VUODEN HILJAISUUS PÄÄTTYI VALTAVAAN RAKKAUTEEN

 

IDA PAUL & KALLE LINDROTH @ LUTAKON LIPPA 09 06 2021   

Kun minä puolitoista vuotta sitten helmikuussa seisoin yleisömeren keskellä ja musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa lauloin mukana aivan käsittämättömän rakkaita sanoja Vesalan loppuunmyydyllä keikalla Lutakossa en olisi osannut aavistaakaan, että tulisin nauttimaan livemusiikista seuraavan kerran vasta melkein puolentoista vuoden päästä. En yksinkertaisesti olisi osannut aavistaakaan, koska livemusiikki oli ollut tärkeä osa elämääni yli kymmenen vuoden ajan ja niiden kymmenen vuoden aikana minä en ollut kertaakaan ollut niin luvattoman kauan ilman livemusiikkia, ilman niitä kylmiä väreitä kalpealla ihollani ja sitä valtameren kokoista rakkautta, johon minä tunnen pakahtuvani aina yleisömeren keskellä. Niin kuitenkin kävi, sen helmikuisen illan jälkeen tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt ja kaikki se, mikä ennen oli osa tavallista elämääni, alkoi kuukausien kuluessa tuntua yhä kaukaisemmalta ajatukselta ja kun viimein vuosi myöhemmin havahduin siihen ajatukseen, etten ollut päässyt tuntemaan livemusiikkia kokonaiseen vuoteen, rintalastani alla tuntui vain pohjaton tyhjyys.

 

Kesäkuun yhdeksännen päivän iltana minä istuin räsymatolla Lutakon lipan alla auringonsäteiden loisteessa ja katsoin kelloa muutamaa minuuttia vailla kahdeksan miettien, kuinka tuntui jotenkin epätodelliselta istua siinä ihmisjoukon keskellä odottamassa jotain sellaista, mikä oli muutamaa kuukautta aiemmin ollut vain kaukainen haave. Muutamaa minuuttia myöhemmin tapahtui aivan kuin kuka tahansa minut tunteva olisi voinut olettaakin, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini Ida Paulin ja Kalle Lindrothin noustessa lavalle ja musiikin tuntuessa syvällä rintalastani alla tuntui kuin olisin löytänyt viimein tieni takaisin kotiin oltuani vähän liian kauan eksyksissä. Se oli sama tunne, jonka minä olen tuntenut lukemattomia kertoja musiikin tuntuessa rintalastani alla ja musiikin kuljettaessa mukanaan sinä iltana istuessani räsymatolla Lutakon lipan varjossa en osannut olla hymyilemättä itsekseni, olin odottanut sitä niin valtavan kauan ja niin uskomattomalta se kaikki tuntui juuri siinä hetkessä.

 

Laulaessani illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa yleisömeren mukana sanoja "kun sun kaa kehäkolmosel sekoillaan, ajan tuhatta ja sataa suoraan seuraavaan tutkaan, tahallaan" hymyilin, kuinka en olisi tahtonut siinä hetkessä olla missään muualla, siinä räsymatolla ihmisjoukon keskellä valtavassa rakkauden kuplassa oli kaikki mitä olin kuin huomaamattani kaivannut siitä puolentoista vuoden takaisesta helmikuisesta illasta asti. Ida Paul ja Kalle Lindroth olivat sinä kauniina kesäkuisena iltana kuin kevään ensimmäiset valonsäteet pitkän ja pimeän talven jälkeen, tuntui jotenkin aivan uskomattomalta tuntea musiikki ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen jokaisessa hengenvedossaan ja antaa musiikin kuljettaa mukanaan, tuntea kyynelten tarttuvan aina hetkittäin silmäkulmiin. Sinä iltana musiikki oli enemmän kuin se oli ollut minulle puoleentoista vuoteen ja en voinut olla miettimättä, kuinka livemusiikki oli edelleen äärettömän tärkeä osa elämääni, yksi niistä asioista, jotka saavat minut tuntemaan niitä valtameren kokoisia tunteita ja huutamaan yleisömeren keskellä, rakkaudesta ja onnesta.

 

 LOST SOCIETY @ LUTAKON LIPPA 11 06 2021   

Kävellessäni Ida Paulin ja Kalle Lindrothin keikalta Kuokkalan sillan ylitse kotiin lämpimässä kesäillassa minä olin täynnä valtameren kokoista rakkautta ja ihan kuin hetken mielijohteesta ostin lipun Lost Societyn keikalle, tuntui kuin sydämeni olisi huutanut encorea, lisää sitä, mikä saisi kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani. En ollut nähnyt Lost Societyä värivaloissa kuuteen vuoteen ja kävellessämme kesäkuun yhdentenätoista iltana Lutakkoon kerroin, kuinka olin ollut yhtyeen keikalla viimeksi lokakuussa 2015 ja kuinka ystäväni oli murtanut kätensä samaisella keikalla, se oli ollut jotain aivan uskomatonta ja musiikin voima oli ollut niin suurta, että oli tuntunut kuin musiikki olisi vetänyt minua turpaan kerta toisensa jälkeen. Siltä minusta tuntui myös kesäkuun yhdennentoista päivän iltana, kun seisoimme yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa lavalle auringonsäteiden loisteeseen, tuntui kuin musiikki olisi tunkeutunut armottomasti rintalastani alle ja saanut sydämeni jättämään lyönnin välistä, en ollut kokenut mitään sellaista puoleentoista vuoteen, en mitään samalla tavalla voimakasta.

Lost Society on mielestäni ehdottomasti yksi Suomen kovimmista yhtyeistä livenä ja sitä se oli sinä kesäkuisena iltanakin, paras keikka ikinä, yleisö huusi lempeiden auringonsäteiden loisteessa ja musiikin kulkiessa kylminä väreinä ihollani pelkäsin hetkittäin herääväni unesta, se kaikki tuntui olevan liian uskomatonta ollakseen totta. Sinä iltana yleisömeren keskellä tuntui kuin kaikki olisi taas kuin oli ollut puolitoista vuotta sitten, mutta vain sillä erotuksella, että puolentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen se kaikki tuntui erityisen uskomattalta ja sai hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään musiikin tahdissa, kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini pelkästä siitä suunnattomasta rakkaudestani livemusiikkiin. Kävellessämme kotiin minä sanoin, että ei harmittanut yhtään ja en tiedä, olisinko voinut tarkoittaa sitä siinä hetkessä enää yhtään enemmän, sinä iltana musiikki oli ollut jotain sanoinkuvaamattoman suurta ja minussa oli asunut valtameren kokoinen rakkaus, aivan valtava onnellisuus.

ONNELLISUUDEN JA METALLIMUSIIKIN ILTA OLAVINLINNASSA

Kymmenen vuotta sitten minä haaveilin siitä, että saisin nähdä jonain päivänä jonkin itselleni rakkaan yhtyeen keikan Olavinlinnassa, haaveilin siitä siksi, koska uskoin musiikin tuntuvan Olavinlinnassa jotenkin aivan erityiseltä. Sitä en kuitenkaan osannut odottaa, että haaveeni toteutuisi lähitulevaisuudessa ja kun sitten keväällä 2009 Nightwish ilmoitti esiintyvänsä Olavinlinnassa, rikkinäinen sydämeni jätti lyöntejä välistä, minun oli päästävä todistamaan sitä iltaa, sitä taianomaista iltaa, jolloin Nightwish, yksi silloisista suurimmista rakkauksistani, nousisi värivaloihin Olavinlinnassa. Kuten suuresti pelkäsin, jäin silloin kuitenkin ilman lippua kyseiselle keikalle ja se tuntui vähintään maailmanlopulta, siinä pikkukaupungissa kyseinen keikka oli oikeasti suuri asia, kaikki halusivat päästä näkemään sen. Kun lopulta se taianomainen ilta lähestyi ja heinäkuu vaihtui elokuuhun, minä olin jo menettänyt toivoni, mutta kaikesta huolimatta, elokuun viidentenätoista minä kävelin Olavinlinnaan pikkusiskoni ja serkkuni kanssa katsomaan sitä taianomaisuutta.

Olimme pikkusiskoni kanssa saaneet äitini tuttavalta vain muutamaa päivää aiemmin liput sille taianomaiselle keikalle ja odottaessamme keikkaa linnan muureilla Itä-Savon toimittaja haastatteli meitä, se oli ihmeellistä ja hienoa, mutta ei läheskään yhtä ihmeellistä kuin se hetki, kun Nightwish tosiaan nousi värivaloihin sille samalle lavalle, jossa taitavat oopperalaulajat antavat yleisölle kaikkensa. Se ilta oli yksi elämäni hienoimmista ja se keikka on yksi ainoista, joiden jälkeen minusta ei ole lähtenyt ollenkaan ääntä, se on yksi niistä keikoista, jotka mainitsen aina, kun minulta kysytään niitä hienompia koskaan näkemiäni keikkoja. Sen keikan jälkeen minä en käynyt Olavinlinnassa yhdeksään vuoteen ja vielä kuukausi sitten uskoin, etten tule käymään siellä tänäkään vuonna ja samalla jäisi näkemättä myös kymmenen vuoden takaisen ehdottoman lempiyhtyeeni Olavinlinnan keikka, mutta aivan kuten silloin yhdeksän vuotta sittenkin, saimme poikaystäväni kanssa liput kyseiselle keikalle vain muutamaa päivää aiemmin. Heinäkuun puolivälin jälkeen yhtenä sunnuntai-iltana kävelimme vanhalta teatterilta Olavinlinnaan, seisoimme linnan muureilla odottamassa keikan alkamista ja minä en osannut kuin hymyillä tyhmästi, sydämessäni tuntui aivan käsittämättömän suuri onnellisuus.

Illan avasi Lost Society, Samy Elbannan perustama Jyväskylästä kotoisin oleva nelihenkinen trash metallia soittava yhtye, jonka musiikkia kulutin huomattavan paljon juostessani suunnatonta vihaani pikkukaupungin kaduilla vuosia sitten ja nähdessäni yhtyeen viimeksi värivaloissa mietin, miten ihmeessä minä olin onnistunut käymään sinä vuonna kahdeksallakymmenellä keikalla näkemättä siltikään kyseistä yhtyettä livenä. Keikan jälkeen kirjoitin, kuinka kyseisen yhtyeen kohdalla oli ihan aiheellista kirjoittaa aivan järjettömästä lavaenergiasta, nimittäin en muistanut, milloin viimeksi olin kokenut mitään vastaavaa minkään yhtyeen keikalla: lavaenergiasta, joka sai yleisömeren syttymään jo kahden ensimmäisen biisin aikana sellaisiin liekkeihin, että tavallaan vähän pelotti. Vaikka se lavaenergia sinä iltana Tampereen Klubilla oli aivan käsittämätöntä, se keikka oli siihen heinäkuiseen sunnuntai-iltaan asti edelleen viimeisin keikka, jonka olin yhtyeeltä nähnyt ja jostain syystä myös yhtyeen musiikin kuunteleminen oli osaltani päättynyt sen keikan jälkeen, en siis oikein osannut odottaa sitä hetkeä, kun yhtye nousisi Olavinlinnassa värivalojen loisteeseen.

Olavinlinnassa oli aivan järjettömän kuuma istuessamme yleisössä odottamassa keikan alkamista ja kun yhtye viimein nousi värivaloihin tuntui kuin musiikki särkisi korvani, eikä tilanne oikeastaan muuttunut siitä keikan ensimmäisellä puoliskolla mihinkään suuntaan, musiikki kuulosti yksinkertaisesti vain yhdeltä suurelta äänimassalta, sellaiselta, josta ei saanut kiinni. Kun tilanne lopulta sitten parani, aloin nauttia keikasta, aloin nauttia siitä samasta lavaenergiasta, joka huokui yhtyeestä siitäkin huolimatta, että yhtye istui rauhallisesti aloillaan ja yhtyeellä ei ollut mahdollisuutta yllyttää yleisöä muodostamaan pittiä. Se loputon onnellisuus, jota Samy Elbanna hehkui kertoessaan jännittäneensä keikkaa aivan suunnattoman paljon ja joka loisti koko yhtyeestä heidän soittaessaan ensimmäistä kertaa Olavinlinnassa ja koko Savonlinnassa ylipäätään, tarttui minuunkin ja vaikka minua hymyilytti koko keikan toisen puoliskon, minulla ei ole keikasta muuta sanottavaa kuin, että se oli hyvä ja yhtye oli järjettömässä keikkakunnossa, ei ollut mitään valitettavaa.

Lost Societyn keikan jälkeen istuimme hetken auringonsäteiden loisteessa linnan muureilla, vanha kivilinna oli täynnä uskomatonta onnellisuuttaan hehkuvia ihmisiä ja minua alkoi vähitellen jännittää, alkoi jännittää, vaikka olin nähnyt seuraavana soittavan yhtyeen kerran sen jälkeen, kun yhtyeen kuunteleminen jäi omalta osaltani vähemmälle. Alkoi jännittää sellaisella hyvällä tavalla, vähän kuin silloin kymmenen vuotta sitten, kun näin yhtyeen ensimmäisen kerran Tampereella Sauna Open Airissa, se oli myös ensimmäinen festivaali, jolla vierailin ja seistessäni silloin yleisömeren keskellä juuri ennen keikkaa minusta tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen, se oli valtameren kokoinen tunne. Kun Children Of Bodom silloin kymmenen vuotta sitten nousi lavalle minun silmäni loistivat, musiikki ei ollut koskaan ollut niin suurta värivaloissa, se oli ensimmäinen kerta, kun musiikki tunkeutui armottomasti rintalastani alle ja mursi kylkiluuni yksi kerrallaan, nyt kymmenen vuotta myöhemminkin uskoin vahvasti, että niin saattaisi käydä uudelleen.

Istuessamme lopulta yleisössä odottamassa Children Of Bodomin nousevan värivaloihin minä mietin sitä kymmenen vuoden takaista kesää ja sitä, kuinka äärettömän tärkeä kyseinen yhtye silloin oli minulle, mietin sitä, kuinka kuuntelin viikkokausia ainoastaan yhtyeen musiikkia, josta sain silloin kymmenen vuotta sitten aivan suunnattomasti voimaa ja niin saan tavallaan edelleen. Yhdeksän aikaan sinä kauniina sunnuntai-iltana yhtye viimein nousi värivaloihin ja kun ensimmäinen biisi Are You Dead Yet? kaikui kivilinnassa tuntui kuin välissä ei olisi ollut kymmentä vuotta, tuntui kuin olisin edelleen se sama mustahiuksinen tyttö, joka kuunteli kauniina kesäpäivinä julisteilla verhotussa huoneessaan yhtyeen musiikkia, tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Minun rakkauteni yhtyettä kohtaan oli säilynyt, se ei ollut kadonnut mihinkään vaan uinunut jossain syvällä rintalastani alla kaikki nämä vuodet, biisi toisensa jälkeen minun sydämeni huusi rakkauttaan ja minä olisin tahtonut huutaa jokaisen biisin mukana, mutta minä istuin vain siinä hiljaa, hymyilin tyhmästi ja olin niin onnellinen, etteivät sanat riittäisi koskaan kertomaan. In Your Face, Living Dead Beat, Blooddrunk, Angels Don't Kill, Follow the Reaper ja lukuisat muut rakkaat biisit kuulostivat niin järjettömän hienoilta Olavinlinnan kiviseinien sisällä, että siinä hetkessä sinä sunnuntai-iltana kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini pelkästään siitä rakkaudesta, tietynlaisesta ylpeydestä ja kaikista niistä muistoista, jotka tulvivat minun mieleeni keikan aikana.

Sinä iltana minä olin äärettömän onnellinen siitä, että olin juuri siinä, enkä missään muualla, olin onnellinen siitä, että muutamaa päivää aiemmin oli käynyt niin onnellisesti, että olimme saaneet liput keikalle, olin onnellinen siitä, että kohtalo toi minut yhtyeen keikalle. Kyyneleet silmäkulmissani toivoin, ettei keikka loppuisi koskaan ja tunsin, kuinka musiikki kulki ylitseni hyökyaallon kaltaisesti, se oli niin suurta ja voimakasta, että tunsin olevani sen edessä täysin aseeton ja se oli tavattoman rauhoittava tunne, tuntui rauhoittavalta olla siinä ja antaa musiikin viedä mukanaan, olla olemassa vain sitä hetkeä varten. Children Of Bodom oli aivan käsittämättömän hyvä, ehkä vielä parempi kuin silloin kymmenen vuotta sitten tai ainakin siltä se tuntui istuessani siinä poikaystäväni vieressä värivalojen osuessa hetkittäin silmiini. Keikan jälkeen vaelsimme ihmismassan keskellä ulos ja jäimme hetkeksi istumaan Tallisaareen kivilinnan uinuessa vaaleanpunaiseen verhoutuneen taivaan alla, korvissani soi pahemmin kuin aikoihin ja olin väsynyt kaikesta päivän aikana kokemastani, mutta silti aivan järjettömän onnellinen, niin onnellinen, että päästessäni kotiin ja isäni kysyessä, oliko Alexi ollut sinä iltana iskussa, minä en voinut kuin hymyillen vastata, että todellakin, koko yhtye oli.

LOST IN MUSIC '15

Olen kirjoittanut luvattoman paljon siitä, kuinka uskomattoman paljon rakastan musiikkiin hukkumista värivalojen loisteessa kitarasoundin kulkiessa selkärankaa pitkin ja kyynelten varovaisesti tarttuessa silmäkulmiini, luvattoman monesta onnellisuuteen verhoutuneesta illasta ja tunteiden vuoristoradaksi muuttuneesta päivästä festareilla. Fakta on kuitenkin se, että enemmän kuin mistään muusta minä tahdon kirjoittaa nimenomaan niistä musiikin aiheuttamista uskomattoman suurista tunteista, itkemisestä värivalojen loisteessa kitarasoundin kulkiessa selkärangassa ja onnesta, joka pysähtyy kiteiksi silmäkulmiin musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani. Tämän kuluneen vuoden aikana minä olen ehtinyt näkemään lähemmäs kahdeksankymmentä keikkaa, kaikista suunnattoman kauniista klubikeikoista auringonsäteisiin verhoutuneisiin festarikeikkoihin olen rakastanut jokaista hetkeä musiikin kuiskaillessa sydämeeni valtameren verran määrittelmätöntä tunnemassaa ja on myönnettävä, että muuttaessani tähän pikkukaupunkiin osasin kaivata oikeastaan ainoastaan niitä livemusiikin seurassa viettämiäni hetkiä.

Savonlinnassa oli Teoston tilastojen mukaan viime vuonna 418 keikkaa, mutta jostain tuntemattomasta syystä näistä neljäsataa oli sellaisia, joista itse henkilökohtaisesti en tiennyt mitään tai vaikka olisin tiennytkin, en välttämättä olisi mennyt niitä katsomaan. Tämä pikkukaupunki on tunnettu lähinnä Oopperajuhlistaan ja siinä vaiheessa, kun tahtoisi hukkua värivalojen loisteeseen armottoman kitarasoundin kulkiessa selkärangassa kylminä väreinä, on matkustettava vähintään Joensuuhun asti. Yksinkertaisesti sanottuna livemusiikkiin hukkuminen vähentyi itselläni huomattavasti muutettuani tähän pikkukaupunkiin, kaipuuni värivalojen loisteeseen on ollut suunnatonta festarikeikoista huolimatta ja kun sitten viime torstaina seisoin Tampereen Telakalla Shivan Dragnin viedessä mukanaan johonkin aivan toiseen todellisuuteen, kaiken sen yleisömassan keskellä hiukset takussa tunsin vihdoin palanneeni kotiin.

Välillä pitää lähteä voidakseen palata ja nyt uskon palanneeni,  

siksi tahdon kirjoittaa teille muutamasta onnellisesta hetkestä  

ja siitä, kuinka musiikki koskettaa.    

 

HISSER @ KLUBI 15 10 2015

Shivan Dragnin jälkeen ensimmäinen onnellisuuteen verhoutunut hetki oli seisoessani Klubilla yleisömeren keskellä erään suippokorvaisen artistin antautuessa musiikkinsa vietäväksi. Olin helmikuussa todistamassa Hisserin aivan ensimmäistä keikkaa Roihuvuoressa, onnellisuus kasvoillani keinuin musiikin taianomaisuudessa ja suljin hetkittäin silmäni hukuttaakseni itseni siihen uskomattomaan onnellisuuteen, mutta seisoessani viime torstaina yleisömeressä kasvoillani oli vähintään yhtä suurta onnellisuutta ja musiikin kuljettaessa mukanaan muistin taas sen uskomattoman tunteen, kun helmikuisena onnellisuuteen verhoutuneena hetkenä artisti oli varmasti minuakin onnellisempi.

Antautuessaan musiikkinsa vietäväksi suippokorvaisen artistin, joka tunnetaan varmaan edelleen parhaiten Miikka Koivistona, kasvoilla oli sellaista onnellisuutta ja lapsenomaista innoistuneisuutta, jota en ollut koskaan Koiviston johtaman Disco Ensemblen keikoilla päässyt todistamaan: silloin ottaessaan yleisön mukaansa tutkimusmatkalleen elektronisen musiikin tuntemattomuuteen onnellisuus tuntui olevan aivan uskomattoman suurta ja jos mahdollista, katsellessani artistin tutkimusmatkaa torstaina Klubilla onnellisuus oli kasvanut niin äärettömän suureksi, ettei sille löytyisi enää määritelmää sanakirjasta. Kieltämättä se, että artisti on käsittämättömän onnellinen värivaloissa, vaikuttaa myös itseeni henkilökohtaisesti ja ehkä nimenomaan siksi minä olin niin äärimmäisen onnellinen musiikin kaikuessa värivaloissa ja vaipuessani hetkittäin transsinomaiseen tilaan, todellisuus tuntui menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani ja istuessani myöhemmin ulkona tupakansavun tarttuessa hiuksiini minä hymyilin typerästi kaikelle, olin onnellinen musiikista ja ihmisistä ympärilläni.

LOST SOCIETY @ KLUBI 15 10 2015

Samy Elbannan perustama Jyväskylästä kotoisin oleva nelihenkinen trash metallia soittava Lost Society on itselleni sellainen yhtye, jonka musiikkia olen kuluttanut naurettavissa määrin juostessani suunnatonta vihaani juuri tämän pikkukaupungin kaduilla ja ylipäätään kaikissa niissä hetkissä, kun viha on ollut päällimmäinen tunne. En oikeastaan vieläkään ymmärrä miten olen onnistunut käymään tänäkin vuonna kahdeksallakymmenellä keikalla näkemättä silti tätä yhtyettä livenä, ihmettelin ääneen ennen keikan alkamista Klubilla ja yhtyeen sitten noustessa värivaloihin minä kaduin jokaista yhtyeen keikkaa, jonka olin jättänyt väliin jonkun muun olevinaan paremman keikan takia.

Tämän yhtyeen kohdalla on ihan aiheellista kirjoittaa aivan järjettömästä lavaenergiasta, nimittäin en muista, milloin viimeksi olen kokenut mitään vastaavaa minkään yhtyeen keikalla: lavaenergiasta, joka sai yleisömeren syttymään jo kahden ensimmäisen biisin aikana sellaisiin liekkeihin, että tavallaan vähän pelotti. Vaikka pitit itsessään kuuluvat olennaisesti nimenomaan metalliyhtyeiden keikkoihin, itse olen jostain tuntemattomasta syystä tavallaan alkanut pelkäämään niihin joutumista, nimittäin kaikki kokemukseni piteistä ovat suurimmaksi osaksi lattialla pyörimistä ja varsinkin käydessäni nykyään enemmän varsin rauhallisilla keikoilla, pitit ovat alkaneet tuntua jotenkin vaaralliselta ajatukselta. Mitä tässä oikeastaan edes selittelemään, muutaman lattialla pyörimisen jälkeen minua ei selvinpäin enää pittiin saisi, mutta se tietynlainen vaaran tunne torstaina Lost Societyn keikalla sai suunnattoman onnellisuuden tuntumaan jokaisessa hengenvedossani, eikä pään kääntäminen ollut perjantaiaamuna aivan yksinkertaista.

Lost Society oli ihan käsittämätön, ei lisättävää.  

IISA @ KLUBI 16 10 2015

Perjantaina jonotettiin Pakkahuoneelle tavanomaista kauemmin, koska ilmeisesti Antti Tuiskun suosio oli saanut ihmisiä liikkeelle huomattavasti suuremmissa määrin kuin yksikään yhtye torstaina, mitä en osaa oikeastaan edes ihmetellä  yhtään. Loputtomalta tuntuneen jonottamisen jälkeen ehdittiin todeta Roope Salmisen yhtyeineen olevan yhtä uskomatonta lahjakkuutta, mutta seistessämme sitten yleisömeren keskellä kyyneleet valuivat poskipäilleni värivalojen häikäistessä silmiäni yhden maailman ihanimmista naisista kuljettaessa mukanaan toiseen todellisuuteen. Siinä hetkessä olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille, huutamaan ääneni käheäksi äärettömästä rakkaudestai ja tanssimaan jalkani kipeiksi suunnattomasta onnellisuudestani, Iisalla on aina sellainen uskomaton vaikutus.

Iisa tuli musiikillaan suoraan iholle kaikella koskettavuudellaan ja uskomattoman intiimillä tunnelmallaan, keinuin musiikin mukana suunnattomaan harmoniaan yleisömeren ympärilläni kuohuessa levottomuuttaan ja kyyneleet kiteinä silmäkulmassa hymyilin loputtomalle onnellisuudelleni, joka tarttui selkärankaani musiikin harmoniassa. En oikeastaan osaa selittää sitä, mutta jotenkin Iisa saa aina unohtamaan muun todellisuuden ja hukkumaan siihen aivan sanoinkuvaamattomaan kauneuteen, eivätkä ne kyyneleet silmäkulmassa kerro koskaan melankoliasta.

 
ANTTI TUISKU @ PAKKAHUONE 16 10 2015

Sitä hullua tunnetta, kun seisoin yleisömeressä tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekevän ja samalla yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvaneen Antti Tuiskun heiluttaessa käsiään värivalojen loisteessa lavalla, on yksinkertaisesti aivan mahdotonta kuvailla keskeneräisin lausein. Siinä oli jotain uskomatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani ja olin äärettömän ylpeä lavalla tanssivasta miehestä. Se tunne liittyi vahvasti siihen, että minun historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne kahdentoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui uskomattomalta nähdä loppuunmyydyn Pakkahuoneen leimahtavan suunnattomiin liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui uskomattomalta, vaikka olen tänä vuonna ehtinyt todistamaan artistia livenä kahdesti aiemmin.

Antti Tuisku otti tietoisin riskin julkaistessaan Peto on irti singlensä helmikuussa, mutta kuten jokainen on varmasti huomannut, sen riskin ottaminen kannatti siitäkin huolimatta, että nykyään Anttia todennäköisesti joko vihataan tai rakastetaan, neutraalit mielipiteet taisivat hukkua petojen päästessä irti. Samalla uskaltaisin väittää, että värivalojen loisteessa ei ole kyse enää ainoastaan Antti Tuiskun fanittamisesta vaan siitä, mistä kyseinen artisti haluaa meille musiikillaan sanoa: kun tämä pedoksi leimattu artisti huutaa loppuunmyydylle Pakkahuoneelle etkö sä kuullu, sä kelpaat kyllä / hei ho paita pois, kaikilla meillä on ongelmii hän puhuu jostain sellaisesta, mistä pitäisi puhua aivan ehdottomasti enemmän. Se, että joku Antti Tuiskun kaltainen kaiken median asettaman paineen keskellä sanoo meidän kelpaavan juuri tällaisena tuntuu oikeasti uskomattomalta, se saa yleisömeren repeämään liitoksistaan ja värivaloissa on hetken aikaa sellaista taikaa, etteivät kyyneleet ole kaukana onnellisuudestani huolimatta.

     Tai ehkä juuri siksi, onnellisuuden vuoksi.

LAPKO @ PAKKAHUONE 17 10 2015

Kun kirjoitan Lapkosta, kirjoitan sellaisesta yhtyeestä, joka aikoinaan sai ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntemaan uskomattoman voimakasta rakkautta, huutamaan sitten pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla siitä loputtomasta onnellisuudesta ja kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen kiitollinen. Lapko on pitänyt elämässä kiinni kaikista vaikeimpina hetkinä ja vuosien saatossa olen ehtinyt keräämään itseeni uskomattoman määrän suunnattoman tärkeitä tämän kyseisen yhtyeen musiikkiin verhoutuneita hetkiä, istunut aamuyön ensimmäisinä tunteina rannassa silmät kiinni rakastumassa uudelleen ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta kaikesta huolimatta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen rakastun yhtyeeseen aina uudelleen. Enkä siksi, että Lapko tuntuisi minulle henkilökohtaisesti uudelta vaan siksi, että Lapko saa yksinkertaisesti tuntemaan niin äärettömän vahvasti.

Yhtyeen noustessa Pakkahuoneen lavalle lauantaina minä tunsin sydämeni muuttavan rytmiään onnellisuudesta ja siitä loputtomasta rakkaudesta, joka tuntui ainoastaan kasvavan jokaisella hengenvedollani. Kuin olisin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, minä mietin huutaessani rakkauttani kovempaa kuin koskaan ja hukkuessani sitten sanoihin  if you never dream / you'll never fly / then you get old / and you can't see the oak tree anymore / but a traffic light so alone kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni. Musiikki sai sydämeni lyömään niin lujaa, ettei sille tunteelle olisi määritelmää ensimmäisessäkään sanakirjassa: oli huudettava loputonta onnellisuuttaan ja tunnettava kylmien väreiden juoksevan hauraasta selkäytimestäni aina kylkiluihini asti rakkauden tuntuessa suuremmalta kuin koskaan aiemmin, Lapko on aivan järjettömän suuri rakkaus.

PARIISIN KEVÄT @ PAKKAHUONE 17 10 2015

Tarina siitä, kuinka Pariisin Kevät muuttui Arto Tuunelan pöytälaatikkoprojektista yhdeksi suomalaisen musiikin kärkinimistä, on tavallaan mielenkiintoinen. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2008 ja kyseinen debyyttialbumi olikin kiistattomasti vuoden ylistetyimpiä albumeita maamme musiikkimediassa, eikä vuonna 2010 julkaistu kakkosalbumi todellakaan jäänyt edeltäjänsä varjoon: kyseinen albumi myi kultaa, singlelohkaisu Tämän kylän poikii oli yksi kesän suurimmista hiteistä ja samana kesänä yhtye soitti myös ensimmäisen keikkansa. Mielenkiintoisen tästä tarinasta tekee nimenomaan se, että yhtye soitti ensimmäisen keikkansa Ilosaarirockissa YleX-lavalla ja siitä tuli yksi suomalaisen musiikin ehdottomista kärkinimistä ilman loputtomalta tuntuvaa räkälöiden kiertämistä, kuinka monelle suomalaiselle yhtyeelle on oikeasti käynyt niin?

Ensimmäistä keikkaa seuranneen syksyn klubikiertue oli suurimmilta osin loppuunmyyty ja kun sanon, että tutustuin yhtyeen musiikkiin sinä samaisena syksynä juodessani punaviiniä erään leikkipuiston esiintymislavan rakenteissa, elämäni kuulostaa boheemilta. Seuraavana talvena näin yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa ja siitä lähtien olen seurannut yhtyeen matkaa sieltä Pieksämäen pieneltä lavalta loppuunmyydylle Tavastialle ja myös siihen hetkeen, kun lauantaina seisoin rakkaan ystäväni kanssa yleisömeren keskellä odottamassa yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen, siinä hetkessä ymmärsin, kuinka uskomattoman rakas yhtye minulle itselleni henkilökohtaisesti on. Se, että on seurannut jotain yhtyettä näin kauan, hukkunut värivalojen loisteeseen luvattoman useasti saman yhtyeen kuiskaillessa rakkauttaan ja verhonnut elämänsä tärkeimpiä hetkiä yhtyeen musiikkiin, on viimein tehnyt tehtävänsä ja tykkääminen on vaihtunut uskomattoman suureen rakkauteen, sellaiseen merkitsevään rakkauteen, tämä yhtye on itselleni yksinkertaisesti suunnattoman tärkeä. Tuunelalla on keikoilla tapana useasti kysyä, onko kaikki hyvin ja lauantaina siinä äärimmäisen liikuttavassa hetkessä kyynelten tarttuessa silmäkulmiini olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle, että kaikki on uskomattoman hyvin ja että juuri tässä hetkessä on yksinkertaisesti uskomattoman hyvä olla. Värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan verkkokalvoillani olin jälleen valmis myymään sieluni musiikille, niin uskomattoman vahvasti se sai siinä hetkessä tuntemaan. 

  Artturi Taira oli sanonut, että lauantaista tulee iso ilta,
   mutta hei eiköhän se ollut vielä vähän enemmän.

          Kiitos.