Marraskuun puolivälin jälkeen ajoimme ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen ihan kahdestaan sinne, missä olemme saaneet vuosien saatossa viettää lukuisia kauniiseen auringonlaskuun päättyneitä kesäpäiviä ja kylmiä syysiltoja, kun on täytynyt laittaa villasukat jalkaan pysyäkseen lämpimänä, ajoimme kahdestaan sinne, missä sydämeni aina rauhoittuu aivan erityisellä tavalla. Lähestyessämme sinä lumisena marraskuisena iltana mökin tienhaaraa edessämme avautui loputtoman pimeyden keskellä auton kirkkaassa valokeilassa näky, jota me emme olleet osanneet yhtään odottaa. Metsä, joka oli reunustanut hiljaista kylätietä vuosikymmenten ajan, oli poissa ja olimme ajaa tutun tienhaaran ohitse jäädessämme ihmettelemään kylätien reunoilla makaavia puupinoja, kuin pala lapsuusvuosieni rakkaista muistoista olisi kadonnut niiden korkeiden puiden mukana, mietin itsekseni.
Sinä iltana istuimme mökin kuistilla hiljaisuuden keskellä, edessämme avautuva luminen maisema sai sydämeni jälleen rauhoittumaan ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnekkaita olemmekaan, kun voimme vielä hetkittäin matkustaa sinne, nauttia siitä aivan loputtomasta rauhasta. Vuosien mittaan olen ymmärtänyt, ettei sydämeni rauhoitu missään muualla samalla tavalla kuin siellä metsien keskellä ja hengittäessäni sinä marraskuun iltana keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa hymyilin itsekseni, tuntui uskomattoman hyvältä olla jälleen siellä ja nauttia seitsemännestä vuosipäivästämme niin rakkaassa paikassa. Ennen aamuyön ensimmäisiä tunteja piilouduimme peittojen alle ja nukahdin nopeammin kuin olen nukahtanut viikkoihin, ikkunalasin takana satoi hiljalleen lunta.
Seuraavana aamuna minä heräsin hiljaisuuteen tuvan lämmössä, kuuntelin seinäkellon viisareiden lyövän aikaa eteenpäin ja join lämmintä teetä vanhassa keinutuolissa, meillä ei ollut sinä aamuna kiire mihinkään ja tuntui hyvältä ihan vain olla, katsella lumista maisemaa ikkunalasin takana ja kietoutua pehmeään neuleeseen, nauttia siitä valtameren kokoisesta rauhasta, joka tuntui ihan jokaisessa hengenvedossani. Vielä ennen päivän viimeisiä valonsäteitä kävelimme pitkin hiljaista kylätietä, katselimme edessämme avautuvaa muuttunutta maisemaa ja hengitimme keuhkojemme täydeltä kylmää pakkasilmaa, yöllä oli satanut lisää lunta ja vaikka vuosikymmeniä kylätietä reunustanut metsä makasi puupinoissa kylätien reunoilla, maisema oli äärettömän kaunis lumihuntuun verhoutuneena. Auringonlaskun maalatessa taivaan vaaleanpunaisella mietin itsekseni, kuinka onnellinen minä olin kaikesta siitä, lumihuntuun verhoutuneesta maisemasta ja siitä rakkaasta ihmisestä, jonka kanssa sain sitä valtavan kaunista maisemaa katsella, ihmisestä, jonka kanssa olin katsellut tätä maailmaa seitsemän vuotta.
Illalla sytyimme takkaan tulen ja katselimme, kuinka liekit tanssivat vapauttaan tulipesässä, ikkunalasin takana pimeys laskeutui tavattoman rakkaan maiseman ylle ja pakkanen alkoi vähitellen kiristyä, oli tulossa kylmä yö ja ajatus siitä sai mieleni rauhoittumaan, olen aina ollut talven lapsi. Ennen illan viimeisiä tunteja lämmitimme saunan, istuimme saunan lämmössä kaikessa rauhassa nauttien kiireettömyydestä ja kävimme välillä kuistilla hengittämässä viileää ilmaa, se oli ollut suunnattoman kaunis päivä ja sitoessani myöhemmin hiuksiani leteille hymyilin itsekseni, kuinka tulisin varmasti muistamaan sen kauniin päivän vielä vuosikymmenten päästäkin.
Lähetä kommentti