OLAVINLINNA, VANHA RAUTATIESILTA JA HETKI KAHDESTAAN

 

Huhtikuun viidennentoista päivän iltana vietimme maailman rakkaimman kanssa ensimmäistä kertaa kuukausiin muutaman tunnin kahdestaan, kävelimme pitkin lempeiden auringonsäteiden verhoamia katuja ja pysähdyimme vanhalle rautatiesillalle hetkeksi katselemaan, kuinka Olavinlinna seisoi rauhallisena aloillaan auringonsäteiden loisteessa. Pieni oopperakaupunki oli alkanut vähitellen heräilemään tulevaan kesään ja mietin itsekseni kaikkia niitä lapsuusvuosieni kauniita kesäpäiviä, joina kävimme Lippakioskilla syömässä jäätelöt ja jatkoimme sitten matkaamme rantatietä pitkin kohti sitä vanhaa kivilinnaa. Se oli minulle lapsuusvuosinani äärettömän kiehtova paikka ja on sitä edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen, hymyilin ja hengitin keuhkojeni täydeltä kevättä.

Illan lempeiden auringonsäteiden maalatessa maisemaa ohitsemme kulki juna, silläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja kuunnellessani junan äänen vähitellen loittonevan kysyin, oletko koskaan kävellyt rautatiesillan päässä olevan tunnelin läpi. Kerroin, kuinka yhtenä neljäntoista vuoden takaisena iltana kävelimme ystävieni kanssa sen läpi, minulla oli päälläni valtavan kaunis vaaleanpunainen mekko ja uudet kengät hiersivät niin, että kävelin myöhemmin kotiin paljain jaloin. Muistan, kuinka niinä vuosina tahdoin enemmän kuin mitään päästä pois siitä pikkukaupungista, vaikka näin neljätoista vuotta myöhemmin olenkin äärettömän onnellinen siitä, että sain viettää nuoruusvuoteni juuri siinä pienessä oopperakaupungissa, ehtihän sitä myöhemminkin lähteä pois.

 

 

Eikä se kaipuu takaisin pikkukaupungin rauhaan tunnu lähtevän koskaan, sanoin ääneen kävellessämme hetkeä myöhemmin pitkin Olavinkatua ja hakiessamme vielä ruokaa ennen kuin palaisimme takaisin pienen aarteemme luokse. Hän oli viettänyt aikaa isovanhempiensa kanssa sinä iltana ja katsellessani rakkaita maisemia tuulilasin takana ajaessamme pidempää reittiä takaisin huokaisin, kuinka onnellinen olinkaan siitä, että olimme saaneet ensimmäistä kertaa kuukausiin muutaman tunnin aikaa meille kahdelle. Muutaman tunnin aikaa olla ihan vain me kaksi, kävellä pitkin pikkukaupungin katuja, olla puhumatta mistään kovin vakavasta ja nauraa ihan niille samoille asioille, joille olemme nauraneet yhdessä pian kymmenen vuotta, kymmenen ihmeellistä vuotta.

 

HETKI KAHDESTAAN RAKKAASSA OOPPERAKAUPUNGISSA

 

Kun pieni aarteemme syntyi kesäkuun puolivälissä yhtenä kauniina iltana, tuntui kuin olisimme syntyneet myös puolisoni kanssa uudelleen, kuin olisimme syntyneet aivan uusiksi ihmisiksi ja niin me tavallaan synnyimmekin, pienen aarteemme vanhemmiksi. Sen ihmeellisen kesäkuisen illan jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen ja siksi tuntui erikoiselta päästä elokuun puolivälissä päästä viettämään aikaa ensimmäistä kertaa sen kesäkuisen illan jälkeen kahdestaan, ajaa sillan ylitse pienen oopperakaupungin keskustaan ja nauttia elokuisesta iltapäivästä.

Jätimme auton elokuiseen tapaan lähes täydelle parkkipaikalle ja kävelimme valkoisen sillan ylitse Sulosaareen kohti lettukahvilaa, jossa olimme käyneet viimeksi kuusi vuotta sitten. Kuten aina, se oli myös sinä elokuisena päivänä satumainen näky, vaaleanpunaisen huvilan pihaan oli kerääntynyt loppukesän lämpimästä iltapäivästä nauttivia ihmisiä, jotka istuivaterilaisten pöytien ääressä syöden lettuja lukuisilta erilaisilta lautasilta, lapset ihmettelivät keinuhevosta huvilan edustalla ja joku kirjoitti muistikirjaansa korkean männyn varjossa. Oli kuin koko maailma olisi pysähtynyt, siinä loppukesään verhoutuneen metsän keskellä vaaleanpunainen huvila näytti samalta kuin lapsuuden satukirjoissa ja huvilan sisällä lettujen hurmaava tuoksu täytti huoneita. Minä valitsin lettuni täytteeksi mansikkahilloa, kermavaahtoa ja kinuskia ja istuessamme valkoisen pöydän ääressä syömässä nauroin, kuinka sekin tuntui jotenkin niin erityiseltä, olla siinä kahdestaan ja nauttia lettujen lisäksi hetkestä.

 

 

Jätettyämme lettukahvilan taaksemme suuntasimme kohti Olavinlinnaa, kohti niitä valtavan rakkaita maisemia, joihin olen palannut elämäni aikana lukemattomia kertoja. Kävellessämme vanhan rautatiesillan suunnalta kohti linnaa unohduin hetkeksi miettimään itsekseni niitä hetkiä, kun lukiovuosinani kävelin aina hyppytunneilla sitä samaa hiekkatietä rakkaan musiikin soidessa korvissani ja kuinka uskomattomalta tuntui yli kymmenen vuotta myöhemmin mennä kihloihin niissä samoissa rakkaissa maisemissa. Niihin maisemiin liittyy valtavasti muistoja ja pysähtyessämme valokuvaamaan Olavinlinnan maisemiin naurahdin ääneen, kuinka hetken tuntui aivan kuin olisin ollut turistina omassa kotikaupungissani, siinä kaikista rakkaimmassa pienesssä oopperakaupungissa. 

Ajaessamme myöhemmin takaisin vanhempieni luokse, missä pieni aarteemme oli viettänyt jo muutaman tunnin aikaa isovanhempiensa kanssa, mietin itsekseni, kuinka tuntui edelleen ihmeelliseltä istua autossa kahdestaan ja katsella vaihtuvia maisemia ikkunalasin takana. Se tuntui ihmeelliseltä ja kovin erityiseltä, sillä sen kesäkuisen koko elämämme muuttaneen illan jälkeen emme olleet kertaakaan viettäneet aikaa aivan kahdestaan, olleet edes pienen hetken aikaa olemassa ihan vain toisillemme. Ehkä uskallamme myös tulevaisuudessa ottaa hetkiä meille kahdelle, sanoin saapuessamme perille, ehkä uskallamme pitää huolta myös meistä kaiken uuden keskellä.

 

OLAVINLINNA, APOCALYPTICA JA MUSIIKIN USKOMATON VOIMA

 

Elokuun viidennen päivän iltana pukeuduin vanhaan kukkamekkooni ja katselin vastarannalla seisovaa vanhaa kivilinnaa, jonka mystisillä käytävillä ja korkeissa torneissa kävimme isäni kanssa kierroksella parikymmentä vuotta sitten yhtenä syksyisenä iltapäivänä. Olavinlinna on ollut minulle lapsuusvuosistani saakka ehdottomasti yksi rakkaimista paikoista tässä maailmassa ja vaikka minä olen nähnyt kivilinnan sen syksyisen iltapäivänkin jälkeen lukemattomia kertoja, siinä on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, niin vaikuttava näky se on edelleen, seisottuaan rauhallisena aloillaan aina 1400-luvulta asti, nähtyään satojen vuosien ajan lumimyrskyjä ja armottomia syyssateita, kauniita kesäpäiviä kaupungin herätessä aina henkiin pitkän talven jälkeen. Sinä elokuun viidennen päivän iltana ihmiset lipuivat rantatietä pitkin kohti auringonsäteiden loisteessa rauhallisena seisovaa kivilinnaa, oli aivan äärettömän kaunis loppukesän ilta ja lempeä tuuli leikki hiuksillani kävellessämme puista siltaa pitkin Tallisaareen ja katsellessamme mustien lintujen lentävän lähes pilvetömällä taivalla.

Kävellessämme sisään linnan korkeista ovista minä huokaisin itsekseni, kuinka pelkästään se tuoksu sai minut matkaamaan ajassa taaksepäin, muistelemaan kaikkia niitä hetkiä, jotka olen saanut elämäni aikana kivilinnan vuosisatoja vanhojen muurien suojassa viettää. Sinä iltana olimme tulleet Olavinlinnaan nauttimaan musiikista värivalojen loisteessa ja katsellessani linnan muurilta edessäni avautuvaa järvimaisemaa kuin huomaamattani unohduin muistelemaan kolmentoista vuoden takaista syksyistä iltaa, jolloin istuimme pikkusiskoni ja serkkuni kanssa linnan viileydessä Nightwishin noustessa värivalojen loisteeseen, en tule koskaan unohtamaan sitä iltaa, se oli yksi hienoimmista keikoista, joita olen elämäni aikana saanut todistaa. Olavinlinnan kivimuurien suojassa musiikki tuntui jotenkin erityiseltä ja niin se tuntui sinäkin iltana, kun neljä vuotta sitten istuimme maailman rakkaimman kanssa kivimuurien suojassa Children Of Bodomin täyttäessä tilan rakkaalla musiikille, muistoilla vuosien takaa. Sinä iltana olimme tulleet katsomaan Apocalyptican keikkaa, jonka olisi alunperin pitänyt olla jo kaksi vuotta sitten elokuussa, mutta jota koronapandemian vuoksi jouduttiin siirtämään lopulta kaksi kertaa.

 

 

Muistan yhä edelleen varsin elävästi sen hetken, kun kolmetoista vuotta sitten näin Apocalyptican ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa. Vuoden 2009 Sauna Open Airin ensimmäinen päivä Tampereella oli ehtinyt iltaan seistessämme yleisömeren keskellä Apocalyptican noustessa värivalojen loisteeseen ja kun musiikki löi vasten kasvojani minä tunsin itseni äärettömän pieneksi, se oli jotain sellaista, mitä en ollut tavallaan osannut odottaa ja samalla jotain sellaista, mikä sai minut silloin rakastumaan yhtyeeseen yhä syvemmin hämärtyvässä illassa. Istuessamme kolmetoista vuotta myöhemmin sinä elokuisena iltana kivimuurien suojassa yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen tunsin itseni aivan yhtä pieneksi kuin minä tunsin silloin kolmetoista vuotta sitten, musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani tunsin kyynelten tarttuvan kiteiksi silmäkulmiini ja hauraan sydämeni muuttavan rytmiään musiikin käsittämättömän voiman edessä. Apocalyptica on mielestäni aina ollut parhaimmillaan värivalojen loisteessa, mutta sinä elokuisena iltana yhtye oli vielä vähän enemmän ja kuulosti niin uskomattomalta, että minun sisälläni oli tunteiden valtameri ja sen armottomat hyökyaallot.

Sinä elokuisena iltana kivimuurien suojassa musiikki oli niin käsittämättömän suurta, että hetkittäin se tuntui vähän epätodelliselta, se oli samanaikaisesti uskomattoman herkkää ja niin voimakasta, että sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja lopulta varovaiset kyyneleet virtaamaan vuolaina poskipäilleni. Juuri siksi minä rakastan musiikkia värivalojen loisteessa niin valtavasti, huomasin miettiväni itsekseni musiikin vyöryessä hyökyaallon lailla yleisömeren ylitse ja saadessa aivan kaiken muun ympäriltäni hetkeksi katoamaan, oli olemassa vain se hetki, musiikki ja yleisömeri, joka hukkui musiikin alle. Kävellessämme sinä iltana rantatietä pitkin autollemme hymyilin itsekseni, kuinka se oli ollut uskomattoman kaunis ilta, sellainen, jota oli kannattanut odottaa yli kaksi vuotta ja jonka tulisin muistamaan vielä sittenkin, kun olisin unohtanut jo paljon. Kotimatkalla auringonlasku maalasi maiseman vaaleanpunaisella ajaessamme Kyrönsalmen sillan ylitse kaupungin itäpuolelle, vesi oli tyyni ja tunteiden valtameri minun sisälläni alkoi vähitellen rauhoittua, tyyntyä kuin vesi meidän alapuolellamme.

 

TURISTINA OMASSA KOTIKAUPUNGISSANI

 

Kun puhun Savonlinnasta, monelle tulee aivan ensimmäisenä mieleen Olavinlinna tai vuosittain järjestettävät Savonlinnan Oopperajuhlat, seuraavaksi mieleen tulee mahdollisesti Saimaa, höyrylaivat, tori ja lörtsyt. Kiva kesäkaupunki, moni saattaisi sitten sanoa, mutta minulle Savonlinna on kuitenkin aina erityinen, ihan jokaisena vuodenaikana, se on minun kotini ja paikka, jonne voin palata rauhoittumaan, paikka, jossa minun on helpompi hengittää kuin missään muualla. Savonlinna on minulle erityinen ja äärettömän rakas kaupunki vuodenajasta riippumatta, mutta ajaessani eilen keskustaan viettämään aurinkoista iltapäivää minä mietin itsekseni, kuinka Savonlinna on kuitenkin monen muun kaupungin tavoin ehdottomasti kaikista kauneimmillaan aina kesäisin.

 

Olen syntynyt vuonna 1992 Savonlinnassa ja asunut täällä ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta elämästäni, mutta en ole koskaan käynyt Savonlinnan Oopperajuhlilla katsomassa oopperaa, en ole käynyt, vaikka siihen olisi ollut monta mahdollisuutta. Oopperajuhlat ovat kuitenkin aina olleet minulle olemassa, mietin kävellessäni hetkeä myöhemmin rantatietä pitkin kohti Riihisaarta ja pysähtyessäni katselemaan auringonsäteiden loisteessa seisovaa Olavinlinnaa hymyilin itsekseni, kuinka se on aina yhtä vaikututavan näköinen huolimatta siitä, kuinka lukemattomia kertoja olen sen elämäni aikana nähnyt. Muistan, kuinka parikymmentä vuotta sitten kävin isäni kanssa yhtenä elokuisena päivänä kierroksella 1400-luvulla rakennetussa Olavinlinnassa, Oopperajuhlat olivat siltä kesältä ohitse ja linnassa oli rauhallista oppaan kertoessa meille tarinoita linnan historiasta, se oli pienelle lapselle jännittävä retki, mutta yhä edelleen voisin uppoutua tuntikausiksi linnan mielenkiintoiseen historiaan.

Ehkä jonain päivänä löydän itseni linnan viileydestä katsomasta oopperaa, mietin itsekseni kävellessäni puisen sillan ylitse vuosisatoja aloillaan seisoneen linnan juureen ja hengitin sitten syvään, niiden kivimuurien sisällä musiikki on aina erityistä, luultavasti oopperakin. Pian on heinäkuu ja vaikka minulla ei ole tänäkään vuonna suunnitelmissa käydä katsomassa oopperaa, olen onnellinen siitä, että tämä tavattoman kaunis kaupunki täyttyy taas lukuisista oopperavieraista, heinäkuussa tämä kaupunki on aina parhaimmillaan. Jatkoin linnalta matkaani kohti vanhaa rautatiesiltaa, jonka ylitse olen kulkenut lukemattomia kertoja hiljaisina kesäöinä, niinä sellaisina, joina lämmin tuuli tarttui varovaisesti takkuisiin hiuksiini ja lokit huusivat sinisellä taivaalla. Muistot niiltä hiljaisilta kesäöiltä saavat minut aina hymyilemään ja istuessani hetkeksi katselemaan pilvettömän taivaan alla seisovaa rautatiesiltaa kuuntelin lokkien huutavan, kauempana sillalla lapset hyppivät järveen ja minä mietin itsekseni, kuinka en olisi koskaan uskaltanut tehdä niin, vaarallista ja typerää, huomasin toteavani ääneen.

Kävellessäni lopulta Linnankatua ja satamaa pitkin takaisin autolle nauroin itsekseni, kuinka muistutin sinä kauniina, mutta kovin helteisenä maanantaina kamera kaulassa varmasti turistia katsellessani pikkukaupungin tunnetuimpia nähtävyyksiä. Turisti omassa pienessä kotikaupungissani, naurahdin vielä itsekseni ohittaessani kotimatkalla Miljoonatalon, Kyrönsalmen sillan, Paviljongin ja vanhan kouluni, kaikki tutuimmat risteykset ja kadunkulmat. Kotikaupungissani, sana tuntui turvalliselta ääneen sanottuna, sitähän tämä kaupunki on ja tulee minulle aina olemaan, kotikaupunkini huolimatta siitä, mihin elämä minut vie, minne tuulet lopulta kuljettavat.

YKSI KAUNIS JOULUKUINEN HETKI OLAVINLINNASSA

Yhtenä joulukuisena iltana kävelin töiden jälkeen vanhan ja kovin rakkaan kotikatuni kautta Olavinlinnalle, sille 1400-luvulla rakennetulle kivilinnalle, joka tunnetaan nykyään varmasti parhaiten vuosittain järjestettävistä Oopperajuhlista. Minulle siitä käsittämättömän kauniista kivilinnasta ei kuitenkaan tule ihan ensimmäisenä mieleen Oopperajuhlat tai edes ne heinäkuisin saapuvat lukuisat oopperaturistit vaan monet rakkaat muistot lapsuus- ja nuoruusvuosiltani, ne onnelliset hetket, kun lapsuusvuosinani pääsin vanhempieni kanssa kierrokselle Olavinlinnaan ja ne lukuisat onnelliset kesäillat, jotka vietin ystävieni kanssa Riihisaaressa, aivan kivilinnan vieressä. Tavallaan se on aina lapsuusvuosistani asti ollut minulle siinä ilman, että se on ollut millään tavalla erikoista, ja silti sen näkeminen tuntuu aina hienolta, siinä vanhassa kivilinnassa on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, niin vaikuttava näky se on edelleen, seisottuaan rauhallisena aloillaan aina 1400-luvulta asti, nähtyään satojen vuosien ajan lumimyrskyjä ja kauneimpia kesäpäiviä.

Sinä iltana jäätävä viima tarttui hiuksiini kävellessäni vanhan kotitaloni ohitse, tavallaan tuntuu aina haikealta kävellä sen vanhan kerrostalon ohitse ja muistella niitä vuosien takaisia hetkiä siinä pienessä asunnossa, joka tuntui enemmän kodilta kuin nykyinen asuntoni on koskaan tuntunut. Siinä valoisassa asunnossa oli jotain todella erityistä, minä mietin laskeutuessani Eerikinkatua pitkin Riihisaareen, jossa olen viettänyt vuosia sitten monta unohtumatonta iltaa ystävieni kanssa ja jonka kallioilta minulla on muistoja, joita muistelen varmasti vielä kymmenen vuoden päästäkin hymyillen, muistoja, jotka eivät unohdu koskaan. Räntäsade piiskasi kasvojani seistessäni hetkeä myöhemmin katselemassa värivaloihin verhottua kivilinnaa, joka näytti aivan uskomattoman kauniilta kaiken sen harmauden keskellä, kaiken sen jäätävän viiman ja räntäsateen keskellä jatkoin matkaani. Tallisaareen vievällä sillalla pysähdyin hetkeksi katselemaan kivilinnaa, hetkittäin väriään vaihtavaa valoa ja kauempana siintävää vanhaa rautatiesiltaa, sitä vanhaa, jota minä olen kävellyt lukemattomia kertoja ja josta tulee aina mieleen vuosien takaiset lämpimät kesäpäivät ja isomummoni vanha polupyörä. Sitä rakasta polkupyörää ei enää ole, mutta silta tulee varmaan aina seisomaan siinä rauhallisena aloillaan.

Astuessani lopulta kivilinnan korkeasta ovesta sisään minä en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka onnellinen olin päästessäni suojaan siltä jokaisessa solussani tuntuneelta viimalta ja kuinka äärettömän kauniilta vanha kivilinna näytti värivaloihin verhottuna. Pysähdyin hetkeksi aloilleni, nojasin linnan vanhaan turvalliseen seinään ja kuuntelin, kuinka viima tarttui puiden latvoihin ulkona ja kuinka jossain virtasi vesi, tuntui hyvältä olla siinä, yksin ja turvassa. Hetkeä myöhemmin jatkoin matkaani kohti linnapihaa, vanhassa kivilinnassa kaikui ääretön hiljaisuus ja kaiken sen pimeyden keskellä tuntui kummalliselta olla yksin paikassa, jossa en ole koskaan ollut yksin, missään ei ollut ketään kulkiessani kohti valotaideteosten täyttämää linnapihaa. Seistessäni keskellä värivaloihin verhottua linnapihaa mustan taivaan alla hymyilin itsekseni, kuinka se hetki teki minut tavallaan ihan äärettömän onnelliseksi, se hetki oli jotenkin erityinen, nostin katseeni kohti mustaa taivasta ja annoin sateen kastella kasvoni, siinä mustan taivaan alla oli helppo hengittää.

        Siinä hetkessä tuntui kuin minulta ei puuttuisi mitään.