Viimeaikoina on tuntunut kuin olisin kadottanut itseni. Olen kirjoittanut yksittäisiä sanoja saamatta valmiiksi ensimmäistäkään lausetta, istunut öisin kuuntelemassa hiljaisuuden kaikuvan melankoliaansa ja herännyt aamuisin muistamaan, kuinka minusta on kai vähitellen tullut hiljaisuuden kaltainen, yksittäiset sanat ovat vaihtuneet sanattomuuteen ja onnellisuus kasvoillani varjoihin silmieni alla. Auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni minä olen ollut ainoastaan suunnatonta melankoliaa, murtunut vuolaisiin kyyneliin kertoessani lähteväni seuraavana aamuna pikkukaupunkiin kasaamaan itseäni ja haudannut itkuiset kasvoni huppariin, siihen samaan, joka minulla oli ylläni matkustaessani joulukuussa ensimmäistä kertaa tänne.
Siitä on puolitoista viikkoa, kun katselin ohikiitävää maisemaa likaisen ikkunalasin takana ja purin huuleni verille ollakseni itkemättä, ja siitä hetkestä lähtien minä olen yrittänyt vain ymmärtää itseäni. Olen kävellyt paljain varpain metsässä kuuntelemassa puiden humisevan ympärilläni, kirjoittanut yksittäisistä lauseistani kokonaisia ja seikkaillut isomummoni polkupyörällä sinne, missä neljä vuotta sitten istuin juomassa halpaa viiniä niinä viimeisinä iltoinani savonlinnalaisena ennen kuin muutin kolmensadan kilometrin päähän sinne, missä raitiovaunut kolisivat armottomina ohitseni. Olen istunut tuntikausia sanomatta sanaakaan, kävellyt pikkukaupungin keskustassa kylmänä kesäyönä ja nukahtanut vieraaseen asuntoon sinun kanssasi, mutta kaiken tämän jälkeen palatessani tänään Jyväskylään ja Ville Ahosen laulaessa mitä sinä itket
/ kaikkihan on hyvin
/ miten niin kaikki
/ mitä tarkoitat kaikella kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini. Enkä minä voi sanoa sen johtuvan tästä kaupungista, minä vain olen kadottanut itseni hetkellisesti ja unohtanut, kuinka kaikki on yksinkertaisesti äärettömän hyvin ja Ville Ahosen laulaessa miksi sinä olet aina niin surullinen tahtoisin kysyä samaa itseltäni kunnes löytäisin vastauksen, ymmärtäisin itseäni vähän paremmin.
Lähetä kommentti