30. syyskuuta 2017

OLI TULTAVA TÄNNE ASTI NÄHDÄKSEEN LÄHELLE

IMG_5684IMG_5713

Viime sunnuntaina istuin autossa maailman rakkaimman ihmisen kanssa pikkukaupungin keskustan kietoutuessa illan viimeisiin auringonsäteisiin ja sanoin, että Sokoksen takana on niin uskomattoman rumia rakennuksia, että ne ansaitsevat ehdottomasti päästä mukaan valokuviini. Lopulta kävelin tavallaan äärettömän pelottavan rakennuksen vieressä katsellen halkeamia vanhoissa seinissä ja hymyilin maailman rakkaimmalle ihmiselle, joka kulki perässäni kameran kanssa, silloin antaessani ohjeita kuvakulmista unohduin taas samanaikaisesti miettimään sitä, mitä olen nyt pikkukaupungissa ollessani miettinyt huomattavan paljon. Unohduin miettimään itseäni ja sitä, mikä elämässä todella on tärkeää, miettimään, mitä todella tahdon elämältäni ja mistä kaikesta tahdon lopulta päästää irti, mistä kaikesta minun on päästettävä irti, vaikka en niin välttämättä tahtoisikaan ja mitkä asiat sitten lopulta todella ovat niitä, jotka merkitsevät ihan oikeasti. Unohduin miettimään illan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja istuessani myöhemmin saunassa ymmärsin, kuinka äärettömästi minä todellisuudessa olin kaivannut vieressäni istuvaa miestä ja sitä, että voin yksinkertaisesti vain olla ilman, että tarvitsee yrittää olla yhtään mitään.

Mietin sitä, kuinka suunnattomasti olen muuttunut viimeisten kahden vuoden aikana, nimittäin kaksi vuotta sitten minä olin näin rehellisesti sanottuna tavallaan aivan äärettömän itsekeskeinen ihminen. Kaksi vuotta sitten minua kiinnostivat lähinnä omat tekemiseni, omat ajatukseni, omien unelmieni seuraaminen ja erityisesti se, mikä keikka on seuraavana lauantaina Tavastialla tai Korjaamolla ja kuinka monelle Von Hertzen Brothersin tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi Lapkon keikalle pääsen seuraavan kevään aikana. Istuessani siinä saunassa sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa mietin, kuinka jollain tasolla kaikki muuttui silloin kaksi vuotta sitten marraskuussa, kun yhtäkkiä musiikki ei enää ollutkaan se elämäni tärkein asia ja kun tärkeintä elämässä ei ollutkaan tieto seuraavasta Tavastian keikasta. Mietin, kuinka silloin kaksi vuotta sitten marraskuussa kaikki muuttui tavattuani ihmisen, joka kuunteli kanssani aamuyön viimeisinä tunteina Lapkoa ja jätti minun takiani menemättä keikalle, jota oli odottanut kauan. Mietin, kuinka tavattuani sen maailman rakkaimman ihmisen, joka istui vieressäni saunassa ja kertoi ikävöineensä minua, kaikki muuttui ja kuinka se on hetkeäkään miettimättä parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut.

IMG_5702

Tavallaan minä olen kuitenkin ollut suunnattoman vihainen itselleni siitä, että muutuin ihmisenä niin äärettömästi, vihainen siitä, että kadotin itsestäni sen ihmisen, joka seisoi iltaisin eturivissä värivalojen loisteessa ja istui sitten aamuyön tunteihin asti kirjoittamassa, mutta en kuitenkaan koskaan siitä, että rakastuin ja sain elämääni ihmisen, joka saa minut aina hymyilemään. Samana iltana vain hetkeä ennen nukahtamista mietin vielä itsekseni, että miksi olen ylipäätään edes ollut vihainen muutoksista itsessäni, olenko ollut vihainen itselleni siksi, että olen tuntenut muuttuneeni itselleni vieraaksi tai jollain tavalla riittämättömäksi vai ehkä kuitenkin siksi, että olen pelännyt niitä muutoksia niin äärettömästi? En tiedä, mutta siinä hetkessä minulle aivan yksinkertaisen selvää oli kuitenkin se, että minun oli tultava tänne pieneen oopperakaupunkiin asti ymmärtääkseni, ettei minun ole yhtään mitään järkeä olla itselleni vihainen jostain sellaisista muutoksista itsessäni, jotka ovat sitten lopulta saaneet aikaan pelkästään niin käsittämättömän paljon hyvää sekä minussa että tavassani kohdella muita ihmisiä, tavassani olla olemassa.

Minun oli tultava tänne asti tavallaan nähdäkseni lähelle, mietin seuraavana aamuna herätessäni pitkästä aikaa sen maailman rakkaimman ihmisen vierestä ja hymyillessäni itsekseni auringonsäteille ikkunaverhon takana tunsin ne varovaiset kyyneleet silmäkulmissani pelkästään siitä sanoinkuvaamattomasta rakkaudesta ja tavattoman suuresta onnellisuudesta, minun oli tultava tänne asti nähdäkseni kaiken sen, mikä on ollut silmieni edessä kohta kokonaiset kaksi vuotta, minun oli tultava tänne asti ymmärtääkseni, että tärkeintä elämässä on rakastaa niin, että sattuu.

IMG_5672IMG_5735

25. syyskuuta 2017

MUISTOT KUIN LAPSUUDEN KIILTOKUVIA

IMG_5324IMG_5348

Viime lauantaina kävelin edesmenneen isomummoni pihassa auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, katselin edessäni avautuvaa maisemaa kuin muistaisin sen lapsuudestani ja mietin sitten, että ollakseni rehellinen muistoni niistä maisemista ovat kuitenkin todella vähäiset, kuin kiiltokuvia lapsuuteni kauneimmissa kirjoissa. Kesän aikana pitkäksi kasvanut heinä oli vallannut auringonsäteisiin verhoutuneen pihan, keltaisen puutalon portaita oli tuskin kukaan kulkenut aikoihin ja ikkunalasien takana rikkoutumatonta hiljaisuuttaan kaikuvissa huoneissa aika tuntui pysähtyneen paikoilleen, muistin nähneeni kaiken sen mustavalkoisissa valokuvissa, niissä, jotka taittoivat vähän seepiaan. Nähneeni kaiken sen elämän niiden ikkunalasien takana, auringonsäteisiin verhoutuneen onnellisuuden lasten kasvoilla ja kesäpäivien rauhallisuuden kaukana keskustasta, nähneeni isomummoni kasvot ja hetkiä jostain menneisyydestä, niitä mustavalkoisiin kuviin ikuistettuja hetkiä, jotka olivat aikoinaan olleet kokonainen elämä.

Muistin nähneeni elämää ennen minua ja vain muutamia hetkiä syntymäni jälkeen, mutta oli olemassa myös jotain sellaista, minkä muistin nähneeni omin silmin enkä pelkästään vanhoissa mustavalkoisissa valokuvissa, nimittäin käveltyäni hetken hiekkatietä pitkin pääsin talolle, jossa vielä vuosi sitten asui mummoni sisko, sama äärettömän ihana ihminen, joka kattoi pöydän aina kauniisti vieraillessamme koko pienen sukumme voimin ja neuloi aikoinaan villasukkia meille lapsille joululahjaksi, kirjoitti päiväkirjaa käsittämättömän pienellä käsialallaan. Istuessani siinä pienessä talossa tunsin tämän harmaahiuksisen ihanan sympaattisen naisen edelleen kaikkialla, kuin hän olisi ollut tavallaan läsnä aivan jokaisella hengenvedollani ja istunut kanssamme kahvipöydässä, hymyillen kysynyt hetkittäin jotain uudelleen, kun ei ollut kuullut. Sellaisena minä tulen hänet aina muistamaan, mietin kävellessäni hiekkatietä takaisin edesmenneen isomummoni pihaan ja istuessani autossa hymyilin itsekseni, kuinka valtavan kaunis päivä.

IMG_5322IMG_5379IMG_5346

21. syyskuuta 2017

SAMMALPEITTEEN KESKELLÄ

Sammalpeitteeseen verhoutunut metsän taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani, metsäpolku askeleideni alla kantoi varmemmin kuin mikään aikoihin ja vanhat, vuosikymmeniä elämää ja vaihtuvia vuodenaikoja nähneet, kuuset sulkivat minut hetkeksi turvalliseen syleilyynsä kävellessäni eilen metsässä ja katsellessani äitini piilottavan koirillemme lelua etsittäväksi, niille kahdelle belgianpaimenkoiralle, joissa tuntui juuri siinä ohikiitävässä hetkessä olevan kaikki tämän maailman energia ja varmaan vielä vähän enemmän. Kaivoin kangaskassistani kameran, jonka voimaannuttavan vaikutuksen olin tavallaan unohtanut muutamaksi kuukaudeksi, ja katselin linssin lävitse kaikkea sitä sammalpeitteeseen verhoutunutta taianomaisuutta hymyillen hetkittäin itsekseni ja sitten aina hetkittäin niille kahdelle koiralle, jotka olivat niin suunnattoman täynnä elämää, että se teki minutkin onnelliseksi. Niin tavattoman onnelliseksi, että pysähtyessäni valokuvaamaan sieniä sammalpeitteen keskellä nauroin itsekseni ja olisin voinut tanssia askeleeni kotiin, ihan pelkästä siitä onnellisuudesta, tanssia pitkin metsäpolkuja vähän tyhmän näköisesti.

Kirjoittaessani tätä tekstiä ne kaksi belgianpaimenkoiraa istuvat takanani sängyllä katsellen ikkunasta ja kun sitten päästän ne hetkittäin ulos, niiden tärkein tehtävä on ilmeisesti haukkua naapureille tai kenelle tahansa, joka kulkee kotipihamme vierestä. Äsken toinen niistä kävi kastelemassa tassunsa suihkualtaan likaisessa vedessä ja ilmeisesti sitten kaivamassa kuopan omenapuiden alle juosten tämän jälkeen luonnollisesti suoraan syliini kovin onnellisena, mutta ei se haittaa. Eikä haittaa yhtään sekään, että samainen koira tökkii minua jatkuvasti kuonollaan yrittäessäni kirjoittaa, nimittäin kaikesta huolimatta ne kaksi belgianpaimenkoiraa ovat minulle tavattoman rakkaita ja siksihän minun on kaiketi nyt lopetettava tämä kirjoittaminen ja noustava tästä tuolista käyttämään niitä ulkona.

IMG_4871IMG_4808IMG_5016IMG_4877IMG_4996IMG_4884

19. syyskuuta 2017

ON MAAILMAN PARASTA OLLA KOTONA

IMG_4609
IMG_4657

Eilen katselin kaksisataa kilometriä ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa, kirjoitin muistikirjaani lähtemisestä ja kun viimein seisoin vanhempieni kotipihassa pimeyden verhotessa rakasta pikkukaupunkia tummansiniseen, minä en osannut kuin hymyillä sille valtavalle onnellisuudelle, jonka kotiin palaaminen kerta toisensa jälkeen saa aikaan. Sitä nämä kadunkulmat ja tämä vaaleansininen puutalo nimittäin minulle edelleen merkitsevät, kotia, vaikka minä viimeisimmän viiden vuoden aikana olenkin ehtinyt vaihtaa kolmesti kaupunkia ja viettää iltojani asunnoissa, jotka ovat merkinneet minulle jotain samantapaista, mutta eivät sitten kuitenkaan. Uskon, että kotini tulee aina olemaan täällä, mietin kävelyttäessäni äitini kanssa kahta uskomattoman rakasta koiraa pimeyteen verhoutuneilla kaduilla ja myöhemmin istuin keittiössä syömässä omenapiirakkaa, kuuntelin olohuoneen seinäkellon viisareiden kulkevan eteenpäin yhtä rauhallisina kuin aina ennenkin ja piilouduin sitten peiton alle omassa vanhassa huoneessani, jonka seinät maalattiin ja parkettilattia vaihdettiin vain jotain kuukausia ennen kuin muutin viisi vuotta sitten pois täältä.

En nuku missään muualla yhtä rauhallisesti, mietin herätessäni tänään koiran kynsien rapinaan oveni ulkopuolella ja muutamaa tuntia myöhemmin hengitin keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa siinä samassa metsässä, jonka kautta kuljin aina vuosia sitten kouluun. Ilmassa tuoksui suunnattoman rauhoittava syksy, ruskaan verhoutuneet lehdet takertuivat rikkinäisten kenkieni pohjiin ja kuulokkeissani soi Von Hertzen Brothersin The Arsonist, joka julkaistiin eilen ensimmäisenä singlelohkaisuna marraskuussa ilmestyvältä albumilta. Armottoman kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani katselin syksyyn pukeutunutta maisemaa linssin lävitse ja hymyilin itsekseni, enkä pelkästään siksi, että kyseinen biisi on ehdottomasti hienointa mitä olen viimeisimmän vuoden aikana kuullut vaan myös siksi, että selkärankaa pitkin kulkeva musiikki yhdessä valokuvaamisen ja metsän rauhoittavan vaikutuksen kanssa saivat aikaan juuri niin äärettömän suuren onnellisuden, että hymyileminen oli aivan yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto.

IMG_4620

Hymyileminen oli ainoa vaihtoehto myös silloin, kun hetkellisesti vaihdoin pitkin selkärankaani kulkevan musiikin metsän rauhalliseen huminaan ja pysähdyin hengittämään onnellisuutta jokaisella hengenvedollani, tunsin syksyn lempeiden tuulenhenkäysten tarttuvan hiuksiini. Tällä hetkellä on yksinkertaisesti maailman parasta olla kotona ja sulkea silmät rauhallisuuden tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa, aivan yksinkertaisesti maailman parasta kävellä hetkittäin metsään valokuvaamaan, istua keittiössä syömässä omenapiirakkaa koiran tuijottaessa vaativasti ja nukahtaa sitten omassa vanhassa huoneessani, herätä aamuisin koiran kynsien rapinaan oveni ulkopuolella.

IMG_4671kopio
IMG_4653

16. syyskuuta 2017

WATERXFEST 2017

Myönnän kirjoittaneeni viimeisimmän viiden vuoden aikana melkein naurettavan usein Von Hertzen Brothersista, eturivissä ja yleisömeren keskellä koetuista aivan uskomattomista tunteista sekä siitä, kuinka juuri niissä hetkissä värivalojen loisteessa minä olen yksinkertaisesti olemassa ainoastaan musiikkia varten ja musiikki olemassa minua varten, punaisen valon taittaessa hitaasti tummansiniseen sydämessäni muuttuu rytmi ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani on vain huudettava kovempaa kuin olisi koskaan uskonut pystyvänsäkään. Viime toukokuussa yhtye kuitenkin ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle ja elokuun puolivälissä seisoin Tavastialla yleisömeren keskellä viimeisellä yhtyeen ennen taukoa soittamalla keikalla, joka itselleni henkilökohtaisesti tuntui jostain tuntemattomasta syystä tietyn aikakauden lopulta. Tuntui kuin siihen värivalojen loisteessa vietettyyn iltaan olisi päättynyt melkein neljä vuotta kestänyt matka, joka oli käsittänyt kahden albumin ja lukemattomien keikkojen lisäksi armotonta itsensä etsimistä ja irti päästämistä. Sinä iltana yleisömeren keskellä keinuin musiikin mukana tunteiden ääripäissä, hymyilin kyynelteni takaa ja lopulta matkustaessani takaisin kotiin olin äärettömän kiitollinen kaikesta, mitä olin saanut kokea niiden melkein neljän kokonaisen vuoden aikana, aivan äärettömän kiitollinen.

Vielä kiitollisempi olin kuitenkin tasan kaksi viikkoa sitten kävellessäni matkakeskuksen kautta Lutakonaukiolle ja seistessäni myöhemmin toisessa rivissä odottamassa tämän aiemmin mainitsemani itselleni kovin rakkaan yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen, nimittäin yhtye palasi hiljattain tauoltaan ja en olisi voinut olla siitä enää yhtään onnellisempi. Seuraavaksi aion kertoa teille siitä, miltä tuntui nostaa kätensä ilmaan ja päästää irti kaikesta, mutta sen lisäksi aion kertoa myös jotain siitä, kuinka myöhemmin samana iltana seisoin eturivissä huutamassa ääntäni käheäksi Disco Ensemblen keikalla ja kuinka se oli varmasti paras keikka, jonka olen kyseiseltä yhtyeeltä nähnyt.

IMG_20170902_191540P1590401

V O N  H E R T Z E N  B R O T H E R S @  W A T E R X F E S T 2 0 1 7     

Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti niin äärettömän rakas yhtye, että kokonainen vuosi ilman yhtyeen keikkoja tuntui käsittämättömän pitkältä, tuntui kuin elämästäni olisi puuttunut jotain kokonaisen vuoden ajan ja seistessäni kaksi viikkoa sitten toisessa rivissä odottamassa yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen tunsin, kuinka sydämessäni muuttui hetkittäin rytmi ja rauhattomuus valtasi koko kehoni. Tuntui kuin olisin tullut yhtyeen keikalle ensimmäistä kertaa ja kaikki olisi äärettömän vierasta, mutta yhtyeen noustessa lopulta lavalle värivalojen loisteessa tuntui kuitenkin kuin olisin palannut kotiin. Kuin olisin kulkenut silmät sidottuina tuntematonta polkua ja löytänyt viimein tieni kotiin, siltä se tuntui sanojen i'll just say / you will fail / time and again / i don't want you here no more kulkiessa pitkin selkärankaani ja siinä hetkessä oli jotain sellaista, mihin sanat eivät tulisi koskaan riittämään, jotain niin käsittämättömän suurta, että se tuntui rintalastani alla saaden kallionlohkareet murtumaan hauraasta sydämestäni ja tuulenhenkäysten muuttamaan suuntaansa, aivan kaiken hetkeksi pysähtymään aloilleen.

Mikko von Hertzenin laulaessa 'cause i can't get out of here / where nothing seems real / the answer is near / i still just hold on to olin hetken aikaa neljä vuotta kestäneellä matkallani ja palatessani takaisin Lutakonaukiolle toiseen riviin päästin kaikesta irti sanoin let go / let go / let go, nostin käteni ilmaan ja tunsin, kuinka musiikin voima kulki kylminä väreinä pitkin kalpeaa ihoani saaden sydämeni tuntumaan kevyemmältä kuin aikoihin. She’s been a loner ever since she gave in / to the lingering ghost of her past / and she was doing everything she could to stay still / but the grip of its hold was to last ja olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille pelkästään siitä rakkaudesta, äärettömästä rakkaudesta, joka on vuosien saatossa kasvanut valtamerten kokoiseksi ja saa minut sanattomaksi kerta toisensa jälkeen. Seuraavana kuultu New Day Rising veti kuulijoitaan kuitenkin niin armottomasti turpaan jokaisella hengenvedollaan, että sanojen 'cause we can't turn the wheel to the past / to fix the bad ideas that got out of control / new love needs making / i will be okay / again kaikuessa yleisömeren ylitse olin valmis huutamaan ääneni käheäksi siitä äärettömästä rakkaudestani, antauduin musiikille tuntematta pelkoa selkärangassani ja olisin voinut väittää, etten ollut koskaan elämässäni kokenut sellaista onnellisuutta, niin voimakasta ja silti niin haurasta.

P1590410

Keikan puolessavälissä musiikki keinutti mukanaan aivan suunnattomassa harmoniassaan, suljin hetkittäin silmäni tunteakseni sen jokaisessa hengenvedossani ja sanojen my human soul / been like a rose / rising up / reach out / and trying / to open tuntui kuin musiikki olisi kulkenut pitkin ihoani tuulenhenkäysten kaltaisesti, se oli yksinkertaisesti aivan sanoinkuvaamattoman kaunista, kaikessa hauraudessaan aivan käsittämättömän voimakasta ja minä en voinut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni. Siinä, missä yhtyeen vanha musiikki saa minussa aikaan uskomattoman suuria tunteita, uuden musiikin kuuleminen saa sydämeni hetkittäin muuttamaan rytmiään, kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani ja sanattomuuden kuiskailemaan nimeäni, ehkä nimenomaan siksi yhtyeen soittaessa marraskuussa ilmestyvältä albumiltaan biisin nimeltä Jerusalem en voinut hievahtaakaan, olin pelkkää sanattomuutta ja silti valtavan onnellinen, niin hyvältä se kuulosti. Valtavan onnellinen silloinkin, kun seuraava biisi alkoi sanoin alone and alive on the midnight train ja tunsin olevani niin suunnattoman vahvasti elossa, ettei sitä tunnetta riittäisi kuvailemaan ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni ja valtavan onnellinen, kun tunsin hukkuvani euforiaan sanojen you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part saadessa lämpimät kyyneleet taas virtaamaan vuolaina poskipäilleni, sydämeni tuntumaan kevyeltä kivenlohkareiden kadotessa loputtomaan onnellisuuteeni ja hengitykseni tuntumaan tasaisemmalta kuin aikoihin. Siitä musiikissa on kuitenkin aina lopulta kysymys, tunnetilasta ja siksi viimeisen biisin soidessa sanoin gloria / gloria / we can instill this life / in euphoria en osannut kuin hymyillä loputtomasti, olla aivan äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen musiikista, hetkistä värivalojen loisteessa ja tunteiden ääripäistä, kiitollinen kaikesta.

IMG_20170902_203920IMG_20170902_205451

D I S C O  E N S E M B L E  @  W A T E R X F E S T  2 0 1 7       

Von Hertzen Brothersin jälkeen näin tilaisuuteni koittaneen ja siirryin ensimmäistä kertaa vuoteen eturiviin, jossa minun todennäköisesti kannattaisi olla jokaisella keikalla ottaen huomioon sen, kuinka suunnattomasti ärsyynnyn esimerkiksi humaltuneista ihmisistä yleisömeressä. Paluu eturiviin on siis odotettavissa muillakin keikoilla, mietin hymyillen itsekseni kaikelle onnellisuudelleni ja kun Disco Ensemble nousi värivalojen loisteeseen tuntui hetken kuin olisin ollut taas 16-vuotias melankoliaan verhoutuva emotyttö, huusin kovempaa kuin olin uskaltanut huutaa kertaakaan moneen kuukauteen ja nostin käteni ilmaan pelkästään siitä hetken hullusta taianomaisuudesta. Disco Ensemble oli silloin 16-vuotiaana ja on edelleen itselleni henkilökohtaisesti niin uskomattoman suuri yhtye, etteivät sanat riitä koskaan kuvaamaan sitä tunnetta värivalojen loisteessa, minä olin samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu, siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista melankoliaa ja silti niin käsittämättömän suurta onnellisuutta, että voinut kuin rakastaa hullusti.

Disco Ensemble oli täynnä aivan käsittämätöntä energiaa ja yhtye kuulosti varmasti paremmalta kuin on koskaan kuulostanut, pimeyden verhotessa kaupunkia mustaan en osannut kuin antaa musiikin viedä kokonaan mukanaan, hukkua aivan loputtomaan onnellisuuteeni värivalojen osuessa vihreisiin silmiini ja hengittää rakkautta jokaisella hengenvedollani, tuntea musiikin kulkevan pitkin selkärankaa saaden sydämeni muuttamaan hetkittäin rytmiään, juuri niin järjettömän hyvältä yhtye kuulosti. Muistatteko sen, kun lapsena tapetoitte huoneenne lempiyhtyeenne julisteilla, olisitte myyneet vaikka sielunne päästäksenne näkemään yhtyeen värivaloissa ja säästettyänne viimein viikkorahoistanne rahat keikkalippuun itkitte eturivissä onnellisuuttanne ja huusitte niin helvetin kovaa, ettei teillä ollut seuraavana aamuna ääntä ollenkaan, seisoessani siinä eturivissä minusta tuntui samalta, vaikka olen päässyt näkemään tämän yhtyeen luvattoman monesti värivaloissa, juuri niin uskomattomalta minusta tuntui huutaessani eturivissä ääntäni käheäksi ja siksi tämä oli ehdottomasti paras keikka, jonka olen yhtyeeltä koskaan nähnyt.

IMG_20170902_205440

14. syyskuuta 2017

MITÄ MINULLE KUULUU?

IMG_3903IMG_3945

Otin nämä valokuvat kuukausi sitten, kun ensimmäistä kertaa vuoteen pyöräilin paikkaan, jossa vietin vuosia sitten yksinäisiä iltoja, kirjoitin epämääräisiä lauseita vanhaan muistikirjaani ja kuuntelin hetkittäin hiljaisuuden sijaan musiikkia, joka sai minut rauhoittumaan. Se on ollut kauan minulle yksi rakkaimmista paikoista maailmassa, sieltä näkee järven ylitse kauas horisonttiin ja sinne palaaminen tuntuu aina samalla tavalla rauhoittavalta, siksi aion ensi viikolla matkustaa vaihteeksi rakkaaseen pikkukaupunkiin, kävellä syksyisen metsän poikki niille samoille kallioille ja katsella maisemaa linssin lävitse. Aion istua hengittämässä raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä, tuntea tuuliaisen hiuksissani ja kuunnella metsän humisevan rauhallisena ympärilläni, mutta sitä ennen aion kirjoittaa teille hieman siitä, mitä minulle kuuluu, nimittäin kaiken tämän kirjoittamattomuuden aikana syksykin on ehtinyt saapua tänne.

Huomasin sen yhtenä aamuna kävellessäni bussipysäkille, että ilmassa tuoksui ensimmäistä kertaa oikeasti syksy ja se teki minut aivan käsittämättömän onnelliseksi. Katselin maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana, hymyilin itsekseni sille tunteelle ja kuulokkeissani soi Death Cab for Cutie, jonka löydän elämääni aina uudelleen syksyisin ja hukun sitten sanoihin and i do believe it’s true / that there are roads left in both of our shoes / but if the silence takes you / then i hope it takes me too kävellessäni katuvalojen loisteessa kotiin. Musiikki kuulostaa aina syksyisin paremmalta kuin koskaan, mietin jäädessäni bussista vähän ennen keskustaa ja myöhemmin samana iltana istuin pimeässä asunnossa hymyilemässä kaikelle epäoleelliselle, nukahdin siihen samaan valtavaan onnellisuuteen, joka tarttui aamulla kasvoilleni huomatessani ensimmäistä kertaa ilmassa syksyn rauhoittavan tuoksun, aivan samaan.

IMG_3926

Syksyn saapuminen sai minut löytämään itsestäni jotain vanhaa, jotain sellaista, mitä olin huomaamattani ehtinyt kaivata aivan uskomattoman kauan kaikkina niinä hetkinä, kun en ollut osannut rauhoittua kuuntelemaan. Jotain sellaista, minkä huomasin vasta seistessäni värivalojen loisteessa ensimmäistä kertaa vuoteen eturivissä ja musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha, enkä minä olisi tahtonut olla missään muualla tai tehdä mitään muuta, minä osasin rauhoittua kuuntelemaan. En oikeastaan edes tiedä, mitä se on, mutta tuntuu kuin olisin löytänyt ainakin osittain itseni pitkän etsimisen jälkeen tai sitten kyse on vain syksyn vaikutuksesta minuun, mietin viikkoa myöhemmin elokuvateatterin hämärässä sen saman sanoinkuvaamattoman rauhan vallatessa minut. En tiedä, mutta se on saanut minut voimaan hyvin ja minulle kuuluu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti hyvää, musiikki kuulostaa paremmalta kuin kertakaan tänä vuonna, olen kirjoittanut tämän viikon aikana enemmän kuin varmaan koko kesänä ja seuraavaksi minä aion keittää itselleni teetä, laittaa villasukat jalkaan ja sytyttää kynttilöitä, ehkä tanssittaa sormiani hetken aikaa mustilta koskettimilta valkoisille ja takaisin.

IMG_3905IMG_3929

13. syyskuuta 2017

OODI SUOMALAISELLE MUSIIKILLE // SUOMIPOP FESTIVAALI 2017

Heinäkuun puolessavälissä minä seisoin yleisömeren keskellä Lutakonaukiolla, tunsin kyynelten tarttuvan kiteinä silmäkulmiini ja unohduin miettimään, kuinka suunnattomasti suomalainen ja erityisesti suomenkielinen musiikki merkitsee minulle. Jos osaisin, kirjoittaisin oodin suomalaiselle musiikille, mutta sen sijaan aion seuraavaksi kertoa teille kolmesta aivan uskomattoman onnellisesta heinäkuisesta päivästä, jotka vietin pikkusiskoni kanssa Suomipop festivaaleilla. Minä aion kertoa teille siitä, kuinka seisoin kaatosateessa Antti Tuiskun keikalla huutamassa ääntäni käheäksi ja kuinka seuraavana päivänä seisoin yleisömeren keskellä Ellinooran saadessa kyyneleet silmäkulmiin, aion kertoa teille siitä, kuinka Apulannan noustessa värivalojen loisteeseen olisin halunnut kertoa kaikille, kuinka kyseinen yhtye merkitsee minulle enemmän kuin yksikään yhtye on koskaan merkinnyt tai tulee merkitsemään.

     Aion kertoa teille musiikista, mutta vielä enemmän rakkaudesta musiikkiin.

IMG_20170713_190023

Ensimmäinen artisti, jota päädyin festivaalin aikana katsomaan oli Sanni ja seistessäni siinä yleisömeren keskellä tunsin, kuinka varovaiset kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini. Mikään ei ollut kesäkuun alun jälkeen tuntunut niin syvällä kylkiluiden alla ja ehkä nimenomaan siksi se tuntui niin epätodelliselta, olin tavallaan kuvitellut, ettei enää yksinkertaisesti mikään voisi koskettaa minua niin. Sanojen sotke mun hiukset, sulata mieli / mä olen tyhmä, sä olet tyhmä / mulla on diagnoosi saadessa onnellisuuden tarttumaan olkapäästä unohduin miettimään, kuinka kolme vuotta sitten yhtenä heinäkuisena päivänä kuunneltiin autossa klassista musiikkia, pysähdyttiin hetkeksi kiroilemaan eksyttyämme vieraaseen kaupunkiin ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta kävellessämme viimein leirintäalueelle, unohduin miettimään, kuinka kaikesta siitä huolimatta seuraavat kolme vuorokautta olivat täynnä onnellisuutta. Niiden kolmen vuorokauden aikana Ilosaarirockissa minä olin aivan äärettömän onnellinen, tanssin aamuyöllä leirintäalueella ja kaikista tärkeimpänä hymyilin typerästi hukkuessani musiikkiin, nostin kädet ilmaan tuntiessani olevani enemmän kuin koskaan elossa ja hetkittäin suljin silmäni tunteakseni kaiken aivan jokaisessa hengenvedossani, mutta se, miksi unohduin miettimään niitä kolmen vuoden takaisia hetkiä liittyy siihen, että sinä viikonloppuna Tähtiteltan yleisömeressä näin ensimmäistä kertaa, kuinka Sanni nousi värivalojen loisteeseen.

Silloin kolme vuotta sitten odotin tämän äärimmäisen ihanan naisen Ilosaarirockin keikkaa aivan suunnattoman innoissani ja seisoessani sitten Tähtiteltassa keskellä yleisömerta en saanutkaan keikasta irti tarpeeksi, hauraassa sydämessäni tuntui ainoastaan tyhjyys. Tyhjyys, joka oli olemassa enää käsitteenä seistessäni Suomipop festivaalin päälavan yleisömeressä sanojen mä tiedän, missä asut ja mä seuraan sua himaan / joo, mä otan susta kuvia, kun sä menet Siwaan / itsehän sä tätä halusit tuntuessa niin voimakkailta, että olin loputonta sanattomuutta kaikessa onnellisuudessani. Siitä kolmen vuoden takaisesta tyhjyyteen verhoutuneesta hetkestä tähän hetkeen on kuljettu uskomattoman pitkä matka, mietin kuiskatessani mukana sanoja mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä / jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä ja olin taas valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, mutta silti niin käsittämättömän suurta rakkautta, ettei siihen riitä mitkään valtameret tai vuoristot. Niin käsittämättömän suurta rakkautta, etten minä osannut kuin hymyillä ja antautua musiikilla sen viedessä mukanaan sanojen sanojen mun ajatukseni jos joku kuulis, kuoren alla jotain muuta kun luulis / mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi kaikuessa Lutakonaukiolla varmasti vahvempina kuin koskaan aiemmin. Sanni on nykyään ehdottomasti yksi niistä artisteista, joiden keikoille voi mennä pelkäämättä joutuvansa pettymään ja myös yksi niistä artisteista, jotka saavat kerta toisensa jälkeen allekirjoittaneen liikuttumaan kyyneliin yleisömeren keskellä, toisin kuin kolme vuotta sitten Ilosaarirockin tähtiteltassa seistessäni Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena päivänä en olisi halunnut olla missään muualla, olin olemassa vain sitä hetkeä varten.

P1580771

on yksi niistä yhtyeistä, joita olen kuunnellut lapsuudestani asti ja siksi sillä tulee aina olemaan aivan erityinen paikka sydämessäni. Kyseinen yhtye on soinut lapsuuden automatkoilla, kun istuimme pikkusiskoni kanssa vanhan automme takapenkillä ja se on soinut viettäessämme lapsuutemme kesäpäiviä mökillä, mutta aivan yhtä vahvasti se on soinut myös niinä hetkinä, kun olen itkenyt toivottomuuttani teini-ikäisenä julisteilla tapetoidussa huoneessani. Yö on yksinkertaisesti soinut kaikissa elämäntilanteissani ja istuessani kymmenen vuotta sitten Savonlinnasalissa pikkusiskoni kanssa Yön konserttisalikeikalla en todellakaan olisi uskonut, että seuraavan kerran olisimme yhtyeen keikalla yhdessä vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Etkö oikeasti ole nähnyt kuin viimeksi kymmenen vuotta sitten, kysyin vielä seistessämme harmaan taivaan alla Lutakonaukiolla hieman ennen keikan alkamista ja lopulta yhtyeen noustessa värivalojen loisteessa lavalle olin valtavan liikuttunut, enkä pelkästään musiikista vaan myös siitä, että kymmenen vuotta oli mennyt kuin huomaamatta ja siinä me edelleen seisoimme, eikä meistä kumpikaan rakastanut yhtyettä yhtään vähempää kuin kymmenen vuotta sitten. Harmaan taivaan alla minä rakastin aivan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, tunsin kyyneleet silmäkulmissani huutaessani ilmaan äärimmäisen rakkaita sanoja ja tanssin tuntemattoman kanssa sanojen niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen / on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen kaikuessa yleisömeren ylitse järven toiselle puolen, olin aivan käsittämättömän onnellinen ja tihkusateen kastellessa hiuksiani minä olisin vain halunnut kiittää kaikesta siitä, mitä suomenkielinen musiikki ja nimenomaan tämä yhtye on minulle antanut, halunnut kiittää kaikesta siitä loputtomasta rakkaudesta.

P1580801P1580800

Vaikka tämähän on siis tavallaan mielipidekysymys, voin kertoa teille, että tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista nyt on vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, enkä neljäntoista vuoden takaisena fanityttönä voisi oikeastaan olla yhtään ylpeämpi kirjoittaessani näin. Antti Tuisku ei ollut ensimmäinen artisti, johon rakastuin sydänjuuriani myöten, mutta silloin neljätoista vuotta sitten vaaleansiniset seinäni täyttyivät kyseisen miehen kuvista ja keräsin jokaisen artistiin liittyvän lehtiartikkelin, se oli itselleni tavallaan fanittamisen kulta-aikaa: suuri osa kavereistani rakastui samaan artistiin, koulussa välitunneilla puhuttiin ainoastaan artistin ensimmäisestä albumista ja kotona tämän artistin julisteilla tapetoidussa huoneessani laitoin sen samaisen debyyttialbumin pyörimään mankkaan, jonka olemassaolo mahdollisti musiikin rakastamisen, silloin en todellakaan kuunnellut musiikkia tietokoneelta.

Neljässätoista vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, mutta kaikesta huolimatta artisti on jäänyt kummittelemaan soittolistoilleni ja tätäkin kirjoittaessani olen jälleen päätynyt kuuntelemaan artistin vanhempaa tuotantoa vain huomatakseni, että muistan edelleen jokaisen biisin melkein sanatarkasti ulkoa. En kuitenkaan tullut kertomaan teille siitä vaan siitä hetkestä, kun seisoin pikkusiskoni kanssa yleisömeren keskellä kaatosateessa vähän ennen vuorokauden vaihdetta ja katselin Antti Tuiskun nousevan lavalle värivalojen loisteessa, nimittäin sitä hullua tunnetta ei olisi mitenkään mahdollista kuvailla sanoin. Siinä oli jotain ihan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla hetkessä oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisessa hengenvedossani ja olin tavattoman ylpeä miehestä, joka sai yleisömeren muuttumaan liekkimereksi jo pelkästään nousemalla lavalle. Se tunne liittyi erittäin vahvasti myös siihen, että historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne neljäntoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui yksinkertaisesti aivan uskomattomalta nähdä yleisömeren leimahtavan liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui niin uskomattomalta, että olisin voinut itkeä silmät päästäni siitä rakkaudesta ja loputtomasta ylpeydestä, kaiken jälkeen tämä mies on todellakin ansainnut sen kaiken.

P1580902P1580861

Viime syksynä seisoin satamassa kameran kanssa, katselin maisemaa linssin lävitse ja korvissa soivat sanat se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää, epämääräinen tunnemassa rintalastan alla kasvoi niin suureksi, että kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Siinä hetkessä minä rakastuin Ellinooraan, rakastuin ääneen, joka rauhoitti kävellessäni myöhemmin kotiin ja ääneen, joka oli yksinkertaisesti niin lohdullisen kaunis, ettei minulla riittäneet sanat. Heinäkuun puolessävälissä seisoin yleisömeren keskellä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, en osannut olla hymyilemättä ja suljin hitaasti silmäni, kun lämpimän tuulen tarttuessa hiuksiini tämä valloittavan ihana nainen lauloi oot savu keuhkoissa / sanoit ite pitäis lopettaa ajoissa / kerroit myös et leevien lauluja, kuuntelet kun sua surettaa / me sielunveljiä ollaan. Siinä hetkessä en olisi yksinkertaisesti voinut olla yhtään onnellisempi, siinä hetkessä, muutaman kymmenen metrin päässä siitä, missä seisoin viime syksynä katselemassa maisemaa linssin lävitse, annoin musiikin viedä hymyillessäni onnellisuuttani.

Ellinooran Villi lapsi oli ehdottomasti yksi viime vuoden hienoimmista ja itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista, se oli omalla tavallaan äärettömän aito ja ehkä nimenomaan siksi se on edelleen yksi niistä albumeista, jotka soivat jatkuvasti kuulokkeissani. Sen lisäksi, että kyseinen albumi kuuluu ehdottomiin suosikkeihini, kuuluu myös Ellinoora ehdottomiin suosikkiartisteihini ja seistessäni siinä yleisömeren keskellä kuiskaamassa varovaisesti ilmaan sanoja vaik sut on luotu kantamaan / nousemaan aina uudestaan / oon pahoillani en osannut lohduttaa / mut lupaan vielä se helpottaa en osannut epäillä hetkeäkään, miksi.  Ellinoora on tällä hetkellä aivan ehdottomasti yksi lupaavimmista ja mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista ja odotan äärimmäisen innoissani, millaista musiikkia artistilta tulevaisuudessa tullaan kuulemaan. Sinä perjantaisena iltapäivänä Lutakonaukiolla kuitenkin kaikuivat sanat lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa / ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa / nostetaan keskikaljamaljat ilmaan / tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas auringonsäteisiin verhoutuneen yleisömeren muuttuessa valtavaksi kuoroksi ja se oli yksi tämän kesän kauneimmista hetkistä.

P1580910

Viisi vuotta sitten itkin sanoille siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi Ilosaarirockissa ja vuosi sitten tanssin onnellisuuttani hennon vesisateen kastellessa hiukseni Provinssissa, nämä molemmat hetket olivat tavallaan äärettömän taianomaisia ja niin ovat olleet kaikki ne hetket, jolloin olen nähnyt Chisun nousevan värivalojen loisteeseen. Ne hetket ovat tavallaan aina aivan uusia ja tuntemattomia, keinuttavat mukanaan tunteiden sijaan vaikeimmissa muistoissa löytäen avonaiset haavat haurailta käsivarsiltani tai jättävät vetämättä turpaan kyynelteni valuessa vuolaina poskipäille, tanssittavat mukanaan loputtomassa onnellisuudessa tai antavat tilaa hengittää, olla olemassa vain siinä musiikissa. Parhaimmillaan Chisu on kuitenkin todennäköisesti silloin, kun kuulija antautuu musiikille koko olemuksellaan ja antaa musiikin keinuttaa mukanaan tunteissa välittämättä siitä, istuuko kotona kynttilöiden valossa vai seisooko yleisömeren keskellä itkemässä, Chisun musiikki on nimittäin täynnä niin käsittämättömän suuria tunteita, etteivät niitä kuvailemaan riittäisi edes kaikki maailman sanat. Niihin ei riittäisi keskeneräiset lauseet tai kauniisti kirjoitetut romaanit, minä mietin vielä pidätellessäni kyyneleitä Lutakonaukiolla sanojen mut mussa ei oo mitään / mussa ei oo mitään uutta / oon vielä samanlainen / sama mieli sama sydän / sama nainen kaikuessa korvissani auringonsäteiden piiloutuessa hetkittäin armottoman harmaan pilviverhon taakse, sekin hetki oli minulle uusi ja valtavan taianomainen, aina aivan niitä viimeisiä sydänjuuria myöten koskettava kaikessa raakuudessaan ja kauneudessaan, siksi minä rakastan niin paljon.
 P1580980

Miksi Juha Tapion keikat tuntuvat olevan yllättävän usein loppuunmyytyjä, mikä siinä miehessä jaksaa viehättää vuodesta toiseen, muistan miettineeni vuosia sitten kuunnellessani radiota matkalla sinne, missä raitiovaunut vuosien ajan kolisivat ohitseni. Kolme vuotta sitten seistessäni Tavastialla eturivissä sinisten värivalojen loisteessa vastausta siihen kysymykseen ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, kun ensimmäisestä sekunnista viimeiseen olin äärettömän suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmassa huusin ääntäni käheäksi, ei yksinkertaisesti tarvinnut miettiä hetkeäkään tai epäillä olevansa väärässä. Siinä hetkessä tiesin vastauksen siihen kysymykseen. Juha Tapion keikat ovat loppuunmyytyjä nimenomaan siksi, ettei eturivissä värivalojen loisteessa millään muulla ole minkäänlaista merkitystä kuin musiikilla ja sillä musiikilla on juuri niin käsittämättömän suuri voima, ettei siinä ole yhtään mitään järkeä. Juha Tapiossa on jotain hirvittävän liikuttavaa, värivalojen loisteessa on vain itkettävä onnellisuuttaan ja suljettava silmänsä, hengitettävä musiikkia keuhkojensa täydeltä.

Vuosia Tavastian keikan jälkeen istuin hiljaisena pöydän ääressä ja kuuntelin, kuinka vastapäätäni istunut nainen kertoi, ettei pidä Juha Tapion musiikista, koska se on niin kamalan synkkää. En vastannut mitään, mutta kuin huomaamattani unohduin miettimään, että nimenomaan siksi Juha Tapio on niin menestynyt, siksi suomalaiset rakastavat kyseisen artistin musiikkia niin suunnattomasti ja siksi minäkin rakastan, nimittäin siksi, koska sen lisäksi, että Juha Tapion musiikki on kovin synkkää, se on hetkittäin myös voimaannuttavaa, toiveikasta ja täynnä riemua. Suomalaiset rakastavat synkkyyttä, mutta myös muita suuria tunteita, siksi Juha Tapion keikat ovat usein loppuunmyytyjä ja eturivistä löytyy varmasti lähes poikkeuksetta joku, jonka silmäkulmiin tarttuvat ne kyyneleet, jotka tarttuivat kiteinä minun silmäkulmiini seistessäni Lutakonaukiolla rakastamassa jokaisella solullani. Juha Tapio oli ensimmäisestä sekunnista aina viimeiseen asti aivan mieletön ja vaikka kunnioitankin jokaisen musiikkimakua, toivoin sen kuukausia aiemmin vastapäätäni istuneen naisen pääsevän joskus kokemaan kyseisen artistin värivalojen loisteessa, pelkästään sen ylitsevuotavan rakkauden ja voimaannuttavuuden takia.
 IMG_20170714_231130

En odottanut mitään festivaalin aikana niin suunnattomasti kuin sitä hetkeä, kun Apulanta nousee värivalojen loisteeseen ja jokainen hengenvetoni huutaa sanoinkuvaamatonta rakkautta. Apulannan kohdalla on nimittäin kyse jostain aivan muusta kuin pelkästä fanittamisesta, vaikka minä olenkin näiden yhdentoista vuoden aikana viettänyt hetkittäin monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut yksinkertaisesti niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole tai tule koskaan olemaan määritelmää sanakirjoissa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla suunnattomalla intohimolla kuin yksitoista vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan yhtyeen tuotantoa ja olisin jatkuvasti valmis myymään sieluni yhtyeen takia, kulutan tunteja katsellen keikkataltiointeja ja tavatessani Toni Wirtasen katson ylöspäin, sillä arvostan niin käsittämättömän paljon, mutta silti Apulannan kohdalla kyse on jostain paljon suuremmasta kuin fanittamisesta, järjettömän paljon suuremmasta.

Näiden yhdentoista vuoden aikana rakkauteni nimenomaista yhtyettä kohtaan on kasvanut yksinkertaisesti niin suureksi ja yhtyeestä on tullut niin olennainen osa elämääni, että tavallaan en olisi kokonainen ilman sitä. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole koskaan tämän kymmenen vuoden aikana onnistunut varastamaan, mutta Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti myös se yhtye, joka on saanut jatkamaan eteenpäin silloin, kun maailma on romahtanut niskaani ja huutamaan niinä hetkinä, kun ahdistus on kasvanut ihmistä suuremmaksi. Apulanta on ja tulee todennäköisesti koko elämäni olemaan itselleni henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista asioista maailmassa ja kun festivaalin toisen päivän iltana yhtye viimein nousi lavalle sanoin hei hei mitä kuuluu / sä kysyt ja kaikki on ok / no hyvä sun on puhuu / kun sä et tiedä miltä musta tuntuu minä olin enemmän kuin koskaan aiemmin tänä kesänä elossa, enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa olevani jokaisella hengenvedollani aina ensimmäisestä sekunnista viimeisten värivalojen sammumiseen asti.

IMG_20170714_233938IMG_20170714_234003

Apulanta sai todellisuuden katoamaan ympäriltäni hukkuessani rakkaaseen musiikkiin Lutakonaukion hämärässä, nostamaan käteni kohti pimenevää taivasta huutaessani ääntäni käheäksi sanoista kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa ja silmäkulmiin kiteiksi jääneet kyyneleet valumaan varovaisesti poskipäille siitä pelkästä loputtomasta onnellisuudesta sanojen älä usko lauluihin / ne tekee susta haaveilijan / ne voi saada sut kaivelemaan asioita /  joilta mielesi koittaa sua suojella / niillä on taipumus sotkee kaikki ajatukset / jättää kaaokseen kaikuessa yleisömeren ylitse. Siinä hetkessä katsoessani taakseni minä tunsin äärimmäistä ylpeyttä ja toivoin sydämeni pohjasta, että jokainen, joka on kertaakaan katsonut epäilevästi kertoessani tämän olevan ehdottomasti enemmän kuin vain lempiyhtyeeni, olisi päässyt todistamaan sen nimenomaisen hetken kanssani. Siinä hetkessä ei todellakaan tarvinnut kysyä, että miksi, siinä hetkessä oli yksinkertaisen selvää, miksi nimenomaan juuri tämä yhtye on erottamaton osa minua itseäni ja merkitsee itselleni enemmän kuin mikään muu yhtye on koskaan merkinnyt tai tulee merkitsemään, siinä hetkessä ei tarvinnut kysyä mitään, siinä hetkessä musiikki puhui puolestaan paremmin kuin osaisin sanoin siitä kertoa.

IMG_20170715_004134

Haloo Helsinki! on yhtye, joka on kiistatta yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä ja saavuttanut uransa aikana enemmän kuin moni suomalainen yhtye tulee koskaan saavuttamaan. Yhtye piti viime vuonna ansaittua taukoa ja palasi tänä vuonna värivalojen loisteeseen aiemmin julkaistuaan keväällä kuudennen studioalbuminsa Hulluuden Highway, joka nousi heti julkaisuviikollaan Suomen virallisen albumilistan kärkeen pysyen siellä yhdeksän viikkoa, oli siis ehdottoman selvää, että Haloo Helsinki! oli palannut vahvempana kuin koskaan. Ehdottoman selvää, mutta seistessäni yleisömeren keskellä perjantai-iltana yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen olin ainoastaan sanaton, nimittäin huolimatta siitä, että uskoin yhtyeen palaavan vahvempana kuin koskaan, en osannut odottaa sen pääsevän ensimmäisistä sekunneista lähtien niin syvälle rintalastani alle tai saavan yleisömerta muuttumaan valtavaksi liekkimereksi jo ennen ensimmäistä kertosäettä, en vain ollut osannut odottaa mitään niin suurta.

Siinä, missä edellinen yhtye oli saanut huutamaan ääntäni käheäksi ja nostamaan käteni kohti pimenevää taivasta, Haloo Helsinki! sai tanssimaan jalkani kipeiksi hillittömästä onnellisuudesta ja hymyillen laulamaan yleisömeren mukana sanoja, jotka ovat soineet kuulokkeissani luvattoman paljon. Yleisömeren mukana keinuin musiikin mahtavuudessa ja olin aivan satumaisen onnellinen kyynelten tarttuessa silmäkulmiini sanojen kaikki voi joskus rikkoutuu / mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu tunkeutuessa selkäytimeeni, enkä pelkästään musiikin ansiosta, nimittäin siinä äärimmäisen kauniissa hetkessä muistin sen, mitä ymmärsin kaksi vuotta sitten värivalojen loisteessa, sen, kuinka hetkittäin on vain uskallettava rakastaa ja päästettävä irti siitä pelonsekaisesta tunteesta, jonka rakkaus tuo aina mukanaan. Haloo Helsinki! oli suurempaa rakkautta kuin koskaan aiemmin ja suurempi kuin olisin koskaan osannut odottaa, sinä iltana Lutakonaukiolla huusin yleisömeren keskellä tunteiden ääripäistä, nostin käteni kohti tummansinistä taivasta ja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni sen kaiken kuin en olisi koskaan ennen tuntenut, tanssin kuin en olisi koskaan ennen kuullut musiikkia.

P1590132P1590141

Minä voisin kirjoittaa tähän taas jotain siitä, kuinka eräänä toukokuun kolmantenatoista päivänä istuin koulumme liikuntasalin takarivissä kuuntelemassa luentoa ja purin huultani verille asti ollakseni itkemättä tai kuinka PMMP jätti lopetettuaan mittaamattoman aukon sydämeeni, mutta myös festivaalien esiintyjäkattauksiin. Minä siis voisin kirjoittaa, mutta jätän kuitenkin suosiolla kirjoittamatta, nimittäin Vesalan noustessa lavalle Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena lauantaina niillä neljän vuoden takaisilla tapahtumilla ei ollutkaan enää yhtään mitään merkitystä ja musiikin hyväillessä kuulijoitaan auringonsäteiden alla lavalla oli artisti, joka vaikutti edelleenkin yhtä vilpittömän kiitolliselta kuin viime vuonna Provinssissa, kiitolliselta jokaisesta katsomaan saapuneesta ihmisestä.

Aja suoraan kotiin keskity hengittämään / hengitä rauhallisesti ulos sisään / ei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään / sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin sanat kaikuivat auringonsäteiden loisteessa ja liikutuin kyyneliin asti ennen sitä ensimmäistäkään kertosäettä, niin mielettömän vahvasti musiikki tuntui selkärankani jokaisessa nikamassa, jokaisessa hengenvedossani ja jokaisessa solussani. Vesalan debyyttialbumi oli itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti yksi viime vuoden rakkaimmista albumeista ja siinä, missä vuosi sitten sanat mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää tuntuivat raskailta, tänä vuonna seistessäni yleisömeren keskellä ne tuntuivat vielä raskaammilta, osuivat syvälle rintalastan alle ja saivat samalla hengittämään vapaammin, albumi biiseineen on kasvanut vuodessa paljon suuremmaksi ja rakkaammaksi. Niin on tehnyt myös Vesalan ensimmäinen singlelohkaisu Tequila ja yleisömeren yhtyessä kuoroksi kertosäkeessä tuntui kuin koko maailma olisi ollut hetken siinä, kuin kaikki olisi ollut hetken siinä, ei vain yksinkertaisesti tarvittu muuta kuin musiikki. Oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa lauloin yleisömeren mukana ja tunsin, kuinka kylkiluiden alla muuttui hetkittäin rytmi, siinä hetkessä rakkaus oli ylitsevuotavan suurta ja onnellisuus enemmän kuin määritelmä sanakirjassa, Paula Vesala ihanampi kuin koskaan.

P1590277
P1590285

Jenni Vartiainen on yksi Suomen menestyneimmistä naisartisteista ja nähtyäni artistin jo melkein luvattoman useasti värivalojen loisteessa minulla ei ole edes pienintäkään syytä epäillä, että miksi. Vartiainen on ehdottoman valovoimainen artisti ja palattuaan tammikuussa tauoltaan uuden singlelohkaisunsa Turvasana kanssa hänestä tuli itselleni henkilökohtaisesti myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä tämän uuden singlelohkaisunsa myötä hän esitteli itsestään jotain uutta, jotain sellaista, mitä hänen aiemmassa tuotannossaan ei olla päästy kuulemaan. Itse henkilökohtaisesti odotan myös naisen tulevaa albumia innoissani kahden tänä vuonna ilmestyneen singelohkaisun perusteella, uskon sen nimittäin olevan jotain täysin erilaista kuin vuonna 2013 ilmestynyt menestysalbumi Terra.

Lutakonaukiolla Vartiainen nousi värivalojen loisteeseen kuitenkin ensimmäisen albuminsa biisin myötä sanoin jos mä täyteen paan / juotko kokonaan / se malja vain sua oottaa / puolilleen jos jää / tahdotko lisää / se malja vain sua oottaa ja huolimatta siitä, että olen artistin päässyt näkemään luvattoman useasti värivaloissa, tauolta palannut Vartiainen osasi jälleen yllättää ilmiömäisyydellään. Minä en osannut lopettaa hymyilemistä musiikin tuntuessa jokaisessa solussani ja nauringonsäteiden lämmittäessä hetkittäin poskipäitäni, kuiskailin ilmaan tavattoman rakkaita sanoja itkuja varten on ihmisen silmät / vierikää kyyneleet / tuleehan tuolta se toinen päivä / kun on kepeät askeleet ja tunsin, kuinka kyyneleet tunkeutuivat kuin väkisin silmiini. Niihin sanoihin olen vuosia sitten kätkenyt hirmuisen raskaita tunteita, istunut yksin parvekkeellani lentokoneiden lentäessä ohitse tummansiniseen verhoutuneella taivaalla ja hengittänyt syvään, antanut tunteiden mennä sanojen mukana ja niin annoin myös sinä heinäkuisena päivänä seistessäni yleisömeren keskellä. Annoin tunteiden mennä ja seuraavan biisin sanojen ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan tunkeutuessa suoraan rintalastani alle hymyilin varovaisten kyynelteni takaa, niin onnelliseksi musiikki teki minut ja juuri niin sanoinkuvaamattoman ihana Jenni Vartiainen oli, kaikkien näiden vuosien ja luvattoman monen kokemani keikan jälkeenkin.

P1590359

Viimeinen artisti, jonka yleisömeressä seisoin, oli yksinkertaisesti aivan epätodellisen paljon saavuttanut Robin, jonka ensimmäisen singlelohkaisun Frontside Ollie ilmestyttyä vuonna 2012 naurahdin hieman. Tavallaan en kai osannut edes kuvitella, mitä tämän ensimmäisen singelohkaisun julkaisemisen jälkeen tulisi tapahtumaan ja onhan se totta, että ihan kaikki, mitä Frontside Ollien on tapahtunut, on jotain aivan käsittämätöntä. Robin on lyhyesti sanottuna todellinen menestystarina ja sinä heinäkuisena iltana Lutakonaukiolla yleisömeren keskellä en voinut olla kuin onnellinen siitä menestystarinasta katsellessani tämän nuoren artistin nauttivan aidosti lavalla olemisesta ja yleisöstään. Sanojen sama mulle vaik satais / taivas ois pilvinen / tää on kaunis päivä / mä oon sopivasti onnellinen kaikuessa yleisömeren ylitse kauas järven taakse hymyilin kaiken kauneudelle, hymyilin suomalaisen musiikin uskomattomuudelle ja sille yhteenkuuluvuuden tunteelle, jonka pystyi tuntemaan yleisömeren keskellä vieraiden ihmisten keskellä. Hymyilin aina viimeisiin sekunteihin asti ja kun lopulta kävelin pikkusiskoni kanssa yleisömeren mukana kohti toista lavaa tuntui kuin jalkani eivät jaksaisi kantaa minua enää hetkeäkään, mutta toisaalta se ei haitannut, nimittäin huolimatta siitä, ettemme jääneetkään katsomaan Profeettojen keikkaa, tämä viikonloppu täynnä suomalaista musiikkia oli täydellinen kaikessa voimaannuttavuudessaan.



5. syyskuuta 2017

JOS OLISIN OSANNUT KIRJOITTAA

IMG_3605IMG_3611

Kirjoittaminen on vaikeampaa kuin koskaan ja tuntuu kuin olisin kadottunut itseni mukana kaikki ne sanat, jotka kulkivat tajunnanvirtana ohitseni sinä aamuyönä, kun minä istuin pienessä yksiössäni seuranani hiljaisuus tai sinä iltapäivänä, kun seisoin yleisömeren keskellä liikuttumassa niistä sanoista, jotka vuosi sitten saivat aikaan kylmiä väreitä kävellessäni yksin satamassa. Nämä kuvat ovat heinäkuun lopulta, siltä uskomattoman kauniilta illalta, kun istuin mummolan rannassa tuntemassa varovaisia tuulenhenkäyksiä ihollani ja hymyilin rantasaunassa maailman rakkaimmalla ihmiselle unohtuen miettimään, kuinka tahtoisin kirjoittaa siitä hetkestä, tahtoisin kirjoittaa siitä, kuinka kaiken jälkeen juuri siinä hetkessä oli uskomattoman hyvä olla. Minä ihan todella olisin tahtonut kirjoittaa, mutta en kuitenkaan osannut, en puhelimeni muistioon enkä sanomalehden reunaan, minä en vain yksinkertaisesti osannut kirjoittaa kaikesta siitä, mitä minussa tapahtui kesän aikana, en osannut kirjoittaa ensimmäistäkään sanaa.

Jos kuitenkin olisin osannut kirjoittaa, olisin kirjoittanut siitä, kuinka minussa tapahtui jotain sellaista, mitä olin tavallaan odottanut viimeisimmät kymmenen vuotta osaamatta kuitenkaan uskoa sen tapahtuvan, jotain sellaista, mikä sai minut tuijottamaan pienen yksiöni valkoisia seiniä vuorokaudesta toiseen ja kuuntelemaan sitten, kuinka rintalastan alla muuttui hetkittäin rytmi. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka heinäkuun lopussa kotimatkani päättyi odottamattomasti törmätessäni vanhan polkupyöräni kanssa autoon, joka ei pysähtynytkään ylittäessäni suojatietä, olisin kirjoittanut siitä, kuinka päädyttyäni konepellin ja tuulilasin kautta armottoman kovalle asfaltille ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan oli se, kuinka suunnattomasti minua pelotti. En tiedä, ehkä olisin kirjoittanut siitä, kuinka murtuneen pohjeluun kanssa käveleminen oli hetkittäin uskomattoman kivuliasta tai sitten olisin kirjoittanut siitä, kuinka näiden kuvien ottamisen jälkeen istuin maailman rakkaimman ihmisen kanssa autossa hymyilemässä, olisin kirjoittanut hiljaisuuteen päättyneistä kesäöistä pikkukaupungissa, loputtomasta turhautumisesta itseeni tai sitten äärettömän rakkaasta musiikista, jonka olin unohtaa tuijottaessani yksiöni valkoista seinää liian kauan. Minä olisin kirjoittanut, mutta en kirjoittanut ja siksi tahdon nyt viimein kirjoittaa sen, kuinka kaikesta siitä minussa itsessäni tapahtuneesta huolimatta hymyilin tänään herätessäni niihin aamun ensimmäisiin auringonsäteisiin, suljin silmäni tanssittaessani sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja istuessani kynttilän valossa kirjoittamassa tätä tuntuu, etteivät sanat välttämättä olekaan kadonneet lopullisesti, enkä minä kadottanut itseänikään lopullisesti ja se, mitä minussa tapahtui tänä kesänä, sekään ei ole lopullista, vaikka sen kirjoittaminen todennäköisesti siltä tuntuisikin.

IMG_3629IMG_3601IMG_3628

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.