25. toukokuuta 2016

and i'll wait for you, you're a miracle

Blogimaailmassa kiertää aina välillä kaikenlaisia haasteita ja huolimatta siitä, että henkilökohtaisesti olen valitettavasti aina ollut uskomattoman laiska vastaamaan minkäänlaisiin haasteisiin ja oman blogihistoriani aikana olenkin vastannut ilmeisesti ainoastaan viiteen haasteeseen, päätin vastata tänään haasteeseen, jota on nyt viimeaikoina näkynyt suhteellisen monessa blogissa. Tapojeni mukaisesti jätin tälläkin kertaa muutaman kohdan pois, mutta seuraavaksi aion kertoa teille, mitä en ymmärrä ja mitä tulen muistamaan ikuisesti, mutta myös sen, että mitä toivoisin saadessani yhden toivomuksen ja kuinka tekisi mieli seisoa eturivissä Rubikin saadessa koko yleisönsä hukkumaan rakkauteensa, nostaa kädet ilmaan loputtomasta onnellisuudesta ja tuntea, kuinka kyyneleet virtaavat poskipäille, tekisi mieli hukkua sanoihin it's in the world around you / the world around you, vaikka se ei enää olekaan mahdollista.

666 074

En ymmärrä... mihin se runotyttö, joka käveli aina hiukset takkuisina satamaan ja pysähtyi kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita aivan väärässä sanajärjestyksessä auringonsäteiden lämmittäessä kasvonpiirteitä, on mystisesti kadonnut. Nykyään on uskomattoman vaikeaa kirjoittaa sanaakaan, mutta vielä vaikeampaa on katsella aamuaurinkoon verhoutunutta maisemaa linssin lävitse, tanssittaa sormia mustilta koskettimilta valkoisille tai tarttua akustiseen kitaraan, enkä pysty mitenkään ymmärtämään tätä tilannetta.

Viime aikoina... olen rakastanut niin suunnattomasti, että sattuu. Kirjoitin vuosi sitten, että rakkaus tuntuu oikeastaan siltä kuin jokin kasvaisi rintalastan alla niin uskomattoman suureksi, että on vain pakko huutaa. Kirjoitin siitä, kuinka rakkaus kulkee salamaniskuina selkärangassa ja hyökyaaltoina tyynellä valtamerellä, kirjoitin siitä, kuinka kaikesta huolimatta rakkaus tuntuu lopulta suunnattomana onnellisuutena jokaisessa hengenvedossa, mutta en minä rakkaudesta silloin mitään tiennyt. En tiennyt mitään siitä, miltä tuntuu rakastaa sitä toista ihmistä niin sanoinkuvaamattoman paljon, että kyyneleet virtaavat poskipäille pelkästä menettämisen pelosta ja jokin rintalastan alla kasvaa niin suureksi, ettei huutaminen enää auta. En tiennyt mitään siitä, miltä tuntuu nukahtaa öisin rakastamansa ihmisen kainaloon tai siitä, kuinka paljon olisi valmis tekemään toisen puolesta välittämättä tavallaan hetkeäkään siitä, miltä itsestä tuntuu.

En osaa päättää... mitä haluan tulevaisuudeltani. Olen tavallaan risteyksessä, jossa pitäisi osata päättää suhteellisen varman tulevaisuuden ja omien unelmiensa välillä. Olen kirjoittanut naurettavan paljon siitä, kuinka elämä on yksinkertaisesti juuri tässä ja täytyisi tehdä sitä, mikä tekee suunnattoman onnelliseksi, mutta jostain syystä päätöksen tekeminen on omalla kohdallani silti luvattoman vaikeaa.

Muistan ikuisesti... kuinka lapsena juostiin kilpaa rantaan ja jalkojen osuessa kosteaan rantahiekkaan naurettiin auringonsäteille hiuksilla, järvivesi maistui kesäpäivien kauneudelle ja sukellettiin järvenpohjaan hakemaan kiviä. Muistan ikuisesti, kuinka ei uskottu, kun meitä kiellettiin uimasta liian pitkälle ja kuinka mummo sitten vanhassa rantasaunassa kertoi tarinoita kauempana järvellä asustavasta järvimöröstä, eikä kukaan meistä uskaltanut enää uida naapurin laituria kauemmas. Minä muistan ikuisesti luvattoman monta tarinaa lapsuudesta, mutta muistan ikuisesti myös sen hetken, jolloin näin suurimman musiikkirakkauteni ensimmäistä kertaa värivaloissa silloin vielä tuntemattoman kaupungin pukeutuessa ympärilläni pimeyteen ja sen hetken, kun marraskuussa kävelin kanssasi ensimmäistä kertaa kotiin ja minulla ei ollut kenkiä.

Söin tänään... kaksi tomaattia, vaikka en vieläkään oikeastaan pidä niistä.

666 061

Päivän paras juttu... oli se, kun päätin hetken mielikohteesta seikkailla keskustaan ja vastoin aivan kaikkia aiempia päätöksiäni ostin mekon, joka on yksinkertaisesti uskomattoman kaunis. Parasta oli myös se, että huolimatta kilometrin mittaisista jaloistani kyseinen mekko ylsi maahan asti ja melkein yhtä parasta oli se, että ostettuani kyseisen mekon minä hymyilin tyhmästi kävellessäni ympäri keskustaa musiikin kuiskaillessa korvaani and i'll wait for you / you're a miracle

Noloa myöntää, mutta... olen viettänyt näiden viimeisimmän neljän kuukauden aikana Netflixin seurassa enemmän aikaa kuin uskaltaisin koskaan myöntää, minä olen jatkuvasti koukussa johonkin uskomattoman turhaan sarjaan ja katson liikaa elokuvia, jotka saavat itkemään vuolaasti. En yksinkertaisesti pysty enää kuvittelemaan elämääni ilman Netflixiä, vaikka viime vuonna vannoin pysyväni edelleen erossa siitä. Noloa myöntää, mutta nykyään pelkään öisin aivan jokaista kummallista ääntä ja ennen nukahtamistani joudun tarkastamaan kahdesti, onko ovi varmasti lukossa ja aivan uskomattoman noloa myöntää, mutta tälläkin hetkellä toivon, ettei tarvitsisi mennä yksin nukkumaan tai herätä aamuviideltä jäätävään painajaiseen.

Salainen taitoni on... huomata ihmisistä, milloin he valehtelevat.

Viikko sitten... istuin Jyväsjärven rannalla kuuntelemassa käsittämättömän rakasta musiikkia, katselin illan viimeisiin auringonsäteisiin verhoutunutta maisemaa ja pyöräillessäni kotiin kuiskailin ilmaan sanoja, jotka saivat vuosia sitten tanssimaan aamuyön ensimmäisinä tunteina. Viikko sitten minä tilasin itselleni uuden puhelimen, katselin maisemaa ikkunalasin takana sanomatta sanaakaan ja nukahdin sitten hymyillen.

Jos saisin yhden toiveen, toivoisin... että tämä sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötä, masennusta että ahdistuneisuutta muistuttava ongelma päättäisi vihdoin irroittaa otteensa minusta ja siirtyä seuraavaan yhtä herkkään ihmiseen, nimittäin minusta alkaa vähitellen tuntua, etten enää oikeasti jaksa. Minullahan ei ole koskaan diagnosoitu mitään aiemmin mainitsemistani sairauksista, mutta viimeisimmät yhdeksän vuotta olen taistellut itseni kanssa tai vaihtoehtoisesti itseäni vastaan, enkä oikeastaan enää suuremmin nauti jatkuvasta ristiriitaisuudesta, alakuloisuudesta tai ahdistuksesta.

Minulla on pakkomielle... pitää asuntoni jatkuvasti äärimmäisen siistinä ja ettei elämästä varmasti tulisi tylsää, minulla on pakkomielle myös esimerkiksi poikaystäväni asunnon siisteyden suhteen. 

666 071

Ärsyttävintä on... kun on olemassa niin uskomaton määrä ärsyttäviä asioita, ettei oikeastaan tiedä, mikä niistä ärsyttää kaikista eniten. Ärsyttävintä voisi olla se, että on odottanut jotain suunnattoman innoissaan ja sitten sitä ei jostain syystä tapahdukaan, ei mennäkään viettämään viikonloppua maaseudun rauhaan tai lähdetä jollekin keikalle, josta on puhuttu kuukausia aiemmin. Ärsyttävintä voisi myös olla se, kun Game Of Thronesia katsoessa Jon Snow on suomennoksissa Jon Nietos tai sitten ärsyttävintä voisi kuitenkin olla yksinkertaisesti se, ettei minulla tavallaan ole mitään suurempia velvollisuuksia, mutta silti en välillä saa aikaiseksi mitään pienempiäkään asioita, esimerkiksi tämän blogin päivittämistä useammin.

Tekisi mieli... matkustaa Helsinkiin katselemaan maisemia, jotka jätin taakseni vuosi sitten luvaten itselleni palaavani vielä jonain päivänä jäädäkseni. Teksi mieli seisoa eturivissä Rubikin saadessa koko yleisönsä hukkumaan rakkauteensa, nostaa kädet ilmaan loputtomasta onnellisuudesta ja tuntea, kuinka kyyneleet virtaavat poskipäille sanojen always, always and forever / we will shine this beautiful / may the last thing i will ever remember / be painted with this evening glow kulkiessa pitkin selkärankaani, tekisi mieli, mutta koska sellainen ei ole mitenkään mahdollista niin tekisi mieli pyöräillä sillan toiselle puolelle, ettei tarvitsisi mennä kohta yksin nukkumaan tai herätä taas niihin jäätäviin painajaisiin aamuviideltä.

Minusta on söpöä... kun isät kävelevät pienten lastensa kanssa ja se, kun vanhat pariskunnat kävelevät käsikädessä, mutta minusta on myös jotenkin uskomattoman söpöä, kun kaikista rakkain ihminen hymyilee katsoessaan silmiini sanomatta sanaakaan ja naurahtaa sitten söpösti.

Seuraavaksi ajattelin... piiloutua peittojen alle viettämään laatuaikaa Netflixin kanssa ja nukahtaa sitten näkemään toivottavasti jotain muuta kuin taas niitä jäätäviä painajaisia, joihin olen viimeaikoina pelottavan toistuvasti herännyt juuri aamuviideltä. Muutaman tunnin yöunien jälkeen painajaisiin herääminen tekee minusta nimittäin äärettömän kiukkuisen ottaen huomioon sen, etten yleensä enää nukahda herättyäni painajaiseen, jossa viisitoista vuotta sitten kuollutta koiraani tapetaan tai painajaiseen, jossa piiloudun ullakolle vältelläkseni katsekontaktia sarjamurhaajan kanssa, minä en jaksa enää nähdä öisin kuolemaa.

666 084

21. toukokuuta 2016

näin varhaiseksi aamuksi

lampaita 164tourujoki 064

Heräsin aamuyöllä uskomattoman todentuntuiseen painajaiseen, kuuntelin sydämeni kiihtyneitä lyöntejä ja laminaattilattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojeni alla kävellessäni katsomaan, kuinka peilikuvassa varjot silmieni alla olivat kasvaneet entisestään. Herään nykyään toivottoman usein painajaisiin ja sitten en enää uskalla sulkea silmiäni nukahtaakseni uudelleen, minä mietin tanssittaessani sormiani mustilta koskettimilta valkoisille silmät kiinni ja turhaudun samantien, muutaman kuukauden soittamattomuuden jälkeen sormet tuntuvat kaatuvan kesken tanssiaskeleen ja keskittyminen on ainoastaan käsite sanakirjassa. Keitän itselleni teetä ja istun lattialle kuuntelemaan musiikkia, joka kuiskaa mitä tahansa minusta odotat / sitä en ole / mitä tahansa minusta haluat / et taida saada kuitenkaan, vaikka tänään saatan kuitenkin olla ennalta-arvattava ja rakastaa jokaisella hengenvedollani. Tänään saatan hymyillä tyhmästi ja olla uskomattoman onnellinen, nimittäin se ihminen, joka marraskuussa katseli minun kävelevän kotiin ilman kenkiä, on pysynyt vierelläni tasan puoli vuotta ja ajatus siitä tekee niin käsittämättömän onnelliseksi, ettei siihen riitä sanat.

tourujoki 063lampaita 166tourujoki 125

20. toukokuuta 2016

oon kuullut merestä niin kauniista

019

Jos eksyn maailmasta, ja harhailen metsään pimeään / kun kaukaa kuulin naurua ja lähdin sitä etsimään / ethän silloin estä minua hukkaan vaeltamasta / kaikki on ehkä vain satua, tahdon sen omin silmin todeta Arto Tuunela laulaa korvaani katsellessani ilta-aurinkoon verhoutunutta maisemaa, auringonsäteet häikäisevät varovaisesti silmiäni ja hengittäminen tuntuu kevyemmältä kuin aikoihin, tuulenhenkäys tarttuu otsalleni pudonneisiin hiuksiin ja unohdun miettimään, kuinka tämän viikon aikana minä olen opetellut hyväksymään. Yksinkertaisesti hyväksymään tämän tilanteen, että ensimmäistä kertaa seitsemääntoista vuoteen minulla ei oikeastaan ole mitään suurempia velvotteita, ensimmäistä kertaa seitsemääntoista vuoteen minä en tee oikeastaan mitään, en herää aamuisin töihin tai palaa syksyllä mihinkään kouluun.

Opetellut hyväksymään, sillä tämä tilanne on itselleni uskomattoman vieras ja elämä on tuntunut hetkittäin ylitsepääsemättömän vaikealta nimenomaan siksi, minua ei yksinkertaisesti ole luotu elämään niin, etten joudu aamuisin heräämään aikaisin tehdäkseni jotain merkityksellistä. Minua ei ole luotu istumaan aloillani, mutta sen sijaan, että minä olisin antanut itseni vajota siihen syvimpään mahdolliseen epätoivoon turhien työhakemusten kanssa, olen tällä viikolla pysähtynyt katselemaan maailman aivan suunnatonta kauneutta, virittänyt akustisen kitarani kuulostamaan taas kauniilta, laulanut kaikista rakkaimpia sanoja tanssiessani pienessä asunnossani ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni kävellyt kuvaamaan lampaita, naurahtanut jatkuvalle stressaamiselle. Päättänyt elää jokaisella hengenvedollani niin, että jalkaterät ovat naarmuiset ja likaiset, kaunistelematonta elämää nähneet, sillä niistä turhista työhakemuksista ja lukemattomista kieltävistä vastauksista huolimatta elämä on tässä ja se on elettävä nimenomaan nyt, eikä vasta sitten, kun jonain päivänä herään lähteäkseni töihin tai palatakseni takaisin kouluun kirjoittamaan raportteja.

029

Enkä minä ole yhtään huonompi ihminen kuin ennenkään, minä naurahdan vielä istuessani katselemassa ilta-aurinkoon verhoutunutta maisemaa, olen edelleen aivan tarpeeksi itselleni ja riitän juuri tällaisena, sen ymmärtäminen on vain hetkittäin ollut kovin vaikeaa. Jostain kantautuu laulu tuo, kauan sitten unohdettu sävel / oon kuullut merestä, niin kauniista ja niin syvästä / ei oo milloinkaan kukaan, ei oo koskenut pohjaa Arto Tuunela laulaa korvaani jatkaessani matkaani, maisemien vaihtuessa minä hymyilen typerästi itsekseni ja kuiskailen ilmaan jos aivan kuin oisin unessa, on mukana kipinä toivoa / pitelin sitä taskussa, odottaen jotain suurta tapahtuvaksi, nimittäin minulla on vielä uskomattoman paljon nähtävää ja minä todella haluan nähdä sen kaiken, kokea sen kaiken ja siksi minulla ei ole mitään hätää, olen taas löytänyt itseni.

021

18. toukokuuta 2016

kuuntele kuinka rintalastan alla muuttuu rytmi

tourujoki 153 tourujoki 126

Minä olen ihminen, joka on viettänyt lapsuutensa seikkaillen pikkukaupungin lukuisissa metsissä, kiipeillen mahdollisimman korkeisiin puihin ja kuunnellen laineiden lyövän hitaasti rantahiekkaan. Se ihminen, joka on yhdeksäntoista vuotta elämästään asunut metsän välittömässä läheisyydessä ja kulkenut siten kouluun metsäpolkujen kautta, mutta muuttaessani neljä vuotta sitten Helsinkiin en olisi voinut uskoa, että tulisin kaipaamaan rakkaasta pikkukaupungista nimenomaan metsien rauhallisuutta ja sitä, kuinka laineet lyövät rantahiekkaan. Minä en olisi voinut uskoa, mutta asuttuani vuoden Helsingissä aloin kaipaamaan metsiä enemmän kuin olin koskaan kaivannut mitään ja siksi eräänä marraskuisena päivänä kävelin Seurasaareen kuuntelemaan ääretöntä rauhallisuutta, istumaan vanhan hirsitalon portaille hengittämään kylmää ilmaa ja kirjoittamaan siitä, kuinka ensimmäistä kertaa sinä syksynä rintalastan alla tuntui ainoastaan harmonia.

Tavallaan uskon siihen, että lapsuuden muistot vaikuttavat uskomattoman suuresti siihen, millaisia asioita ihminen tulee elämässään kaipaamaan, vietettyäni oman lapsuuteni seikkaillen pikkukaupungin lukuisissa metsissä ja kiipeillen korkeisiin puihin en koskaan lakannut kaipaamasta metsien loputonta rauhallisuutta. Muutettuani Jyväskylään minä en osannut ensimmäiseen kuukauteen kaivata sitä rauhallisuutta, mutta kävellessäni eilen keskustassa minuun iski ensimmäistä kertaa täällä asuessani tunne, että on päästävä hengittämään loputonta rauhallisuutta keuhkojensa täydeltä ja nimenomaan siksi päädyin hetken kuluttua Tourujoen luontopolulle kuuntelemaan lintujen laulavan, kulkemaan liukkaita pitkospuita kuurosateiden kastellessa hiukseni ja sulkemaan silmäni metsän humistessa ympärilläni. Huokaisemaan suunnattomasta kauneudesta, nimittäin yksikään keskeneräinen lauseeni ei koskaan riittäisi kertomaan tämän suhteellisen lyhyen luontopolun maagisuudesta tai siitä, kuinka uskomattoman lumoutunut olin siitä kaikesta.

tourujoki 121tourujoki 094tourujoki 083

Vahvasti luonnontilassa oleva luontopolku oli kuin lapsuuden kauneimmista satukirjoista ja en voinut olla hetkittäin pysähtymättä hymyilemään itsekseni kaikelle sille sanoinkuvaamattomalle kauneudelle, minä en ollut aikoihin lumoutunut mistään niin vahvasti ja nimenomaan siksi kyseisestä luontopolusta tuli vähintään yhtä rakas kuin Seurasaari oli itselleni aikoinaan Helsingissä. Odota vielä / kuuntele kuinka rintalastan alla / muuttuu rytmi Scandinavian Music Group kuiskaili korvaani kävellessäni myöhemmin samaa reittiä takaisin, katsellessani pienten poikien kalastavan aivan hiljaisina sillan varjossa ja auringonsäteiden murtautuessa pilviverhon lävitse, hymyilin vastaantulijoille liikennevaloissa ja naurahdin sinulle rappukäytävässä,

     eilen tästä kaupungista tuli entistä vahvemmin kotini.   
 
tourujoki 096tourujoki 113

13. toukokuuta 2016

kysyt multa mille nyt hymyilen

jkylä2 264jkylä 045jkylä2 255

Olen palannut Jyväskylään, katsellut aamuisin auringonsäteiden maalaavan varjojaan valkoisille seinille ja kävellessäni myöhemmin satamassa kuunnellut, kuinka lintuparvet laulavat vapauttaan, sitä aivan samaa suunnatonta vapautta, joka tarttui kalpeille kasvoilleni niinä käsittämättömän kauniina öinä, kun tienviitat olivat tuntemattomia rakkaassa pikkukaupungissa ja pienillä hiekkateillä aamuyön ensimmäisinä tunteina vauhtisokeana kaikki tuntui olevan juuri siinä. Sitä samaa vapautta olen hengittänyt istuessani kanssasi puistossa auringonsäteiden häikäistessä silmiä, kävellessäni Kuokkalan siltaa tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja katsellessani linssin lävitse maisemaa, johon olen vähitellen rakastumassa palavammin kuin olisin koskaan uskonut, melkein yhtä palavasti kuin minä rakastuin aikoinaan Helsinkiin tai en tiedä, ehkä palavammin. Ei sellaista voi oikeastaan tietää, mutta en minä täältä enää mihinkään muuttaisi, tänne minä tunnen kuuluvani juuri nyt, tähän pieneen asuntoon ja näille kaduille, jotka voisivat vielä eksyttää.

Sä kysyt multa mille nyt hymyilen / mut tiedä en / hymyilen muuten vaan.   

jkylä2 230

10. toukokuuta 2016

kuljen sumussa kainalossani sydän täynnä kultaa

236024

Tänään on kai kaikki mahdollista / kun oot vielä alle kakskytviis, Olavi Uusivirta kuiskaili päässäni kolmena uskomattoman kauniina iltana, kun katselin pimeyteen verhoutunutta pikkukaupunkia ikkunalasin takana vauhdin kiihtyessä tuntemattomilla hiekkateillä, lauloin sanoja jostain omasta menneisyydestäni ja nauroin pimeydessä elämän kokonaisvaltaiselle järjettömyydelle. Yllätä minut, sanoin ja tienviittojen muuttuessa tuntemattomiksi hymyilin, sillä se kaupunki, jonka olen aina kuvitellut tuntevani paremmin kuin oman itseni, osoittautui tienviitta toisensa jälkeen tuntemattomammaksi ja pienten hiekkateiden päättyessä hetkittäin pimeyteen pelkäsin kuollakseni, enkä olisi voinut nauttia siitä yhtään enempää.

Auringonlaskuja siellä, missä istuin kaksi vuotta sitten juomassa halpaa viiniä myrskypilvien kerääntyessä taivaalle ja siellä, minne kävelin silloin neljä vuotta sitten kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita lähtemisestä, tiedättehän, sellaisia lauseita, joiden lukeminen sattuisi vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen huolimatta siitä, että vieressä istuisi rakas ihminen, joka katsoo silmiin hymyillen. Siksi minä en unohdu enää niihin lauseisiin, auringonlaskujen muuttuessa tummansiniseen samettiin niinä kolmena uskomattoman kauniina iltana hymyillen mietin, kuinka niissä ohikiitävissä hetkissä oli aivan kaikki: kiihtyvässä vauhdissa pienellä hiekkatiellä, rakkaiden ihmisten kasvoille unohtuneessa onnellisuudessa ja hitaassa tuulessa, joka tarttui varovaisesti hiuksiini maisemien muuttuessa sanoinkuvaamattoman kauniiksi. Tapani rakastaa sinua / tietenkin punaista kaikilla mittareilla / silti oikein, Olavi Uusivirta kuiskaili vielä päässäni tummansinisen yön vaihtuessa vähitellen aamuyön ensimmäisiin tunteihin nukahtaessani näkemään sekavaa unta sinusta.

035132040

5. toukokuuta 2016

koiria kangasniemellä

kangasniemi 113kangasniemi 295kangasniemi 020kangasniemi 010

Tänään heräsin aikaisin vain matkustaakseni kaupunkiin, johon olen vannonut olevani palaamatta, katselin auringonsäteisiin verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana ja silmieni painautuessa hitaasti kiinni siitä suunnattomasta väsymyksestä kuuntelin, kuinka takanani matkustava koira vaihtoi hetkittäin asentoaan. Kangasniemi oli kauniimpi kuin viime kesäkuussa ja urheilukeskuksen täyttyessä lukemattomista erilaisista koirista naurahdin itsekseni, kuinka olisin kaksitoista vuotta sitten ollut varmaan uskomattoman innoissani päästessäni näkemään kaikki ne lukemattomat koirat. Uskomattoman innoissani, vaikka olisinkin päässyt kiertämään koiranäyttelyitä yhtä paljon kuin nykyään, mutta toisaalta silloin kaksitoista vuotta sitten meillä oli kaksi sekarotuista koiraa ja elämä niiden kanssa oli enemmän kuin olisin osannut koskaan toivoa. Aada on kuitenkin kaukana sekarotuisesta ja pärjäsi tänään näyttelyssä hyvin.


4. toukokuuta 2016

sanattomina kuiskauksina

metsä 022metsä 036

Hetkittäin sen vain unohtaa, kuinka täytyisi pysähtyä rakastamaan maailman suunnatonta kauneutta, istua rantakallioilla kuuntelemassa lintuparven laulavan vapauttaan, aaltojen törmätessä hitaasti rantakivikkoon ja tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiin suljettava silmänsä tunteakseen kuuluvansa juuri siihen hetkeen, lintuparven suunnattomaan vapauteen ja tuulenhenkäysten loputtomaan lempeyteen. Suljettava silmänsä hiljentääkseen mielensä ja sivuuttaakseen jokaisen mieleen tulevan keskeneräisen ajatuksensa, ollakseen ainoastaan sitä äärettömän kaunista hiljaisuutta tuulenhenkäysten hyväillessä poskipäitä ja päästäkseen jokaisella hengenvedollaan lähemmäs omaa itseään kallionlohkareiden murtuessa rintalastan alta aaltojen kohinaan ja tuulenhenkäyksiin poskipäillä. Unohtaa, kuinka hetkittäin on palattava vanhan metsän varjoon kuuntelemaan rauhallista huminaa ympärillään ja sulkemaan vihreät silmänsä yhä uudelleen, tunteakseen äärettömän ykseyden selkärankansa jokaisessa nikamassa, sanattomina kuiskauksina aamuauringossa.

Hetkittäin sen unohtaa ja siksi kävelin tänä aamuna metsässä mustan karvakuonon kanssa kuunnellen rauhallista huminaa ympärilläni, nostaen katseeni hetkittäin kohti pilvetöntä taivasta lintuparven laulaessa vapauttaan ja pysähtyen hengittämään auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani. Juuri sellaisina hetkinä minä havahduin ymmärtämään, ettei tarvinnut enää juosta tunteakseen olevansa elossa, maailma otti kyllä hellään syleilyynsä pysähtyessäni hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta silmät suljettuina metsän humistessa ympärilläni ja avatessani silmäni tuntui aivan kuin avaisin ne ensimmäistä kertaa elämässäni, kaikki näytti sanoinkuvaamattoman kirkkaalta ja taianomaiselta. Ilman sitä tunnetta minä en olisi yhtään mitään, mietin kävellessäni mustan karvakuonon kanssa kotiin aamupäivän lempeässä auringonpaisteessa ja huomenna matkustan Kangasniemelle katsomaan, kuinka musta belgianpaimenkoiramme juoksee näyttelykehässä.

metsä 045
metsä 060
metsä 038

3. toukokuuta 2016

siihen oloon melkein pakahtuu

038052045

Tänään yhdeksän jälkeen aamulla Iisa Pykäri lauloi siihen oloon melkein pakahtuu / kun tuntuu että voisi vain itkeä / vaikka ei ole suruja / vaikka kaikki on kunnossa pysähtyessäni katselemaan Jyväskylän satamaa, olin vähän aikaisemmin katsellut auringonnousua ikkunalasin takana ja seistessäni silloin siinä, katselemassa satamaa, tunsin ensimmäistä kertaa olevani kotona Jyväskylässä. Siihen meni kokonainen kuukausi, mutta Jyväskylästä tuli minun kotini, eikä pelkästään siitä rakkaasta pienestä yksiöstäni vaan koko kaupungista huolimatta siitä, että se on itselleni edelleen suhteellisen tuntematon. Tuntui niin uskomattomalta, että hetken luulin pakahtuvani siihen tunteeseen ja jatkaessani matkaani hymyilin kuin kilpaa auringonsäteiden kanssa, kilpaa jokaisen onnellisuuttaan hehkuvan vastaantulijan kanssa.

Kun tuntuu että voisi vain itkeä Iisa Pykäri kuiskasi vielä istuessani ensimmäistä kertaa kuukauteen matkalla Savonlinnaan, maiseman kiitäessä ohitseni kuin filminauhana minä en osannut lopettaa hymyilemistäni ja kävellessäni myöhemmin maailman tutuimmassa metsässä kuuntelin hiljaisuutta suunnatonta onnellisuutta rintalastani alla, olin aivan käsittämättömän onnellinen ja niin sanoinkuvaamattoman vahvasti elossa, ettei sille tunteelle riittäisi kokonaiset lauseetkaan. Siihen oloon melkein pakahtuu, sen tiesi musiikkikin.

050

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.