Minä rakastan musiikkia sinfonisesta metallista indierockiin ja klassisesta musiikista progeen, rakastan enemmän kuin niitä viimeisiä auringonsäteitä ennen tummansinistä pimeyttä ja enemmän kuin hiljaisuutta ennen myrskyä, minä rakastan yksinkertaisesti niin suunnattomasti, ettei sitä tunnetta riittäisi kuvailemaan edes yksikään keskeneräinen lauseeni. Viimeisimmän kahdentoista vuoden aikana olen ehtinyt näkemään uskomattoman määrän hetkiä värivalojen loisteessa musiikin hakatessa tajuntaani ja huutanut luvattoman useasti ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta silti kaiken kokemani jälkeen olen aina vain halunnut jatkuvasti kuulla lisää: tavallaan olen kuvitellut, että musiikin suhteen en koskaan voisi saada tarpeekseni, mutta jostain tuntemattomasta syystä viime kesän loppupuolella minä olin saanut tarpeekseni.
Istuessani yhtenä iltana pienessä savonlinnalaisessa yksiössäni, jonka seinät kertoivat rakkaita tarinoita värivalojen loisteesta valokuvin ja settilistoin, musiikki tuntui jostain syystä ainoastaan enää järjettömänä ahdistuksena rintalastani alla, minä en tavallaan enää pystynyt kuuntelemaan. Siitä illasta eteenpäin minä, joka olin muutaman viimeisimmän vuoden aikana kuunnellut keskimäärin lähemmäs seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa musiikkia, vietin kokonaisia viikkoja kuuntelematta sekuntiakaan musiikkia ja mietin iltaisin, miten olin siihen pisteeseen ylipäätään päätynyt. Olipa syy mikä tahansa, musiikki oksetti minua kuitenkin aina syyskuun puoleenväliin asti ja nimenomaan siksi tahdon nyt kirjoittaa albumista, joka tavallaan pelasti rakkauteni musiikkia kohtaan ja sai kuuntelemaan taas kyyneleet silmäkulmissa.
BRING ME THE HORIZON - THAT'S THE SPIRIT (2015)
Siinä, missä minä olen muuttunut kymmenen vuoden aikana suunnattomasti, Bring Me The Horizon on muuttunut vähintään yhtä suunnattomasti ja siinä samassa on muuttunut myös suhtautumiseni kyseiseen yhtyeeseen. Kahden ensimmäisen albumin jälkeen menetin mielenkiintoni yhtyettä kohtaan tavallaan kokonaan ainoastaan siksi, että muutuin itse mustahiukisesta melankoliaan hukkuvasta teinistä kauniita lauseita kirjoittavaksi runotytöksi, mutta mielenkiintoni palasi yhtyeen neljännen albumin kohdalla kolme vuotta sitten, nimenomaan juuri sen albumin kohdalla, jota en olisi kai koskaan osannut odottaa kuulevani yhtyeeltä. Vuonna 2013 ilmestynyt Sempiternal oli yksinkertaisesti niin uskomattoman hieno albumi, että odotukseni viime syksynä ilmestynyttä viidettä albumia kohtaan olivat juuri niin käsittämättömän korkealla, että ennakkotilasin kyseisen albumin hetkeäkään miettimättä. Enkä todellakaan tilannut turhaan, nimittäin en koskaan tule unohtamaan, miltä tuntui kuulla ensimmäistä kertaa sanat so come rain on my parade / 'cause i wanna feel it / come shove me over the edge / 'cause my head is in overdrive / i'm sorry, but it's too late / and it's not worth saving avausraidan vetäessä kuuntelijaansa turpaan raivokkaassa kertosäkeessä.
Doomed on yksinkertaisesti uskomattoman hieno avausraita, eikä toinen biisi sanoin so let's all sing along / a little god damn louder / to a happy song / and pretend it's all ok jää yhtään edeltäjänsä varjoon. Yksi tämän albumin ehdottomasti hienoimmista biiseistä on kuitenkin Throne, joka sanoin remember the moment you left me alone and / broke every promise you ever made lävistää kuuntelijansa armottomasti jättäen keuhkoihin reikiä, hetkittäin tuntuu vaikealta hengittää biisin kasvaessa uskomattoman voimakkaaksi. Albumin puolivälissä on kuitenkin hetken helpompi hengittää sanojen come sink into me and let me breathe you in / i'll be your gravity, you be my oxygen / so dig two graves cause when you die / i swear i'll be leaving by your side tuntuessa kylminä väreinä kovin kalpealla ihollani, Follow You on itselleni henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista biiseistä koskaan ja istuessani silloin viime syyskuussa mummolan yläkerrassa maiseman pukeutuessa pimeyteen ikkunalasin takana en vain pystynyt lopettamaan kuuntelemista, kuiskasin äänettä sanoja cause i'm telling you, you're all i need / i promise you you're all i see lattian naristessa vaimeasti paljaiden jalkojeni alla kävellessäni sammuttamaan valot huoneen toisesta päädystä.
Albumin puolenvälinkään jälkeen pettymyksiä ei yksinkertaisesti löydy ja esimerkiksi seitsemäs biisi iski syyskuussa melankoliaan hukkuneeseen tyttöön kuin salamana kirkkana taivaalta sanojen i need a cure for me cause a square doesn't fit the circle / give me a remedy cause my head wasn't wired for this world, hetkittäin musiikki tuntui samalta kuin kuusi vuotta aiemmin. Tuntui kuin en enää olisikaan yksin kaiken melankoliani kanssa ja on myönnettävä, että ehkä nimenomaan siksi tämä albumi pelasti sekä rakkauteni musiikkia kohtaan että rakkauteni elämää kohtaan, tämä albumi sai maailman näyttämään syyskuun pimeydessä tavallaan kauniimmalta kuin aikoihin. Tämä albumi oli silloin syyskuussa nimenomaan juuri se, mitä tarvitsin ja se on sitä kieltämättä hetkittäin edelleen, nimittäin esimerkiksi sanat what doesn't destroy you, leaves you broken instead / got a hole in my soul growing deeper and deeper tuntuvat joinakin päivinä olevan juuri ne, mitkä saavat olon tuntumaan vähän kevyemmältä. Ehkä kyse on edelleenkin siitä samasta tunteesta kuin ollessani mustahiuksinen melankoliaan hukkuva tyttö, siitä, että kivenlohkareet sydämessä murtuvat hetkeksi musiikin huutaessa armottomasti juuri niitä asioita, jotka saivat sydämen muuttumaan vähitellen kiveksi, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minun on edelleen saatava angstata kuuden vuoden takaisen itseni tavoin melankoliaa huutavan musiikin täyttäessä huoneeni nurkkia. Eikä siinäkään ole oikeasti mitään väärää, nimittäin jos albumi on yksinkertaisesti näin uskomattoman hieno ja saa aikaan äärettömän suuria tunteita tai vaihtoehtoisesti kuuntelijansa sydämen tuntumaan hetkittäin kevyemmältä, yhtye on todella onnistunut jossain ja nimenomaan siksi suosittelen kuuntelemaan tämän albumin, josta löytyy vielä sadan kuuntelukerrankin jälkeen uusia elementtejä, uusia tunnetiloja.
Doomed on yksinkertaisesti uskomattoman hieno avausraita, eikä toinen biisi sanoin so let's all sing along / a little god damn louder / to a happy song / and pretend it's all ok jää yhtään edeltäjänsä varjoon. Yksi tämän albumin ehdottomasti hienoimmista biiseistä on kuitenkin Throne, joka sanoin remember the moment you left me alone and / broke every promise you ever made lävistää kuuntelijansa armottomasti jättäen keuhkoihin reikiä, hetkittäin tuntuu vaikealta hengittää biisin kasvaessa uskomattoman voimakkaaksi. Albumin puolivälissä on kuitenkin hetken helpompi hengittää sanojen come sink into me and let me breathe you in / i'll be your gravity, you be my oxygen / so dig two graves cause when you die / i swear i'll be leaving by your side tuntuessa kylminä väreinä kovin kalpealla ihollani, Follow You on itselleni henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista biiseistä koskaan ja istuessani silloin viime syyskuussa mummolan yläkerrassa maiseman pukeutuessa pimeyteen ikkunalasin takana en vain pystynyt lopettamaan kuuntelemista, kuiskasin äänettä sanoja cause i'm telling you, you're all i need / i promise you you're all i see lattian naristessa vaimeasti paljaiden jalkojeni alla kävellessäni sammuttamaan valot huoneen toisesta päädystä.
Albumin puolenvälinkään jälkeen pettymyksiä ei yksinkertaisesti löydy ja esimerkiksi seitsemäs biisi iski syyskuussa melankoliaan hukkuneeseen tyttöön kuin salamana kirkkana taivaalta sanojen i need a cure for me cause a square doesn't fit the circle / give me a remedy cause my head wasn't wired for this world, hetkittäin musiikki tuntui samalta kuin kuusi vuotta aiemmin. Tuntui kuin en enää olisikaan yksin kaiken melankoliani kanssa ja on myönnettävä, että ehkä nimenomaan siksi tämä albumi pelasti sekä rakkauteni musiikkia kohtaan että rakkauteni elämää kohtaan, tämä albumi sai maailman näyttämään syyskuun pimeydessä tavallaan kauniimmalta kuin aikoihin. Tämä albumi oli silloin syyskuussa nimenomaan juuri se, mitä tarvitsin ja se on sitä kieltämättä hetkittäin edelleen, nimittäin esimerkiksi sanat what doesn't destroy you, leaves you broken instead / got a hole in my soul growing deeper and deeper tuntuvat joinakin päivinä olevan juuri ne, mitkä saavat olon tuntumaan vähän kevyemmältä. Ehkä kyse on edelleenkin siitä samasta tunteesta kuin ollessani mustahiuksinen melankoliaan hukkuva tyttö, siitä, että kivenlohkareet sydämessä murtuvat hetkeksi musiikin huutaessa armottomasti juuri niitä asioita, jotka saivat sydämen muuttumaan vähitellen kiveksi, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minun on edelleen saatava angstata kuuden vuoden takaisen itseni tavoin melankoliaa huutavan musiikin täyttäessä huoneeni nurkkia. Eikä siinäkään ole oikeasti mitään väärää, nimittäin jos albumi on yksinkertaisesti näin uskomattoman hieno ja saa aikaan äärettömän suuria tunteita tai vaihtoehtoisesti kuuntelijansa sydämen tuntumaan hetkittäin kevyemmältä, yhtye on todella onnistunut jossain ja nimenomaan siksi suosittelen kuuntelemaan tämän albumin, josta löytyy vielä sadan kuuntelukerrankin jälkeen uusia elementtejä, uusia tunnetiloja.
Lähetä kommentti