Blogimaailmassa kiertää aina välillä kaikenlaisia haasteita ja huolimatta siitä, että henkilökohtaisesti olen valitettavasti aina ollut uskomattoman laiska vastaamaan minkäänlaisiin haasteisiin ja oman blogihistoriani aikana olenkin vastannut ilmeisesti ainoastaan viiteen haasteeseen, päätin vastata tänään haasteeseen, jota on nyt viimeaikoina näkynyt suhteellisen monessa blogissa. Tapojeni mukaisesti jätin tälläkin kertaa muutaman kohdan pois, mutta seuraavaksi aion kertoa teille, mitä en ymmärrä ja mitä tulen muistamaan ikuisesti, mutta myös sen, että mitä toivoisin saadessani yhden toivomuksen ja kuinka tekisi mieli seisoa eturivissä Rubikin saadessa koko yleisönsä hukkumaan
rakkauteensa, nostaa kädet ilmaan loputtomasta onnellisuudesta ja
tuntea, kuinka kyyneleet virtaavat poskipäille, tekisi mieli hukkua sanoihin it's in the world around you / the world around you, vaikka se ei enää olekaan mahdollista.
En ymmärrä... mihin se runotyttö, joka käveli aina hiukset takkuisina satamaan ja pysähtyi kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita aivan väärässä sanajärjestyksessä auringonsäteiden lämmittäessä kasvonpiirteitä, on mystisesti kadonnut. Nykyään on uskomattoman vaikeaa kirjoittaa sanaakaan, mutta vielä vaikeampaa on katsella aamuaurinkoon verhoutunutta maisemaa linssin lävitse, tanssittaa sormia mustilta koskettimilta valkoisille tai tarttua akustiseen kitaraan, enkä pysty mitenkään ymmärtämään tätä tilannetta.
Viime aikoina... olen rakastanut niin suunnattomasti, että sattuu. Kirjoitin vuosi sitten, että rakkaus tuntuu oikeastaan siltä kuin jokin kasvaisi rintalastan alla
niin uskomattoman suureksi, että on vain pakko huutaa. Kirjoitin siitä, kuinka rakkaus kulkee salamaniskuina selkärangassa ja hyökyaaltoina tyynellä valtamerellä, kirjoitin siitä, kuinka kaikesta huolimatta rakkaus tuntuu lopulta suunnattomana onnellisuutena jokaisessa
hengenvedossa, mutta en minä rakkaudesta silloin mitään tiennyt. En tiennyt mitään siitä, miltä tuntuu rakastaa sitä toista ihmistä niin sanoinkuvaamattoman paljon, että kyyneleet virtaavat poskipäille pelkästä menettämisen pelosta ja jokin rintalastan alla kasvaa niin suureksi, ettei huutaminen enää auta. En tiennyt mitään siitä, miltä tuntuu nukahtaa öisin rakastamansa ihmisen kainaloon tai siitä, kuinka paljon olisi valmis tekemään toisen puolesta välittämättä tavallaan hetkeäkään siitä, miltä itsestä tuntuu.
En osaa päättää... mitä haluan tulevaisuudeltani. Olen tavallaan risteyksessä, jossa pitäisi osata päättää suhteellisen varman tulevaisuuden ja omien unelmiensa välillä. Olen kirjoittanut naurettavan paljon siitä, kuinka elämä on yksinkertaisesti juuri tässä ja täytyisi tehdä sitä, mikä tekee suunnattoman onnelliseksi, mutta jostain syystä päätöksen tekeminen on omalla kohdallani silti luvattoman vaikeaa.
Muistan ikuisesti... kuinka lapsena juostiin kilpaa rantaan ja jalkojen osuessa kosteaan rantahiekkaan naurettiin
auringonsäteille hiuksilla, järvivesi maistui kesäpäivien kauneudelle ja
sukellettiin järvenpohjaan hakemaan kiviä. Muistan ikuisesti, kuinka ei uskottu, kun meitä kiellettiin uimasta liian pitkälle ja kuinka mummo sitten vanhassa rantasaunassa kertoi tarinoita kauempana järvellä asustavasta järvimöröstä, eikä
kukaan meistä uskaltanut enää uida naapurin laituria kauemmas. Minä muistan ikuisesti luvattoman monta tarinaa lapsuudesta, mutta muistan ikuisesti myös sen hetken, jolloin näin suurimman musiikkirakkauteni ensimmäistä kertaa värivaloissa silloin vielä tuntemattoman kaupungin pukeutuessa ympärilläni pimeyteen ja sen hetken, kun marraskuussa kävelin kanssasi ensimmäistä kertaa kotiin ja minulla ei ollut kenkiä.
Söin tänään... kaksi tomaattia, vaikka en vieläkään oikeastaan pidä niistä.
Söin tänään... kaksi tomaattia, vaikka en vieläkään oikeastaan pidä niistä.
Päivän paras juttu... oli se, kun päätin hetken mielikohteesta seikkailla keskustaan ja vastoin aivan kaikkia aiempia päätöksiäni ostin mekon, joka on yksinkertaisesti uskomattoman kaunis. Parasta oli myös se, että huolimatta kilometrin mittaisista jaloistani kyseinen mekko ylsi maahan asti ja melkein yhtä parasta oli se, että ostettuani kyseisen mekon minä hymyilin tyhmästi kävellessäni ympäri keskustaa musiikin kuiskaillessa korvaani and i'll wait for you / you're a miracle.
Noloa myöntää, mutta... olen viettänyt näiden viimeisimmän neljän kuukauden aikana Netflixin seurassa enemmän aikaa kuin uskaltaisin koskaan myöntää, minä olen jatkuvasti koukussa johonkin uskomattoman turhaan sarjaan ja katson liikaa elokuvia, jotka saavat itkemään vuolaasti. En yksinkertaisesti pysty enää kuvittelemaan elämääni ilman Netflixiä, vaikka viime vuonna vannoin pysyväni edelleen erossa siitä. Noloa myöntää, mutta nykyään pelkään öisin aivan jokaista kummallista ääntä ja ennen nukahtamistani joudun tarkastamaan kahdesti, onko ovi varmasti lukossa ja aivan uskomattoman noloa myöntää, mutta tälläkin hetkellä toivon, ettei tarvitsisi mennä yksin nukkumaan tai herätä aamuviideltä jäätävään painajaiseen.
Salainen taitoni on... huomata ihmisistä, milloin he valehtelevat.
Salainen taitoni on... huomata ihmisistä, milloin he valehtelevat.
Viikko sitten... istuin Jyväsjärven rannalla kuuntelemassa käsittämättömän rakasta musiikkia, katselin illan viimeisiin auringonsäteisiin verhoutunutta maisemaa ja pyöräillessäni kotiin kuiskailin ilmaan sanoja, jotka saivat vuosia sitten tanssimaan aamuyön ensimmäisinä tunteina. Viikko sitten minä tilasin itselleni uuden puhelimen, katselin maisemaa ikkunalasin takana sanomatta sanaakaan ja nukahdin sitten hymyillen.
Jos saisin yhden toiveen, toivoisin... että tämä sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötä, masennusta että ahdistuneisuutta muistuttava ongelma päättäisi vihdoin irroittaa otteensa minusta ja siirtyä seuraavaan yhtä herkkään ihmiseen, nimittäin minusta alkaa vähitellen tuntua, etten enää oikeasti jaksa. Minullahan ei ole koskaan diagnosoitu mitään aiemmin mainitsemistani sairauksista, mutta viimeisimmät yhdeksän vuotta olen taistellut itseni kanssa tai vaihtoehtoisesti itseäni vastaan, enkä oikeastaan enää suuremmin nauti jatkuvasta ristiriitaisuudesta, alakuloisuudesta tai ahdistuksesta.
Minulla on pakkomielle... pitää asuntoni jatkuvasti äärimmäisen siistinä ja ettei elämästä varmasti tulisi tylsää, minulla on pakkomielle myös esimerkiksi poikaystäväni asunnon siisteyden suhteen.
Ärsyttävintä on... kun on olemassa niin uskomaton määrä ärsyttäviä asioita, ettei oikeastaan tiedä, mikä niistä ärsyttää kaikista eniten. Ärsyttävintä voisi olla se, että on odottanut jotain suunnattoman innoissaan ja sitten sitä ei jostain syystä tapahdukaan, ei mennäkään viettämään viikonloppua maaseudun rauhaan tai lähdetä jollekin keikalle, josta on puhuttu kuukausia aiemmin. Ärsyttävintä voisi myös olla se, kun Game Of Thronesia katsoessa Jon Snow on suomennoksissa Jon Nietos tai sitten ärsyttävintä voisi kuitenkin olla yksinkertaisesti se, ettei minulla tavallaan ole mitään suurempia velvollisuuksia, mutta silti en välillä saa aikaiseksi mitään pienempiäkään asioita, esimerkiksi tämän blogin päivittämistä useammin.
Tekisi mieli... matkustaa Helsinkiin katselemaan maisemia, jotka jätin taakseni vuosi sitten luvaten itselleni palaavani vielä jonain päivänä jäädäkseni. Teksi mieli seisoa eturivissä Rubikin saadessa koko yleisönsä hukkumaan rakkauteensa, nostaa kädet ilmaan loputtomasta onnellisuudesta ja tuntea, kuinka kyyneleet virtaavat poskipäille sanojen always, always and forever / we will shine this beautiful / may the last thing i will ever remember / be painted with this evening glow kulkiessa pitkin selkärankaani, tekisi mieli, mutta koska sellainen ei ole mitenkään mahdollista niin tekisi mieli pyöräillä sillan toiselle puolelle, ettei tarvitsisi mennä kohta yksin nukkumaan tai herätä taas niihin jäätäviin painajaisiin aamuviideltä.
Minusta on söpöä... kun isät kävelevät pienten lastensa kanssa ja se, kun vanhat pariskunnat kävelevät käsikädessä, mutta minusta on myös jotenkin uskomattoman söpöä, kun kaikista rakkain ihminen hymyilee katsoessaan silmiini sanomatta sanaakaan ja naurahtaa sitten söpösti.
Seuraavaksi ajattelin... piiloutua peittojen alle viettämään laatuaikaa Netflixin kanssa ja nukahtaa sitten näkemään toivottavasti jotain muuta kuin taas niitä jäätäviä painajaisia, joihin olen viimeaikoina pelottavan toistuvasti herännyt juuri aamuviideltä. Muutaman tunnin yöunien jälkeen painajaisiin herääminen tekee minusta nimittäin äärettömän kiukkuisen ottaen huomioon sen, etten yleensä enää nukahda herättyäni painajaiseen, jossa viisitoista vuotta sitten kuollutta koiraani tapetaan tai painajaiseen, jossa piiloudun ullakolle vältelläkseni katsekontaktia sarjamurhaajan kanssa, minä en jaksa enää nähdä öisin kuolemaa.
Lähetä kommentti