Tammikuun puolenvälin jälkeen ajoimme sen kaikista rakkaimman kanssa mökille, jolla vietin lapsuusvuosinani lukemattomia onnellisia hetkiä sekä tavattoman kauniina kesäpäivinä että kylminä talvi-iltoina, mökille, joka oli yksi lapsuusvuosieni tärkeimmistä paikoista. Tammikuussa päivä oli vielä niin lyhyt, että maailma oli jo ehtinyt verhoutua pimeyteen lähtiessämme sinä tammikuisena iltapäivänä ajamaan rakkaasta pikkukaupungista mökille. Alkumatkan matkaamme valaisivat vielä katuvalot, mutta lähestyessämme mökkiä ne vähitellen päättyivät ja oli niin uskomattoman pimeää, että se tuntui jotenkin kummallisen rauhoittavalta. En muista milloin olen viimeksi käynyt mökillä talvella, minä mietin ääneen ylittäessämme Vekaransalmen siltaa ja seurasin puhelimen näytöltä matkaamme loppumatkan, jotta osaisin kertoa, mistä tienhaarasta on käännyttävä sen pimeyden keskellä.
Ajettuamme kerran harhaan kaarroimme viimein mökin pihaan ja auton valojen sammuessa olimme loputtoman pimeyden sylissä, missään ei näkynyt pienintäkään valoa ja vaikka se saikin kylmät väreet juoksemaan ihollani, se tuntui samanaikaisesti myös tavallaan turvalliselta. Sytyin valon kuistille ja kannettuamme matkatavaramme sisälle rauhoituimme nauttimaan siitä tammikuisesta illasta, teimme yhdessä ruokaa mökin pienessä keittiössä ja söimme sitten pirttipöydän ääressä, kun ikkunalasin takana satoi hiljalleen lunta. Hieman ennen puoltayötä lämmitimme saunan ja saunoimme monta tuntia kaikessa rauhassa ilman kiirettä yhtään mihinkään, istuimme hetkittäin kuistilla kylmässä pakkasilmassa, kuuntelimme puiden varovaista huminaa siinä lähes täydellisessä hiljaisuudessa ja katselimme loputtomiin jatkuvaa pimeyttä, sitä, joka tuntui sinä iltana jotenkin rauhoittavalta.
Lauantaiaamuna heräsin valonsäteisiin, jotka murtautuivat sisään vanhojen rullaverhojen lävitse, kietouduin lämpimään neuleeseen ja seisoin kuistilla katselemassa kaunista lumihuntuun verhoutunutta maisemaa, korkeita koivuja, kahta mökin pihapiirissä rauhallisena aloillaan seisovaa vanhaa aittaa ja vähän kauempana talviuntaan uinuvaa jäätynyttä järveä. Talviaamun kylmyys tuntui ihan jokaisessa solussani, joten palasin sisälle syömään aamiaista ja piiloutumaan vielä hetken peittojen alla, kunnes sen kaikista rakkaimman herättyä pukeuduimme lämpimästi ja vietimme hetken kauniissa talvimaisemissa nauttien talvipäivästä ja ikuistaen sitä uskomatonta kauneutta valokuviin. Sinäkin iltapäivänä pimeys laskeutui nopeammin kuin muistinkaan ja pimeyden keskellä ajoimme Sulkavalle käymään kaupassa, tuntui rauhoittavalta katsella auton valokeilassa siintävää maisemaa ja tienhaaroja, jotka tulivat vastaan aina yllättäen, vaikka minä kuinka seurasin matkaamme puhelimeni näytöltä.
Sinä iltana kaivoin matkatavaroistani pikkusiskoni akustisen kitaran ja sen kaikista rakkaimman lämmittäessä saunaa rauhoituin hetkeksi soittamaan, ikkunalasin takana pimeys verhosi maisemaa ja minä en osannut kuin hymyillä tyhmästi itsekseni, kuinka juuri siinä hetkessä tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt hetkeksi. Rintalastani alla ei tuntunut sitä pienintä häivähdystäkään stressistä tai kiireestä, niistä kahdesta, jotka olivat pitäneet vuoden ensimmäiset viikot minua armottomassa otteessaa, sinä iltana kaikki oli hyvin ja ei ollut kiire mihinkään. Sinä iltana minä istuin takkatulen ääressä maailman rakkaimman kanssa, annoin musiikin kuljettaa mukanaan ja tunsin, kuinka sydämeni rytmi vähitellen rauhoittui. Pakkanen alkaa kiristyä, mietin hakiessani kuistin laatikosta lisää polttopuita saunaan ja istuin sitten saunan lämmössä kuunnellen vapauttaan tanssivaa tulta, seuraavana aamuna satoi lunta seistessäni kuistilla katselemassa uskomattoman kaunista maisemaa, sitä rakasta maisemaa, joka oli lapsuusvuosinani minulle yksi rakkaimmista ja on sitä edelleen, siihen rakkaaseen maisemaan minä tahdon pian taas palata rauhoittumaan, kuuntelemaan tuulen huminaa ja sulkemaan silmäni.
Lähetä kommentti