Hetkittäin sen vain unohtaa, kuinka täytyisi pysähtyä rakastamaan maailman suunnatonta kauneutta, istua rantakallioilla kuuntelemassa lintuparven laulavan vapauttaan, aaltojen törmätessä hitaasti rantakivikkoon ja tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiin suljettava silmänsä tunteakseen kuuluvansa juuri siihen hetkeen, lintuparven suunnattomaan vapauteen ja tuulenhenkäysten loputtomaan lempeyteen. Suljettava silmänsä hiljentääkseen mielensä ja sivuuttaakseen jokaisen mieleen tulevan keskeneräisen ajatuksensa, ollakseen ainoastaan sitä äärettömän kaunista hiljaisuutta tuulenhenkäysten hyväillessä poskipäitä ja päästäkseen jokaisella hengenvedollaan lähemmäs omaa itseään kallionlohkareiden murtuessa rintalastan alta aaltojen kohinaan ja tuulenhenkäyksiin poskipäillä. Unohtaa, kuinka hetkittäin on palattava vanhan metsän varjoon kuuntelemaan rauhallista huminaa ympärillään ja sulkemaan vihreät silmänsä yhä uudelleen, tunteakseen äärettömän ykseyden selkärankansa jokaisessa nikamassa, sanattomina kuiskauksina aamuauringossa.
Hetkittäin sen unohtaa ja siksi kävelin tänä aamuna metsässä mustan karvakuonon kanssa kuunnellen rauhallista huminaa ympärilläni, nostaen katseeni hetkittäin kohti pilvetöntä taivasta lintuparven laulaessa vapauttaan ja pysähtyen hengittämään auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani. Juuri sellaisina hetkinä minä havahduin ymmärtämään, ettei tarvinnut enää juosta tunteakseen olevansa elossa, maailma otti kyllä hellään syleilyynsä pysähtyessäni hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta silmät suljettuina metsän humistessa ympärilläni ja avatessani silmäni tuntui aivan kuin avaisin ne ensimmäistä kertaa elämässäni, kaikki näytti sanoinkuvaamattoman kirkkaalta ja taianomaiselta. Ilman sitä tunnetta minä en olisi yhtään mitään, mietin kävellessäni mustan karvakuonon kanssa kotiin aamupäivän lempeässä auringonpaisteessa ja huomenna matkustan Kangasniemelle katsomaan, kuinka musta belgianpaimenkoiramme juoksee näyttelykehässä.
Lähetä kommentti