin ensimmäisen kerran kaipaavani enemmän kuin koskaan aiemmin, vaikka en oikeastaan osannut sanoa mitä tai miksi ylipäätään kaipaan, kirjoitin vain kaipaavani.

En kaipaa auringonlaskujen harmoniaa tämän pikkukaupungin rauhallisuudessa, kotimatkojani aamuyön viimeisinä tunteina tai edes niitä ensimmäisiä syysöitä, kun seisoin maantien varressa valokuvaamassa maailman suunnatonta kauneutta ja tanssin usvan keskellä onnellisuuttani, kaipaan rohkeuttani, sitä uskomattoman suurta rohkeutta, joka aikoinaan sai muuttamaan sinne, missä raitiovaunut kolisivat ohitseni ja kävelemään tuntemattomilla kadunkulmilla maailman verhoutuessa pimeyteen. Kaipaan uskomatonta rohkeuttani, sillä olen ajautumassa siihen pisteeseen, jossa huomaamattani kasvatan taas juureni tämän pikkukaupungin satamaan ja vähitellen unohdan, kuinka minut luotiin kasvattamaan juureni tähtitaivaan loisteessa tuntemattomaan, astumaan ensimmäinen askel pelkäämättä kaatumista ja kulkemaan eteenpäin, vaikka pelko piirtäisi ääriviivojaan selkäytimeen. Uskomatonta rohkeuttani, koska kaikessa rauhattomuudessani tunnen sisälläni sellaista suunnatonta paloa, etten voi mitenkään pysähtyä tähän pisteeseen, en voi kasvattaa juuriani tähän satamaan tai pysähtyä tälle rautatieasemalle jatkamatta matkaani tuntemattomaan, minä en voi jäädä tässä, minä en yksinkertaisesti kuulu tähän pisteeseen.

Elämässä täytyy uskaltaa kulkea tuntemattomaan silmät sidottuina ilman maailmankarttaa, unohtua rakastamaan auringonlaskun suunnatonta harmoniaa ja katsella itseään tavallaan ulkopuolisena, sinä tiesit sen katsoessani kerran silmiini. Kaupungin vähitellen hiljentyessä ympärillämme sanoit painavasti, ettei kukaan puolestani päättäisi ryhtyä maalaamaan taivaanrantaa, minun olisi uskallettava itse tehdä ensimmäinen päätökseni ollakseni joskus äärettömän onnellinen ja hymyilläkseni vielä jonakin uskomattoman kauniina iltana auringonlaskun päättyessä tummansiniseen samettiin. Minun olisi löydettävä rohkeutta tehdä päätöksiä tulevaisuuteni suhteen, olen miettinyt tuntien tämän rauhattomuuteni jokaisessa hengenvedossani ja siksi kävellessäni yhtenä päivänä metsässä kuuntelemassa syksyn hiljaisuutta päätin kirjoittaa keskeneräisistä lauseistani vielä valmiin rakkaustarinan, katsella horisontissa uinuvaa kaupunkia linssin lävitse ja huutaa ääretöntä rakkauttani auringonlaskun harmoniassa, kaatua uskomattoman monta kertaa tavoittaakseni unelmani. Sillä kukaan ei koskaan pystyisi tekemään niin puolestani, minun on itse astuttava tuntemattomaan löytääkseni perille ja kuljettava silmät sidottuina ilman maailmankarttaa,

minun on yksinkertaisesti uskallettava.    

 

LOST IN MUSIC '15

Olen kirjoittanut luvattoman paljon siitä, kuinka uskomattoman paljon rakastan musiikkiin hukkumista värivalojen loisteessa kitarasoundin kulkiessa selkärankaa pitkin ja kyynelten varovaisesti tarttuessa silmäkulmiini, luvattoman monesta onnellisuuteen verhoutuneesta illasta ja tunteiden vuoristoradaksi muuttuneesta päivästä festareilla. Fakta on kuitenkin se, että enemmän kuin mistään muusta minä tahdon kirjoittaa nimenomaan niistä musiikin aiheuttamista uskomattoman suurista tunteista, itkemisestä värivalojen loisteessa kitarasoundin kulkiessa selkärangassa ja onnesta, joka pysähtyy kiteiksi silmäkulmiin musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani. Tämän kuluneen vuoden aikana minä olen ehtinyt näkemään lähemmäs kahdeksankymmentä keikkaa, kaikista suunnattoman kauniista klubikeikoista auringonsäteisiin verhoutuneisiin festarikeikkoihin olen rakastanut jokaista hetkeä musiikin kuiskaillessa sydämeeni valtameren verran määrittelmätöntä tunnemassaa ja on myönnettävä, että muuttaessani tähän pikkukaupunkiin osasin kaivata oikeastaan ainoastaan niitä livemusiikin seurassa viettämiäni hetkiä.

Savonlinnassa oli Teoston tilastojen mukaan viime vuonna 418 keikkaa, mutta jostain tuntemattomasta syystä näistä neljäsataa oli sellaisia, joista itse henkilökohtaisesti en tiennyt mitään tai vaikka olisin tiennytkin, en välttämättä olisi mennyt niitä katsomaan. Tämä pikkukaupunki on tunnettu lähinnä Oopperajuhlistaan ja siinä vaiheessa, kun tahtoisi hukkua värivalojen loisteeseen armottoman kitarasoundin kulkiessa selkärangassa kylminä väreinä, on matkustettava vähintään Joensuuhun asti. Yksinkertaisesti sanottuna livemusiikkiin hukkuminen vähentyi itselläni huomattavasti muutettuani tähän pikkukaupunkiin, kaipuuni värivalojen loisteeseen on ollut suunnatonta festarikeikoista huolimatta ja kun sitten viime torstaina seisoin Tampereen Telakalla Shivan Dragnin viedessä mukanaan johonkin aivan toiseen todellisuuteen, kaiken sen yleisömassan keskellä hiukset takussa tunsin vihdoin palanneeni kotiin.

Välillä pitää lähteä voidakseen palata ja nyt uskon palanneeni,  

siksi tahdon kirjoittaa teille muutamasta onnellisesta hetkestä  

ja siitä, kuinka musiikki koskettaa.    

 

HISSER @ KLUBI 15 10 2015

Shivan Dragnin jälkeen ensimmäinen onnellisuuteen verhoutunut hetki oli seisoessani Klubilla yleisömeren keskellä erään suippokorvaisen artistin antautuessa musiikkinsa vietäväksi. Olin helmikuussa todistamassa Hisserin aivan ensimmäistä keikkaa Roihuvuoressa, onnellisuus kasvoillani keinuin musiikin taianomaisuudessa ja suljin hetkittäin silmäni hukuttaakseni itseni siihen uskomattomaan onnellisuuteen, mutta seisoessani viime torstaina yleisömeressä kasvoillani oli vähintään yhtä suurta onnellisuutta ja musiikin kuljettaessa mukanaan muistin taas sen uskomattoman tunteen, kun helmikuisena onnellisuuteen verhoutuneena hetkenä artisti oli varmasti minuakin onnellisempi.

Antautuessaan musiikkinsa vietäväksi suippokorvaisen artistin, joka tunnetaan varmaan edelleen parhaiten Miikka Koivistona, kasvoilla oli sellaista onnellisuutta ja lapsenomaista innoistuneisuutta, jota en ollut koskaan Koiviston johtaman Disco Ensemblen keikoilla päässyt todistamaan: silloin ottaessaan yleisön mukaansa tutkimusmatkalleen elektronisen musiikin tuntemattomuuteen onnellisuus tuntui olevan aivan uskomattoman suurta ja jos mahdollista, katsellessani artistin tutkimusmatkaa torstaina Klubilla onnellisuus oli kasvanut niin äärettömän suureksi, ettei sille löytyisi enää määritelmää sanakirjasta. Kieltämättä se, että artisti on käsittämättömän onnellinen värivaloissa, vaikuttaa myös itseeni henkilökohtaisesti ja ehkä nimenomaan siksi minä olin niin äärimmäisen onnellinen musiikin kaikuessa värivaloissa ja vaipuessani hetkittäin transsinomaiseen tilaan, todellisuus tuntui menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani ja istuessani myöhemmin ulkona tupakansavun tarttuessa hiuksiini minä hymyilin typerästi kaikelle, olin onnellinen musiikista ja ihmisistä ympärilläni.

LOST SOCIETY @ KLUBI 15 10 2015

Samy Elbannan perustama Jyväskylästä kotoisin oleva nelihenkinen trash metallia soittava Lost Society on itselleni sellainen yhtye, jonka musiikkia olen kuluttanut naurettavissa määrin juostessani suunnatonta vihaani juuri tämän pikkukaupungin kaduilla ja ylipäätään kaikissa niissä hetkissä, kun viha on ollut päällimmäinen tunne. En oikeastaan vieläkään ymmärrä miten olen onnistunut käymään tänäkin vuonna kahdeksallakymmenellä keikalla näkemättä silti tätä yhtyettä livenä, ihmettelin ääneen ennen keikan alkamista Klubilla ja yhtyeen sitten noustessa värivaloihin minä kaduin jokaista yhtyeen keikkaa, jonka olin jättänyt väliin jonkun muun olevinaan paremman keikan takia.

Tämän yhtyeen kohdalla on ihan aiheellista kirjoittaa aivan järjettömästä lavaenergiasta, nimittäin en muista, milloin viimeksi olen kokenut mitään vastaavaa minkään yhtyeen keikalla: lavaenergiasta, joka sai yleisömeren syttymään jo kahden ensimmäisen biisin aikana sellaisiin liekkeihin, että tavallaan vähän pelotti. Vaikka pitit itsessään kuuluvat olennaisesti nimenomaan metalliyhtyeiden keikkoihin, itse olen jostain tuntemattomasta syystä tavallaan alkanut pelkäämään niihin joutumista, nimittäin kaikki kokemukseni piteistä ovat suurimmaksi osaksi lattialla pyörimistä ja varsinkin käydessäni nykyään enemmän varsin rauhallisilla keikoilla, pitit ovat alkaneet tuntua jotenkin vaaralliselta ajatukselta. Mitä tässä oikeastaan edes selittelemään, muutaman lattialla pyörimisen jälkeen minua ei selvinpäin enää pittiin saisi, mutta se tietynlainen vaaran tunne torstaina Lost Societyn keikalla sai suunnattoman onnellisuuden tuntumaan jokaisessa hengenvedossani, eikä pään kääntäminen ollut perjantaiaamuna aivan yksinkertaista.

Lost Society oli ihan käsittämätön, ei lisättävää.  

IISA @ KLUBI 16 10 2015

Perjantaina jonotettiin Pakkahuoneelle tavanomaista kauemmin, koska ilmeisesti Antti Tuiskun suosio oli saanut ihmisiä liikkeelle huomattavasti suuremmissa määrin kuin yksikään yhtye torstaina, mitä en osaa oikeastaan edes ihmetellä  yhtään. Loputtomalta tuntuneen jonottamisen jälkeen ehdittiin todeta Roope Salmisen yhtyeineen olevan yhtä uskomatonta lahjakkuutta, mutta seistessämme sitten yleisömeren keskellä kyyneleet valuivat poskipäilleni värivalojen häikäistessä silmiäni yhden maailman ihanimmista naisista kuljettaessa mukanaan toiseen todellisuuteen. Siinä hetkessä olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille, huutamaan ääneni käheäksi äärettömästä rakkaudestai ja tanssimaan jalkani kipeiksi suunnattomasta onnellisuudestani, Iisalla on aina sellainen uskomaton vaikutus.

Iisa tuli musiikillaan suoraan iholle kaikella koskettavuudellaan ja uskomattoman intiimillä tunnelmallaan, keinuin musiikin mukana suunnattomaan harmoniaan yleisömeren ympärilläni kuohuessa levottomuuttaan ja kyyneleet kiteinä silmäkulmassa hymyilin loputtomalle onnellisuudelleni, joka tarttui selkärankaani musiikin harmoniassa. En oikeastaan osaa selittää sitä, mutta jotenkin Iisa saa aina unohtamaan muun todellisuuden ja hukkumaan siihen aivan sanoinkuvaamattomaan kauneuteen, eivätkä ne kyyneleet silmäkulmassa kerro koskaan melankoliasta.

 
ANTTI TUISKU @ PAKKAHUONE 16 10 2015

Sitä hullua tunnetta, kun seisoin yleisömeressä tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekevän ja samalla yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvaneen Antti Tuiskun heiluttaessa käsiään värivalojen loisteessa lavalla, on yksinkertaisesti aivan mahdotonta kuvailla keskeneräisin lausein. Siinä oli jotain uskomatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani ja olin äärettömän ylpeä lavalla tanssivasta miehestä. Se tunne liittyi vahvasti siihen, että minun historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne kahdentoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui uskomattomalta nähdä loppuunmyydyn Pakkahuoneen leimahtavan suunnattomiin liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui uskomattomalta, vaikka olen tänä vuonna ehtinyt todistamaan artistia livenä kahdesti aiemmin.

Antti Tuisku otti tietoisin riskin julkaistessaan Peto on irti singlensä helmikuussa, mutta kuten jokainen on varmasti huomannut, sen riskin ottaminen kannatti siitäkin huolimatta, että nykyään Anttia todennäköisesti joko vihataan tai rakastetaan, neutraalit mielipiteet taisivat hukkua petojen päästessä irti. Samalla uskaltaisin väittää, että värivalojen loisteessa ei ole kyse enää ainoastaan Antti Tuiskun fanittamisesta vaan siitä, mistä kyseinen artisti haluaa meille musiikillaan sanoa: kun tämä pedoksi leimattu artisti huutaa loppuunmyydylle Pakkahuoneelle etkö sä kuullu, sä kelpaat kyllä / hei ho paita pois, kaikilla meillä on ongelmii hän puhuu jostain sellaisesta, mistä pitäisi puhua aivan ehdottomasti enemmän. Se, että joku Antti Tuiskun kaltainen kaiken median asettaman paineen keskellä sanoo meidän kelpaavan juuri tällaisena tuntuu oikeasti uskomattomalta, se saa yleisömeren repeämään liitoksistaan ja värivaloissa on hetken aikaa sellaista taikaa, etteivät kyyneleet ole kaukana onnellisuudestani huolimatta.

     Tai ehkä juuri siksi, onnellisuuden vuoksi.

LAPKO @ PAKKAHUONE 17 10 2015

Kun kirjoitan Lapkosta, kirjoitan sellaisesta yhtyeestä, joka aikoinaan sai ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntemaan uskomattoman voimakasta rakkautta, huutamaan sitten pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla siitä loputtomasta onnellisuudesta ja kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen kiitollinen. Lapko on pitänyt elämässä kiinni kaikista vaikeimpina hetkinä ja vuosien saatossa olen ehtinyt keräämään itseeni uskomattoman määrän suunnattoman tärkeitä tämän kyseisen yhtyeen musiikkiin verhoutuneita hetkiä, istunut aamuyön ensimmäisinä tunteina rannassa silmät kiinni rakastumassa uudelleen ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta kaikesta huolimatta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen rakastun yhtyeeseen aina uudelleen. Enkä siksi, että Lapko tuntuisi minulle henkilökohtaisesti uudelta vaan siksi, että Lapko saa yksinkertaisesti tuntemaan niin äärettömän vahvasti.

Yhtyeen noustessa Pakkahuoneen lavalle lauantaina minä tunsin sydämeni muuttavan rytmiään onnellisuudesta ja siitä loputtomasta rakkaudesta, joka tuntui ainoastaan kasvavan jokaisella hengenvedollani. Kuin olisin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, minä mietin huutaessani rakkauttani kovempaa kuin koskaan ja hukkuessani sitten sanoihin  if you never dream / you'll never fly / then you get old / and you can't see the oak tree anymore / but a traffic light so alone kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni. Musiikki sai sydämeni lyömään niin lujaa, ettei sille tunteelle olisi määritelmää ensimmäisessäkään sanakirjassa: oli huudettava loputonta onnellisuuttaan ja tunnettava kylmien väreiden juoksevan hauraasta selkäytimestäni aina kylkiluihini asti rakkauden tuntuessa suuremmalta kuin koskaan aiemmin, Lapko on aivan järjettömän suuri rakkaus.

PARIISIN KEVÄT @ PAKKAHUONE 17 10 2015

Tarina siitä, kuinka Pariisin Kevät muuttui Arto Tuunelan pöytälaatikkoprojektista yhdeksi suomalaisen musiikin kärkinimistä, on tavallaan mielenkiintoinen. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2008 ja kyseinen debyyttialbumi olikin kiistattomasti vuoden ylistetyimpiä albumeita maamme musiikkimediassa, eikä vuonna 2010 julkaistu kakkosalbumi todellakaan jäänyt edeltäjänsä varjoon: kyseinen albumi myi kultaa, singlelohkaisu Tämän kylän poikii oli yksi kesän suurimmista hiteistä ja samana kesänä yhtye soitti myös ensimmäisen keikkansa. Mielenkiintoisen tästä tarinasta tekee nimenomaan se, että yhtye soitti ensimmäisen keikkansa Ilosaarirockissa YleX-lavalla ja siitä tuli yksi suomalaisen musiikin ehdottomista kärkinimistä ilman loputtomalta tuntuvaa räkälöiden kiertämistä, kuinka monelle suomalaiselle yhtyeelle on oikeasti käynyt niin?

Ensimmäistä keikkaa seuranneen syksyn klubikiertue oli suurimmilta osin loppuunmyyty ja kun sanon, että tutustuin yhtyeen musiikkiin sinä samaisena syksynä juodessani punaviiniä erään leikkipuiston esiintymislavan rakenteissa, elämäni kuulostaa boheemilta. Seuraavana talvena näin yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa ja siitä lähtien olen seurannut yhtyeen matkaa sieltä Pieksämäen pieneltä lavalta loppuunmyydylle Tavastialle ja myös siihen hetkeen, kun lauantaina seisoin rakkaan ystäväni kanssa yleisömeren keskellä odottamassa yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen, siinä hetkessä ymmärsin, kuinka uskomattoman rakas yhtye minulle itselleni henkilökohtaisesti on. Se, että on seurannut jotain yhtyettä näin kauan, hukkunut värivalojen loisteeseen luvattoman useasti saman yhtyeen kuiskaillessa rakkauttaan ja verhonnut elämänsä tärkeimpiä hetkiä yhtyeen musiikkiin, on viimein tehnyt tehtävänsä ja tykkääminen on vaihtunut uskomattoman suureen rakkauteen, sellaiseen merkitsevään rakkauteen, tämä yhtye on itselleni yksinkertaisesti suunnattoman tärkeä. Tuunelalla on keikoilla tapana useasti kysyä, onko kaikki hyvin ja lauantaina siinä äärimmäisen liikuttavassa hetkessä kyynelten tarttuessa silmäkulmiini olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle, että kaikki on uskomattoman hyvin ja että juuri tässä hetkessä on yksinkertaisesti uskomattoman hyvä olla. Värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan verkkokalvoillani olin jälleen valmis myymään sieluni musiikille, niin uskomattoman vahvasti se sai siinä hetkessä tuntemaan. 

  Artturi Taira oli sanonut, että lauantaista tulee iso ilta,
   mutta hei eiköhän se ollut vielä vähän enemmän.

          Kiitos.

TAMPERE TAMMERFORS

it's freedom lottery

Olen kuunnellut hiljaisuuden kaikuvan asunnossani, katsellut syysauringon viimeisten säteiden vaihtuvan vähitellen pimeyteen ja sulkiessani sitten silmäni havahtunut ääniin rappukäytävässä, unohtunut miettimään itseäni valokeilojen maalatessa raitojaan valkoiseen kattoon. Unohtunut miettimään, kuinka olen tavallaan taas käännekohdassa ja kaikki tuntuu äärimmäisen epävarmalta mahdollisuuksien muuttuessa hitaasti haasteiksi. Tiedättehän, kun yhteiskunnan painostuksen alla mahdollisuudet tuntuvat tavallaan haasteilta ja pitäisi samantien tietää, onko valmis muuttamaan vieraaseen kaupunkiin eksymään tuntemattomille kadunkulmille vai tuntuuko tämä pikkukaupunki kodilta ensilumen sataessa kasvoille, pitäisi kirjoittaa turhautumiseen asti työhakemuksia päästäkseen yhteen työhaastatteluun tai sitten hakea opiskelemaan kaikkien näiden seitsemäntoista opiskeluvuoden jälkeen, pitäisi osata vastata kysymyksiin.

Pitäisi lukea aamuisin sanomalehdestä kotimaan uutisten lisäksi ulkomaan uutiset ja pukeutua sitten tavanomaisesti ollakseen uskottava aikuinen, mutta kaikessa tässä epävarmuudessa minun ainoa tavoitteeni on tuntea itseni vapaaksi ja äärettömän onnelliseksi. Epävarmuuden kuiskaillessa nimeäni tiedän tarkalleen miltä tuntuu, kun tahtoisi istua tässä pienessä oopperakaupungissa hengittämässä rauhallisuutta ja samanaikaisesti huutaa rakkauttaan raitiovaunun kolistessa ohitse, minä aivan todella tiedän, miltä tuntuu, kun istuu satamassa katselemassa kaupungin rauhoittuvan tummansiniseen ja sydämessä kaikuu tyhjyys, kun mikään ei tunnu koskaan riittävän ja olisi jatkuvasti saatava vähän enemmän. Minä olen käännekohdassa, jossa en osaa vastata yksinkertaisiin kysymyksiin tulevaisuudesta, enkä edes sanoa, missä näen itseni muutaman kuukauden päästä, mutta sen kuitenkin osaan sanoa, että tällä hetkellä kaikki viittaa elämäni suurimpaan virheeseen ja päätösten tekemisten sijaan minun pitäisi ehkä pysähtyä hetkeksi, unohtua miettimään enemmän. Juuri siksi minä olen kuunnellut hiljaisuuden kaikuvan asunnossani, katsellut syysauringon viimeisten säteiden vaihtuvan vähitellen pimeyteen ja tuntenut tämän pikkukaupungin uinuvan rauhallisuudessaan kävellessäni päämäärättömästi kadunkulmasta seuraavaan, kun musiikki kuiskailee 

everything you will ever need / lies around on your seat.   

kaikki merkit osoittaa et sä teet suurta virhettä

näennäiseen rauhaan suurin vaara kätkeytyy

Apulanta julkaisi tänään kahdennentoista studioalbuminsa, istuin vuorokauden vaihteessa pimeyteen verhoutuneessa asunnossani kyyneleet silmäkulmissa ja unohduin miettimään, kuinka uskomattoman paljon kyseinen yhtye itselleni henkilökohtaisesti merkitsee: sen lisäksi, että kyseinen yhtye on kulkenut mukanani kaikista vaikeimmista hetkistä äärettömään onnellisuuteen, rakkauteni yhtyettä kohtaan on kasvanut valtameriä suuremmaksi. Tämähän on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan se yhtye, jonka musiikkiin olen turvautunut jokaisessa elämäni käännekohdassa ja kaikkina niinä hetkinä, kun olen itkenyt suunnatonta riittämättömyyttäni maalatessani silmäni mustalla ja huutanut keskeneräisyyttäni kävellessäni tuntemattomilla kadunkulmilla siellä, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni. Se yhtye, joka on saanut itkemään vuolaasti murtaessaan kylkiluuni yksi kerrallaan ja kuiskaillut sitten rakkautta hauraaseen sydämeeni tuulenhenkäysten muuttaessa hetkittäin suuntaansa ikkunalasin takana, tavallaan olen kasvanut kiinni kyseiseen yhtyeeseen ja nimenomaan siksi mikään yhtye ei tule koskaan merkitsemään itselleni henkilohtaisesti yhtä paljon, Apulanta tulee aina merkitsemään enemmän kuin mikään.

Kun yhtye tänään julkaisi kahdennentoista albuminsa olin ainoastaan suunnatonta sanattomuutta, annoin kyynelten virrata poskipäille äärettömästä rakkaudestani ja samanaikaisesti olisin halunnut huutaa jostain määrittelemättömästä tunteesta. Kunnes siitä tuli totta on ensimmäisestä raidasta viimeiseen yksinkertaisesti niin käsittämättömän hieno, etteivät keskeneräiset lauseeni koskaan riittäisi ja sanat menettäisivät merkityksensä ennen ensimmäistäkään tavua, mutta tavallaan tähän ei tänään tarvita sanoja. Tänään riittää, että voin istua pimeään verhoutuneessa huoneessani melodian kulkiessa pitkin selkärankaani ja tanssia sitten askeleeni lämpimässä valossa musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, tänään tahdon hukkua tämän albumin täydellisyyteen yrittämättä hetkeäkään verhota rakkauttani keskeneräisiin lauseisiin, tänään tämä albumi riittää ja tänään olen äärimmäisen vakuuttunut siitä, että

maailman paras yhtye tulee Heinolasta.      

52 SONGS FOR OCTOBER

 

Jos nyt kerron sinulle, millaista musiikkia olen viimeaikoina kuunnellut juodessani aamuisin teetä auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani ja katsellessani maailman vähitellen pukeutuvan ruskaan, jos nyt kerron, millaista musiikkia olen kuunnellut kadotessani iltaisin pimeyteen verhoutuneille kaduille tanssimaan suurta onnellisuuttani, pysähdytkö kuuntelemaan? Nimittäin minä tahdon kertoa siitä, kuinka syksy on saanut taas antautumaan musiikille jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmiin kuiskatessani taivaalle loputonta rakkauttani keskeneräisin lausein, syksy on tuonut musiikin takaisin luokseni. Syksy on tuonut takaisin sen äärettömän rakkauden, jonka kadotin elokuussa: silloin minä, joka olen muutaman viimeisimmän vuoden aikana kuunnellut keskimäärin peräti seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa musiikkia, vietin kokonaisia päiviä kuuntelematta sekuntiakaan musiikkia ja en osannut edes kaivata sitä. Minä en tavallaan pystynyt enää kuuntelemaan, mutta syksyn kietoessa minut rauhallisuuteensa tanssitin iltaisin sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja soittamisen kautta löysin musiikin uudelleen. Vimeaikoina musiikki on tuntunut taas uskomattoman rakkaalta ja siksi tahdon kertoa siitä tämän soittolistan muodossa, kuuntele.

Tämä soittolista sisältää musiikkia, joka on saanut viimeaikoina minut tanssimaan pimeyteen verhoutuneilla kaduilla ja kuiskailemaan rakkautta aamujen harmoniassa, musiikkia, jota rakastan aivan jokaisella hengenvedollani hauraan sydämeni pohjasta. Fleet Foxes on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, johon rakastuin vuosia sitten kävellessäni tämän pikkukaupungin satamassa miettimässä loputonta toivottomuuttani ja höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään saapuessaan satamaan, nimenomaan äärimmäisen hieno The Shrine / An Argument sai minut silloin ymmärtämään, että maailmaa on rakastettava jokaisella askeleellaan ja siksi kyseinen biisi aloittaa tämän soittolistan. Magenta Skycoden Trains Are Leaving The Yard puolestaan on onnistunut särkemään sydämeni ja saamaan siten kyyneleet silmäkulmiini aamuyön viimeisinä tunteina, se on aivan ehdottomasti yksi maailman kauneimmista musiikillisista taideteoksista. Sen lisäksi, että syksy tuo uskomattoman kauniin musiikin aina luokseni, se tuo mukanaan myös vuosien takaisen rakkauteni musiikkiin: vuosia sitten rakastuin musiikissa melankoliaan, toivottomuutta huutaviin sanoituksiin ja äärettömän suuriin tunteisiin, tästä hyvänä esimerkkinä soittolistalta löytyvät AFI, A Skylit Drive ja Death Cab for Cutie. Vuosien takaisen rakkauteni ansiosta löysin uudelleen myös Bring Me The Horizonin, joka julkaisi syyskuun alussa viidennen ja mahdollisesti tähänastisen uransa parhaan albuminsa, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan. Kotimaisista yhtyeistä kaikista suurimman rakkauteni ovat saaneet viimeaikoina esimerkiksi Rubik ja The Blanko, joista jälkimmäinen on saanut huutamaan aamujen harmoniassa ja nauramaan vuorokauden vaihteessa ainoastaan siksi, että vielä lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen rakastun uudelleen.

Lopuksi haluan vielä ylistää suomenkielistä musiikkia, joka kuuluu erittäin vahvasti jokaiseen syksyyni kävellessäni rautatiesillalla katselemassa auringonlaskun vaihtuvan pimeyteen ja illan viimeisen junan ohittavan hitaasti. Laura Moisio sai allekirjoittaneen itkemään viime syksynä istuessani Korjaamon Vintillä kuuntelemassa akustisen kitaran soivan uskomattoman kauniisti ja naisen julkaistessa toisen pitkäsoittonsa tänä syksynä kyyneleet virtasivat jälleen poskipäilleni, aivan mieletön lahjakkuus. Kyyneleet virtasivat myös kuunnellessani eräänä sateisena aamuna ensimmäistä kertaa Iisan toista pitkäsoittoa ja syyskuun lopussa hajotessani palasiksi, kun Apulanta julkaisi viimeisimmän singlelohkaisunsa Valot pimeyksien reunoilla. Sen lisäksi, että kyseinen biisi on ehdottomasti yksi tämän syksyn tärkeimmistä musiikillisista taideteoksista, tulee huomenna ilmestyvä pitkäsoitto olemaan varmasti vähintään yhtä tärkeä. Huomenna siitä tulee totta ja huomenna aion kertoa teille siitä, kuinka vahvasti musiikki saa tuntemaan, mutta sitä ennen suosittelen kuuntelemaan tämän soittolistan ja rakastumaan.

down below they're dreaming

Olen unohtunut miettimään ihmisiä, joiden päämääränä elämässä on mennä nuorena naimisiin ja ostaa omakotitalo yhdessä jostain kauniista kaupungista, unohtunut miettimään ihmisiä, jotka tavoittelevat sitä vakituista työpaikkaa ja mahdollisimman tasaista elämää. Unohtunut miettimään ihmisiä, jotka osaavat pysähtyä tasaiseen elämäänsä ja keittävät aamuisin kahvia lukeakseen ulkomaan uutiset sanomalehdistään, olen unohtunut miettimään, sillä minä en osaa olla sellainen; jätän sanomalehdestä lukematta ulkomaan uutiset, suljen television silmälasikasvoisen miehen tanssiessa maailmanlopun tanssiaan valkoiselta paperilta ja olen aivan uskomattoman onnellinen asuessani pienessä yksiössäni viidensadan metrin päässä siitä kivilinnasta, jossa kesäisin järjestetään oopperajuhlat. Juon aamuisin teetä auringonsäteiden maalatessa varjojaan yksiöni valkoisille seinille, kuuntelen musiikin verhoavan hetkeä äärettömään harmoniaan ja katselen maailman vähitellen pukeutuvan ruskaan kirjoittaessani onnellisuutta runomuodossa,

   tanssin villasukat jalassa aamuauringossa    

   ja annan musiikin kulkea selkärangassani,   

minä olen sellainen.       

Hetkittäin minä pysähdyn rakastamaan maailman suunnatonta kauneutta metsän kohistessa rauhallisesti ympärilläni, kuuntelemaan lintuparven laulavan ääretöntä vapauttaan illan viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani ja tuntemaan tuulenhenkäysten tarttuvan varovaisesti takkuisiin hiuksiin, minä olen sellainen. Katoan iltaisin pimeyteen verhoutuneille kaduille tanssimaan onnellisuuttani musiikin tuntuessa vahvana jokaisessa hengenvedossani, kuiskaan taivaalle loputonta rakkauttani keskeneräisin sivulausein ja pysähdyn rautatiesillalle katselemaan tämän kaupungin uinuvan rauhallisuudessaan, mutta tasaiseen elämään minä en osaisi varmaan koskaan pysähtyä. Muiden haaveillessa vakituisesta työpaikasta ja keittäessä aamuisin kahvia lukeakseen sanomalehdistään ulkomaan uutiset minä haaveilen ainoastaan suunnattomasta onnellisuudesta, uskomattoman suurista tunteista tähtitaivaan loisteessa ja kokemuksista, sillä pysähtymisen sijaan tahdon kokea jatkuvasti enemmän; matkustaa vieraisiin kaupunkeihin nähdäkseni, rakastua väärään mieheen maailman pukeutuessa tummansiniseen samettiin ja olla hetkittäin rikkinäinen tunteakseni hauraan sydämeni pohjasta, nauttia kaiken epävarmuudesta juodessani aamuisin teetä.

   Sillä minä olen sellainen, ikuinen haaveilija keskeneräisin lausein.

tosi holtitonta eikä ihan turvallistakaan

Kaksitoista vuotta sitten minä olin vaaleahiuksinen pikkutyttö, joka ei olisi koskaan uskonut rakastuvansa musiikkiin äärettömän palavasti, vaaleahiuksinen pikkutyttö, joka ei ollut kertaakaan elämänsä aikana halunnut huutaa musiikin uskomattomuudesta. Kuitenkin, silloin kaksitoista vuotta sitten Maija Vilkkumaa julkaisi kolmannen ja tähänastisen uransa myydyimmän studioalbuminsa, enkä minä tule koskaan unohtamaan miltä tuntui kuulla ensimmäistä kertaa kyseisen albumin ensimmäinen singlelohkaisu. Se oli yksinkertaisesti niin äärettömän hyvä, että ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntui, että oli saatava kuulla lisää sitä uskomattomuutta ja uskallan väittää, että tavallaan se oli yksi tärkeimmistä käännekohdista suhteessani musiikkiin; kertaakaan aiemmin en ollut ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen halunnut kuollakseni kuulla lisää. Silloin uuden musiikin löytäminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin nykyään, musiikkia ei löydetty selaamalla Spotifystä suosituimpia soittolistoja ja itseasiassa se, kuinka lopulta törmäsin tähän Maija Vilkkumaan kolmanteen studioalbumiin, oli tavallaan vain onnekasta sattumaa.

Sinä vuonna etsittiin meille sopivaa omakotitaloa, kun rivitaloasunto oli alkanut vähitellen tuntumaan liian ahtaalta nelihenkiselle perheelle ja yhtenä iltana käytiin katsomassa taloa, jonka yläkerrassa oli kaksi pientä makuuhuonetta. Toinen makuuhuoneista oli sisustettu tummasävyisesti, seiniä koristi itselleni vielä tuntemattomien bändien julisteet ja mietin hetken itsekseni, kuinka siinä huoneessa varmaan asui joku uskomattoman siisti tyyppi, joku sellainen, joka kuunteli musiikkia kovalla ja maalasi silmänsä mustalla. Joku sellainen, joka kirjoitti runoja muistikirjaansa, mietin katseeni osuessa keltareunaiseen levyyn kirjoituspöydällä, siihen nimenomaiseen levyyn, jonka olisin halunnut siinä samassa hetkessä kuunnella odottamatta sekuntiakaan. Minun oli yksinkertaisesti saatava kyseinen levy itselleni ja vaikka en omista ainoatakaan muistikuvaa levyn ostamisesta, muistan kuunnelleeni sitä ensimmäisen kerran rakkaus päällimmäisenä tunteena, nimittäin se levy oli vaan niin uskomattoman hieno, että nykyään se seisoo levyhyllyssä äärimmäisen kuluneen näköisenä ja vähän naarmuisena. Maija Vilkkumaan vuonna 2003 julkaistu Ei on epäilemättä yksi kuunnelluimmista levyistäni, mutta samalla se on ehdottomasti myös yksi tärkeimmistä levyistäni kautta aikojen ja voin vieläkin tuntea kylmät väreet pitkin selkärankaani ensimmäisestä raidasta viimeiseen.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä, kuuntele nyt.