HILJAINEN SUNNUNTAI-ILTA JA SUOMEN ILMAVOIMAMUSEO

Asuessani kymmenen vuotta sitten Helsingissä minä rakastin museoita. Rakastin kuljeskella kaikessa rauhassa ihmettelemässä museoiden näyttelyitä hiljaisina iltapäivinä, istua sunnuntaiaamuisin Seurasaaren ulkomuseon vanhojen hirsitalojen portailla ja kuunnella, kuinka varovainen tuuli kuiskaili tarinoita vuosikymmenten takaa. Rakastin ja rakastan edelleen museoita, mutta muutettuani yhdeksän vuotta sitten tähän kaupunkiin tavallaan unohdin sen, en enää ihmetellyt museoiden näyttelyitä iltapäivisin. Aina hetkittäin olen pysähtynyt miettimään, kuinka tahtoisin taas ihmetellä, pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan, tahtoisin tutustua vieraisiin museoihin.

 

En tiedä, tuleeko minusta enää koskaan sellaista ihmistä kuin kymmenen vuotta sitten, mutta Heinäkuussa vierailimme Luontomuseon lisäksi ensimmäistä kertaa myös Tikkakoskella Suomen Ilmavoimamuseossa. Kaksi museovierailua enemmän kuin viime vuonna, naurahdin itsekseni kävellessäni pieni aarteemme sylissäni pitkin näyttelyhallia kiertävää ylätasannetta ja katsellessani myöhemmin pienen aarteemme kävelevän vähän horjuvin askelin ympäri näyttelyhallia ihmettelemässä lentokoneiden lisäksi myös kaikkea sellaista, mihin hänen pienet kätensä pääsivät koskemaan. Se oli hänen elämänsä toinen museovierailu, mutta uskallan väittää, ettei se jää viimeiseksi, tahdon näyttää hänelle vielä lukuisia eri museoita ja koko tämän ihmeellisen maailman, ihmetellä, katsella ja kuunnella yhdessä hänen kanssaan, aivan kuten sinä hiljaisena sunnuntai-iltana Ilmavoimamuseossa.