Olen palannut Jyväskylään, katsellut aamuisin auringonsäteiden maalaavan varjojaan valkoisille seinille ja kävellessäni myöhemmin satamassa kuunnellut, kuinka lintuparvet laulavat vapauttaan, sitä aivan samaa suunnatonta vapautta, joka tarttui kalpeille kasvoilleni niinä käsittämättömän kauniina öinä, kun tienviitat olivat tuntemattomia rakkaassa pikkukaupungissa ja pienillä hiekkateillä aamuyön ensimmäisinä tunteina vauhtisokeana kaikki tuntui olevan juuri siinä. Sitä samaa vapautta olen hengittänyt istuessani kanssasi puistossa auringonsäteiden häikäistessä silmiä, kävellessäni Kuokkalan siltaa tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja katsellessani linssin lävitse maisemaa, johon olen vähitellen rakastumassa palavammin kuin olisin koskaan uskonut, melkein yhtä palavasti kuin minä rakastuin aikoinaan Helsinkiin tai en tiedä, ehkä palavammin. Ei sellaista voi oikeastaan tietää, mutta en minä täältä enää mihinkään muuttaisi, tänne minä tunnen kuuluvani juuri nyt, tähän pieneen asuntoon ja näille kaduille, jotka voisivat vielä eksyttää.
Sä kysyt multa mille nyt hymyilen / mut tiedä en / hymyilen muuten vaan.
Lähetä kommentti