29. helmikuuta 2020

HETKITTÄIN UNOHDAN ETTÄ MAAILMA VOI OLLA NIIN KAUNIS

IMG_1781IMG_1671

Viime sunnuntaina katselin keittiön ikkunasta, kuinka varovaiset auringonsäteet murtautuivat viimein harmaan pilviverhon lävitse, edellisenä päivänä myrskytuuli oli riehunut niin, että se oli tuntunut jokaisessa solussani kävellessäni illalla koirien kanssa vastatuuleen räntäsateessa ja kuulunut vaimeana ujelluksena ikkunalasin läpi nukahtaessani vanhaan parvisänkyyni. Sinä sunnuntaiaamuna auringonsäteet tuntuivat erityisen hyvältä, istuin keittiön pöydän ääreen käymään läpi minun vanhoja koulukirjojani, jotka olimme äitini kanssa hetkeä aiemmin kaivaneet esille kodinhoitohuoneen ylimmästä kaapista, ja hymyilin itsekseni ala-asteen ensimmäisten luokkien äidinkielen harjoitusvihkoille. Niille, joiden äärellä olen aikoinaan harjoitellut tavuttamista ja kaunokirjoitusta, en ole antanut heittää niitä tai oikeastaan mitään muitakaan ala-asteen koulukirjojani pois, en ole, koska niillä on tavattoman suuri tunnearvo ja ne saavat minut aina palaamaan hetkeksi kahdenkymmenen vuoden takaisiin hetkiin, kun sen vanhan Nojanmaan koulun luokkahuoneissa opettelin kirjoittamaan ja laskemaan. Vanha koulu purettiin muutama vuosi sitten ja tilalle rakennettiin uusi, se on yksi niistä syistä, miksi en ole tahtonut luopua niistä kirjoista, ne saavat minut palaamaan aina siihen kovin rakkaaseen paikkaan, jota ei enää ole olemassa.

Puolenpäivän jälkeen ajoimme vanhempieni kanssa hiekkateitä rauhalliseen metsään, jossa minä en ollut käynyt koskaan aiemmin. Päästessämme määränpäähän jätimme auton metsätien reunaan ja päästimme koirat vapaiksi jatkaessamme matkaamme syvemmälle metsään, auringonsäteet murtautuivat varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse, ilmassa tuoksui kevät ja tuntui tavallaan kuin luonto olisi vähitellen alkanut heräämään kevääseen, kuin talvi olisi väistynyt kevään tieltä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani. Minä katselin koirien juoksevan vähän kauempana ympäri pehmeän sammaleen peittämää metsää, niiden suunnatonta riemua ja sitä vapautta, joka sai minut hymyilemään tyhmästi kävellessäni vanhaa metsätietä, sitä valtameren kokoista vapautta, joka tuntui minunkin jokaisessa hengenvedossani. Metsätien päättyessä näin korkeiden havupuiden takana järven ja kiipesin varovaisesti korkealle kalliolle, koska tahdoin katsella hetken kauas horisonttiin, tuntea itseni pieneksi.

IMG_1683IMG_1698IMG_1687IMG_1699

Seistessäni osittain sammaleen peittämällä korkella kalliolla edessäni avautui mielettömän kaunis järvimaisema, armoton tuuli tuntui jokaisessa solussani ja katsellessani sitä uskomatonta maisemaa en osannut kuin huokaista itsekseni, kuinka kaiken kiireen ja stressin keskellä tavallaan aina hetkittäin unohdan, että maailma voi näyttää niin uskomattomalta. Unohdan, vaikka ne äärettömän kauniit metsä- ja järvimaiset ovat olleet suurimman osan elämästäni kävelymatkan päässä kodistani, unohdan ja siinä hetkessä katsellessani kauas horisonttiin se ajatus tuntui kummalliselta. Kuinka sellaisen voi unohtaa, minä mietin kävellessämme myöhemmin takaisin autolle ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta kevätilmaa, se hetki metsässä oli minulle tärkeä, se oli jotain sellaista, mitä minä olin kuin huomaamattani kaivannut. Niin oli oikeastaan koko se sunnuntai ja istuessani illalla olohuoneessa takkatulen ääressä hymyilin itsekseni maailman rakkaimman Laurin tullessa aivan viereeni nukkumaan, silitin sen pehmeää turkkia ja toivoin, että sellaisia päiviä olisi elämässäni enemmän, sellaisia päiviä, joiden iltoina stressin täyttämässä sydämessäni tuntuu valtameren kokoinen rauha.

IMG_1703IMG_1675IMG_1743

25. helmikuuta 2020

VUOSIA SITTEN SE OLISI OLLUT KUMMALLINEN AJATUS

Katselin viime torstaina ohikiitävää maisemaa bussin ikkunalasin takana matkalla rakkaaseen pikkukaupunkiin ja kuunnellessani Angus & Julia Stonea unohduin miettimään, kuinka vuosia sitten minusta tuntui, etten voisi koskaan olla missään niin onnellinen kuin minä olin ollut Helsingissä ja kuinka mikään ei voisi koskaan tuntua samalla tavalla kodilta. Samalla tavalla kodilta kuin se kaupunki, jossa kuin huomaamattani juoksin ehtiäkseni siihen seuraavaan metroon ja rakastin tavattomasti raitiovaunujen kolinaa ylittäessäni Mannerheimintietä siinä iltapäivän pahimmassa ruuhkassa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se tuntuu kummalliselta ajatukselta, mietin maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana ja suljin hetkeksi silmäni Julia Stonen laulaessa "do you believe that there's treasures in the ocean", ne sanat soivat kuulokkeissani luvattoman useasti asuessani vielä Helsingissä.

Enää vuosiin minusta ei ole tuntunut siltä, etten voisi olla missään niin onnellinen kuin olin siellä, ei ole, vaikka aina hetkittäin kaipaan sinne suunnattomasti ja vaikka hetkittäin tuntuu jotenkin aivan erityisen hyvältä palata raitiovaunujen kolinaan keskelle Mannerheimintietä. Ohittaessamme jäähallin ja paloaseman hymyilin itsekseni, kuinka juuri siinä rakkaassa pikkukaupungissa minun on helpompi hengittää kuin missään muualla, juuri siinä rakkaassa pikkukaupungissa, joka tuntuu kuihtuvan vähitellen pois, minusta tuntuu kuin olisin kotona. Se olisi ollut kummallinen ajatus silloin vuosia sitten asuessani vielä Helsingissä, juuri niin kummallinen ajatus, että kävellessäni yhtenä kovin kauniina päivänä hetki ennen auringonlaskua lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään kuuntelemaan hiljaisuutta naurahdin ääneen, ilmassa tuoksui kevät ja jossain kauempana lauloi lintu.

IMG_1858IMG_1836IMG_1880

23. helmikuuta 2020

HETKI JOLLOIN LUMINEN TALVI EI OLLUT VAIN KAUKAINEN MUISTO

IMG_1261IMG_1341

Nämä valokuvat on otettu viime vuosikymmenen viimeisenä sunnuntaina ja vaikka siitä hetkestä on kohta kaksi kokonaista kuukautta, minä tahdon jakaa nämä teidän kanssanne, koska se oli viimeisiä kauniin lumisia päiviä tänä talvena. En oikeastaan edes tahtoisi kutsua tätä enää talveksi, sillä tämä tuntuu paremminkin loputtomalta marraskuulta, mutta sinä joulukuisena päivänä kävellessämme sen maailman rakkaimman kanssa hetkeä ennen auringonlaskua kallioille katselemaan järvelle maailma oli kaunis. Maailma oli juuri niin sanoinkuvaamattoman kaunis, että auringonsäteiden loisteessa tuntui hetken kuin ei olisi olemassa mitään muuta, vain se hetki ennen auringonkaskua ja lumipeitteeseen verhoutunut maisema seistessämme kalliolla katselemassa osittain vapaana kauniina kimmeltävää järveä, auringon viimeisten säteiden maalaamaa horisonttia ja lumista rantakivikkoa.

Siitä hetkestä on kulunut kohta kaksi kokonaista kuukautta, näiden kahden kuukauden aikana järvi on ehtinyt jäätymään kovien pakkasten aikaan ja hetkeä myöhemmin sulamaan talven vaihduttua loputtomalta tuntuvaan marraskuuhun. On ollut kauniin lumisia hetkiä, mutta kuitenkin enemmän niitä marraskuisia hetkiä, niitä, kun aamuisin kävellessään bussipysäkille ennen auringonnousua erehtyy sen aivan pienen hetken ajattelemaan, että talvi on vasta edessä, se kaunis luminen talvi. Vähitellen on kuitenkin alkanut tuntua keväältä ja se tekee minut melkein yhtä onnelliseksi kuin luminen talvi, melkein yhtä onnelliseksi, vaikka olen aina ollutkin talven lapsi, se uskomattoman kylmänä ja lumisena marraskuisena päivänä kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten syntynyt.

IMG_1283IMG_1322IMG_1332IMG_1317IMG_1344

20. helmikuuta 2020

SINÄ ILTANA EI OLLUT KIIRE YHTÄÄN MIHINKÄÄN

IMG_1534P1260609

Tammikuun puolenvälin jälkeen ajoimme sen kaikista rakkaimman kanssa mökille, jolla vietin lapsuusvuosinani lukemattomia onnellisia hetkiä sekä tavattoman kauniina kesäpäivinä että kylminä talvi-iltoina, mökille, joka oli yksi lapsuusvuosieni tärkeimmistä paikoista. Tammikuussa päivä oli vielä niin lyhyt, että maailma oli jo ehtinyt verhoutua pimeyteen lähtiessämme sinä tammikuisena iltapäivänä ajamaan rakkaasta pikkukaupungista mökille. Alkumatkan matkaamme valaisivat vielä katuvalot, mutta lähestyessämme mökkiä ne vähitellen päättyivät ja oli niin uskomattoman pimeää, että se tuntui jotenkin kummallisen rauhoittavalta. En muista milloin olen viimeksi käynyt mökillä talvella, minä mietin ääneen ylittäessämme Vekaransalmen siltaa ja seurasin puhelimen näytöltä matkaamme loppumatkan, jotta osaisin kertoa, mistä tienhaarasta on käännyttävä sen pimeyden keskellä.

Ajettuamme kerran harhaan kaarroimme viimein mökin pihaan ja auton valojen sammuessa olimme loputtoman pimeyden sylissä, missään ei näkynyt pienintäkään valoa ja vaikka se saikin kylmät väreet juoksemaan ihollani, se tuntui samanaikaisesti myös tavallaan turvalliselta. Sytyin valon kuistille ja kannettuamme matkatavaramme sisälle rauhoituimme nauttimaan siitä tammikuisesta illasta, teimme yhdessä ruokaa mökin pienessä keittiössä ja söimme sitten pirttipöydän ääressä, kun ikkunalasin takana satoi hiljalleen lunta. Hieman ennen puoltayötä lämmitimme saunan ja saunoimme monta tuntia kaikessa rauhassa ilman kiirettä yhtään mihinkään, istuimme hetkittäin kuistilla kylmässä pakkasilmassa, kuuntelimme puiden varovaista huminaa siinä lähes täydellisessä hiljaisuudessa ja katselimme loputtomiin jatkuvaa pimeyttä, sitä, joka tuntui sinä iltana jotenkin rauhoittavalta.

IMG_1403IMG_1541IMG_1378

Lauantaiaamuna heräsin valonsäteisiin, jotka murtautuivat sisään vanhojen rullaverhojen lävitse, kietouduin lämpimään neuleeseen ja seisoin kuistilla katselemassa kaunista lumihuntuun verhoutunutta maisemaa, korkeita koivuja, kahta mökin pihapiirissä rauhallisena aloillaan seisovaa vanhaa aittaa ja vähän kauempana talviuntaan uinuvaa jäätynyttä järveä. Talviaamun kylmyys tuntui ihan jokaisessa solussani, joten palasin sisälle syömään aamiaista ja piiloutumaan vielä hetken peittojen alla, kunnes sen kaikista rakkaimman herättyä pukeuduimme lämpimästi ja vietimme hetken kauniissa talvimaisemissa nauttien talvipäivästä ja ikuistaen sitä uskomatonta kauneutta valokuviin. Sinäkin iltapäivänä pimeys laskeutui nopeammin kuin muistinkaan ja pimeyden keskellä ajoimme Sulkavalle käymään kaupassa, tuntui rauhoittavalta katsella auton valokeilassa siintävää maisemaa ja tienhaaroja, jotka tulivat vastaan aina yllättäen, vaikka minä kuinka seurasin matkaamme puhelimeni näytöltä.

Sinä iltana kaivoin matkatavaroistani pikkusiskoni akustisen kitaran ja sen kaikista rakkaimman lämmittäessä saunaa rauhoituin hetkeksi soittamaan, ikkunalasin takana pimeys verhosi maisemaa ja minä en osannut kuin hymyillä tyhmästi itsekseni, kuinka juuri siinä hetkessä tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt hetkeksi. Rintalastani alla ei tuntunut sitä pienintä häivähdystäkään stressistä tai kiireestä, niistä kahdesta, jotka olivat pitäneet vuoden ensimmäiset viikot minua armottomassa otteessaa, sinä iltana kaikki oli hyvin ja ei ollut kiire mihinkään. Sinä iltana minä istuin takkatulen ääressä maailman rakkaimman kanssa, annoin musiikin kuljettaa mukanaan ja tunsin, kuinka sydämeni rytmi vähitellen rauhoittui. Pakkanen alkaa kiristyä, mietin hakiessani kuistin laatikosta lisää polttopuita saunaan ja istuin sitten saunan lämmössä kuunnellen vapauttaan tanssivaa tulta, seuraavana aamuna satoi lunta seistessäni kuistilla katselemassa uskomattoman kaunista maisemaa, sitä rakasta maisemaa, joka oli lapsuusvuosinani minulle yksi rakkaimmista ja on sitä edelleen, siihen rakkaaseen maisemaan minä tahdon pian taas palata rauhoittumaan, kuuntelemaan tuulen huminaa ja sulkemaan silmäni.

IMG_1429IMG_1551P1250170IMG_1445

16. helmikuuta 2020

ALKUVUONNA AIKA ON KULKENUT KUIN VIRTAAVA JOKI

P1250214P1250372

Vuoden ja vuosikymmenen ensimmäisinä päivinä en voinut olla hetkittäin pysähtymättä siihen ajatukseen, että juuri päättynyt vuosikymmen oli ollut varmasti yksi elämäni opettavaisimmista ja hienoimmista, en voinut olla pysähtymättä ajatukseen, että tämän uuden vuosikymmenen aikana elämäni tulee muuttumaan varmasti paljon. Viime vuosikymmenen aikana tapahtui aivan suunnattomasti ja sen lisäksi että kirjoitin ylioppilaaksi ja suoritin korkeakoulututkinnon, ehdin asua kolmessa eri kaupungissa, rakastua aivan sydämeni pohjasta ja kokea monta sellaista hetkeä, joita en tule koskaan unohtamaan, loputtoman monta sellaista hetkeä, joista olen äärettömän kiitollinen. Viime vuosikymmenen aikana tapahtui niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta uskon, että tämän uuden vuosikymmenen aikana tulee tapahtumaan vähintään yhtä paljon, ja niin uskon myös, että tämä uusi vuosikymmen tulee olemaan erilainen, eri tavalla opettavainen ja hieno kuin edeltäjänsä.

Näinä vuosikymmenen ensimmäisinä viikkoina aika on kulkenut eteenpäin kuin virtaava joki. Näiden viikkojen aikana on ehtinyt tapahtua paljon, olen viettänyt aikaa rakkaassa pikkukaupungissa, istunut takkatulen ääressä mökillä lumisateen piiskatessa ikkunalasia ja seisonut yleisömeren keskellä kolmella käsittämättömän hienolla keikalla, noussut hevosen selkään vain hetkeä ennen auringonlaskua ja soittanut kitaraa pienessä asunnossani kaupungin uinuessa pimeydessä ikkunalasin takana. On ollut uskomattoman onnellisia hetkiä ja niin myös niitä sellaisia, kun on tuntunut aivan kuin elämäni olisi Linnanmäen vanha vuoristorata ilman turvakaiteita, mutta toisaalta niiden hetkien jälkeen on tuntunut aina jotenkin erityisen hyvältä hymyillä työpäivän jälkeen bussissa matkalla kotiin, ehkä siksi niitä hetkiä kuuluu olla elämässä, siksi, että niissä onnellisissa hetkissä olisi jotain erityistä. Jotain todella erityistä niissä on ollutkin ja vaikka aika onkin kulkenut näinä viikkoina eteenpäin kuin virtaava joki, niinä onnellisina hetkinä olen osannut pysähtyä hengittämään syvään, nauttimaan elämästäni.

P1250315P1250444P1250310

Juuri nyt istun ensimmäistä kertaa viikkoihin tässä omassa pienessä asunnossani, ikkunalasin takana vesisade piiskaa mustaa asfalttia ja vastapäisten talojen takana korkeat puut huojuvat tuulessa. Heräsin tänä aamuna lumiauran kolinaan vähän auringonnousun jälkeen ja nukahdin sitten uudelleen, tuntui hyvältä nukkua viikon aikana kertynyttä univelkaa pois ja tuntuu hyvältä istua nyt tässä rakkaan kirjoituspöytäni ääressä, kirjoittaa kynttilän valaistessa lempeästi vähitellen hämärtyvää asuntoani ja juoda lämmintä mustaherukkamehua. Tästä vuodesta ja vuosikymmenestä tulee hieno ja tahdon kirjoittaa siitä kaikesta, mutta seuraavaksi aion kuitenkin ripustaa pyykit kuivumaan ja soittaa hetken pianoa, jostain tuntemattomasta syystä en ole tehnyt sitä aikoihin.

P1250382
P1250235
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.