Heräsin viime lauantaina varovaisiin auringonsäteisiin, jotka murtautuivat sälekaihtimien lävitse tähän pieneen ja rakkaseen asuntooni maalaten varjoja valkoisille seinille, sellaiset aamut tuntuvat aina jotenkin erityisiltä, sellaiset, kun ei ole kiire yhtään mihinkään ja ehtii nauttia hetken kauneudesta. Sinä aamuna minä kietouduin lämpimään neuleeseen ja sen rakkaimman vielä nukkuessa istuin työpöytäni ääreen kirjoittamaan, kirjoittamaan siitä, kuinka viimeisimmän viikon aikana maailma oli mennyt sekaisin ja kuinka kaikesta kaaoksesta huolimatta viikkoon oli mahtunut myös aivan äärettömän onnellisia hetkiä. Niitä sellaisia, joina oli aina hetken tuntunut kuin maailmassa olisi ollut taas kaikki hyvin, niitä, joina olin tavallaan unohtanut kaiken sen kaaoksen minun ympärilläni, se aamuinen hetki kirjoituspöytäni ääressä oli yksi niistä sellaisista hetkistä, siinä hetkessä kaaos tuntui kaukaiselta. Siinä hetkessä auringonsäteiden maalatessa varjoja valkoisille seinille ja musiikin täyttäessä asuntoani kaikki oli hyvin, sydämessäni tuntui valtameren kokoinen rauha ja osasin vain hymyillä tyhmästi.
Myöhemmin pukeuduimme lämpimästi ja kävelimme läheiselle rannalle nauttimaan kauniin keväisestä päivästä. Olen käynyt sillä rannalla useasti yksin valokuvaamassa, kuuntelemassa hiljaisuutta ja rauhoittumassa, ne ovat olleet minulle tärkeitä hetkiä, mutta sinä kauniina lauantaina kävelimme sinne yhdessä ja minä olin siitä jostain syystä ihan tavattoman onnellinen. Tuuli tarttui hiuksiini istuessamme hetkeksi laiturille katselemaan, kuinka jään vankina oleva järvi oli peittynyt hauraaseen lumihuntuun, joka rikkoutui aina hetkittäin tuulen muuttaessa sen muotoa ja paljastaessa sen alta peilikirkkaan jään, joka kutsui minua luokseen. Vähän kauempana joku istui pilkillä auringonsäteiden loisteessa, kun otin ensimmäiset varovaiset askeleeni jäällä ja ihmettelin itsekseni sitä aivan uskomatonta kauneutta jään pinnassa, kuvioita, jotka muodostivat kokonaisuutena taideteoksen, luonnon oman taideteoksen. Sitten kuulin äänen, joka sai minut pysähtymään kaiken sen loputtoman kauneuden keskellä peilikirkkaalla jäällä, kuulitko, minä kysyin ja ihmettelin sitten, kuinka mikään voi kuulostaa niin lumoavalta.
En ole koskaan kiinnittänyt siihen huomiota, siihen, kuinka jää kertoo tarinoitaan uskomattomin kuiskauksin ja sinä lauantaina seistessäni peilikirkkaalla jäällä minä olisin voinut vannoa, etten ollut koskaan kuullut mitään yhtä lumoavaa. Sitä on kovin vaikea kuvailla sanoin tai edes kokonaisin lausein, mutta kaikki ne jään vaimeat kuiskaukset kuulostivat sinä kauniina keväisenä päivänä niin uskomattomalta, etten voinut kuin vain kuunnella, olla ihan hiljaa ja kuunnella, kuinka jää kuiskaili tarinoitaan minulle. Se oli niin lumoavaa, että vielä myöhään illalla hymyilin itsekseni ajatellessani sitä ja mietin, että minun on päästävä vielä tänä keväänä kuuntelemaan jään kuiskauksia, minun on päästävä, niin onnelliseksi se minut teki, se ja kaikki se maailman loputon kauneus.
Lähetä kommentti