Tämä ensimmäinen viikko, jonka olen tehnyt töitäni etänä pienestä kodistani, on mennyt nopeammin kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Kun työmatkoihin ei ole mennyt melkein kahta tuntia päivässä ja kaikki menoni töitä lukuunottamatta on vallitsevan tilanteen takia peruuntuneet, minulla on ollut aikaa siivota kotini kunnolla, kirjoittaa päiväkirjaa ja istua pianon ääreen opettelemaan biisiä, jonka opetteleminen jäi kesken vuosia sitten ja jonka pariin en palannut, vaikka biisin nuotit ovat seisoneet nuottitelineessäni siitä vuosien takaisesta hetkestä asti. On myönnettävä, ettei tämä kotona oleminen ole aiheuttanut minussa mitään suurempia tunteita, minä olen nimittäin joitakin vuosia lukuunottamatta viihtynyt aina hyvin yksin ja rakastanut sitä, että saan olla kotona ja minusta tuntuu, ettei se tule suuremmin muuttumaan tämän vallitsevan tilanteen takia. Ehkä sitten, kun tämä tilanne on viimein ohitse jonain kauniina päivänä ja auringonsäteet leikkivät ihollani kävellessäni ilman pelkoa kesäistä kävelykatua, osaan soittaa sen biisin kokonaan, sen, jonka olin unohtanut vuosiksi nuottitelineeseen.
On kuitenkin myönnettävä, että kaiken tämän kotona olemisen keskellä tuntui ihan äärettömän hyvältä kävellä maailman rakkaimman kanssa viime lauantaina järvelle nauttimaan kauniista päivästä. Matkalla järvelle kadut huusivat tyhjyyttään, tuntui kuin jokainen olisi piiloutunut kotiinsa tätä koronaviruksen aiheuttamaa tilannetta ja päättänyt poistua piilostaan vasta sinä kauniina päivänä, kun tämä kaikki on ohitse. Niin ei kuitenkaan ollut, ihmiset olivat nimittäin päättäneet nauttia siitä aivan uskomattoman kauniista kevätpäivästä kaikesta pelostaan huolimatta ja istuessani hetkeä myöhemmin suurella viileällä kivellä katselin, kuinka kaukana jäällä kokonaiset perheet iloitsivat keväästä ja auringonsäteistä. Tästä jokaisessa hengenvedossani tuntuvasta keväästä, joka on saanut minutkin tavallaan heräämään talviunesta, minä mietin varovaisen tuulen tarttuessa hetkittäin hiuksiini, oli juuri niin rauhallinen ja hyvä olla, etten voinut olla hymyilemättä itsekseni kaiken tämän pelon keskellä.
Sellaiset hetket ovat ihan äärettömän tärkeitä tässä tilanteessa. On tärkeää osata kaiken tämän keskellä nauttia niistä onnellisista hetkistä ja kaikesta siitä, mikä on juuri siinä hetkessä hyvin, mietin ja naurahdin itsekseni pitäessäni käsissäni muutamaa päivää aiemmin postista hakemaani kameraa. Olin haaveillut uudesta kamerasta vähintään siitä asti, kun minä kaksi vuotta sitten syksyllä lähetin rakkaan silmäteräni Helsinkiin korjattavaksi sen sulkimen räpsähdettyä aivan viimeisen kerran. Olin haaveillut yksinkertaisesti niin kauan, että saadessani pari viikkoa sitten tietää saaneeni vakinaisen työpaikan annoin itselleni luvan tilata uuden kameran ja antaa sen vanhan, vuosien ajan mukanani kulkeneen kameran levätä. Istuessani sinä kauniina lauantaina Canon EOS 90D käsissäni en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että olin antanut itselleni luvan, niin onnelliseksi se uusi kamera minut teki sinä kauniina iltapäivänä, se uusi kamera, varovaisesti hiuksiini tarttuva tuuli ja se auringonsäteisiin verhoutunut maisema, jonka minä näin sinä kauniina keväisenä iltapäivänä ensimmäistä kertaa elämässäni.
Lähetä kommentti