Viime sunnuntaina katselin keittiön ikkunasta, kuinka varovaiset auringonsäteet murtautuivat viimein harmaan pilviverhon lävitse, edellisenä päivänä myrskytuuli oli riehunut niin, että se oli tuntunut jokaisessa solussani kävellessäni illalla koirien kanssa vastatuuleen räntäsateessa ja kuulunut vaimeana ujelluksena ikkunalasin läpi nukahtaessani vanhaan parvisänkyyni. Sinä sunnuntaiaamuna auringonsäteet tuntuivat erityisen hyvältä, istuin keittiön pöydän ääreen käymään läpi minun vanhoja koulukirjojani, jotka olimme äitini kanssa hetkeä aiemmin kaivaneet esille kodinhoitohuoneen ylimmästä kaapista, ja hymyilin itsekseni ala-asteen ensimmäisten luokkien äidinkielen harjoitusvihkoille. Niille, joiden äärellä olen aikoinaan harjoitellut tavuttamista ja kaunokirjoitusta, en ole antanut heittää niitä tai oikeastaan mitään muitakaan ala-asteen koulukirjojani pois, en ole, koska niillä on tavattoman suuri tunnearvo ja ne saavat minut aina palaamaan hetkeksi kahdenkymmenen vuoden takaisiin hetkiin, kun sen vanhan Nojanmaan koulun luokkahuoneissa opettelin kirjoittamaan ja laskemaan. Vanha koulu purettiin muutama vuosi sitten ja tilalle rakennettiin uusi, se on yksi niistä syistä, miksi en ole tahtonut luopua niistä kirjoista, ne saavat minut palaamaan aina siihen kovin rakkaaseen paikkaan, jota ei enää ole olemassa.
Puolenpäivän jälkeen ajoimme vanhempieni kanssa hiekkateitä rauhalliseen metsään, jossa minä en ollut käynyt koskaan aiemmin. Päästessämme määränpäähän jätimme auton metsätien reunaan ja päästimme koirat vapaiksi jatkaessamme matkaamme syvemmälle metsään, auringonsäteet murtautuivat varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse, ilmassa tuoksui kevät ja tuntui tavallaan kuin luonto olisi vähitellen alkanut heräämään kevääseen, kuin talvi olisi väistynyt kevään tieltä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani. Minä katselin koirien juoksevan vähän kauempana ympäri pehmeän sammaleen peittämää metsää, niiden suunnatonta riemua ja sitä vapautta, joka sai minut hymyilemään tyhmästi kävellessäni vanhaa metsätietä, sitä valtameren kokoista vapautta, joka tuntui minunkin jokaisessa hengenvedossani. Metsätien päättyessä näin korkeiden havupuiden takana järven ja kiipesin varovaisesti korkealle kalliolle, koska tahdoin katsella hetken kauas horisonttiin, tuntea itseni pieneksi.
Seistessäni osittain sammaleen peittämällä korkella kalliolla edessäni avautui mielettömän kaunis järvimaisema, armoton tuuli tuntui jokaisessa solussani ja katsellessani sitä uskomatonta maisemaa en osannut kuin huokaista itsekseni, kuinka kaiken kiireen ja stressin keskellä tavallaan aina hetkittäin unohdan, että maailma voi näyttää niin uskomattomalta. Unohdan, vaikka ne äärettömän kauniit metsä- ja järvimaiset ovat olleet suurimman osan elämästäni kävelymatkan päässä kodistani, unohdan ja siinä hetkessä katsellessani kauas horisonttiin se ajatus tuntui kummalliselta. Kuinka sellaisen voi unohtaa, minä mietin kävellessämme myöhemmin takaisin autolle ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta kevätilmaa, se hetki metsässä oli minulle tärkeä, se oli jotain sellaista, mitä minä olin kuin huomaamattani kaivannut. Niin oli oikeastaan koko se sunnuntai ja istuessani illalla olohuoneessa takkatulen ääressä hymyilin itsekseni maailman rakkaimman Laurin tullessa aivan viereeni nukkumaan, silitin sen pehmeää turkkia ja toivoin, että sellaisia päiviä olisi elämässäni enemmän, sellaisia päiviä, joiden iltoina stressin täyttämässä sydämessäni tuntuu valtameren kokoinen rauha.
Seistessäni osittain sammaleen peittämällä korkella kalliolla edessäni avautui mielettömän kaunis järvimaisema, armoton tuuli tuntui jokaisessa solussani ja katsellessani sitä uskomatonta maisemaa en osannut kuin huokaista itsekseni, kuinka kaiken kiireen ja stressin keskellä tavallaan aina hetkittäin unohdan, että maailma voi näyttää niin uskomattomalta. Unohdan, vaikka ne äärettömän kauniit metsä- ja järvimaiset ovat olleet suurimman osan elämästäni kävelymatkan päässä kodistani, unohdan ja siinä hetkessä katsellessani kauas horisonttiin se ajatus tuntui kummalliselta. Kuinka sellaisen voi unohtaa, minä mietin kävellessämme myöhemmin takaisin autolle ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta kevätilmaa, se hetki metsässä oli minulle tärkeä, se oli jotain sellaista, mitä minä olin kuin huomaamattani kaivannut. Niin oli oikeastaan koko se sunnuntai ja istuessani illalla olohuoneessa takkatulen ääressä hymyilin itsekseni maailman rakkaimman Laurin tullessa aivan viereeni nukkumaan, silitin sen pehmeää turkkia ja toivoin, että sellaisia päiviä olisi elämässäni enemmän, sellaisia päiviä, joiden iltoina stressin täyttämässä sydämessäni tuntuu valtameren kokoinen rauha.
Lähetä kommentti