Marraskuun puolivälin jälkeen, yhtenä aivan tavattoman kauniina iltapäivänä seisoimme maailman rakkaimman kanssa keskellä peltoa ja katselimme auringonlaskun maalaavan taivaan vaaleanpunaisella, edellisenä yönä oli satanut hiljalleen lunta ja maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun, vain puiden latvoihin tarttuva varovainen tuuli rikkoi rauhoittavan hiljaisuuden. Kun minä seitsemän vuotta sitten kävelin yhtenä marraskuisena iltana saman ihmisen kanssa lumisia katuja pitkin pieneen kotiini Linnankadulle, en olisi osannut kuvitellakaan, että vielä seitsemän vuotta myöhemmin katselisimme edelleen yhdessä auringonlaskuja, nousisimme jyrkkiä portaita linnavuorelle hengittämään raikasta ilmaa ja istuisimme myöhäisinä iltoina saunassa haaveilemassa yhteisestä tulevaisuudesta, omasta kodista metsien keskellä ja kaikesta siitä, mitä tahdomme yhdessä nähdä ja kokea.
Tämä ollut uskomattomin matka, jonka minä olen saanut tähänastisen elämäni aikana kulkea ja olen edelleenkin valtavan onnellinen siitä, että sinä seitsemän vuoden takaisena iltana päätin jäädä rakkaaseen pikkukaupunkiin sen sijaan, että olisin matkustanut Helsinkiin. Olin onnellinen, koska sinä iltana me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä ja minun maailmani pysähtyi hetkeksi, käänsi suuntaansa ja jatkoi eteenpäin suuntaan, johon en olisi vielä sinä aamuna uskonut sen jatkavan. Sitähän tämä elämä on, koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan se jatkaa kulkuaan, mutta onneksi minä tiedän hänen kulkevan vierelläni riippumatta siitä, mitä elämässä tulee vastaan tai mihin suuntaan elämä jatkaa kulkuaan, se on vuosien ajan ollut kaikista suurin onni, jonka tiedän.
Seitsemännen vuosipäivän iltana hän polvistui ja vastasin kyllä,
vain hänen kanssaan minä tahdon olla aikamme loppuun.
Lähetä kommentti