SOTA PÄÄTTYI VUODEN PARHAASEEN ALBUMIIN

    VON HERTZEN BROTHERS – WAR IS OVER (2017)     

Tänä vuonna on ilmestynyt suunnattomasti hienoa musiikkia, sellaista, joka on saanut allekirjoittaneen pysähtymään hetkeksi ja sulkemaan silmänsä vain kuunnellakseen aivan jokaisella hengenvedollaan ja sellaista, joka on kaivautunut armottomasti kylkiluiden alle. Tänä vuonna on ilmestynyt suunnattomasti hienoa musiikkia, mutta ollakseni rehellinen minun on myönnettävä, ettei mikään tänä vuonna ilmestynyt musiikki ole saanut haurasta sydäntäni jättämään lyöntejä välistä tai kyyneliä virtaamaan poskipäilleni niin, että siihen tuntee hukkuvansa. En oikeastaan edes tiedä, mitkä sanat kuvaisivat suhdettani musiikkiin kuluneen vuoden aikana, mutta sen lisäksi, että uusi musiikki ei ole saanut sydäntäni jättämään lyöntejä välistä, musiikki on tuntunut tavallista kaukaisemmalta ja hetkittäin on tuntunut, etten halua kuulla ensimmäistäkään sointua. Valehtelematta on tuntunut, ettei musiikilla ole ollut minulle tavallaan mitään annettavaa, mikä on pelkästään ajatuksenakin äärettömän surullinen ja ehkä nimenomaan juuri siksi kyynelten valuessa vuolaina poskipäilleni marraskuun ensimmäisen perjantain aamuna kuunnellessani Von Hertzen Brothersin uutta albumia minä olin aivan äärettömän onnellinen ja helpottunut, tavattoman helpottunut siitä, että musiikki tuntui niin voimakkaalta.

Kun Von Hertzen Brothers ilmoitti puolitoista vuotta sitten jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle pelkäsin hetken, ettei yhtye tule koskaan palaamaan tuolta tauoltaan, mutta pelkoni osoittautui turhaksi, nimittäin tapahtuikin päinvastoin ja sen lisäksi, että yhtye kirjoitti tauon aikana uutta musiikkia, yhtye päätyi rikkomaan kaavojaan niin, että lopulta vaihtui sekä levy-yhtiö että yhtyeen kokoonpano. Hetkittäin tekee hyvää rikkoa kaikki vanhat kaavat ja aloittaa tavallaan alusta, näin oli epäilemättä myös Von Hertzen Brothersin kohdalla, sillä kaiken sen rikkomisen ja uudelleen rakentamisen lopputuloksena syntyi yhtyeen seitsemäs albumi War Is Over, joka huokuu sellaista intohimoa, mitä en ole pitkään aikaan onnistunut musiikissa kuulemaan. War Is Over on aivan ehdottomasti tämän vuoden paras albumi ja mahdollisesti yhtyeen tähänastisen uran kunnianhimoisin sekä myös intohimoisin albumi, joka kuitenkin vaatii, kuten aiemmatkin Von Hertzen Brothersin albumit, useamman kuuntelukerran ja oikean hetken avautuakseen kokonaan, eikä sekään välttämättä vielä riitä. Näiden kolmen viikon aikana minä olen pysähtynyt kuuntelemaan, itkenyt maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana ja hymyillyt itsekseni kävellessäni lumivalkoiseen huntuun verhoutuneessa metsässä, olen päästänyt musiikin lähemmäksi kuin kertaakaan tänä vuonna ja siksi aion kirjoittaa siitä nyt teille. Minä en osaa enkä tahdo kirjoittaa kriittisiä arvosteluita rakastamistani albumeista, joten tänään aion kirjoittaa teille biisi kerrallaan siitä, kuinka War Is Over avautui itselleni ja kuinka nimenomaan tämän albumin myötä rakastuin taas musiikkiin.

WAR IS OVER

Albumin ensimmäinen biisi War Is Over on todennäköisesti yhtyeen tähänastisen uran hienoin, kunnianhimoisin ja samalla myös pisin biisi, eikä albumia tavallaan paremmin voisi aloittaa kuin taianomaisuuteen verhoutuneella alulla ja sanoilla i had a dream and in the dream we were walking in circles / playing hide-and-seek with our demons / and whichever way we tried to turn we were facing a hurdle / oh, i just can't continue any further / game over. War Is Over on yksinkertaisesti niin äärettömän taianomainen ja intohimoinen, että kuullessani sen silloin marraskuun ensimmäisen perjantain aamuna ensimmäistä kertaa kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni ja sydämeni muutti hallitsemattomasti rytmiään, tuntui kuin olisin palannut kotiin, mutta samalla tuntui aivan kuin olisin kohdannut jotain täysin uutta, jotain sellaista, mitä olisin odottanut todella kauan. Biisin kertosäe on myös täysin omaa luokkaansa koukuttavuudessaan ja eeppisyydessään, sanojen i don't wanna live / i don't wanna live / i don't wanna live for tomorrow / this war's not meant for me / how i am to feel / how i am to feel / how i am to feel about sorrow? / we all are meant to be / be free kaikuessa pienessä asunnossani pystyin mielessäni kuvittelemaan sen, kuinka joulukuun ensimmäisenä päivänä hukun niihin sanoihin Kulttuuritalolla värivalojen loisteessa, pystyin kuvittelemaan sen, kuinka siinä hetkessä huudan ääneni käheäksi loputtomasta onnellisuudestani. Mutta tosiaan, long story short, aivan ehdottomasti tämän vuoden paras biisi.

TO THE END OF THE WORLD 

Kuunnellessani tätä albumia marraskuun ensimmäisenä perjantaina minä mietin ensimmäisen biisin aikana, että siinä vaiheessa, kun se ensimmäinen biisi tosiaan on näin järjettömän hieno ja mahdollisesti koko vuoden paras biisi, voiko mikään seuraavista biiseistä yksinkertaisesti edes yltää samalle tasolle vai onko avausraita kuitenkin vain alkusoittoa seuraavalle yhdeksälle biisille. On myönnettävä, että vaikka ensimmäinen biisi on lukemattomien kuuntelukertojenkin jälkeen edelleen suosikkibiisini tältä albumilta, kuunneltuani albumia sinä perjantaina eteenpäin kallistuin enemmän jälkimmäiseen vaihtoehtoon, nimittäin jo tämä toinen biisi To The End Of The World onnistui todistamaan sen minulle. Siinä, missä ensimmäinen biisi ylistää rauhaa, tämä biisi on suoranaista äärettömän rakkauden ja intohimon ylistystä ja sanat you're the face / that can fill my heart with laughter / make it feel safe and / keep it calling out for more, yea / till the end / till the unknown ever after / to the end of the world / i will stay with you / with you, yea saavat väkisinkin hymyilemään tyhmästi, mutta samalla myös tuntemaan syvällä rintalastan alla kaiken sen, mitä sanojen takana minulle itselleni on. To The End Of The World on jotain sellaista, mitä yhtyeeltä pystyi odottamaan, sitä ei kuule kokonaan ensimmäisellä kuuntelukerralla, se vaatii kuuntelijaltaan enemmän, sillä vielä näiden lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen minäkin onnistun löytämään siitä jotain uutta, siinä on tavallaan monta kerrosta tai en tiedä, niin kuulen sen.

 THE ARSONIST

Albumin ensimmäisenä singlelohkaisuna julkaistu The Arsonist on aivan ehdottomasti albumin eniten hittipotentiaalia omaava biisi, eikä pelkästään sen uskomattoman kertosäkeen ansiosta. Kuullessani tämän syyskuun puolivälissä aivan ensimmäistä kertaa istuin bussissa matkalla keskustaan ja en osannut olla hymyilemättä tyhmästi, kun sanat my panic-stricken eyes / i just can't believe the things you say / you've been hiding in a world of lies / where i was just a game to play / for me a matter of life and death / was just a secret you kept kaikuivat kuulokkeissani. Olin odottanut yhtyeen seitsemännen albumin ensimmäistä singlelohkaisua ihan äärimmäisen innoissani ja odotukseni olivat todella korkealla, mutta biisi ylitti kaikki odotukseni niin korkealta, etten voinut kuin naurahtaa itsekseni, kuinka Von Hertzen Brothers pystyy vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen yllättämään täydellisesti. The Arsonist on yhä edelleen yksi ehdottomista suosikkibiiseistäni tältä albumilta ja en vieläkään osaa olla hymyilemättä tyhmästi kuullessani sanat you're a liar / the way you set my soul on fire / and then you drag my heart around ja sen, millaisella intohimolla ja voimalla Mikko Von Hertzen ne laulaa, siinä on vaan jotain niin käsittämättömän suurta, etteivät nämä sanani koskaan riittäisi kuvailemaan.

JERUSALEM 

Kuulin albumin neljännen biisin Jerusalem ensimmäistä kertaa syyskuun toisena päivänä seistessäni Lutakonaukiolla yleisömeressä  ja siinä hetkessä en pystynyt hievahtamaankaan, olin pelkkää sanattomuutta ja silti valtavan onnellinen, niin hyvältä se kuulosti. Se oli aivan ensimmäinen biisi, jonka kuulin tältä albumilta ja sai odotukseni tätä marraskuun alussa ilmestynyttä albumia kohtaan nousemaan vielä korkeammalla kuin missä ne hetkeä aiemmin olivat olleet, eikä todellakaan turhaan, nimittäin Jerusalem on monella tavalla uskomattoman hieno biisi. Sen lisäksi, että Jerusalem saa hiljaiseksi yleisömeren keskellä voimakkuudellaan, se liittyy myös vahvasti albumin ensimmäisestä biisistä viimeiseen jatkuvaan sota-teemaan ja on suhteellisen dramaattinen tarina ihmisestä, joka joutuu jättämään taakseen rakastamansa kaupungin etsiessään uutta elämäänsä, mutta siinä samassa se on tarina historiasta, nykyhetkestä ja ehkä jollain tavalla myös tulevaisuudesta. Sanat his feet are tired, the way is long / with no idea where he belongs / if someone's there for him for a new beginning / his tears have dried, the pain is gone / he left his heart when he left his home / farewells to dear jerusalem eivät vielä kaikkien näiden kuuntelukertojenkaan jälkeen ole menettäneet voimakkuuttaan, enkä oikein osaa uskoa, että se tulee tapahtumaan kovin pian, tämä biisi ei tule vanhenemaan vielä pitkään aikaan, ehkä koskaan.

 FROZEN BUTTERFLIES

Frozen Butterflies on yksi tämän albumin ehdottomista suosikkibiiseistäni, eikä pelkästään siksi, että se on tavallaan yksi yhtyeen koko tuotannon koskettavimmista ja kauneimmista biiseistä. Se on yksi ehdottomasti suosikkibiiseistäni, koska kuullessani sen ensimmäisen sen kerran sanat we used to cover each other / despite the pain and sacrifice / you were my life and i was your lover / even hearing your name gave me butterflies eivät vielä päässeet kalpean ihoni alle vaan ne äärettömän kauniit sanat vaativat oikean hetken, sen sateisen aamun, kun tämä harmaa marraskuu ja kaikki se, mitä tämän marraskuun harmaan taivaan alla olen tuntenut, sai tämän biisin kaivautumaan armottomasti kalpean ihoni alle, kylkiluideni alle suoraan sydämeeni, kiipeämään pitkin selkärankani nikamia. Siinä hetkessä minä olin vain pieni, rikkinäinen ihminen, kylmyys tarttui sormenpäihini istuessani hetkeksi aloilleni ja sanat when it's time to make it right / a million things could happen / on our way back to life / and ruin it once for all / the point of no return is when we die / frozen butterflies / are alive olivat juuri ne, mitkä tarvitsin, siinä hetkessä ne saivat minut uskomaan johonkin.

WHO ARE YOU?

Albumin kuudes biisi Who Are You? edustaa itselleni henkilökohtaisesti sellaista Von Hertzen Brothersia, mitä minä rakastan enemmän kuin olen koskaan rakastanut mitään musiikissa, maalailevaa ja harmonioihin verhoutuvaa puolta tästä yhtyeestä. Sellaista, mikä saa allekirjoittaneen sulkemaan silmänsä värivalojen loisteessa ja kyyneleet valumaan poskipäille pelkästään aivan äärettömällä kauneudellaan, koko yleisömeren hiljentymään hetkeksi vain kuuntelemaan, tuulenhenkäykset muuttamaan suuntaansa ikkunalasin takana sanojen. Sellaiset hetket ovat korvaamattoman tärkeitä ja siksi toivon perjantaina kuulevani sanat a little doll resting in my hands / i'm trying to figure out the masterplan / her glazed eyes softly comfort me / but i don't know exactly how i feel / days on end without any sleep / and the walls are slowly closing in yleisömeren keskellä Kulttuuritalolla. Minä luulen ja jollain tavalla myös uskon, että tämä biisi saisi kyyneleet silmiini kuten sai aikoinaan myös esimerkiksi vuonna 2013 ilmestyneen albumin Nine Lives biisi Separate Forevers pelkästään äärettömällä rikkinäisyydellään, nimittäin kuulen tässä biisissä sitä aivan samaa rikkinäisyyttä ja herkkyyttä, tämän tarinan kertoja on äärettömän rikkinäinen ihminen, joka tahtoisi kaikesta huolimatta vain rakastaa.

 BLINDSIGHT

Siinä, missä edellinen biisi oli olemukseltaan äärimmäisen herkkä ja hetkittäin kauniisti maalaileva, seitsemäs biisi on samanaikaisesti sekä herkkä että uskomattoman vahva. Blindsight on biisi, joka sai minut yhtenä iltana pysähtymään kävellessäni bussipysäkille, se sai minut pysähtymään, vaikka minulla oli kiire, koska siinä hetkessä sanoissa he knows the storm beneath my skin / what i deal with deep within / the world beyond the tight confines / in the caverns of my mind oli jotain sellaista, mikä sai minut ymmärtämään itsestäni asioita, joita en ollut halunnut myöntää itselleni. Minä olen väärä ihminen kirjoittamaan mitään kriittistä arviota tästäkään biisistä, mutta sen minä osaan kuitenkin kirjoittaa, että sanat i'm in the middle of a war / fighting fights no one can / solving the riddle of it all / like a blindsighted man / since i was little / when i fall / he's been silently holding my hand tulivat lähelle, vaikka en osaakaan kirjoittaa, miksi.

LONG LOST SAILOR

Long Lost Sailor on ehdottomasti tämän albumin hyväntuulisin biisi ja samalla varmasti se biisi, joka saa yleisömeren syttymään ilmiliekkeihin värivalojen loisteessa, nimittäin tämä tarttuva biisi ei vain yksinkertaisesti voi jättää ketään yleisömeren keskellä tai eturivissä kylmäksi, tämä biisi kutsuu juhlistamaan kanssaan elämää. Tämähän ei todellakaan ole se kaikista klassisin Von Hertzen Brothersin biisi, mutta se ei ole missään tapauksessa negatiivinen asia ja kaiken tämän biisin hyväntuulisuuden lävitse voi selvästi kuulla sen, kuinka suunnattomasti veljekset ovat nauttineet tämän soittamisesta. Toivottavasti tulevat nauttimaan sen soittamisesta myös tulevaisuudessa keikoilla värivalojen loisteessa, sillä uskon, että yleisö ainakin tulee nauttimaan kuulemastaan, juhlistamaan elämää ja hymyilemään myös silmillään.

 WANDERLUST

Kuten Frozen Butterflies, myös yhdeksäs biisi Wanderlust kuuluu ehdottomasti sekä tämän albumin että yhtyeen koko tähänastisen tuotannon kauneimpiin ja koskettavimpiin biiseihin. Wanderlust on yksinkertaisesti niin uskomattoman kaunis, että kuullessani sen ensimmäisen kerran sinä marraskuisena aamuna kyyneleet tarttuivat kiteinä silmäkulmiini. Se on kuin sanoin i'm gonna leave you at the firs ray of light / i'm gonna walk right out the door and out of sight / no, i'm not afraid alkava jäähyväislaulu, aivan äärettömän kaunis sellainen, tavallaan kamalan surullinen, mutta kuitenkin täynnä luottamusta siihen, että maa jalkojen alla kantaa. Vielä näiden lukemattomien kuuntelukertojenkin jälkeen tämä biisi saa kyyneleet silmäkulmiini kaikella kauneudellaan ja sanoilla as you know, i was never meant to stay and turn to dust / i was born with a neverending wanderlust / and you are one to have levelheaded plans to make a home / stay here and settle down / grow your roots in the ground, niissä sanoissa on nimittäin jotain, mistä voin tunnistaa itseäni.

BEYOND THE STORM

Beyond The Storm on todella luonnolliselta tuntuva lopetus Von Hertzen Brothersin seitsemännelle albumille, eikä siis todellakaan pelkästään siksi, että lopun sanat war is over onnistuvat luomaan lopullisen mielikuvan siitä, että albumi on uskomattoman hieno kokonaisuus. Se tuntuu luonnolliselta lopetukselta myös siksi, että se jokainen yhtyeen albumi tuntuu päättyvän maalailevaan ja harmoniseen biisiin, kuten esimerkiksi vuonna 2013 ilmestynyt elämääni muuttanut Nine Lives biisiin Prospect For Escape ja vuonna 2008 ilmestynyt Love Remains the Same biisiin The Willing Victim, se on tavallaan aivan äärettömän klassista Von Hertzen Brothersia sanoin mother, i can't see your face / no matter how i try the thought evaporates in the air / and brothers, i can't find my place / i've been lost so long my senses won't co-operate anywhere. Nämä albumin viimeiset biisit ovat aina kuuluneet suosikkibiiseihini värivalojen loisteessa lähinnä siksi, että ne kuulostavat livenä vielä hienommilta kuin voisivat koskaan levyllä kuulostaa, värivalojen loisteessa ne heräävät henkiin aivan eri tavalla ja ne ovat aina sellaisia hetkiä, joita minä en suostuisi vaihtamaan yksinkertaisesti mistään hinnasta. Niissä hetkissä tunnen itseni musiikin rinnalla sanoinkuvaamattoman pieneksi ja uskon, että se hetki, kun perjantaina seison yleisömeren keskellä sanojen this is not the end of me / even though i'm not the mand i used to be, 'cause i'm aware / that the trauma has a hold of me / every night i try to sleep i find myself to be / back in war with guns everywhere kaikuessa korvissani, tulee olemaan jälleen yksi niistä hetkistä, joita en vaihtaisi mistään hinnasta.

     Sota on viimein päättynyt vuoden parhaaseen albumiin. Minä rakastan taas musiikkia. 5/5.

TÄNÄÄN SOTA ON VIIMEIN PÄÄTTYNYT

Viimeisimmän viiden vuoden aikana olen kirjoittanut luvattoman useasti Von Hertzen Brothersista, eturivissä koetuista uskomattomista tunteista ja siitä, kuinka juuri niissä hetkissä kirkkaiden värivalojen loisteessa hauraassa sydämessäni muuttuu hetkellisesti rytmi ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankani nikamia on yksinkertaisesti vain huudettava kovempaa kuin olisi koskaan uskonut pystyvänsä, kyynelten tarttuessa silmäkulmiin antauduttava musiikille jokaisella hengenvedollaan. Olen kirjoittanut, sillä näiden viiden vuoden aikana kyseinen yhtye ja hetket värivalojen loisteessa ovat merkinneet enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, olen kirjoittanut, sillä tämän yhtyeen ansiosta on tapahtunut paljon sellaista, mihin en olisi oikeastaan viisi vuotta sitten osannut uskoa. Olen huutanut ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa ihan luvattoman useasti musiikin kulkiessa kylminä väreinä kalpealla ihollani, herännyt leirintäalueelta vain kävelläkseni eturiviin odottamaan yhtyeen nousevan värivaloihin, väsyneenä katsellut ohikiitävää maisemaa sen likaisen ikkunalasin takana aamuyöllä satojen kilometrien matkalla kotiin ja istunut Helsingin asuntoni parvekkeella auringonnousun aikaan musiikin kietoessa harmoniaansa, mutta ennen kaikkea olen uskaltanut elää jokaisella hengenvedollani. Olen uskaltanut päästää irti, huutaa kovempaa kuin koskaan aiemmin ja avata sydämeni maailmalle, uskaltanut luottaa siihen, että maa jalkojeni alla vihdoin kantaa.

Silloin viisi vuotta sitten en uskaltanut ja kun Nine Lives (2013) ilmestyi neljä vuotta sitten maaliskuussa minä olin tavallaan siinä pisteessä, että oli yksinkertaisesti valittava tahdonko jatkaa elämääni näkemättä kaikkea kauneutta ympärilläni vai kulkea läpi helvetin, mutta lopulta uskaltaa elää jokaisella hengenvedollani. Seistessäni samaisena keväänä Tavastialla eturivissä musiikin vetäessä armottomasti turpaan minä päätin uskaltaa kulkea läpi helvetin ja siitä hetkestä lähtien taistelin Himalajan kokoisia demoneita vastaan, opettelin päästämään vähitellen irti ja huusin värivalojen loisteessa määrittelemättömän tunnemassan tuntuessa kallionlohkareilta rintalastani alla, mutta kaiken sen jälkeen uskalsin vihdoin luottaa siihen, että maa jalkojeni alla todella kantaa. Uskalsin avata hauraan sydämeni maailmalle ja elää aivan jokaisella hengenvedollani, kaiken sen jälkeen minä vihdoin uskalsin ja siitä olen edelleen kiitollinen Von Hertzen Brothersille, sillä ilman kyseistä yhtyettä minä en olisi varmaan koskaan uskaltanut. Ilman Von Hertzen Brothersia minä en olisi näin käsittämättömän vahva ihminen ja kun yhtyeen seitsemäs studioalbumi War Is Over ilmestyi tänään jokin minussa murtui, mutta vain siitä aivan valtavasta rakkaudesta ja hymyillessäni kyynelteni takaa oli vain todettava, etten todellakaan odottanut kyseistä albumia turhaan. War Is Over on nimittäin yksinkertaisesti jotain sellaista, jonka kuvailemiseksi sanani eivät vielä toistaiseksi ihan riitä, se on samanaikaisesti herkkä ja uskomattoman vahva. Se on mahdollisesti yhtyeen tähänastisen uran paras studioalbumi ja nimenomaan siksi suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan sen, antamaan sille aikaa ja kävelemään levykauppaan hakemaan sen fyysisen version tästä musiikillisesta taideteoksesta, minäkin aion tehdä niin heti, kun tältä liikutukseltani kykenen.

cut me open and tell me what's inside

Minä rakastan musiikkia sinfonisesta metallista indierockiin ja klassisesta musiikista progeen, rakastan enemmän kuin niitä viimeisiä auringonsäteitä ennen tummansinistä pimeyttä ja enemmän kuin hiljaisuutta ennen myrskyä, minä rakastan yksinkertaisesti niin suunnattomasti, ettei sitä tunnetta riittäisi kuvailemaan edes yksikään keskeneräinen lauseeni. Viimeisimmän kahdentoista vuoden aikana olen ehtinyt näkemään uskomattoman määrän hetkiä värivalojen loisteessa musiikin hakatessa tajuntaani ja huutanut luvattoman useasti ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta silti kaiken kokemani jälkeen olen aina vain halunnut jatkuvasti kuulla lisää: tavallaan olen kuvitellut, että musiikin suhteen en koskaan voisi saada tarpeekseni, mutta jostain tuntemattomasta syystä viime kesän loppupuolella minä olin saanut tarpeekseni.

Istuessani yhtenä iltana pienessä savonlinnalaisessa yksiössäni, jonka seinät kertoivat rakkaita tarinoita värivalojen loisteesta valokuvin ja settilistoin, musiikki tuntui jostain syystä ainoastaan enää järjettömänä ahdistuksena rintalastani alla, minä en tavallaan enää pystynyt kuuntelemaan. Siitä illasta eteenpäin minä, joka olin muutaman viimeisimmän vuoden aikana kuunnellut keskimäärin lähemmäs seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa musiikkia, vietin kokonaisia viikkoja kuuntelematta sekuntiakaan musiikkia ja mietin iltaisin, miten olin siihen pisteeseen ylipäätään päätynyt. Olipa syy mikä tahansa, musiikki oksetti minua kuitenkin aina syyskuun puoleenväliin asti ja nimenomaan siksi tahdon nyt kirjoittaa albumista, joka tavallaan pelasti rakkauteni musiikkia kohtaan ja sai kuuntelemaan taas kyyneleet silmäkulmissa.

 

BRING ME THE HORIZON - THAT'S THE SPIRIT (2015)

Siinä, missä minä olen muuttunut kymmenen vuoden aikana suunnattomasti, Bring Me The Horizon on muuttunut vähintään yhtä suunnattomasti ja siinä samassa on muuttunut myös suhtautumiseni kyseiseen yhtyeeseen. Kahden ensimmäisen albumin jälkeen menetin mielenkiintoni yhtyettä kohtaan tavallaan kokonaan ainoastaan siksi, että muutuin itse mustahiukisesta melankoliaan hukkuvasta teinistä kauniita lauseita kirjoittavaksi runotytöksi, mutta mielenkiintoni palasi yhtyeen neljännen albumin kohdalla kolme vuotta sitten, nimenomaan juuri sen albumin kohdalla, jota en olisi kai koskaan osannut odottaa kuulevani yhtyeeltä. Vuonna 2013 ilmestynyt Sempiternal oli yksinkertaisesti niin uskomattoman hieno albumi, että odotukseni viime syksynä ilmestynyttä viidettä albumia kohtaan olivat juuri niin käsittämättömän korkealla, että ennakkotilasin kyseisen albumin hetkeäkään miettimättä. Enkä todellakaan tilannut turhaan, nimittäin en koskaan tule unohtamaan, miltä tuntui kuulla ensimmäistä kertaa sanat so come rain on my parade / 'cause i wanna feel it / come shove me over the edge / 'cause my head is in overdrive / i'm sorry, but it's too late / and it's not worth saving avausraidan vetäessä kuuntelijaansa turpaan raivokkaassa kertosäkeessä.

Doomed on yksinkertaisesti uskomattoman hieno avausraita, eikä toinen biisi sanoin so let's all sing along / a little god damn louder / to a happy song / and pretend it's all ok jää yhtään edeltäjänsä varjoon. Yksi tämän albumin ehdottomasti hienoimmista biiseistä on kuitenkin Throne, joka sanoin remember the moment you left me alone and / broke every promise you ever made lävistää kuuntelijansa armottomasti jättäen keuhkoihin reikiä, hetkittäin tuntuu vaikealta hengittää biisin kasvaessa uskomattoman voimakkaaksi. Albumin puolivälissä on kuitenkin hetken helpompi hengittää sanojen come sink into me and let me breathe you in / i'll be your gravity, you be my oxygen / so dig two graves cause when you die / i swear i'll be leaving by your side tuntuessa kylminä väreinä kovin kalpealla ihollani, Follow You on itselleni henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista biiseistä koskaan ja istuessani silloin viime syyskuussa mummolan yläkerrassa maiseman pukeutuessa pimeyteen ikkunalasin takana en vain pystynyt lopettamaan kuuntelemista, kuiskasin äänettä sanoja cause i'm telling you, you're all i need / i promise you you're all i see lattian naristessa vaimeasti paljaiden jalkojeni alla kävellessäni sammuttamaan valot huoneen toisesta päädystä.

Albumin puolenvälinkään jälkeen pettymyksiä ei yksinkertaisesti löydy ja esimerkiksi seitsemäs biisi iski syyskuussa melankoliaan hukkuneeseen tyttöön kuin salamana kirkkana taivaalta sanojen i need a cure for me cause a square doesn't fit the circle / give me a remedy cause my head wasn't wired for this world, hetkittäin musiikki tuntui samalta kuin kuusi vuotta aiemmin. Tuntui kuin en enää olisikaan yksin kaiken melankoliani kanssa ja on myönnettävä, että ehkä nimenomaan siksi tämä albumi pelasti sekä rakkauteni musiikkia kohtaan että rakkauteni elämää kohtaan, tämä albumi sai maailman näyttämään syyskuun pimeydessä tavallaan kauniimmalta kuin aikoihin. Tämä albumi oli silloin syyskuussa nimenomaan juuri se, mitä tarvitsin ja se on sitä kieltämättä hetkittäin edelleen, nimittäin esimerkiksi sanat what doesn't destroy you, leaves you broken instead / got a hole in my soul growing deeper and deeper tuntuvat joinakin päivinä olevan juuri ne, mitkä saavat olon tuntumaan vähän kevyemmältä. Ehkä kyse on edelleenkin siitä samasta tunteesta kuin ollessani mustahiuksinen melankoliaan hukkuva tyttö, siitä, että kivenlohkareet sydämessä murtuvat hetkeksi musiikin huutaessa armottomasti juuri niitä asioita, jotka saivat sydämen muuttumaan vähitellen kiveksi, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minun on edelleen saatava angstata kuuden vuoden takaisen itseni tavoin melankoliaa huutavan musiikin täyttäessä huoneeni nurkkia. Eikä siinäkään ole oikeasti mitään väärää, nimittäin jos albumi on yksinkertaisesti näin uskomattoman hieno ja saa aikaan äärettömän suuria tunteita tai vaihtoehtoisesti kuuntelijansa sydämen tuntumaan hetkittäin kevyemmältä, yhtye on todella onnistunut jossain ja nimenomaan siksi suosittelen kuuntelemaan tämän albumin, josta löytyy vielä sadan kuuntelukerrankin jälkeen uusia elementtejä, uusia tunnetiloja.

teitkin maailmasta kauniimman elää

Toukokuun kolmantenatoista päivänä kolme vuotta sitten kävelin kaatosateessa Myyrmäen asemalla, istuin koulumme liikuntasalin takarivissä kuuntelemassa luentoa ja vain hetkeä myöhemmin purin huultani verille asti ollakseni itkemättä. PMMP lopettaa toimintansa toistaiseksi, siinä uutisessa sanottiin ja luin ne sanat puhelimeni näytöltä yhä uudelleen ymmärtääkseni, tuntui uskomattoman vaikealta istua aloillaan, teki mieli juosta kaatosateessa kotiin itkemään ja huutaa kovempaa kuin koskaan aiemmin. En kuitenkaan juossut, mutta seistessäni sitten yleisömeren keskellä yhtyeen viimeisellä keikalla seuraavana syksynä itkin silmät päästäni ja tuntui kuin elämäni olisi päättynyt juuri siihen hetkeen, PMMP oli itselleni yksinkertaisesti aivan uskomattoman rakas yhtye. Siitä aamusta, kun purin huultani verille asti ollakseni itkemättä, on nyt kolme kokonaista vuotta ja enää ei tarvitse itkeä silmiä päästään kuunnellessaan sanoja jos tyytyy kuuntelemaan merisään / ei tunne myrskyn vaaraa veneellään / ja eessä siellä on vain valloittamaton, nimittäin näiden kolmen vuoden aikana olen ymmärtänyt, että välillä on haudattava jotain vanhaa luodakseen jotain uutta, jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, sellaista, mikä saa kylmät väreet juoksemaan kalpealla iholla.

   Sellaista kuin Vesalan debyyttialbumi, joka ilmestyi tänään ja teki maailmasta kauniimman.

VESALA - VESALA (WARNER MUSIC 2016)

Vesalan debyyttialbumi oli itselleni henkilökohtaisesti yksi vuoden odotetuimmista albumeista ja odotukseni kyseistä albumia kohtaan nousivat käsittämättömän korkealle tavallaan jo viime syksynä artistin julkaistua ensimmäisen singlensä, joka sai kyyneleet silmäkulmiin sinä syyskuisena yönä tuuliasen riuhotessa puiden latvoja ikkunalasin takana. Tequila oli jotain sellaista, mitä en osannut odottaa, mutta kuitenkin jotain sellaista, mikä sai rakastumaan itseensä jokaisella kuuntelukerralla aina vain enemmän kylmien väreiden juostessa selkärangassa, jotain sellaista, mikä sai syksyn näyttämään vähän kauniimmalta. Sellaista, mikä sai odottamaan tulevaa albumia enemmän kuin odotin oikeastaan mitään ja kuunnellessani viime yönä Vesalan debyyttialbumia ensimmäistä kertaa olin yksinkertaisesti vain niin rakastunut, etten osannut sanoa yhtään mitään ja oli odotettava aamuun löytääkseen edes ensimmäisen sanan.

Albumin avausraita johdattelee kohti tuntematonta ja juoksuttaa armottomasti kylmiä väreitä kuuntelijansa selkärangassa sanoin rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua, Vesalan ääni kuljettaa mukanaan odottamattoman raskaissa vesissä ja hetkittäin tuntuu kuin olisin itse voinut kirjoittaa ne sanat, ne tulevat lähelle elektronisen taustan rumpurytmin muuttaessa sydämeni rytmiä. Toinen biisi, aiemmin singlenä julkaistu Tytöt ei soita kitaraa, jatkaa tietynlaista melankoliaa suomalaisuuteen viittaavin sanankääntein ja vaikka olen kaikissa mahdollisissa tilanteissa vältellyt Gösta Sundqvistiin vertaamista, minun on tämän biisin kohdalla mainittava kyseinen itselleni henkilökohtaisesti suhteellisen merkittävä mies. Tytöt ei soita kitaraa on sanoitustensa puolesta verrattavissa Sundqvistin kirjoittamaan musiikkiin, eikä missään tapauksessa huonolla tavalla, nimittäin Vesala onnistuu sanoituksissaan niin äärimmäisen hyvin, ettei Sundqvistiin vertaaminen tunnu edes väärältä. Kolmantena kuultava Ei pystyny hengittää on ehdottomasti yksi albumin voimakkaimmista biiseistä ja sanojen sä voit puhuu musta ihan mitä vaan / ja ihan kenelle vaan, joo / mä en pelkää enää mitään / en puheita, yksinäisyyttäkään kaikuessa pimeässä huoneessa tuntuu kuin musiikki lävistäisi keuhkoni jättäen jälkeensä rikkinäisen ihmisen, eivätkä sanat mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää auta tilanteeseen yhtään, kuuntelijan lävitse on kulkenut jotain, mikä on jättänyt jälkensä.

Ensimmäisenä singlenä julkaistun Tequilan ja hieman Gösta Sundqvistiin viittaavan viidennen biisin Ruotsin euroviisut jälkeen vuorossa on kolmantena singlenä viime viikolla julkaistu Älä droppaa mun tunnelmaa, joka on ehdottomasti albumin positiivisin biisi. Tämä biisi, jonka tahtiin askeleeni ovat keinuneet viimeisimmän viikon ajan, on kuitenkin tavallaan nimenomaan se biisi, jonka olisin itse saattanut jättää albumilta pois ainoastaan siksi, että se tuntuu olevan tällä albumilla vähän väärässä seurassa, singlenä se nimittäin toimii enemmän kuin hyvin. Seitsemäs biisi jatkaa tuttua melankoliaa sanoin muistatko kun joskus nuorena / pidit mun hiuksia kun aloin oksentaa? / nykyään on niin paljon sääntöjä / ei sädetikkuja viedä puhelinkoppeihin ja kyyneleet tuntuvat polttavina silmäkulmissani, enkä ole enää varma johtuuko se biisin suunnattomasta kauneudesta vai siitä, että se tulee niin pelottavan lähelle sanoitustensa puolesta. Ehkä molemmista, mutta seuraavakin biisi saa kyyneleet polttamaan silmäkulmissa sanojen aja suoraan kotiin, keskity hengittämään / hengitä rauhallisesti ulos, sisään / ei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään kulkiessa kalpealla ihollani, kaikessa salaperäisyydessään tämä kahdeksas biisi nimeltä Tavallinen nainen on jo pelkästään melodiansa puolesta yksi henkilökohtaisista suosikeistani tältä albumilta. Yhdeksäs biisi kuiskailee ääretöntä katkeruutta ja uskallan väittää, että luvattoman moni pystyy samaistumaan siihen tunteeseen, kun rakkaus ei ollutkaan tarpeeksi ja on katseltava vierestä toisen onnellisuutta, sanat mä oon marraskuinen yö / joku joka kaipaamatta kuolee / ja mä valvon, poltan, juon / väsymätön ruoska sielun nuolee / mä en sukuloi / mua ahdistaa / en pysty edes mua mä hoitamaan / hän on täydellinen / tyytyväinen olla saat valintaan kertovat siitä katkeruudesta paremmin kuin mikään on kertonut pitkään aikaan.

Huolimatta siitä, että rakastan albumin jokaista biisiä suunnattomasti, rakastan viimeistä biisiä kuitenkin enemmän kuin kaikkia muita yhdeksää biisiä yhteensä. Sinuun minä jään on kaikessa haikeudessaan aivan äärimmäisen kaunis sekä äänimaisemaltaan että sanoituksiltaan ja sanojen sä teetkin maailmasta kauniimman elää / nään taivaalla kun putoo tähti pimeään / jos mekin kerran täältä samoin kadotaan / kuin tähdenlennot avaruuteen / sinua en aio unohtaa ne silmäkulmissa polttaneet kyyneleet virtaavat vuolaina poskipäille, mikään ei ole aikoihin koskettanut näin syvästi. Myönnän, etten ole viime syksyn jälkeen ollut minkään albumin ansiosta näin tavattoman liikuttunut ja se kertoo jotain siitä, kuinka äärettömän hyvin Vesala on onnistunut kirjoittaessaan debyyttialbumiaan ja kuinka hyvin ne käsittämättömän korkealla olleet odotukseni täyttyivät tämän albumin kohdalla. Tämä albumi on yksinkertaisesti niin suurta rakkautta, etten koskaan olisi voinut kuvitellakaan ja tällä hetkellä odotan vain kahden viikon päästä koittavaa Provinsssia, sitä, että pääsen todistamaan tätä aivan suunnatonta rakkautta yleisömeren keskellä ja itkemään silmät päästäni, tällä kertaa kuitenkin rakkaudesta enkä siitä loputtomasta haikeudesta.

'cause each broken heart will eventually mend

Unessa valtameri lyö hyökyaaltoina rantakivikkoon, suolaisen tuulen repimässä puutalossa kerrot, kuinka aina katselet myrskyävää merta muistaaksesi olevasi vieläkin olemassa, kuuntelen hiljaisena rauhallista hengitystäsi ja myöhemmin seison rantakalliolla valkoinen pitsimekkoni ylläni, vaaleat hiukseni seitsemättä päivää samassa takussa. Hyökyallot tuntuvat harvinaisen korkeilta, merituuli riuhtoo takkuisia hiuksiani pitäessäni kiinni pitsimekkoni likaisesta helmasta ja salaman lyödessä jossain kaukana horisontissa tunnen meriveden paiskautuvan paljaiden jalkojeni ylitse, odotan taivaan raivostuvan hyökyaaltojen kaltaisesti ja kuuntelen, kuinka metsä takanani humisee merituulen tarttuessa puiden latvoihin. Alkaa sataa kaatamalla, käännän kalpeiksi käyneet kasvoni kohti taivasta tunteakseni olevani olemassa ja annan sateen kastella vaaleat takkuiset hiukseni, katselet suolaisen tuulen repimän talon ikkunasta tanssivani tuulen mukana ja kun viimein avaan silmäni on aivan hiljaista, auringonsäteet eivät murtautudu sälekaihtimien lävitse.

Kävelen villasukat jalassa keittämään itselleni teetä, kuuntelen vesisateen piiskaavan ikkunalasia ja suljen hetkeksi silmäni, kuulen ainoastaan ilmastoinnin ja ikkunalasia piiskaavan sateen. Myöhemmin kuuntelen sanoja but i know your heart belongs to someone you've yet to meet / someday you will be loved kuiskaten niitä varovaisesti ilmaan, ikkunalasin takana vesisade piiskaa ohikulkijoiden kasvoja ja unohdun hetkeksi miettimään, kuinka tämä Death Cab for Cutien vuonna 2005 ilmestynyt Plans on aivan ehdottomasti yksi parhaimmista sadepäivien albumeista, mutta samanaikaisesti myös yksi niistä itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista. Plans on tavallaan aivan uskomattoman lohdullinen albumi, tiedättehän sellainen, jota on kuunneltava neljännen kerroksen pienessä soluasunnossa armottoman kaatosateen piiskatessa ikkunalasia ja tuntemattoman kaupungin verhoutuessa pimeyteen samaisen ikkunalasin takana, sellaisina hetkinä sanat you'll be loved you'll be loved / like you never have known tuntuvat paremmalta kuin mikään.

'Cause all you see is where else you could be when you're at home / out on the street are so many possibilities to not be alone sanat kaikuvat pienessä yksiössäni juodessani vaniljateetä, päätän tarttua akustiseen kitaraani ensimmäistä kertaa aivan suunnattoman pitkään aikaan ja hymyilen tyhmästi, sillä kaiken turhan murehtimisen keskellä olin unohtanut, kuinka uskomattoman rauhoittavaa soittaminen on. Tuntuu kuin seisoisin rantakallioilla katselemassa valtameren lyövän hyökyaaltoina rantakivikkoon ja merituuli tarttuisi hiuksiini pitäessäni kiinni pitsimekkoni helmasta, tuntuu kuin olisin edelleen siinä viimeöisessä unessani akustisen kitarani tarinoidessa loputtomasta rakkaudesta ja siitä, kuinka aina hetkittäin sattuu. Iltapäivän vaihtuessa vähitellen hämärtyvään iltaan pienessä yksiössäni kaikuvat taas sanat if there's no one beside you / when your soul embarks / then i'll follow you into the dark ja niin, se on yksi maailman kauneimmista rakkauslauluista aivan ehdottomasti ja minä olen edelleen aivan uskomattoman rakastunut.

Rakastunut sinuun, tiedäthän ja i'll follow you into the dark.