Tällä viikolla on ilmestynyt biisejä, joita olen odottanut uskomattoman kauan huolimatta siitä, etten niiden julkaisupäiviä kuukausi sitten tiennytkään, biisejä, jotka ovat saaneet heti ensimmäisellä kuuntelukerralla huokaisemaan loputtomasta rakkaudesta ja hymyilemään sitten typerästi vuorokauden vaihteessa. Biisejä, jotka ovat vain yksinkertaisesti niin suunnattoman hienoja, että niistä on lähes pakko kirjoittaa, vaikka keskeneräiset lauseet eivät riitäkään kertomaan siitä tunteesta, jonka nämä biisit ovat saaneet minussa aikaan tai siitä, kuinka äärettömän suuria tunteita nämä varmasti saavat aikaan tänä kesänä värivalojen loisteessa hämärillä klubeilla ja kuumina kesäpäivinä festariyleisön muuttuessa liekkimereksi.
SANNI - VAHINKO
Muistan elävästi, kuinka keväällä 2013 kävelin rautatieasemalla ja kuuntelin ensimmäistä kertaa Sannin ensimmäistä singleä, jokin kyseisessä biisissä sai hymyilemään keskellä loskaista sitä Helsinkiä. Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon, mutta sanat mä olen väsynyt tieltä väistymään / kun tila tyhjällä me täytetään / puhetta, puhetta, puheen perään / kuka täällä oikeesti tekee mitään saavat edelleen hymyilemään ja kun artistin kolmannen albumin ensimmäinen singelohkaisu Että mitähän vittua ilmestyi aikaisemmin tänä keväänä istuin pimeässä asunnossani pikkukaupungissa ja en malttanut mennä nukkumaan ennen niitä aamuyön ensimmäisiä tunteja, sillä minun oli vain yksinkertaisesti pakko kuunnella kyseistä biisiä jatkuvalla toistolla aina siihen hetkeen asti, kunnes nukahdin väkisin. Keskiviikkona ilmestynyt Vahinko ei pakottanut kuuntelemaan itseään jatkuvalla toistolla aamuyöhön asti, mutta siltikin jokin kyseisessä biisissä vangitsi kuuntelijansa jo sillä ensimmäisellä kuuntelukerralla.
Vahinko on kaikin tavoin tuttua Sannia ainakin lyriikoiden osalta, vaikka Netflix-sarjojen sijaan lyriikoissa seikkaillaankin tällä kertaa Instagramin lisäksi Alepassa. Toisaalta nimenomaan Sannille tyypillinen arkisuus lyriikoissa lisää biiseihin huomattavasti tiettyä tarttumapintaa ja juuri siksi olen itsekin henkilökohtaisesti rakastanut Sannia vuonna 2013 ilmestyneestä debyyttialbumista asti. Keskiviikkona ilmestyneen singlen kolmiodraaman keskellä lyriikoiden huippuhetki lienee nimenomaan kertosäkeessä jos haluut testaa mua yhen kerran vaan / mulla on mesta mihin mennä / siellä on kaapissa pari Coronaa / jos meil ei juttu muuten lennä / jos haluut niin teen sulle aamupalaa / mut jos et annan sun mennä / mulle on ilo olla sun vahinko. Oli kuinka vaan, kyseinen biisi sai hymyilemään ensimmäisellä kuuntelukerralla uskomattomalla hienoudellaan ja aitoudellaan ja hetkeääkään epäilemättä uskallan väittää, että Sannin tuotannosta aiemmin pitäneet rakastuvat myös tähän biisiin, minäkin rakastun jokaisella kuuntelukerralla vain palavammin.
PARIISIN KEVÄT - TIPUTA SUN ASEET
Tarina siitä, kuinka Pariisin Kevät muuttui Arto Tuunelan
pöytälaatikkoprojektista yhdeksi suomalaisen musiikin kärkinimistä, on mielestäni edelleen yksinkertaisesti uskomaton. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna
2008 ja kyseinen debyyttialbumi olikin kiistattomasti vuoden
ylistetyimpiä albumeita maamme musiikkimediassa, eikä vuonna 2010
julkaistu kakkosalbumikaan jäänyt edeltäjänsä varjoon: Astronautti (2010) myi kultaa, singlelohkaisu Tämän kylän poikii oli yksi kesän
suurimmista hiteistä ja samana kesänä yhtye soitti myös ensimmäisen
keikkansa. Uskomattoman tästä tarinasta tekee myös se, että
yhtye soitti tämän ensimmäisen keikkansa Ilosaarirockissa YleX-lavalla ja
siitä tuli yksi suomalaisen musiikin
ehdottomista kärkinimistä ilman sitä loputtomalta tuntuvaa räkälöiden
kiertämistä. Ensimmäistä keikkaa seuranneen syksyn klubikiertue oli suurimmilta osin
loppuunmyyty ja kun sanon, että tutustuin yhtyeen musiikkiin juuri sinä
samaisena syksynä juodessani punaviiniä erään
esiintymislavan rakenteissa eräänä myrskyisenä iltana, elämäni kuulostaa boheemilta.
Elämäni ei kuitenkaan ole missään määrin boheemia, mutta rakkauteni Pariisin Kevättä kohtaan puolestaan on edelleen enemmän kuin todellista. Näiden kuuden vuoden aikana olen ehtinyt itkemään värivalojen loisteessa luvattoman monesti, huutamaan ääneni käheäksi loputtomasta rakkaudestani ja todistamaan albumi toisensa jälkeen yhtyeen musiikissa tapahtuvia muutoksia. Siinä, missä Musta Laatikko (2015) oli suunnaton muutos yhtyeen edelliseen albumiin verrattuna, yhtyeen kuudennen albumin tänään julkaistu ensimmäinen singelohkaisu Tiputa sun aseet on vieläkin suurempi muutos yhtyeen aiempaan tuotantoon verrattuna. Kyseinen biisi on yksinkertaisesti jotain aivan uutta, äärettömän kauniita äänimaisemia ja suuria tunteina, ja istuessani viime yönä kuuntelemassa biisiä ensimmäistä kertaa purin huultani ollakseni itkemättä, sillä jo aivan ensimmäisten sekuntien aikana lävitseni kulki tuhansittain kylmiä väreitä ja rakkauteni yhtyettä kohtaan kasvoi suuremmaksi kuin koskaan aiemmin. Jos Tiputa sun aseet kertoo edes jotain tulevasta kuudennesta studioalbumista, odotan sitä ehdottoman innoissani ja tavallaan voin jo tuntea, kuinka sanat tiputa sun aseet / ilman sanoja / sytytät mut tuleen / lyöt mun rumpua / eikö me olle viattomia / sytetään tulet pitkin rantoja ja mahdollisesti myös aiemmin kuulemattomat biisit saavat kyyneleet silmäkulmiin tulevilla keikoilla. Pariisin Kevät onnistui taas ja siksi minä suosittelen kuuntelemaan, uskallan nimittäin luvata, ettet todellakaan voisi käyttää neljää minuuttia paremmin.
Lähetä kommentti