apulanta, tuplapyssyt ja kiitollisuus

APULANTA @ HELSINGIN JÄÄHALLI 21 01 2017          

Seistessäni yli kymmenen vuotta sitten yleisömeren keskellä vieraan kaupungin verhoutuessa ympärillämme tummansiniseen samettiin en olisi osannut aavistaakaan, että vielä kymmenen vuoden päästäkin seisoisin yleisömeren keskellä odottamassa sitä yhtyettä, joka sai silloin sydämeni  jättämään lyönnin välistä. En olisi osannut aavistaakaan, että istuisin edelleen iltaisin pimeässä yhtyeen musiikin täyttäessä asuntoni nurkkia, itkisin vuolaasti eturivissä musiikin murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan tai että keräisin levyhyllyyni edelleen yhtyeen tuotantoa, kiinnittäisin keikkajulisteita valkoisille seinille tai pyytäisin nimikirjoituksia konserttisaleissa todistamieni uskomattomien keikkojen jälkeen. En olisi osannut aavistaa, että huutaisin edelleen ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa tai että vielä kaikkien näiden vuosien, kaikkien näiden keikkojen ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen tuntisin niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole määritelmää sanakirjoissa. Tavallaan en olisi edes uskonut, vaikka niin olisi väitettykin, mutta silti hukun edelleen musiikkiin värivalojen loisteeseen samalla suunnattomalla intohimolla kuin kymmenen vuotta sitten, tahtoisin huutaa iltapäivän pahimmissa ruuhkissa kuunnellessani yhtyeen musiikkia ja olisin jatkuvasti valmis myymään sieluni yhtyeen takia, kulutan tunteja katsellen keikkataltiointeja ja tavatessani Toni Wirtasen katson ylöspäin, sillä arvostan vain yksinkertaisesti niin käsittämättömän paljon.

Näiden vuosien aikana rakkauteni nimenomaista yhtyettä kohtaan on kasvanut niin suureksi ja yhtyeestä on tullut juuri niin olennainen osa elämääni, etten tavallaan enää osaisi määritellä itseäni mainitsematta yhtyettä. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole koskaan tämän kymmenen vuoden aikana onnistunut varastamaan, Apulanta on yksinkertaisesti sanottuna erottamaton osa minua ja siksi seistessäni yhtenä tammikuisena iltana toisessa rivissä odottamassa yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen Helsingin jäähallissa, sydämeni tuntui jättävän hetkittäin lyöntejä välistä ja minä olin taas sama tyttö kuin kymmenen vuotta sitten, aivan sama tyttö, kun katselin yhtyeen loputtomalta tuntuneen odottamisen jälkeen aloittavan keikkansa sanoin tee niin niinkuin eilenkin / hahmotellaan säännöt, jotka särkyy kuitenkin kyynelten tuntuessa lämpiminä silmäkulmissani. Keikan ensimmäisen kolmanneksen aikana kyyneleet ehtivät virrata poskipäilleni myös sanojen pimeys ei koskaan saavu yksin luoksesi / se kantaa sylissänsä sinun kyyneleitäsi / mä tiedän ettet tahdo kenenkään huomaavan / kuinka sinunkin veres vuotaa murtaessa suojamuurini uskomattomalla voimallaan ja sanojen naamiot on meitä varten / joilla on sellaiset arvet / joiden kertomaa ei tahdo kuuluttaa tuntuessa kylminä väreinä kalpealla ihollani aivan kuin kymmenen vuotta sittenkin, aivan kuin niinä iltoina, kun maailman paino oli liian raskas kantaa.

Keikan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kuultiin uskomattoman kaunis happusoolo, mutta sanalle uskomaton tuli oikeasti käyttöä vasta siinä vaiheessa, kun lavalle saapui kaapuihin pukeutunut huppupäinen kuoro ja niin ikään huppupäinen Toni Wirtanen. Sanat tähän päättyy paljon hyvää / paljon kaunista / jonka raajat kuolleet on / tän täytyy mennä näin / vaikka tahtoisin kieltää / koittaa säilyttää / mutta tiedän et on turhaa / armoo viivyttää ovat viimeisimmän kymmenen vuoden aikana saaneet kyyneleet virtaamaan poskipäilleni luvattoman useasti niin kyseisen taideteoksen voima ei ole vielä koskaan tuntunut yhtä suurelta, Armo oli jäähallin pimeydessä hienompi ja suurempi taideteos kuin koskaan aiemmin Toni Wirtasen tulkitessa sanoja nyt on mentävä yksin / kulkee pitää ilman varjoo / osan jäätävä taakse / jotta toinen voi loppuun löytää pelkän kuoron säestyksellä, eivätkä kyyneleet jääneet silmäkulmiini, ne virtasivat poskipäilleni vuolaammin kuin pitkään aikaan. Olin hetken aikaa yksinkertaisesti sanaton, kunnes sanat hei hei mitä kuuluu / sä kysyt ja kaikki on ok / no hyvä sun on puhuu / kun sä et tiedä miltä musta tuntuu saivat minut huutamaan ääntäni käheäksi ja yleisömeren muuttumaan niin käsittämättömäksi liekkimereksi, ettei siinä tuntunut olevan enää mitään järkeä, eikä toisaalta tarvinnut ollakaan. Ei tarvinnut, sillä seuraavaksi kuullut ..Silti onnellinen, Viivakoodit, Aggressio, Paha, paha asia sekä Terä heittivät vain jatkuvasti bensaa liekkeihin, yleisömeri tuntui olevan enemmän kuin koskaan elossa ja niin tunsin kieltämättä minäkin.

Käsittääkseni en ole vielä koskaan kirjoittanut ensimmäistäkään negatiivista sanaa Apulannasta, mutta siinä vaiheessa, kun yksi vuosien takaisista suosikeistani, Amerika, alkoi täyttää jäähallia ja lavan täytti ryhmä twerkkaajia mietin, olenkohan vain sanaton vai äärettömän surullinen. Siinä hetkessä toivoin, ettei sellaista tulla enää koskaan näkemään yhtyeen keikoilla, sillä se oli yksinkertaisesti jotain sellaista, joka oli siihen hetkeen asti liittynyt itselläni henkilökohtaisesti kaikkeen sellaiseen, mitä vihaan. Toisaalta samallahan se oli jotain sellaista, mitä en varmaan koskaan olisi osannut odottaa, kuten en olisi osannut odottaa Seppo Rätyä roomalaisissa vaunuissaankaan, enkä edes sitä, kuinka siitä alkanut keikan viimeinen kolmannes oli aivan uskomattoman suurta tunnetta sanojen sun kohdalla polku haarautuu / ja elämänlangat solmuun kietoutuu / sen verkkoon sotkeutuu / on sydämen lunnaat hinnoissaan / ja jokainen maksaa niitä vuorollaan / minä sun kohdalla tuntuessa nostalgisilta kahden vuoden takaisen spektaakkelin ansiosta ja puolestaan sanat kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa pistolta rintalastan alla, vuosien takaisilta kipeiltä muistoilta, joihin harvoin tahtoo palata.

Viimeiseinä biisinä ennen encorea kuultu Pahempi toistaan on yksi niistä biiseistä, jotka saivat minut silloin kymmenen vuotta sitten yleisömeren keskellä rakastumaan kyseiseen yhtyeeseen, mutta se oli sitä myös jäähallissa, kun siirryin yleisömeren keskelle nostamaan käteni ilmaan pelkästä suunnattomasta rakkaudesta ja ylpeydestä. Pelkästä suunnattomasta rakkaudesta, mietin yhtyeen noustessa vielä encoren ajaksi värivaloihin ja sanojen meistä jokainen on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä, että ymmärtää / ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois / ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa saadessa kyyneleet jälleen virtaamaan poskipäilleni, kyynelten seasta minä hymyilin kaikelle sille käsittämättömälle onnellisuudelle, sille loputtomalle kiitollisuudelle ja sille, kuinka sanat piiskaa hei beibi anna mulle / piiskaa hei beibi anna mulle / piiskaa hei beibi teethän mulle niin saivat huutamaan ääneni vielä pahemmin käheäksi ja tanssimaan kuin kuolisin huomenna, tanssimaan kuin en olisi koskaan ennen, vaikka jalkani olivat siinä vaiheessa jo äärettömän kipeät. Toisaalta siinä vaiheessa kipeät jalat tai järjetön nälkä eivät haitanneet mitään, nimittäin sen rinnalla, kuinka sanoinkuvaamattoman onnelliseksi viimeisimmät tunnit, musiikki ja maailman rakkain yhtye olivat minut saaneet, mikään ei tuntunut yksinkertaisesti enää yhtään miltään.

Mikään ei ollut yhtä suurta.                

 

ei tunnu missään olen matkalla taas

Yhtenä tammikuisena aamuna katselen auringon nousevan vähitellen ikkunalasin takana, syön aamiaiseksi vaniljarahkaa ja päätän, että haluan jakaa seuraavan vuorokauden kanssanne, vaikka en ole koskaan ennen osannut sellaista tehdäkään. Minä päätän, että tahdon kertoa aivan rehellisesti siitä, miltä tuntuu matkustaa raitiovaunujen kolinaan ja takaisin yhden vuorokauden aikana, kävellä niillä auringonlaskun harmoniaan verhoutuneilla kaduilla ja hymyillä vastaantulijoille liikennevaloissa, pysähtyä aivan hetkeksi kuuntelemaan katusoittajaa, jota pysähtyi kuuntelemaan myös vuosia aiemminkin, silloin, kun merituuli tarttui vaaleisiin hiuksiin ja kyyneleet tarttuivat silmäkulmaan pelkästä liikutuksesta, sanoinkuvaamattomasta onnellisuudesta.

Kello 09:42 katselen maailman rakkaimman ihmisen jatkavan uniaan selkäni takana ja peitin meikillä varjoja silmieni alla, laitoin ripsiväriä näyttääkseni enemmän itseltäni ja rajasin vihreät silmäni ensimmäistä kertaa viikkoihin mustalla. Pukeuduin vanhaan keikkamekkooni, siihen mustaan, jonka selässä on pitsiä, pakkasin laukkuuni vanhan hupparini pitääkseni itseni seuraavana yönä lämpimänä ja astuessani ovesta ulos päätin luottaa siihen, että muistin laittaa myös keikkalipun laukkuuni, suutelin hyvästiksi ja lupasin pitää hauskaa.

Kello 11:25 minä istun bussissa ikkunapaikalla, katselen kaupunkia likaisen ikkunalasin takana ja unohdun miettimään, kuinka tavallaan rakastan lähtemistä, maiseman vaihtumista ja sitä, kuinka mieli tuntuu kevyeltä kaupungin vaihtuessa seuraavaan, vieraiden kaupunkien ja vieraiden kadunkulmien muuttuessa vähitellen muistikuviksi jostain menneisyydestä. Rakastan kaikkea sitä, mietin maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana ja tunnen, kuinka jalkani alkavat vähitellen puutua, yritän vähän suoristaa niitä siinä olemattoman kokoisessa tilassa, mutta sekään ei tunnu enää auttavan, luovutan ja lohduttaudun ajatuksella, että tunnin päästä ollaan siellä, missä ihmiset juoksevat rautatieasemalla ehtiäkseen seuraavaan junaan tai metroon. Syön päivälliseksi kolmioleivän ja naurahdan itsekseni, kuinka se ei todellakaan riitä mihinkään ja kohta on taas nälkä.

Helsinki pukeutuu auringonlaskun harmoniaan kello 16:15 kävellessäni rakkaita kadunkulmia niin ääretöntä onnellisuutta rintalastani alla, että luulen pakahtuvani siihen tunteeseen. Tuntuu kuin olisin palannut kotiin, hymyilen itsekseni seistessäni liikennevaloissa ja äärettömässä onnellisuudessani ostan itselleni maailman suloisimman hameen ja raidallisen paidan, vaikka olin aiemmin sopinut itseni kanssa, etten tarvitsisi mitään uutta. Hymyilen iltapäivän pahimmassa ruuhkassa, kuuntelen raitiovaunun kolisevan ohitse ja katselen sitten auringonlaskun vaihtuvan vähitellen tummansiniseen, kaupunki ympärilläni tuntuu turvalliselta.

Kello 16:47 pysähdyn kuuntelemaan katusoittajaa, jota pysähdyin vuosia sitten kuuntelemaan poikkeuksetta aina sattuessani oikeaan aikaan Aleksanterinkadulle, pysähdyn ja kahden vuoden takaiset muistot palaavat mieleeni filminauhan kaltaisesti, muistot tammikuisilta iltapäiviltä, kun kirjoitin päiväkirjaani niiden päivien tuntuvan erityisen merkitseviltä, sellaisilta, ettei niistä haluaisi koskaan unohtaa hetkeäkään, sekuntiakaan, ei ensimmäistäkään auringonnousua tai sadepisaroita kasvoilla. Merkitseviltä, sillä se oli viimeinen tammikuu siinä kaupungissa ja tuntui kuin jokin jakso elämässäni olisi ollut päättymässä, hymyilin itsekseni lähtiessäni jatkamaan matkaani tietäen, että huolimatta siitä, että jokin jakso elämästäni päättyi sinä keväänä, elämässäni on myöhemmin tapahtunut jotain sellaista, mistä en olisi koskaan uskaltanut haaveillakaan.

Vasta kävellessäni rautatieasemalla alan tuntemaan ahdistusta rintalastani alla, vastaantulijoiden juostessa ehtiäkseen seuraavaan junaan hidastan vauhtiani ja mietin, kuinka ihmeessä olen aikoinaan voinut nauttia siitä loputtomasta kiireestä, iltapäivän pahimmasta ruuhkasta ja liukuportaissa juoksemisesta. Ehkä siihen täällä asuessaan lopulta tottuu, mietin kävellessäni tutuilla kadunkulmilla Helsingin pukeutuessa ympärilläni tummansiniseen samettiin ja kello 17:41 seison jäähallin edessä nauramassa itsekseni, kuinka silloin vuosia sitten olisin tullut vähintään kahta tuntia aiemmin jonottamaan, nyt on vain käsittämätön nälkä ja kipeät jalat.

Ostettuani maailman hienoimman bändipaidan ja ennakkoon sen tallenteen tulevasta keikasta seison toisessa rivissä odottamassa keikkaa, tahtomattani kuulen vieressä seisovan tytön valittavan poikaystävälleen lähes kaikesta mahdollisesta, vääristä mielipiteistä, vääristä sanoista ja siitä, kuinka heidän kaverinsa on myöhässä. Mietin, kuinka tekisi mieli valittaa uskomattoman kipeistä jaloista ja jäätävästä nälästä, mutta unohdun sitten miettimään, kuinka melko tarkalleen kaksi vuotta sitten seisoin Barona areenalla matomontussa odottamassa samaisen yhtyeen spektaakkelia ja kuinka kyyneleet virtasivat poskipäilleni samantien, kun tämä yhtye asteli lavalle flanellipaidoissaan, unohdun miettimään kummallisia lavasteita ja pakahduttavaa tunnetta rintalastani alla, unohdun miettimään, kunnes kello 20:01 kyyneleet tuntuvat jälleen kiteinä silmäkulmissani, mutta siitä aion kertoa myöhemmin, sillä se tarina on liian merkittävä kerrottavaksi kaiken tämän kanssa.

Kolme tuntia kestäneen keikan, jonottamisen ja narikasta selviämisen jälkeen kävelen kahdessakymmenessä minuutissa rautatieasemalle, nopeammin kuin koskaan aiemmin uskomattoman kiireen takia ja ostettuani itselleni vesipullon tulevaa matkaa varten seison liikennevaloissa, hengitän vielä hetken hullua rakkauttani Helsinkiä kohtaan ja kävelen sitten kaukoliikenteen terminaaliin, missä pääsen jonottamaan vielä hetkeksi ja ymmärrän viimein, kuinka äärimmäisen kipeät jalkani todella ovatkaan, tuntuu kuin ne eivät jaksaisi kantaa minua enää hetkeäkään. Selkäni tahtoisi sanoa yhteistyösopimuksensa irti samalla hetkellä ja minä tahtoisin vain istua hetken, olla hetken olematta olemassa ja sulkea silmäni, sillä olotila alkaa olla sietämätön.

Minuuttia ennen puoltayötä minä nojaan Onnibussin ikkunaan ja nukahdan hetkeksi vain herätäkseni siihen, että silmissäni sumenee ja tuntuu kuin voisin pyörtyä millä hetkellä tahansa, on niin järkyttävän huono olo väsymyksen ja nälän takia, että hetken aikaa pelkään kuolevani siihen paikkaan. Onnibussin huonoihin puoliin kuuluu ehdottomasti naurettavan pieni jalkatila ja huokaisen helpotuksesta, kun vieressäni istuva mies pääsee Lahdessa vaihtamaan paikkaansa ja minä saan hetkeksi suoristettua puutuneet jalkani, nukahdan uudestaan ja herätessäni katselen maiseman alkavan näyttämään vähitellen tutulta, luojan kiitos.

Kello 03:26 seison matkakeskuksella aivan järjettömän onnellisena siitä, että pääsen vihdoin syömään ja nukkumaan kunnolla. Kerron äärettömästä onnellisuudesta ja hetkellisestä pelosta, syön onnellisempana kuin koskaan ja nukahdan sitten maailman rakkaimman viereen luvaten vielä viimeisenä ajatuksena itselleni, etten ihan hetkeen lähde tekemään samanlaista reissua uudelleen, vaikka ennen rakastin matkustamista ja keikkoja enemmän kuin mitään, minusta on ilmeisesti tullut liian vanha sellaiseen tai sitten vain aivan liian heikko.

En ihan hetkeen lähde, mutta olihan tämä nyt hieno päivä.         

harmonia harhaista kuvitelmaa

Kahdeksan jälkeen aamulla sanat "mun käsissäni rauhaa et ikinä saa / on harmonia harhaista kuvitelmaa / kun sä et pyydä paljoo vaan mahdotonta / ja se on mulle liikaa" kuulostivat niin uskomattoman vahvoilta, että olisin halunnut huutaa siitä määrittelemättömästä tunnemassasta ja kirjoittaa siitä kaikesta, keskeneräisin lausein ja väärässä sanajärjestyksessä, jättämättä mitään pois. Hymyilin tyhmästi odottaessani bussia kylmän tuuliaisen tarttuessa olkapäähäni, katselin lyijykynällä väritettyä maisemaa likaisen ikkunalasin takana niiden sanojen kaikuessa edelleen korvissani ja seistessäni myöhemmin liikennevaloissa en osannut enää lopettaa hymyilemistä muistaessani, että ylihuomenna matkustan sinne, missä raitiovaunut kolisevat minun ohitseni ja vastaantulijat juoksevat rautatieasemalla iltapäivän pahimmassa ruuhkassa ehtiäkseen seuraavaan metroon, matkustan nähdäkseni elämäni tärkeimmän yhtyeen ja huudan ääneni käheäksi, itken enemmän kuin saisi.

Apulanta on enemmän kuin voisin koskaan sanoin kuvailla, enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää, hymyilin vielä itsekseni kävellessäni taidetyöpajan ovesta sisään ja ottaessani sitten kenkiä jalasta, hymyilin istuessani myöhemmin autossa ja kävellessäni vieraassa rappukäytävässä. Hymyilin auringonsäteille ikkunan takana, varovaiselle onnellisuudelleni rintalastani alla ja suhteellisen epäselville kuvaussuunnitelmille, jotka myöhemmin vaihtuivat nauramiseen, jolle ei tuntunut löytyvän enää loppua kohtausten päättyessä hetkittäin näyttelijöiden hallitsemattomaan nauruun ja behind the scenes -videoiden ollessa jatkuvasti oudompia, eikä nauraminen loppunut silloinkaan, kun istutiin myöhemmin taas autossa auringonsäteiden häikäistessä silmiä.

En ole kirjoittanut taidetyöpajasta oikeastaan mitään, mutta sen verran aion nyt kirjoittaa, että näiden viiden kuukauden aikana olen hetkittäin rakastanut kuvaamista enemmän kuin koskaan, mutta hetkittäin olen myös vihannut sitä enemmän kuin mitään, olen kadottanut inspiraationi useammin kuin olisin koskaan uskonut, mutta myös löytänyt sen uudelleen. Tällä hetkellä tuntuu taas, että nautin uskomattoman paljon siitä, että saan katsella maailmaa linssin lävitse ja vielä enemmän nautin siitä turvallisesta tunteesta, kun voin kirjoittaa epätäydellisiä lauseita, vaikka ne olisivatkin välillä keskeneräisiä tai väärässä sanajärjestyksessä, nautin siitä, ettei tyhjän tekstikentän katsominen enää ahdista niin suunnattomasti. Ettei jokaisen lauseen tarvitsekaan olla niin harkittu, hymähdän itsekseni istuessani myöhään illalla pienessä yksiössäni kirjoittamassa yksittäisiä sanoja lyijykynällä valkoiselle paperille, sytyttäessäni kynttilöitä valaistakseni nämä neliömetrit harmonialla ja keittäessäni teetä rauhoittuakseni, ettei kaiken enää tarvitse olla niin harkittua, ettei tarvitse olla täydellistä.

Ettei minun tarvitse olla täydellinen, mietin vielä kirjoittaessani tätä tekstiä ja laulan mukana sanoja "valot pimeyksien reunoilla / ovat toisinaan himmeitä ja harvassa / sullon sisälläs valtameren kokoinen voima / jonka sä voit oppaaksesi valjastaa" niin uskomattoman onnellisena, että tuntuu äärimmäisen epätodelliselta, tuntuu kuin olisin löytänyt puolentoista vuoden takaisen itseni, sen saman vaaleahiuksisen tytön, joka käveli aamupäivän auringonsäteissä valokuvaamassa maailman suunnatonta kauneutta ja istui iltaisin kirjoittamassa rakkauskirjeitä tuntemattomille kadunkulmille, raitiovaunujen armottomalle kolinalle ja auringonsäteiden piirtämille varjoille pienen soluhuoneeni valkoisilla seinillä, tuntuu kuin olisin löytänyt taas vihdoin kotiin, hymyilen musiikin tuntuessa rintalastan alla lähes samalta kuin puolitoista vuotta sitten, hengityksen ollessa rauhallisempaa kuin aikoihin ja rakkauden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, tänään oli hyvä päivä.

nää päivät on kuin roskii tuulessa

Olisin halunnut, että tämä vuosi olisi alkanut kauniimmin, että auringonsäteet olisivat murtautuneet aamuisin verhojen lävitse ja maisema olisi pukeutunut auringonlaskujen aikaan vaaleanpunaiseen, että olisin osannut kirjoittaa onnellisuudesta ja hymyillä enemmän. On ollut kauniita hetkiä pienessä yksiössä, rauhallisuutta elokuvateatterin hämärässä ja äärettömään onnellisuuteen nukahtamista kylminä talviöinä, mutta tänään oli kuitenkin vuoden ensimmäinen päivä, kun hengitin onnellisuutta aivan jokaisella hengenvedollani. Hengitin onnellisuutta herätessäni ennen auringonnousua, vieraalta tuntunut maisema ikkunalasin takana oli kaikessa harmaudessaan rauhoittava ja laminaattilattia jalkojeni alla turvallisen kylmä, musiikki äärettömän kaunista.

Tanssin villasukat jalassa ympäri pientä asuntoani musiikin keinuttaessa mukanaan harmoniassa ja sanoissa nää päivät on kuin / roskii tuulessa / me herätään ja / lennetään mukana / kuljetaan samat kadut / kuin viime yön unessa / ne johtaa samaan paikkaan naapurin ovikellon soidessa toista kertaa saman aamupäivän aikana, istuin petaamattomassa sängyssä juomassa vaniljateetä ja viritin akustisen kitarani kuulostamaan kauniilta. Niin minä soitin ensimmäistä kertaa tänä vuonna kitaraa ja otin vuoden ensimmäiset valokuvat rakkaimmalla kamerallani, rakastin ensimmäistä kertaa tänä vuonna musiikkia niin äärettömästi, ettei siihen riittäisi sanat ja kirjoitin lauseita, jotka eivät jääneet keskeneräisiksi, kertoivat aivan ensimmäistä kertaa tänä vuonna onnellisuudesta, suunnattomasta rakkaudesta. Katselin vielä pimeyteen verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana, hymyilin itsekseni ja kuuntelin vielä sanoja "näin tänään tyhjän kuumailmapallon taivaalla / saako silloin toivoo? / tuoko se onnea?" Uskoin vahvasti, että silloin voi toivoa ja siksi suosittelen kuuntelemaan Pariisin Kevään uuden biisin, odottamaan parin viikon päästä julkaistavaa albumia rakkaudella.

suljen tunteita lasipurkkeihin

On niin paljon asioita, joista tahtoisin kirjoittaa jättämättä lauseitani keskeneräisiksi, asioita, joista en ole uskaltanut kirjoittaa edes päiväkirjaani, asioita, jotka jättivät jälkeensä kohonneen verenpaineen, ahdistuksen rintalastan alle ja pohjattoman tyhjyyden jokaiseen hengenvetoon. Asioista, jotka ovat johtaneet siihen, että minä olen huomaamattani muuttunut itselleni vieraaksi, katsellut itseäni vierain silmin kävellessäni tyhjillä kaduilla pikkukaupungin pimeydessä ja pysähtyessäni ennen suojatietä, en siksi, että pelkäisin jääväni auton alle vaan siksi, että niin kuuluu tehdä, katsellut itseäni vierain silmien tuijottaessani tyhjyyteen osaamatta sanoa sanaakaan ja kuunnellut, kuinka tämän vieraan kaupungin liikenne kohisee ympärilläni.

Minusta on tullut kosketusarka, vihainen ja määrittelemättömän rikkinäinen, pelkkä tyhjä katse naulittuna harmaaseen maisemaan, kylmät kädet sinun lämpimällä ihollasi ja kun sinä sitten sanot näkeväsi silmissäni surullisuutta, valehtelen vain ollakseni itkemättä ja yöllä herään painajaiseen, juon lasillisen vettä ja raotan verhoa nähdäkseni junien seisovan edelleen aloillaan pimeyden keskellä aivan kuten minäkin, kiedon käteni ympärillesi tunteakseni olevani turvassa ja aamulla ahdistun harjatessani hiuksia vessan keltaisessa valossa. Laitan ripsiväriä näyttääkseni pirteämmältä, valokynä ei korjaa varjoja silmieni alla ja pyyhin kyyneleitä liikennevaloissa juuri ennen auringonnousua, verhoudun harmaaseen maisemaan kuin olisin aina kuulunut.

Yksin pukeudun kuluneisiin vaatteisiin, harjaan hiukseni kunnolla ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, ne ovat alkaneet vähitellen rastoittua ja varjot silmieni alla muistuttaa maisemaa ikkunalasin takana, suljen tunteita lasipurkkeihin ja kuuntelen, kuinka yläkerrassa huudetaan vuorokauden vaihteen jälkeen niin kovaa, että pelkään nukahtaa kylmiin lakanoihin. Avaan sälekaihtimet herätessäni aamuyön ensimmäisinä tunteina, ikkunalasin takana maisema uinuu rauhallisuudessa ja minun sisälläni käydään sotaa, tahtoisin heittää kaiken pois ja kadota sanomatta sanaakaan, aamulla herään tyhjyyteen ja harmauteen, peilissä edelleen aivan vieraat kasvot ja tahtoisin kirjoittaa kaikesta siitä, mutta en uskalla, ne sanat olisivat lopulta liian painavia.

tässä on jonkun ohikiitävä onni joltakin kesäkuulta

"Mutta mitä sitten on täydellinen paljaus? Eikö jokainen kokemus ja eletty hetki, koettu tunne ole kerros, vaatteen kaltainen vaate jonka pukee ylleen, ja jos pyrkii riisuutumaan paljaaksi, jäljelle jää vain kasa kuoreksi muuttuneita hetkiä jotka joku voi poimia käteensä: kas, tässä on jonkun ohikiitävä onni joltakin kesäkuulta, ja tässä saman ihmisen itseinho, tässä hailakanvioletti kaipuu, tässä riittämättömyys, ja miten huoliteltu syvänsininen surupuku, tietääkö tämä ihminen itsekään miksi pukeutuu siihen päivästä toiseen? Lopulta, riisuuduttuaan, ihminen on paljas, mutta paljaus on pelkkää vettä ja verta, pelkkä perna ja maksa, jonkin verran ihonalaista rasvaa. Se paljaudesta, Aurelia ajattelee."

(Riikka Pulkkinen - Paras mahdollinen maailma, 2016)                     

Yhtenä aamuna pikkukaupungin rauhallisuudessa heräsin pimeässä huoneessa, kuuntelin koiran kävelevän sänkyni viereen ja hymyilin itsekseni, kun samainen karvakuono hetkeä myöhemmin hyppäsi viereeni nukkumaan, suljin silmäni vielä hetkeksi ja näin unta, jossa istuin kerrostalon katolla kesäpäivän tuntuessa jokaisessa hengenvedossa, join halpaa viiniä suoraan pullosta ja nauroin tuulenhenkäysten viedessä hattuni. Tuntui kuin olisin elänyt sen hetken aiemmin, mietin herätessäni lopulta koiran nuolaistessa kasvojani ja kuuntelin parkettilattian narahtavan hetkittäin paljaiden jalkojeni alla kävellessäni keittiöön, auringonsäteet murtautuivat varovaisesti pilviverhon lävitse ja pöydällä oli paperi, jossa käskettiin pitämään koirat sisällä. Katselin auringonsäteiden vähitellen katoavan takaisin pilviverhon taakse, keitin itselleni vaniljateetä ja istuin sitten villasukat jalassa olohuoneessa lukemassa kirjaa, jonka olisin halunnut lukea jo kuukausia sitten.

"Hänen mielenrauha-ajatuksensa on aina ollut iho. Iho on niin hauras, että oikeastaan, kun alkaa ajatella, mitään minuutta ei ole." minä luen ja totean itsekseni, ettei Riikka Pulkkinen todellakaan ole turhaan yksi suosikkikirjailijoistanim nimittäin siinä, missä Paras mahdollinen maailma on sykähdyttävä, mahtipontinen ja ehdottomasti ajankohtainen, se on samanaikaisesti myös kirja, joka sai minut sinä aamuna pysähtymään aloilleni, lukemaan täydellisessä hiljaisuudessa minuuttien muuttuessa tunneiksi ja itkemään niin, että minun oli pyyhittävä kyyneleitäni nähdäkseni lukea eteenpäin. "Muistan että radiossa soitettiin Lambadaa ja minä vihasin sitä. Halusin elämälleni toisenlaisen ääniraidan ja aloin kuunnella Rauli Badding Somerjokea ja muutamia muita" ja samainen kirja sai minut hymähtämään itsekseni, keittämään vielä lisää vaniljateetä ja jatkamaan lukemista niin kauan, etten enää voinut lukea päivänvalossa, laskihan aurinko joulukuun lopussa jo ennen kolmea. "Oli osattava tehdä oikein, emmekä me osanneet" ehdin vielä lukea ja laittaessani kirjan lopulta mustaan kangaskassiini mietin, mikä oikeastaan on oikein ja mitä minun oikeastaan pitäisi tehdä, mitä minun oikeastaan pitäisi kirjoittaa tai mitä minun pitäisi seuraavaksi sanoa, en tiennyt, mutta sen minä tiesin, etten enää tahdo olla hiljaa, tahdon kirjoittaa valehtelematta ja sanoa suoraan, rakastaa ja vihata, mutta suoraan sydämestä. Sanoa suoraan sydämestä, että lukekaa tämä kirja ja muistakaa antakaa sille aikaa.