Kolmenkymmenen kilometrin päässä sieltä, missä olemme vuosien saatossa viettäneet lukuisia valtavan kauniita kesäpäiviä ja pimeyteen verhoutuneita syysiltoja, sijaitsee vuosisatojen ajan syysmyrskyjä ja kylmiä talvipäiviä aloillaan seurannut Pisamalahden linnavuori, jonka huipulta aukeaa aivan uskomattomat maisemat Saimaan yli. Puolitoista vuotta sitten toukokuussa, yhtenä ihan tavattoman kauniina alkukesän päivänä, seisoin ensimmäistä kertaa sen linnavuoren huipulla ja katselin edessäni avautuvaa maisemaa, auringonsäteiden loisteessa sinisenä kimmeltävää järveä ja tuulessa huojuvien puiden latvoja. Se oli epäilemättä uskomattominta, mitä olin koskaan päässyt näkemään ja siksi istuessani hetkeksi aloilleni hengittämään, lupasin itselleni, että minä palaisin vielä.
Marraskuun puolivälissä minä viimein palasin, kun kauniin lumisena lauantaina kiipesimme ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen Pisamalahden linnavuoren rinteitä ja portaita ylös ja kuuntelimme, kuinka tuuli kuiskaili korkeiden puiden latvoissa. Seistessäni sinä lauantaina vuoren huipulla minusta tuntui tavallaan kuin sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä, edessäni avautuva lumihuntuun verhoutunut maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, kaikessa karuudessaan tavallaan jopa vielä kauniimpi kuin sinä puolentoista vuoden takaisena auringonsäteisiin verhoutuneena päivänä. Järvi ei ollut vielä jäässä, hetkittäin satoi ihan hiljalleen lunta ja nojatessani maailman rakkaimman olkapäähän katsellessamme järvelle hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen minä olinkaan siitä, että olimme päättäneet palata linnavuorelle juuri sinä kylmänä marraskuisena päivänä, aivan valtavan onnellinen.
Pisamalahden linnavuori on yksi maamme vaikuttavimmista rautakautisista
linnavuorista ja lähes pystysuoraan 55 metrin korkeuteen veden pinnasta
kohoavalta vuorelta maisema oli sinä lumisena maarraskuun laauantaina yksinkertaisesti niin uskomaton, että se sai minut sanattomaksi hengittäessäni pakkasilmaa keuhkojeni täydeltä tuulen tarttuessa varovaisesti hiuksiini. Linnavuoren tuhatvuotinen historia tuntui jokaisessa hengenvedossani seistessämme vielä hetki ennen päivän viimeisiä valonsäteitä vuoren juurella katselemassa edessämme kohoavaa
linnavuorta ja en voinut olla miettimättä, kuinka äärettömän pieneksi minä tunsin itseni linnavuoren juurella. Pisamalahden linnavuoren jäädessä taaksemme sinä marraskuisena päivänä valonsäteiden alkaessa vähitellen vaihtua pimeyteen lupasin taas palaavani vielä, olihan se edelleen uskomattominta, mitä olen koskaan nähnyt.
Lähetä kommentti