Ida Paul & Kalle Lindroth @ Lutakko 17.1.2020
Olen nähnyt tämän alkuvuoden aikana viisi käsittämättömän hienoa iltaa värivalojen loisteessa, viisi keikkaa, joista jokainen oli omalla tavallaan erityinen. Aivan ensimmäinen niistä illoista oli tammikuun puolivälissä, kun yhtenä perjantaina kävelin Lutakkoon vuoden ensimmäisellä keikalle, sille keikalle, jolle olin ostanut lipun vain muutamaa päivää aiemmin, sillä olin kuvitellut olevani sinä iltana rakkaassa pikkukaupungissa Lutakon sijaan. Sinä iltana olin kuitenkin Lutakossa yleisömeren keskellä, kun Ida Paul ja Kalle Lindroth nousivat värivalojen loisteeseen ja olin äärettömän siitä, että olin siinä hetkessä juuri siinä, enkä missään muualla. Olin äärettömän onnellinen, koska Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat yhdessä taianomaisia ja ensimmäisen biisin kaikuessa salissa muistin sen vuoden takaisen kauniin illan, jolloin minä näin kaksikon ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa, se tammikuinen ilta oli vähintään yhtä uskomaton kuin se vuoden takainen ilta, vähintään yhtä unohtumaton.
Sinä iltana värivalojen loisteessa tuntui aivan kuin musiikki olisi
lävistänyt minut biisi ja hetki toisensa jälkeen, tuntui kuin musiikki
olisi iskenyt suoraan rintalastani alle rakkaiden sanojen tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa. Sinä onnellisena tammikuisena iltana musiikki oli valtameren kokoista, sellaista, mikä sai kyyneleet virtaamaan poskipäilleni kaksikon taianomaisesti yhteensopivien äänien kertoessa tarinoitaan, joihin yleisömeri ei yksinkertaisesti voinut olla lähtemättä mukaan. Yhtyessäni yleisömeren kuoroon hymyilin itsekseni, kuinka sille on syynsä, miksi kaksikon pari vuotta sitten maaliskuussa julkaistu debyyttialbumi on aivan epäilemättä ollut yksi eniten kuuntelemistani albumeista julkaisupäivästään asti ja kuinka siitä täsmälleen samasta syystä se tammikuinen ilta värivalojen loisteessa oli unohtumaton. Samasta syystä, siitä, jota en oikeastaan osaa edes pukea sanoiksi, hymyillessäni sinä iltana hetkittäin kyynelten seasta mietin, että siinä on jotain niin tavattoman suurta, ettei sitä voi ymmärtää kuin kokemalla sen itse värivalojen loisteessa. Sinä iltana minä olin, enemmän kuin mitään, kiitollinen niistä kahdesta ihmisestä, siitä aivan uskomattomasta musiikista ja niistä valtameren suurimmista tunneaalloista, niistä, jotka kulkivat minun lävitseni ja saivat kylmät väreet juoksemaan ihollani.
Maustetytöt @ Lutakko 8.2.2020
En muista kirjoittaneeni Maustetytöistä koskaan aiemmin, vaikka duon debyytialbumi oli aivan epäilemättä yksi viime vuoden hienoimmista albumeista ja vaikka kyseinen albumi oli viime vuonna yksi niistä albumeista, joita kuuntelin kaikista eniten huolimatta siitä, että ilmestyi vasta lokakuun lopussa. Kuuntelen kyseistä albumia yhä edelleen huomattavan paljon verrattuna mihin tahansa muuhun albumiin, mutta siltikään muista kirjoittaneeni Maustetytöistä mitään, en, vaikka viime marraskuussa kävin katsomassa Maustetyttöjen keikan Lutakossa ja se puolestaan oli yksi vuoden hienoimmista näkemistäni keikoista. Tänään kuitenkin kirjoitan, nimittäin helmikuun kahdeksantena iltana seisoimme sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa yleisömeren keskellä tämän yhtyeen noustessa värivaloihin, kirjoitan, vaikka minusta tuntuu, etten osaa pukea sanoiksi sitä, kuinka suunnattomasti nautin jokaisesta sekunnista sen keikan aikana ja kuinka sinä iltana kävellessämme kotiin hymyilytti tyhmästi.
Maustetytöt on tällä hetkellä aivan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista yhtyeistä, jotenkin erityisen ainutlaatuinen ja aito, sellainen, jota minä en vielä vuosi sitten osannut kuvitella kaipaavani elämääni, mutta joka on siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi ilmeisesti tullut elämääni jäädäkseen. Sen lisäksi, että se on tullut minun elämääni, minä uskon, että se on tullut jäädäkseen myös suomalaisen musiikin karttapallolle, siitä ei yksinkertaisesti ollut pienintäkään epäilystä sinä helmikuisena iltana loppuunmyydyssä Lutakossa musiikin kaikuessa yleisömeren ylitse. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja ilmeettömyydessään keikka oli erityisen hieno ja ehkä juuri siinä piilee tämän yhtyeen salaisuus värivalojen loisteessa, siinä yksinkertaisessa ja ilmeettömässä esiintymisessä, joka jättää tilaa musiikille ja niille kurjuutta ja ankeutta täynnä oleville sanoituksille, jotka ovat soineet kuulokkeissani niin luvattoman paljon, että osaisin ne todennäköisesti vaikka unissani. Enkä minä voisi olla vähempää pahoillani siitä, että muistan ne paremmin kuin kaiken sen, mitä opin ammattikorkeakoulussa ja vielä vähemmän pahoillani olen siitä, että tavallaan minulla on siitä helmikuisesta keikasta lopulta sanottavana vain se, että se keikka oli ensimmäisestä sekunnista viimeisen ihan käsittämättömän hieno ja nautin jokaisesta sekunnista niin suuresti, että lähtisin milloin tahansa uudelleen yhtyeen keikalle, siis oikeasti milloin tahansa.
Maustetytöt on tällä hetkellä aivan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista yhtyeistä, jotenkin erityisen ainutlaatuinen ja aito, sellainen, jota minä en vielä vuosi sitten osannut kuvitella kaipaavani elämääni, mutta joka on siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi ilmeisesti tullut elämääni jäädäkseen. Sen lisäksi, että se on tullut minun elämääni, minä uskon, että se on tullut jäädäkseen myös suomalaisen musiikin karttapallolle, siitä ei yksinkertaisesti ollut pienintäkään epäilystä sinä helmikuisena iltana loppuunmyydyssä Lutakossa musiikin kaikuessa yleisömeren ylitse. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja ilmeettömyydessään keikka oli erityisen hieno ja ehkä juuri siinä piilee tämän yhtyeen salaisuus värivalojen loisteessa, siinä yksinkertaisessa ja ilmeettömässä esiintymisessä, joka jättää tilaa musiikille ja niille kurjuutta ja ankeutta täynnä oleville sanoituksille, jotka ovat soineet kuulokkeissani niin luvattoman paljon, että osaisin ne todennäköisesti vaikka unissani. Enkä minä voisi olla vähempää pahoillani siitä, että muistan ne paremmin kuin kaiken sen, mitä opin ammattikorkeakoulussa ja vielä vähemmän pahoillani olen siitä, että tavallaan minulla on siitä helmikuisesta keikasta lopulta sanottavana vain se, että se keikka oli ensimmäisestä sekunnista viimeisen ihan käsittämättömän hieno ja nautin jokaisesta sekunnista niin suuresti, että lähtisin milloin tahansa uudelleen yhtyeen keikalle, siis oikeasti milloin tahansa.
Apulanta @ Lutakko 13.2.2020
Olen nähnyt Apulannan värivalojen loisteessa useammin kuin uskaltaisin myöntääkään, mutta ennen helmikuun puoliväliä olin nähnyt yhtyeen värivaloissa viime kesänä ja siitä tuntui olevan sinä helmikuisena torstai-iltana ikuisuus kävellessäni kahdeksan jälkeen Lutakon ovesta sisään. Ikuisuus, minä huokaisin itsekseni noustessani narikasta portaita hämärään saliin ja odottaessani yhtyeen nousevan kirkkaisiin värivaloihin hymyilin itsekseni, kuinka huolimatta siitä, että oli torstai-ilta, sali täyttyi ennen soittoaikaa viimeistä nurkkaa myöten ja yhtyeen noustessa viimein värivaloihin kukaan tuskin enää muisti, että seuraavana aamuna on töitä. Sinä iltana siinä hetkessä ei ollut olemassa mitään muuta kuin musiikki, se hetki yleisömeren keskellä ja se valtameren kokoinen tunne, joka tuntui vyöryvän ylitseni kuin hyökyaalto myrkyisenä yönä, valtameren kokoinen tunne, joka kulki lävitseni kylminä väreinä ja sai kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini jo heti niiden ensimmäisten biisien aikana.
Kun sanat "ja joka kerta hulluus tuli kutsumatta mun huoneisiin ylleni sataen / pelastusta myyvät on luvanneet sen / ei vaadi sulta muuta kuin koko elämän / kun se manataan" kaikuivat sinä iltana sen loppuunmyydyn salin nurkissa ymmärsin, että juuri sitä olin tarvinnut jo kauan, sitä valtameren kokoista tunnetta, mutta vielä vähän enemmän sitä uskomattoman rakasta musiikkia ja yhtyettä värivaloissa. Sitä, kun musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani voin antaa musiikin viedä mukanaan, huutaa ääntäni käheäksi ja unohtaa hetkeksi koko muun maailman, siinä hetkessä ja koko siinä keikassa oli jotain taianomaista, jotain helvetin suurta ja ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä minä en ole kokenut koskaan minkään muun yhtyeen keikalla. Apulanta on aina ollut ja on edelleen minulle erityinen yhtye, kaikilla mahdollisilla tavoilla enemmän kuin mikään muu yhtye ja huutaessani sinä iltana ääntäni käheksi äärettömän rakkaista sanoista minun ei tarvinnut miettiä kahdesti, että miksi niin on. Sinä iltana hetkeen ei ollut olemassa mitään muuta kuin se kaikista rakkain yhtye, värivaloissa yleisömeren ylitse kaikuva musiikki ja se valtameren kokoinen tunne, se ilta oli yksinkertaisesti täydellinen ja kävellessäni keikan jälkeen nukkumaan hymyilin tyhmästi itsekseni, niin tavattoman onnelliseksi se ilta oli minut tehnyt.
Kun sanat "ja joka kerta hulluus tuli kutsumatta mun huoneisiin ylleni sataen / pelastusta myyvät on luvanneet sen / ei vaadi sulta muuta kuin koko elämän / kun se manataan" kaikuivat sinä iltana sen loppuunmyydyn salin nurkissa ymmärsin, että juuri sitä olin tarvinnut jo kauan, sitä valtameren kokoista tunnetta, mutta vielä vähän enemmän sitä uskomattoman rakasta musiikkia ja yhtyettä värivaloissa. Sitä, kun musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani voin antaa musiikin viedä mukanaan, huutaa ääntäni käheäksi ja unohtaa hetkeksi koko muun maailman, siinä hetkessä ja koko siinä keikassa oli jotain taianomaista, jotain helvetin suurta ja ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä minä en ole kokenut koskaan minkään muun yhtyeen keikalla. Apulanta on aina ollut ja on edelleen minulle erityinen yhtye, kaikilla mahdollisilla tavoilla enemmän kuin mikään muu yhtye ja huutaessani sinä iltana ääntäni käheksi äärettömän rakkaista sanoista minun ei tarvinnut miettiä kahdesti, että miksi niin on. Sinä iltana hetkeen ei ollut olemassa mitään muuta kuin se kaikista rakkain yhtye, värivaloissa yleisömeren ylitse kaikuva musiikki ja se valtameren kokoinen tunne, se ilta oli yksinkertaisesti täydellinen ja kävellessäni keikan jälkeen nukkumaan hymyilin tyhmästi itsekseni, niin tavattoman onnelliseksi se ilta oli minut tehnyt.
Apulanta @ Luola 21.2.2020
Lutakon keikan jälkeisellä viikolla matkustin rakkaseen pikkukaupunkiin päästäkseni näkemään Apulannan taas värivaloissa ja kun sinä perjantai-iltana ajoimme loputtoman pimeyden saattelemana Punkaharjulle minusta tuntui, että siitä illasta tulisi todennäköisesti vielä hienompi kuin siitä illasta, kun seisoin yleisömeren keskellä loppuunmyydyssä Lutakossa edellisenä torstaina. Olin nähnyt kuvia Punkaharjun Tuunaansaaren luolastosta ja Kalliosalista, mutta on myönnettävä, että päästessämme sinä iltana perille se oli vaikuttavampi kuin minä olisin koskaan osannut kuvitellakaan, niin ainutlaatuinen ja erikoinen keikkapaikka, että ensivaikutelman perusteella osasin sanoa sen yltävän omalla listallani lähestulkoon Olavinlinnan tasolle. Sen lisäksi, että keikkapaikka oli hieno, myös keikka oli aivan uskomattoman hieno ja kun yhtye nousi sinä iltana värivalojen loisteeseen tuntui taas hetken kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, eikä siinä hetkessä tavallaan mitään muuta ollutkaan.
Siinä keikassa oli monta unohtumatonta hetkeä, joista ensimmäinen oli sanojen "oon tehnyt asioita / joilla ei oo muuta tarkoitusta kuin olla tikareita / jotka tarkoitettiin ainoastaan sinuun uppoomaan" iskiessä tajuntaani ja viedessä minut mukanaan takaisin maaliskuuhun 2007, siihen hetkeen, kun pikkusiskoni kanssa olimme yhtyeen keikalla Savonlinnasalissa. Siitä hetkestä on jo kolmetoista vuotta ja siinä me kaikkien näiden vuosien jälkeen taas seisoimme, yhdessä Apulannan keikalla ja se tuntui jotenkin erityisen merkitykselliseltä. Merkitykselliseltä tuntuivat myös sanat "kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa" ja se, että ne tuntuivat edelleen syvällä rintalastani alla huolimatta siitä, että ne soineet kuulokkeissani jo neljätoista vuotta, siitä asti, kun kuulin kyseisen biisin ensimmäistä kertaa.
Myös 0010 on soinut kuulokkeissani yhtä kauan, aina siitä asti, kun Apulannasta tuli erottamaton osa elämääni ja kun sanat "kierrätä meidät uudestaan / vielä kerran / luon nahkaa uudempaa kerran / vielä kerran" kaikuivat Kalliosalissa minusta tuntui kuin koko suuri maailma olisi pysähtynyt, se kuulosti niin uskomattoman hienolta siinä hetkessä, etteivät sanat koskaan riittäisi kuvailemaan sitä. Se oli helvetin vahva, mutta silti niin hauras ja kaunis, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini musiikin tuntuessa selkärangassani. Se hetki oli unohtumaton ja on myönnettävä, että niin oli myös koko keikka, ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, se oli täynnä valtameren kokoisia tunteita ja niin uskomattoman suurta rakkautta, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani huutaessani ääntäni käheäksi ja antaessani musiikin viedä minut mukanaan. Se on varmasti yksi hienoimmista tänä vuonna näkemistäni keikoista ja se, että uskallan sanoa sen näin maaliskuussa, kertoo jotain siitä, kuinka unohtumaton ja erityislaatuinen keikka sinä iltana Kalliosalissa nähtiin ja kuinka suunnattomasti se keikka minulle merkitsi.
Siinä keikassa oli monta unohtumatonta hetkeä, joista ensimmäinen oli sanojen "oon tehnyt asioita / joilla ei oo muuta tarkoitusta kuin olla tikareita / jotka tarkoitettiin ainoastaan sinuun uppoomaan" iskiessä tajuntaani ja viedessä minut mukanaan takaisin maaliskuuhun 2007, siihen hetkeen, kun pikkusiskoni kanssa olimme yhtyeen keikalla Savonlinnasalissa. Siitä hetkestä on jo kolmetoista vuotta ja siinä me kaikkien näiden vuosien jälkeen taas seisoimme, yhdessä Apulannan keikalla ja se tuntui jotenkin erityisen merkitykselliseltä. Merkitykselliseltä tuntuivat myös sanat "kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa" ja se, että ne tuntuivat edelleen syvällä rintalastani alla huolimatta siitä, että ne soineet kuulokkeissani jo neljätoista vuotta, siitä asti, kun kuulin kyseisen biisin ensimmäistä kertaa.
Myös 0010 on soinut kuulokkeissani yhtä kauan, aina siitä asti, kun Apulannasta tuli erottamaton osa elämääni ja kun sanat "kierrätä meidät uudestaan / vielä kerran / luon nahkaa uudempaa kerran / vielä kerran" kaikuivat Kalliosalissa minusta tuntui kuin koko suuri maailma olisi pysähtynyt, se kuulosti niin uskomattoman hienolta siinä hetkessä, etteivät sanat koskaan riittäisi kuvailemaan sitä. Se oli helvetin vahva, mutta silti niin hauras ja kaunis, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini musiikin tuntuessa selkärangassani. Se hetki oli unohtumaton ja on myönnettävä, että niin oli myös koko keikka, ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, se oli täynnä valtameren kokoisia tunteita ja niin uskomattoman suurta rakkautta, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani huutaessani ääntäni käheäksi ja antaessani musiikin viedä minut mukanaan. Se on varmasti yksi hienoimmista tänä vuonna näkemistäni keikoista ja se, että uskallan sanoa sen näin maaliskuussa, kertoo jotain siitä, kuinka unohtumaton ja erityislaatuinen keikka sinä iltana Kalliosalissa nähtiin ja kuinka suunnattomasti se keikka minulle merkitsi.
Vesala @ Lutakko 27.2.2020
Vesala julkaisi ystävänpäivänä toisen albuminsa Etsimässä rauhaa ja kun sinä aamuna puoli kahdeksalta istuin bussissa kuunnellen kyseistä albumia ensimmäistä kertaa olin sanaton, olin sanaton, sillä huolimatta siitä, että odotin albumilta paljon, sinä aamuna tuntui, että olin saanut silti enemmän. Etsimässä rauhaa on täynnä suuria tunteita, se on tavallaan aivan äärettömän surullinen albumi, mutta hetkittäin myös toiveikas ja niin onnellinen, että tuntuu aivan kuin siihen tunteeseen pakahtuisi. Se on albumi elämästä ja seistessäni helmikuun viimeisenä torstaina jälleen Lutakossa yleisömeren keskellä Vesalan noustessa värivalojen loisteeseen tuntui tavallaan kuin olisin palannut kotiin, mutta samalla tuntui kuin jokin olisi muuttunut, kuin jokin olisi suurempaa ja vahvempaa kuin koskaan aiemmin. Ehkä jokin olikin ja ensimmäisen biisin sanojen "mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää" kaikuessa siinä loppuunmyydyssä salissa musiikki tunkeutui rintalastani alle, sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja sydämeni muuttamaan rytmiään.
Siinä, missä ne vanhat ja rakkaat biisit, kuulostivat sinä iltana erityisiltä, niissä ystävänpäivänä ilmestyneen albumin biiseissä oli tavallaan vielä jotain vähän erityisempää, ne saivat kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja sydämeni muuttamaan rytmiänsä. Niistä biiseistä minä tahdon mainita tässä tekstissä erityisesti kolme, joista ensimmäinen, Makaroonilaatikkoo, oli värivalojen loisteessa vähintään ihan yhtä uskomattoman hieno kuin se oli kuullessani sen ensimmäisen kerran viime keväänä Tavastialla ja sinä helmikuisena iltana Lutakossa sanojen "yritän tajuu omanarvontuntooni / mihin sen lakasin / mieluummi puren mun käteni irti / ku otan sut takasin" kaikuessa korvissani tuntui kuin minun sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä. Toisena tahdon mainita albumin nimikkobiisin Etsimässä rauhaa, joka sai sanoin "kun olin peilannut sinusta itseäni / niin kauan et kasvoit mun äänekseni / nyt on horjuen mentävä tapaamaan mua / kysyttävä kuka edes oon" hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään niin, että kyyneleet silmäkulmistani vierähtivät kuin huomaamattani varovaisesti poskipäilleni, se on itselleni tällä hetkellä henkilökohtaisesti ehkä se kaikista rakkain biisi ystävänpäivänä julkaistulta albumilta.
Kolmantena tahdon mainita encoressa kuullun albumin viimeisen biisin Puisia taloja, joka muuten kuultiin sinä iltana ensimmäistä kertaa koskaan värivaloissa ja voi, kuinka uskomattoman hienolta se kuulosti. Se oli aivan äärettömän hauras ja kaunis ja sanojen "seinäs viivoi lyijykynällä / niil on mitattu joidenkin pituutta / sit kun viivat pysähtyi / talo oli myynnissä" kaikuessa loppuunmyydyn salin nurkissa yleisömeri tuntui rauhoittuvan musiikin äärelle. Siinä hetkessä oli jotain käsinkosketeltavaa herkkyyttä, sellaista, etten olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että sain olla juuri siinä sinä torstai-iltana. Kävellessäni sinä iltana kotiin hymyilin itsekseni, kuinka juuri näkemäni keikka oli ollut niin uskomattoman hieno, että sitä oli vaikea uskoa todeksi, katsellessani pimeyteen verhoutunutta kaupunkia olin kiitollinen siitä illasta, mutta myös siitä ihan käsittämättömän hienosta albumista, joka tulee epäilemättä soimaan kuulokkeissani luvattoman paljon varmasti vielä vuosienkin päästä.
Siinä, missä ne vanhat ja rakkaat biisit, kuulostivat sinä iltana erityisiltä, niissä ystävänpäivänä ilmestyneen albumin biiseissä oli tavallaan vielä jotain vähän erityisempää, ne saivat kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja sydämeni muuttamaan rytmiänsä. Niistä biiseistä minä tahdon mainita tässä tekstissä erityisesti kolme, joista ensimmäinen, Makaroonilaatikkoo, oli värivalojen loisteessa vähintään ihan yhtä uskomattoman hieno kuin se oli kuullessani sen ensimmäisen kerran viime keväänä Tavastialla ja sinä helmikuisena iltana Lutakossa sanojen "yritän tajuu omanarvontuntooni / mihin sen lakasin / mieluummi puren mun käteni irti / ku otan sut takasin" kaikuessa korvissani tuntui kuin minun sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä. Toisena tahdon mainita albumin nimikkobiisin Etsimässä rauhaa, joka sai sanoin "kun olin peilannut sinusta itseäni / niin kauan et kasvoit mun äänekseni / nyt on horjuen mentävä tapaamaan mua / kysyttävä kuka edes oon" hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään niin, että kyyneleet silmäkulmistani vierähtivät kuin huomaamattani varovaisesti poskipäilleni, se on itselleni tällä hetkellä henkilökohtaisesti ehkä se kaikista rakkain biisi ystävänpäivänä julkaistulta albumilta.
Kolmantena tahdon mainita encoressa kuullun albumin viimeisen biisin Puisia taloja, joka muuten kuultiin sinä iltana ensimmäistä kertaa koskaan värivaloissa ja voi, kuinka uskomattoman hienolta se kuulosti. Se oli aivan äärettömän hauras ja kaunis ja sanojen "seinäs viivoi lyijykynällä / niil on mitattu joidenkin pituutta / sit kun viivat pysähtyi / talo oli myynnissä" kaikuessa loppuunmyydyn salin nurkissa yleisömeri tuntui rauhoittuvan musiikin äärelle. Siinä hetkessä oli jotain käsinkosketeltavaa herkkyyttä, sellaista, etten olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että sain olla juuri siinä sinä torstai-iltana. Kävellessäni sinä iltana kotiin hymyilin itsekseni, kuinka juuri näkemäni keikka oli ollut niin uskomattoman hieno, että sitä oli vaikea uskoa todeksi, katsellessani pimeyteen verhoutunutta kaupunkia olin kiitollinen siitä illasta, mutta myös siitä ihan käsittämättömän hienosta albumista, joka tulee epäilemättä soimaan kuulokkeissani luvattoman paljon varmasti vielä vuosienkin päästä.
Lähetä kommentti