14. joulukuuta 2022

ME OLIMME RAKKAUTTA ENSISILMÄYKSELLÄ

IMG_5433IMG_5492IMG_5422

 

Marraskuun puolivälin jälkeen, yhtenä aivan tavattoman kauniina iltapäivänä seisoimme maailman rakkaimman kanssa keskellä peltoa ja katselimme auringonlaskun maalaavan taivaan vaaleanpunaisella, edellisenä yönä oli satanut hiljalleen lunta ja maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun, vain puiden latvoihin tarttuva varovainen tuuli rikkoi rauhoittavan hiljaisuuden. Kun minä seitsemän vuotta sitten kävelin yhtenä marraskuisena iltana saman ihmisen kanssa lumisia katuja pitkin pieneen kotiini Linnankadulle, en olisi osannut kuvitellakaan, että vielä seitsemän vuotta myöhemmin katselisimme edelleen yhdessä auringonlaskuja, nousisimme jyrkkiä portaita linnavuorelle hengittämään raikasta ilmaa ja istuisimme myöhäisinä iltoina saunassa haaveilemassa yhteisestä tulevaisuudesta, omasta kodista metsien keskellä ja kaikesta siitä, mitä tahdomme yhdessä nähdä ja kokea.

 

Tämä ollut uskomattomin matka, jonka minä olen saanut tähänastisen elämäni aikana kulkea ja olen edelleenkin valtavan onnellinen siitä, että sinä seitsemän vuoden takaisena iltana päätin jäädä rakkaaseen pikkukaupunkiin sen sijaan, että olisin matkustanut Helsinkiin. Olin onnellinen, koska sinä iltana me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä ja minun maailmani pysähtyi hetkeksi, käänsi suuntaansa ja jatkoi eteenpäin suuntaan, johon en olisi vielä sinä aamuna uskonut sen jatkavan. Sitähän tämä elämä on, koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan se jatkaa kulkuaan, mutta onneksi minä tiedän hänen kulkevan vierelläni riippumatta siitä, mitä elämässä tulee vastaan tai mihin suuntaan elämä jatkaa kulkuaan, se on vuosien ajan ollut kaikista suurin onni, jonka tiedän. 

 

  Seitsemännen vuosipäivän iltana hän polvistui ja vastasin kyllä,   

vain hänen kanssaan minä tahdon olla aikamme loppuun.             


IMG_5454IMG_5483

8. joulukuuta 2022

SE OLI EDELLEEN USKOMATTOMINTA MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT

IMG_5658IMG_5548IMG_5597

 

Kolmenkymmenen kilometrin päässä sieltä, missä olemme vuosien saatossa viettäneet lukuisia valtavan kauniita kesäpäiviä ja pimeyteen verhoutuneita syysiltoja, sijaitsee vuosisatojen ajan syysmyrskyjä ja kylmiä talvipäiviä aloillaan seurannut Pisamalahden linnavuori, jonka huipulta aukeaa aivan uskomattomat maisemat Saimaan yli. Puolitoista vuotta sitten toukokuussa, yhtenä ihan tavattoman kauniina alkukesän päivänä, seisoin ensimmäistä kertaa sen linnavuoren huipulla ja katselin edessäni avautuvaa maisemaa, auringonsäteiden loisteessa sinisenä kimmeltävää järveä ja tuulessa huojuvien puiden latvoja. Se oli epäilemättä uskomattominta, mitä olin koskaan päässyt näkemään ja siksi istuessani hetkeksi aloilleni hengittämään, lupasin itselleni, että minä palaisin vielä.


Marraskuun puolivälissä minä viimein palasin, kun kauniin lumisena lauantaina kiipesimme ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen Pisamalahden linnavuoren rinteitä ja portaita ylös ja kuuntelimme, kuinka tuuli kuiskaili korkeiden puiden latvoissa. Seistessäni sinä lauantaina vuoren huipulla minusta tuntui tavallaan kuin sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä, edessäni avautuva lumihuntuun verhoutunut maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, kaikessa karuudessaan tavallaan jopa vielä kauniimpi kuin sinä puolentoista vuoden takaisena auringonsäteisiin verhoutuneena päivänä. Järvi ei ollut vielä jäässä, hetkittäin satoi ihan hiljalleen lunta ja nojatessani maailman rakkaimman olkapäähän katsellessamme järvelle hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen minä olinkaan siitä, että olimme päättäneet palata linnavuorelle juuri sinä kylmänä marraskuisena päivänä, aivan valtavan onnellinen.


IMG_5678IMG_5639


Pisamalahden linnavuori on yksi maamme vaikuttavimmista rautakautisista linnavuorista ja lähes pystysuoraan 55 metrin korkeuteen veden pinnasta kohoavalta vuorelta maisema oli sinä lumisena maarraskuun laauantaina yksinkertaisesti niin uskomaton, että se sai minut sanattomaksi hengittäessäni pakkasilmaa keuhkojeni täydeltä tuulen tarttuessa varovaisesti hiuksiini. Linnavuoren tuhatvuotinen historia tuntui jokaisessa hengenvedossani seistessämme vielä hetki ennen päivän viimeisiä valonsäteitä vuoren juurella katselemassa edessämme kohoavaa linnavuorta ja en voinut olla miettimättä, kuinka äärettömän pieneksi minä tunsin itseni linnavuoren juurella. Pisamalahden linnavuoren jäädessä taaksemme sinä marraskuisena päivänä valonsäteiden alkaessa vähitellen vaihtua pimeyteen lupasin taas palaavani vielä, olihan se edelleen uskomattominta, mitä olen koskaan nähnyt.


IMG_5530IMG_5631IMG_5580

4. joulukuuta 2022

KADONNUT METSÄ JA VALTAVA ONNELLISUUS KAUKANA KOTOA

IMG_5371IMG_6358IMG_5346

 

Marraskuun puolivälin jälkeen ajoimme ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen ihan kahdestaan sinne, missä olemme saaneet vuosien saatossa viettää lukuisia kauniiseen auringonlaskuun päättyneitä kesäpäiviä ja kylmiä syysiltoja, kun on täytynyt laittaa villasukat jalkaan pysyäkseen lämpimänä, ajoimme kahdestaan sinne, missä sydämeni aina rauhoittuu aivan erityisellä tavalla. Lähestyessämme sinä lumisena marraskuisena iltana mökin tienhaaraa edessämme avautui loputtoman pimeyden keskellä auton kirkkaassa valokeilassa näky, jota me emme olleet osanneet yhtään odottaa. Metsä, joka oli reunustanut hiljaista kylätietä vuosikymmenten ajan, oli poissa ja olimme ajaa tutun tienhaaran ohitse jäädessämme ihmettelemään kylätien reunoilla makaavia puupinoja, kuin pala lapsuusvuosieni rakkaista muistoista olisi kadonnut niiden korkeiden puiden mukana, mietin itsekseni.

 

Sinä iltana istuimme mökin kuistilla hiljaisuuden keskellä, edessämme avautuva luminen maisema sai sydämeni jälleen rauhoittumaan ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnekkaita olemmekaan, kun voimme vielä hetkittäin matkustaa sinne, nauttia siitä aivan loputtomasta rauhasta. Vuosien mittaan olen ymmärtänyt, ettei sydämeni rauhoitu missään muualla samalla tavalla kuin siellä metsien keskellä ja hengittäessäni sinä marraskuun iltana keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa hymyilin itsekseni, tuntui uskomattoman hyvältä olla jälleen siellä ja nauttia seitsemännestä vuosipäivästämme niin rakkaassa paikassa. Ennen aamuyön ensimmäisiä tunteja piilouduimme peittojen alle ja nukahdin nopeammin kuin olen nukahtanut viikkoihin, ikkunalasin takana satoi hiljalleen lunta.

 

IMG_5351IMG_5988

 

Seuraavana aamuna minä heräsin hiljaisuuteen tuvan lämmössä, kuuntelin seinäkellon viisareiden lyövän aikaa eteenpäin ja join lämmintä teetä vanhassa keinutuolissa, meillä ei ollut sinä aamuna kiire mihinkään ja tuntui hyvältä ihan vain olla, katsella lumista maisemaa ikkunalasin takana ja kietoutua pehmeään neuleeseen, nauttia siitä valtameren kokoisesta rauhasta, joka tuntui ihan jokaisessa hengenvedossani. Vielä ennen päivän viimeisiä valonsäteitä kävelimme pitkin hiljaista kylätietä, katselimme edessämme avautuvaa muuttunutta maisemaa ja hengitimme keuhkojemme täydeltä kylmää pakkasilmaa, yöllä oli satanut lisää lunta ja vaikka vuosikymmeniä kylätietä reunustanut metsä makasi puupinoissa kylätien reunoilla, maisema oli äärettömän kaunis lumihuntuun verhoutuneena. Auringonlaskun maalatessa taivaan vaaleanpunaisella mietin itsekseni, kuinka onnellinen minä olin kaikesta siitä, lumihuntuun verhoutuneesta maisemasta ja siitä rakkaasta ihmisestä, jonka kanssa sain sitä valtavan kaunista maisemaa katsella, ihmisestä, jonka kanssa olin katsellut tätä maailmaa seitsemän vuotta.


Illalla sytyimme takkaan tulen ja katselimme, kuinka liekit tanssivat vapauttaan tulipesässä, ikkunalasin takana pimeys laskeutui tavattoman rakkaan maiseman ylle ja pakkanen alkoi vähitellen kiristyä, oli tulossa kylmä yö ja ajatus siitä sai mieleni rauhoittumaan, olen aina ollut talven lapsi. Ennen illan viimeisiä tunteja lämmitimme saunan, istuimme saunan lämmössä kaikessa rauhassa nauttien kiireettömyydestä ja kävimme välillä kuistilla hengittämässä viileää ilmaa, se oli ollut suunnattoman kaunis päivä ja sitoessani myöhemmin hiuksiani leteille hymyilin itsekseni, kuinka tulisin varmasti muistamaan sen kauniin päivän vielä vuosikymmenten päästäkin.

 

IMG_5378IMG_5981IMG_6376

27. marraskuuta 2022 Jyväskylä, Suomi

KAKSI ONNELLISTA ILTAA LUTAKOSSA

Sen jälkeen, kun palasimme rakkaasta pikkukaupungista kotiin lokakuun alussa, olen viettänyt kaksi valtavan onnellista iltaa Lutakossa. Kaksi iltaa, joina minusta tuntui aivan kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta kuin selkärankani jokaisessa nikamassa tuntuva musiikki ja se hetki yleisömeren keskellä loppuunmyydyssä salissa, kaksi aivan valtavan onnellista iltaa, jotka saavat minut edelleen hymyilemään itsekseni kirjoittaessani tätä.
 

PA140007PA140032

 

Lokakuun puolivälissä kävelin sillan ylitse kuuntelemaan Scandinavian Music Groupia ja pysähtyessäni hetkeksi katselemaan pimeyteen verhoutunutta satamaa mietin itsekseni, kuinka siitä oli vuosia, kun minä olin viimeksi nähnyt yhtyeen värivaloissa. Ainakin minusta tuntuu siltä, mietin noustessani portaat ylös hämärään saliin, en nimittäin muistanut sitä viimeisintä hetkeä, jolloin olisin saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa, viime vuosina aika on juossut eteenpäin kuin pikakelauksella. Olipa siitä viimeisimmästä hetkestä kuinka kauan tahansa, Scandinavian Music Group julkaisi kuitenkin elokuussa uuden albuminsa Ikuinen ystävä ja sinä lokakuisena iltana olin tavattoman onnellinen siitä, että saisin kuulla albumin biisejä ensimmäistä kertaa värivaloissa kuunneltuani albumia koko kauniin alkusyksyn rakastaen sitä aivan jokaisella hengenvedollani.


Olen onnekseni saanut todistaa Scandinavian Music Groupia värivaloissa lukuisia kertoja, mutta yhtye oli sinä lokakuisena iltana vielä uskomattomampi kuin muistin. Näiden vuosien aikana olin tavallaan ehtinyt unohtaa, kuinka yhtye saa värivalojen loisteessa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani ja kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini musiikin tuntuessa syvällä rintalastani alla. Minä olin tavallaan ehtinyt unohtaa ja kun musiikki kuljetti minua mukanaan sinä lokakuisena iltana mietin, kuinka en ollut aikoihin kokenut värivalojen loisteessa mitään niin taianomaista, tuntui kuin koko maailma olisi mahtunut siihen hämärään loppuunmyytyyn saliin ja yleisömeren keskellä tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat hetkittäin silmäkulmiini, uskomaton ilta, minä mietin.


PA140027PA140044PA140083


Sinä iltana värivalojen loisteessa kuultiin äärettömän rakkaita biisejä vuosien takaa, sellaisia, jotka kuljettivat minua mukanaan aivan valtavan rakkaissa muistoissa ja saivat minut palaamaan vuosien takaisiin kesäpäiviin, syksyisiin katuihin pikkukaupungin loputtomassa rauhassa ja niihin hetkiin, kun olen tuntenut olevani enemmän kuin koskaan elossa, huutanut hölmöstä rakkaudesta. Niiden vuosien takaisten biisien lisäksi sinä lokakuisena iltana kuultiin myös yhtyeen uuden albumin biisejä ja vaikka olin koko alkusyksyn kuunnellut albumia aikaisina aamuina ennen auringonnousua ja hiljaisina iltoina hämärässä kodissamme, minusta tuntui kuin olisin kuullut sen ensimmäistä kertaa. Uuden albumin biisit kuulostivat niin taianomaisen kauniilta värivalojen loisteessa, että musiikin saadessa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani olin aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain olla sinä lokakuisena iltana juuri siinä, yleisömeren keskellä loppuunmyydyssä Lutakossa, sinä iltana siihen hetkeen mahtui kokonainen maailma, siinä hetkessä ei ollut olemassa mitään muuta, vain musiikki.

 

PB060170PB060165PB050149

 

Marraskuun viidentenä iltana minä suuntasin jälleen Lutakkoon ja hymyilin itsekseni loppusyksyn kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani, sinä iltana värivalojen loisteeseen tulisi nimittäin nousemaan Maija Vilkkumaa. Vaikka olen kuunnellut Maija Vilkkumaata ihan lapsuusvuosistani saakka, näin Vilkkumaan ensimmäistä kertaa värivaloissa vasta viime kesänä ja huutaessani silloin ääntäni käheäksi yleisömeren keskellä päätin, että minun on päästävä todistamaan sitä uskomatonta energiaa mahdollisimman pian uudelleen. Sinä marraskuisena iltana Maija Vilkkumaan noustessa värivaloihin tunsin sen energian jokaisessa hengenvedossani aivan ensimmäisistä sekunneista asti, kaikki muu ympäriltäni tuntui katoavan musiikin vyöryessä yleisömeren ylitse kuin hyökyalto ja pian oli olemassa enää vain se hetki, musiikki ja se aivan uskomaton energia, joka sai sydämeni muuttamaan hetkittäin rytmiään ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Siinä ohikiitävässä hetkessä aika kadotti merkityksensä valtameren kokoisten tunteiden tunkeutuessa syvälle rintalastani alla, se oli aivan erityinen ilta, erityinen hetki ja en tiedä olisinko voinut olla yhtään onnellisempi kaikesta siitä, musiikista ja värivaloista.

 

Sinä iltana enemmän kuin mitään minä tunsin kuitenkin olevani elossa, uskomattoman vahvasti elossa ja nautin ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti jokaisella hengenvedollani, huusin ääneni käheäksi rakkaista sanoista ja annoin musiikin viedä mukanaan, tanssin jalkani kipeiksi ja olin käsittämättömän onnellinen siitä, että pääsin todistamaan sinä iltana jotain niin uskomatatonta. Olen nähnyt elämäni aikana lukemattomia keikkoja, mutta sinä iltana jonottaessani keikan jälkeen narikkaan olin sanaton kaikesta siitä, mitä värivalojen loisteessa oli tapahtunut vain hetkeä aiemmin, olin sanaton Maija Vilkkumaan uskomattomasta energiasta ja siitä, kuinka se tuntui edelleen jokaisessa solussani, olin sanaton ja astuessani Lutakon ovesta kylmään marraskuiseen yöhön päätin itsekseni, ettei se saanut jäädä viimeiseksi kerraksi, kun näen Maija Vilkkumaan värivalojen loisteessa.

 

PB060240PB060265

13. marraskuuta 2022 Savonlinna, Suomi

PALANEN SYDÄMESTÄNI JÄÄ AINA PIKKUKAUPUNKIIN

IMG_4315IMG_4332IMG_4327


Lokakuun ensimmäisenä perjantaina ajoimme mökiltä rakkaaseen pikkukaupunkiin ja ajaessamme Kyrönsalmen siltaa pitkin kohti lapsuudenkotiani hymyilin itsekseni, kuinka tuntuu kerta toisensa jälkeen jotenkin aina yhtä helpottavalta palata sinne. Tuntuu helpottavalta palata siihen kaupunkiin, josta kymmenen vuotta sitten lähdin ja jonne olen syvällä sydämessäni aina hetkittäin kaivannut takaisin kaikki nämä vuodet, minä mietin istuessani hetkeä myöhemmin lapsuudenkotini olohuoneessa takkatulen ääressä ja katsellessani, kuinka pimeys alkoi aivan vähitellen laskeutua ikkunalasin takana. Sinä iltana nukahdin vanhan huoneeni hiljaisuuteen ja näin unta, jota en muistanut enää herätessäni keskellä yötä kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kaikui lapsuudenkotini nurkissa.


Seuraavana aamuna katselin viiden paimenkoiran juoksevan ympäri lapsuudenkotini syksyn lempeisiin väreihin verhoutunutta pihaa, naapurin korkeista koivuista otteensa irrottaneet keltaiset lehdet tanssivat tuulessa ja en voinut olla miettimättä lapsuusvuosieni syksyjä, jotka minä vietin siinä niin kovin rakkaassa pikkukaupungissa. Muistan lapsuusvuosieni syksyt männynneulasten tuoksusta, jalkojeni alla kahisevista ruskaan verhoutuneista lehdistä ja hiukseni kastelevista syyssateista, mutta ennen kaikkea rintalastani alla tuntuvasta rauhasta. Saman rauhan minä tunsin rintalastani alla istuessani sinä iltana lämpimässä paljussa tähtitaivaan alla ja katsellessani puiden huojuvan tuulessa kuun valaistessa maisemaa, siinä hetkessä en olisi tahtonut olla missään muualla, se oli täydellinen hetki pikkukaupungin tähtitaivaan alla, valtameren kokoinen rauha syvällä rintalastani alla.

 

IMG_4190IMG_4271

 

Sunnuntaiaamuna kävelin äitini ja viiden paimenkoiran kanssa lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa ruskan sävyihin verhoutuneessa metsässä, se on minulle äärettömän rakas metsä ja sen jälkeen, kun kymmenen vuotta sitten muutin Helsinkiin, se oli ensimmäinen asia, jota aloin kaivata pikkukaupungista. Kävelimme metsän halki ilman kiirettä mihinkään ja jatkoimme matkaamme korkeiden koivujen reunustamaa hiekkatietä kohti rantaa, oli uskomattoman kaunis syksyinen sunnuntai ja pysähtyessämme hetkeksi rantakalliolle auringonsäteet osuivat vastarannan puihin niin, että hetken näytti kuin metsä olisi tulessa. Syystuuli sai laineet lyömään rantakallioon ja minä hengitin syvään, ne olivat olleet valtavan onnelliset kaksi vuorokautta rakkaassa pikkukaupungissa ja ajaessamme myöhemmin sinä päivänä takaisin Jyväskylään olin onnellinen myös siitä, että olimme ensimmäistä kertaa puoleentoista viikkoon matkalla kotiin, onnellinen, vaikka osa sydämestäni jää aina pikkukaupunkiin.

 

IMG_4548IMG_4680IMG_4601

2. marraskuuta 2022

VIIMEISINÄ PÄIVINÄ AIKA TUNTUI PYSÄHTYNEEN

IMG_3316IMG_3355

 

Viimeinä päivinä, jotka vietimme lapsuuteni rakkaissa maisemissa, heräsimme aamuisin syyssateen ropinaan ja jäimme vielä hetkeksi peittojen alle tuvan suloiseen lämpöön, pieni karvakuono nukkui eteisen viileällä lattialla ja minä unohduin aina kerta toisensa jälkeen miettimään, kuinka valtavasti rakastin niitä hitaita aamuja siellä, kaukana kaikesta. Oli jotenkin pysähtynyttä, vain seinäkello löi aikaa eteenpäin ja ruskaan verhoutuneet lehdet tanssivat tuulessa ikkunalasin takana, niinä aamuina meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään. Saateen väistyessä kävelimme kumisaappaat jalassa rantaan katselemaan järvelle, hengitimme keuhkojemme täydeltä raitista ilmaa ja kuuntelimme, kuinka jossain kauempana joutsenet lensivät järven ylitse ja lauloivat matkaa tehdessään.


Iltaisin kävelimme pitkin hiljaista hiekkatietä, nautimme metsän rauhallisesta huminasta meidän ympärillämme ja ihmettelimme hetkittäin teitä, jotka näkyivät kartalla, mutta joita ei todellisuudessa ollut enää olemassakaan. Illan viimeiset auringonsäteet yrittivät murtautua pilviverhon lävitse, syystuuli sai korkeaksi kasvaneen heinän kumartamaan ja katsellessamme äärettömän kauniiseen ruskaan verhoutunutta maisemaa mietin ääneen, kuinka se mökillä viettämämme viikko oli saanut minut taas rauhoittumaan, valtameren kokoisen rauhan kuiskailemaan rintalastani alla. Loputtoman stressin täyttämän alkusyksyn jälkeen se oli ollut minulle ihan tavattoman tärkeä viikko ja kaivautuessani viimeisenä iltana saunan jälkeen peittojen alle hymyilin itsekseni, olin niin onnellinen.

 

IMG_3400IMG_3520IMG_3328

30. lokakuuta 2022

KAUNIS LOKAKUINEN ILTAPÄIVÄ VEKARANSALMEN SILLALLA

IMG_2644IMG_2987IMG_2764

 

Lapsuusvuosinani ajaessamme mökille yksi matkan kohokohdista oli aina Vekaransalmen ylittäminen keltaisella lossilla, se oli aina yhtä jännittävää ja tulen ikuisesti muistamaan, miltä tuntui nousta kesäisin hetkeksi autosta ja katsella auringonsäteisiin verhoutunutta järvimaisemaa nojaten lossin kaiteeseen. Kauniina kesäpäivinä tuuli tarttui hiuksiin lossin kulkiessa kohti vastarantaa ja kun seitsemän vuotta sitten juhannusaattona tartuin lossin kaiteeseen katsellessani edessäni avautuvaa lapsuusvuosiltani tuttua maisemaa en osannut aavistaakaan, että se jäisi viimeiseksi kerraksi. Vekaransalmen sillan rakentaminen alkoi muutamaa vuotta myöhemmin ja lukiessani sen edistymisestä haikeus kuiskaili rintalastani alla, vaikka samanaikaisesti tiesin, että sillasta tulisi mieletön.

 

Vekaransalmen silta avattiin lopulta liikenteelle kolme vuotta sitten lokakuussa vain pari päivää ennen kuin me matkustimme maailman rakkaimman kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä sille samalle mökille, jonka kuistilla olin viettänyt lapsuusvuosinani aivan valtavan kauniita kesäpäiviä ja jonka lämpimässä tuvassa olin nukkunut kylminä talviöinä. Muistan edelleen, kuinka käsittämättömältä tuntui sinä lokakuisena päivänä katsella syksyn valtavan kauniisiin väreihin verhoutunutta maisemaa ylittäessämme ensimmäisen kerran Vekaransalmen sillan, se oli vielä mielettömämpi kuin olisin tavaallaan koskaan osannut ajatellakaan. Muistan ajatelleeni, että jonain päivänä haluan pysähtyä katselemaan meidän edessämme avautuvaa maisemaa, mutta huolimatta siitä, että sen lokakuisen päivän jälkeen olemme ylittäneet sillan lukemattomia kertoja, emme ennen tätä syksyä niin tehneet.

 

IMG_2710IMG_3037


Tänä syksynä, lokakuun viidentenä iltapäivänä pysähdyimme viimein Vekaransalmen sillalle ajaessamme kohti Sulkavaa ja harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen taivaan alla kävelimme pitkin yli kuusisataa metriä pitkää siltaa, enkä muista, milloin olisin viimeksi olisin ollut niin vaikuttunut jostakin. Edessämme avautuva maisema oli niin uskomattoman kaunis, että se tuntui epätodelliselta, se oli kuin jostain kauniista elokuvasta ja pysähtyessäni hetkittäin hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää syysilmaa tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat kiteiksi silmäkulmiini. Onneksi pysähdyimme, minä huokaisin ääneen kävellessämme takaisin autolle ja pyysin, että ajaisimme vielä katsomaan maisemaa sieltä, mistä lossi oli vielä vuosia sitten lähtenyt kohti vastarantaa.


Käännyimme sillalta pienemmälle tielle, jonka päässä edessämme avautui lapsuusvuosiltani tuttu järvimaisema. Vuosia sitten olisimme jatkaneet siitä matkaamme lossilla kohti vastarantaa, mutta sinä lokakuisena iltapäivänä pysähdyimme ja katselimme hiljaista maisemaa harmaan taivaan alla, Vekaransalmen sillalla liikenne kulki kuin minä tahansa päivänä, mutta siinä, mistä lossi olisi ennen lähtenyt kohti vastarantaa, aika tuntui pysähtyneen. Lapsuusmuistoni eivät kuitenkaan olleet kadonneet mihinkään, muistoissani minä saan edelleen ylittää salmen keltaisella lossilla ja tuntea, kuinka lämmin tuuli tarttuu hiuksiini katsellessani edessäni avautuvaa maisemaa.

 

IMG_2856IMG_2924IMG_2824

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.