Toukokuun kolmantenatoista päivänä kolme vuotta sitten kävelin kaatosateessa Myyrmäen asemalla, istuin koulumme liikuntasalin takarivissä kuuntelemassa luentoa ja vain hetkeä myöhemmin purin huultani verille asti ollakseni itkemättä. PMMP lopettaa toimintansa toistaiseksi, siinä uutisessa sanottiin ja luin ne sanat puhelimeni näytöltä yhä uudelleen ymmärtääkseni, tuntui uskomattoman vaikealta istua aloillaan, teki mieli juosta kaatosateessa kotiin itkemään ja huutaa kovempaa kuin koskaan aiemmin. En kuitenkaan juossut, mutta seistessäni sitten yleisömeren keskellä yhtyeen viimeisellä keikalla seuraavana syksynä itkin silmät päästäni ja tuntui kuin elämäni olisi päättynyt juuri siihen hetkeen, PMMP oli itselleni yksinkertaisesti aivan uskomattoman rakas yhtye. Siitä aamusta, kun purin huultani verille asti ollakseni itkemättä, on nyt kolme kokonaista vuotta ja enää ei tarvitse itkeä silmiä päästään kuunnellessaan sanoja jos tyytyy kuuntelemaan merisään / ei tunne myrskyn vaaraa veneellään / ja eessä siellä on vain valloittamaton, nimittäin näiden kolmen vuoden aikana olen ymmärtänyt, että välillä on haudattava jotain vanhaa luodakseen jotain uutta, jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, sellaista, mikä saa kylmät väreet juoksemaan kalpealla iholla.
Sellaista kuin Vesalan debyyttialbumi, joka ilmestyi tänään ja teki maailmasta kauniimman.
Sellaista kuin Vesalan debyyttialbumi, joka ilmestyi tänään ja teki maailmasta kauniimman.
VESALA - VESALA (WARNER MUSIC 2016)
Vesalan debyyttialbumi oli itselleni henkilökohtaisesti yksi vuoden odotetuimmista albumeista ja odotukseni kyseistä albumia kohtaan nousivat käsittämättömän korkealle tavallaan jo viime syksynä artistin julkaistua ensimmäisen singlensä, joka sai kyyneleet silmäkulmiin sinä syyskuisena yönä tuuliasen riuhotessa puiden latvoja ikkunalasin takana. Tequila oli jotain sellaista, mitä en osannut odottaa, mutta kuitenkin jotain sellaista, mikä sai rakastumaan itseensä jokaisella kuuntelukerralla aina vain enemmän kylmien väreiden juostessa selkärangassa, jotain sellaista, mikä sai syksyn näyttämään vähän kauniimmalta. Sellaista, mikä sai odottamaan tulevaa albumia enemmän kuin odotin oikeastaan mitään ja kuunnellessani viime yönä Vesalan debyyttialbumia ensimmäistä kertaa olin yksinkertaisesti vain niin rakastunut, etten osannut sanoa yhtään mitään ja oli odotettava aamuun löytääkseen edes ensimmäisen sanan.
Albumin avausraita johdattelee kohti tuntematonta ja juoksuttaa armottomasti kylmiä väreitä kuuntelijansa selkärangassa sanoin rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua, Vesalan ääni kuljettaa mukanaan odottamattoman raskaissa vesissä ja hetkittäin tuntuu kuin olisin itse voinut kirjoittaa ne sanat, ne tulevat lähelle elektronisen taustan rumpurytmin muuttaessa sydämeni rytmiä. Toinen biisi, aiemmin singlenä julkaistu Tytöt ei soita kitaraa, jatkaa tietynlaista melankoliaa suomalaisuuteen viittaavin sanankääntein ja vaikka olen kaikissa mahdollisissa tilanteissa vältellyt Gösta Sundqvistiin vertaamista, minun on tämän biisin kohdalla mainittava kyseinen itselleni henkilökohtaisesti suhteellisen merkittävä mies. Tytöt ei soita kitaraa on sanoitustensa puolesta verrattavissa Sundqvistin kirjoittamaan musiikkiin, eikä missään tapauksessa huonolla tavalla, nimittäin Vesala onnistuu sanoituksissaan niin äärimmäisen hyvin, ettei Sundqvistiin vertaaminen tunnu edes väärältä. Kolmantena kuultava Ei pystyny hengittää on ehdottomasti yksi albumin voimakkaimmista biiseistä ja sanojen sä voit puhuu musta ihan mitä vaan / ja ihan kenelle vaan, joo / mä en pelkää enää mitään / en puheita, yksinäisyyttäkään kaikuessa pimeässä huoneessa tuntuu kuin musiikki lävistäisi keuhkoni jättäen jälkeensä rikkinäisen ihmisen, eivätkä sanat mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää auta tilanteeseen yhtään, kuuntelijan lävitse on kulkenut jotain, mikä on jättänyt jälkensä.
Albumin avausraita johdattelee kohti tuntematonta ja juoksuttaa armottomasti kylmiä väreitä kuuntelijansa selkärangassa sanoin rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua, Vesalan ääni kuljettaa mukanaan odottamattoman raskaissa vesissä ja hetkittäin tuntuu kuin olisin itse voinut kirjoittaa ne sanat, ne tulevat lähelle elektronisen taustan rumpurytmin muuttaessa sydämeni rytmiä. Toinen biisi, aiemmin singlenä julkaistu Tytöt ei soita kitaraa, jatkaa tietynlaista melankoliaa suomalaisuuteen viittaavin sanankääntein ja vaikka olen kaikissa mahdollisissa tilanteissa vältellyt Gösta Sundqvistiin vertaamista, minun on tämän biisin kohdalla mainittava kyseinen itselleni henkilökohtaisesti suhteellisen merkittävä mies. Tytöt ei soita kitaraa on sanoitustensa puolesta verrattavissa Sundqvistin kirjoittamaan musiikkiin, eikä missään tapauksessa huonolla tavalla, nimittäin Vesala onnistuu sanoituksissaan niin äärimmäisen hyvin, ettei Sundqvistiin vertaaminen tunnu edes väärältä. Kolmantena kuultava Ei pystyny hengittää on ehdottomasti yksi albumin voimakkaimmista biiseistä ja sanojen sä voit puhuu musta ihan mitä vaan / ja ihan kenelle vaan, joo / mä en pelkää enää mitään / en puheita, yksinäisyyttäkään kaikuessa pimeässä huoneessa tuntuu kuin musiikki lävistäisi keuhkoni jättäen jälkeensä rikkinäisen ihmisen, eivätkä sanat mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää auta tilanteeseen yhtään, kuuntelijan lävitse on kulkenut jotain, mikä on jättänyt jälkensä.
Ensimmäisenä singlenä julkaistun Tequilan ja hieman Gösta Sundqvistiin viittaavan viidennen biisin Ruotsin euroviisut jälkeen vuorossa on kolmantena singlenä viime viikolla julkaistu Älä droppaa mun tunnelmaa, joka on ehdottomasti albumin positiivisin biisi. Tämä biisi, jonka tahtiin askeleeni ovat keinuneet viimeisimmän viikon ajan, on kuitenkin tavallaan nimenomaan se biisi, jonka olisin itse saattanut jättää albumilta pois ainoastaan siksi, että se tuntuu olevan tällä albumilla vähän väärässä seurassa, singlenä se nimittäin toimii enemmän kuin hyvin. Seitsemäs biisi jatkaa tuttua melankoliaa sanoin muistatko kun joskus nuorena / pidit mun hiuksia kun aloin oksentaa? / nykyään on niin paljon sääntöjä / ei sädetikkuja viedä puhelinkoppeihin ja kyyneleet tuntuvat polttavina silmäkulmissani, enkä ole enää varma johtuuko se biisin suunnattomasta kauneudesta vai siitä, että se tulee niin pelottavan lähelle sanoitustensa puolesta. Ehkä molemmista, mutta seuraavakin biisi saa kyyneleet polttamaan silmäkulmissa sanojen aja suoraan kotiin, keskity hengittämään / hengitä rauhallisesti ulos, sisään / ei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään kulkiessa kalpealla ihollani, kaikessa salaperäisyydessään tämä kahdeksas biisi nimeltä Tavallinen nainen on jo pelkästään melodiansa puolesta yksi henkilökohtaisista suosikeistani tältä albumilta. Yhdeksäs biisi kuiskailee ääretöntä katkeruutta ja uskallan väittää, että luvattoman moni pystyy samaistumaan siihen tunteeseen, kun rakkaus ei ollutkaan tarpeeksi ja on katseltava vierestä toisen onnellisuutta, sanat mä oon marraskuinen yö / joku joka kaipaamatta kuolee / ja mä valvon, poltan, juon / väsymätön ruoska sielun nuolee / mä en sukuloi / mua ahdistaa / en pysty edes mua mä hoitamaan / hän on täydellinen / tyytyväinen olla saat valintaan kertovat siitä katkeruudesta paremmin kuin mikään on kertonut pitkään aikaan.
Huolimatta siitä, että rakastan albumin jokaista biisiä suunnattomasti, rakastan viimeistä biisiä kuitenkin enemmän kuin kaikkia muita yhdeksää biisiä yhteensä. Sinuun minä jään on kaikessa haikeudessaan aivan äärimmäisen kaunis sekä äänimaisemaltaan että sanoituksiltaan ja sanojen sä teetkin maailmasta kauniimman elää / nään taivaalla kun putoo tähti pimeään / jos mekin kerran täältä samoin kadotaan / kuin tähdenlennot avaruuteen / sinua en aio unohtaa ne silmäkulmissa polttaneet kyyneleet virtaavat vuolaina poskipäille, mikään ei ole aikoihin koskettanut näin syvästi. Myönnän, etten ole viime syksyn jälkeen ollut minkään albumin ansiosta näin tavattoman liikuttunut ja se kertoo jotain siitä, kuinka äärettömän hyvin Vesala on onnistunut kirjoittaessaan debyyttialbumiaan ja kuinka hyvin ne käsittämättömän korkealla olleet odotukseni täyttyivät tämän albumin kohdalla. Tämä albumi on yksinkertaisesti niin suurta rakkautta, etten koskaan olisi voinut kuvitellakaan ja tällä hetkellä odotan vain kahden viikon päästä koittavaa Provinsssia, sitä, että pääsen todistamaan tätä aivan suunnatonta rakkautta yleisömeren keskellä ja itkemään silmät päästäni, tällä kertaa kuitenkin rakkaudesta enkä siitä loputtomasta haikeudesta.
Lähetä kommentti