19. tammikuuta 2017

harmonia harhaista kuvitelmaa

IMG_7407

Kahdeksan jälkeen aamulla sanat "mun käsissäni rauhaa et ikinä saa / on harmonia harhaista kuvitelmaa / kun sä et pyydä paljoo vaan mahdotonta / ja se on mulle liikaa" kuulostivat niin uskomattoman vahvoilta, että olisin halunnut huutaa siitä määrittelemättömästä tunnemassasta ja kirjoittaa siitä kaikesta, keskeneräisin lausein ja väärässä sanajärjestyksessä, jättämättä mitään pois. Hymyilin tyhmästi odottaessani bussia kylmän tuuliaisen tarttuessa olkapäähäni, katselin lyijykynällä väritettyä maisemaa likaisen ikkunalasin takana niiden sanojen kaikuessa edelleen korvissani ja seistessäni myöhemmin liikennevaloissa en osannut enää lopettaa hymyilemistä muistaessani, että ylihuomenna matkustan sinne, missä raitiovaunut kolisevat minun ohitseni ja vastaantulijat juoksevat rautatieasemalla iltapäivän pahimmassa ruuhkassa ehtiäkseen seuraavaan metroon, matkustan nähdäkseni elämäni tärkeimmän yhtyeen ja huudan ääneni käheäksi, itken enemmän kuin saisi.

Apulanta on enemmän kuin voisin koskaan sanoin kuvailla, enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää, hymyilin vielä itsekseni kävellessäni taidetyöpajan ovesta sisään ja ottaessani sitten kenkiä jalasta, hymyilin istuessani myöhemmin autossa ja kävellessäni vieraassa rappukäytävässä. Hymyilin auringonsäteille ikkunan takana, varovaiselle onnellisuudelleni rintalastani alla ja suhteellisen epäselville kuvaussuunnitelmille, jotka myöhemmin vaihtuivat nauramiseen, jolle ei tuntunut löytyvän enää loppua kohtausten päättyessä hetkittäin näyttelijöiden hallitsemattomaan nauruun ja behind the scenes -videoiden ollessa jatkuvasti oudompia, eikä nauraminen loppunut silloinkaan, kun istutiin myöhemmin taas autossa auringonsäteiden häikäistessä silmiä.

IMG_7388

En ole kirjoittanut taidetyöpajasta oikeastaan mitään, mutta sen verran aion nyt kirjoittaa, että näiden viiden kuukauden aikana olen hetkittäin rakastanut kuvaamista enemmän kuin koskaan, mutta hetkittäin olen myös vihannut sitä enemmän kuin mitään, olen kadottanut inspiraationi useammin kuin olisin koskaan uskonut, mutta myös löytänyt sen uudelleen. Tällä hetkellä tuntuu taas, että nautin uskomattoman paljon siitä, että saan katsella maailmaa linssin lävitse ja vielä enemmän nautin siitä turvallisesta tunteesta, kun voin kirjoittaa epätäydellisiä lauseita, vaikka ne olisivatkin välillä keskeneräisiä tai väärässä sanajärjestyksessä, nautin siitä, ettei tyhjän tekstikentän katsominen enää ahdista niin suunnattomasti. Ettei jokaisen lauseen tarvitsekaan olla niin harkittu, hymähdän itsekseni istuessani myöhään illalla pienessä yksiössäni kirjoittamassa yksittäisiä sanoja lyijykynällä valkoiselle paperille, sytyttäessäni kynttilöitä valaistakseni nämä neliömetrit harmonialla ja keittäessäni teetä rauhoittuakseni, ettei kaiken enää tarvitse olla niin harkittua, ettei tarvitse olla täydellistä.

Ettei minun tarvitse olla täydellinen, mietin vielä kirjoittaessani tätä tekstiä ja laulan mukana sanoja "valot pimeyksien reunoilla / ovat toisinaan himmeitä ja harvassa / sullon sisälläs valtameren kokoinen voima / jonka sä voit oppaaksesi valjastaa" niin uskomattoman onnellisena, että tuntuu äärimmäisen epätodelliselta, tuntuu kuin olisin löytänyt puolentoista vuoden takaisen itseni, sen saman vaaleahiuksisen tytön, joka käveli aamupäivän auringonsäteissä valokuvaamassa maailman suunnatonta kauneutta ja istui iltaisin kirjoittamassa rakkauskirjeitä tuntemattomille kadunkulmille, raitiovaunujen armottomalle kolinalle ja auringonsäteiden piirtämille varjoille pienen soluhuoneeni valkoisilla seinillä, tuntuu kuin olisin löytänyt taas vihdoin kotiin, hymyilen musiikin tuntuessa rintalastan alla lähes samalta kuin puolitoista vuotta sitten, hengityksen ollessa rauhallisempaa kuin aikoihin ja rakkauden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, tänään oli hyvä päivä.

IMG_7408

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.