Torstaina heräsin pienestä oopperakaupungista, istuin olohuoneessa kuuntelemassa rakasta musiikkia ja kymmenen aikaan kävelin paljain jaloin katselemaan maailman käsittämätöntä kauneutta auringonsäteiden hyväillessä olkapäitäni, pysähdyin hetkeksi hengittämään syvään ja kääntäessäni katseeni kohti taivasta unohduin miettimään, kuinka juuri sellaisina hetkinä onnellisuus tarttuu hauraaseen selkärankaani. Kuinka juuri sellaisina hetkinä ei kiinnosta vähääkään kävelenkö mahdollisesti väärään suuntaan elämässäni tai tuhlaanko aikaani pysähtyessäni hetkittäin miettimään, eikä kiinnosta vähääkään ovatko hiukseni takkuiset tai jalkapohjani likaiset. Sellaisina hetkinä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta, minä nauroin itsekseni asfaltin tuntuessa polttavalta paljaiden jalkojeni alla ja tietämättä vähääkään siitä, kuinka paljon sellaisia hetkiä tulisin kohtaamaan seuraavien päivien aikana, annoin musiikin keinuttaa askeliani matkallani kotiin.
Kotiin pienessä oopperakaupungissa, josta päätin muutamaa tuntia myöhemmin matkustaa takaisin tähän kaupunkiin, jossa en kuvitellut viettäväni juhannusta. Istuin bussissa katselemassa ohikiitävää maisemaa vesisateen piiskatessa ikkunalasia ja kymmenen aikaan illalla hymyilin typerästi katsoessani silmiin ihmistä, joka on pysynyt vierelläni kaikesta huolimatta arvostettavan kauan ja tuntee ihan jokaisen katseeni, näkee melankolian vihreistä silmistäni. Kaupungin hiljentyessä vähitellen ikkunalasin takana istuin siinä maailman rakkaimmassa sylissä kuuntelemassa vanhaa musiikkia, silitin hetkittäin ruskeita hiuksia sanomatta mitään ja katsoessani silmiin mietin, kuinka en yksinkertaisesti voisi olla yhtään onnellisempi, siinä hetkessä minä en tarvinnut mitään muuta ollakseni onnellinen, vain rakkaimman ihmisen ja vanhan musiikin.
Sanoinkuvaamattoman onnellinen, sitä olin nukahtaessani näkemään sekavia unia ja herätessäni hieman myöhemmin katselemaan vieressäni nukkuvaa ihmistä, kuuntelemaan suunnattoman kaunista musiikkia ja harjaamaan takkuisia hiuksiani. Sanoinkuvaamattoman onnellinen kävellessäni Jyväskylän keskustassa juhannusaattona ja mahdollisesti sitäkin onnellisempi istuessani viimeisten auringonsäteiden loisteessa laiturilla nauramassa kaikelle epäoleelliselle, enkä minä olisi koskaan uskonut, että se olisi sellainen hetki, ettei vähääkään kiinnosta ovatko hiukseni jälleen äärettömän takkuiset tai onko pankkitililläni vähemmän rahaa kuin kuukausi sitten. En olisi koskaan uskonut, mutta istuessani vielä samana iltana kirkkopuistossa nauramassa uskomattoman rakkaan ystävän vieressä havahduin taas siihen, että ne olivat nimenomaan sellaisia hetkiä, kun ei vähääkään kiinnosta elämän päämäärättömyys tai kaaos pienessä yksiössäni.
Ei vähääkään kiinnosta ja se tuntuu käsittämättömän hyvältä, minä mietin vielä istuessani polkupyöräni tarakalla seikkaillessamme sen rakkaimman ihmisen kanssa keskustan lävitse nukahtamaan sanoihin oliko heinäkuussa lunta ja vartiovuori hiljaa / katseltiinko toisiamme kesä läpi sormien / tuhat vuotta sitten istuttiinko laiturilla kolmeen / mentiinkö lujaa eteenpäin vai lujaa paikoillaan. Kolmekymmentä kertaa siihen samaan biisiin, niihin aivan samoihin sanoihin ja niin hurjan onnellisena, ettei siinä oikeastaan ollut mitään järkeä vielä seuraavana päivänäkään, kun herättiin iltapäivällä auringonsäteisiin kasvoillamme.
Lähetä kommentti