30. kesäkuuta 2016

so let's all sing along a little goddamn louder to a happy song

provinssi 158provinssi 150

Kun tämä merkintä ilmestyy blogiini, istun todennäköisesti Seinäjoella juomassa halpaa viiniä. Tilanne on nimittäin sellainen, että huomenna matkustan ensimmäistä kertaa elämässäni Seinäjoelle hukkumaan suunnattomaan onnellisuuteen Provinsissa, huutamaan ääneni käheäksi loputtomasta rakkaudestani ja hymyilemään typerästi kaiken täydellisyydelle, nimittäin tilanne on myös se, että olen kaivannut festareita varmaan enemmän kuin mitään. Seuraavien päivien aikana aion hukkua onnellisuuteen esimerkiksi Damien Ricen, Bring Me The Horizonin, Biffy Clyron, Disco Ensemblen, Nightwishin ja Iisan keikoilla, seuraavien päivien aikana aion huutaa sydämeni pohjasta ja tanssia jalkani kipeiksi, rakastaa enemmän kuin kukaan voisi koskaan kuvitellakaan ja hymyillä typerästi niin, ettei kukaan oikeastaan pysty enää ymmärtämään.

Olkaa tekin onnellisia, olette enemmän kuin ansainneet sen.            

provinssi 166

29. kesäkuuta 2016

cut me open and tell me what's inside

Minä rakastan musiikkia sinfonisesta metallista indierockiin ja klassisesta musiikista progeen, rakastan enemmän kuin niitä viimeisiä auringonsäteitä ennen tummansinistä pimeyttä ja enemmän kuin hiljaisuutta ennen myrskyä, minä rakastan yksinkertaisesti niin suunnattomasti, ettei sitä tunnetta riittäisi kuvailemaan edes yksikään keskeneräinen lauseeni. Viimeisimmän kahdentoista vuoden aikana olen ehtinyt näkemään uskomattoman määrän hetkiä värivalojen loisteessa musiikin hakatessa tajuntaani ja huutanut luvattoman useasti ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta silti kaiken kokemani jälkeen olen aina vain halunnut jatkuvasti kuulla lisää: tavallaan olen kuvitellut, että musiikin suhteen en koskaan voisi saada tarpeekseni, mutta jostain tuntemattomasta syystä viime kesän loppupuolella minä olin saanut tarpeekseni.

Istuessani yhtenä iltana pienessä savonlinnalaisessa yksiössäni, jonka seinät kertoivat rakkaita tarinoita värivalojen loisteesta valokuvin ja settilistoin, musiikki tuntui jostain syystä ainoastaan enää järjettömänä ahdistuksena rintalastani alla, minä en tavallaan enää pystynyt kuuntelemaan. Siitä illasta eteenpäin minä, joka olin muutaman viimeisimmän vuoden aikana kuunnellut keskimäärin lähemmäs seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa musiikkia, vietin kokonaisia viikkoja kuuntelematta sekuntiakaan musiikkia ja mietin iltaisin, miten olin siihen pisteeseen ylipäätään päätynyt. Olipa syy mikä tahansa, musiikki oksetti minua kuitenkin aina syyskuun puoleenväliin asti ja nimenomaan siksi tahdon nyt kirjoittaa albumista, joka tavallaan pelasti rakkauteni musiikkia kohtaan ja sai kuuntelemaan taas kyyneleet silmäkulmissa.
 thatss

BRING ME THE HORIZON - THAT'S THE SPIRIT (2015)

Siinä, missä minä olen muuttunut kymmenen vuoden aikana suunnattomasti, Bring Me The Horizon on muuttunut vähintään yhtä suunnattomasti ja siinä samassa on muuttunut myös suhtautumiseni kyseiseen yhtyeeseen. Kahden ensimmäisen albumin jälkeen menetin mielenkiintoni yhtyettä kohtaan tavallaan kokonaan ainoastaan siksi, että muutuin itse mustahiukisesta melankoliaan hukkuvasta teinistä kauniita lauseita kirjoittavaksi runotytöksi, mutta mielenkiintoni palasi yhtyeen neljännen albumin kohdalla kolme vuotta sitten, nimenomaan juuri sen albumin kohdalla, jota en olisi kai koskaan osannut odottaa kuulevani yhtyeeltä. Vuonna 2013 ilmestynyt Sempiternal oli yksinkertaisesti niin uskomattoman hieno albumi, että odotukseni viime syksynä ilmestynyttä viidettä albumia kohtaan olivat juuri niin käsittämättömän korkealla, että ennakkotilasin kyseisen albumin hetkeäkään miettimättä. Enkä todellakaan tilannut turhaan, nimittäin en koskaan tule unohtamaan, miltä tuntui kuulla ensimmäistä kertaa sanat so come rain on my parade / 'cause i wanna feel it / come shove me over the edge / 'cause my head is in overdrive / i'm sorry, but it's too late / and it's not worth saving avausraidan vetäessä kuuntelijaansa turpaan raivokkaassa kertosäkeessä.

Doomed on yksinkertaisesti uskomattoman hieno avausraita, eikä toinen biisi sanoin so let's all sing along / a little god damn louder / to a happy song / and pretend it's all ok jää yhtään edeltäjänsä varjoon. Yksi tämän albumin ehdottomasti hienoimmista biiseistä on kuitenkin Throne, joka sanoin remember the moment you left me alone and / broke every promise you ever made lävistää kuuntelijansa armottomasti jättäen keuhkoihin reikiä, hetkittäin tuntuu vaikealta hengittää biisin kasvaessa uskomattoman voimakkaaksi. Albumin puolivälissä on kuitenkin hetken helpompi hengittää sanojen come sink into me and let me breathe you in / i'll be your gravity, you be my oxygen / so dig two graves cause when you die / i swear i'll be leaving by your side tuntuessa kylminä väreinä kovin kalpealla ihollani, Follow You on itselleni henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista biiseistä koskaan ja istuessani silloin viime syyskuussa mummolan yläkerrassa maiseman pukeutuessa pimeyteen ikkunalasin takana en vain pystynyt lopettamaan kuuntelemista, kuiskasin äänettä sanoja cause i'm telling you, you're all i need / i promise you you're all i see lattian naristessa vaimeasti paljaiden jalkojeni alla kävellessäni sammuttamaan valot huoneen toisesta päädystä.

Albumin puolenvälinkään jälkeen pettymyksiä ei yksinkertaisesti löydy ja esimerkiksi seitsemäs biisi iski syyskuussa melankoliaan hukkuneeseen tyttöön kuin salamana kirkkana taivaalta sanojen i need a cure for me cause a square doesn't fit the circle / give me a remedy cause my head wasn't wired for this world, hetkittäin musiikki tuntui samalta kuin kuusi vuotta aiemmin. Tuntui kuin en enää olisikaan yksin kaiken melankoliani kanssa ja on myönnettävä, että ehkä nimenomaan siksi tämä albumi pelasti sekä rakkauteni musiikkia kohtaan että rakkauteni elämää kohtaan, tämä albumi sai maailman näyttämään syyskuun pimeydessä tavallaan kauniimmalta kuin aikoihin. Tämä albumi oli silloin syyskuussa nimenomaan juuri se, mitä tarvitsin ja se on sitä kieltämättä hetkittäin edelleen, nimittäin esimerkiksi sanat what doesn't destroy you, leaves you broken instead / got a hole in my soul growing deeper and deeper tuntuvat joinakin päivinä olevan juuri ne, mitkä saavat olon tuntumaan vähän kevyemmältä. Ehkä kyse on edelleenkin siitä samasta tunteesta kuin ollessani mustahiuksinen melankoliaan hukkuva tyttö, siitä, että kivenlohkareet sydämessä murtuvat hetkeksi musiikin huutaessa armottomasti juuri niitä asioita, jotka saivat sydämen muuttumaan vähitellen kiveksi, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minun on edelleen saatava angstata kuuden vuoden takaisen itseni tavoin melankoliaa huutavan musiikin täyttäessä huoneeni nurkkia. Eikä siinäkään ole oikeasti mitään väärää, nimittäin jos albumi on yksinkertaisesti näin uskomattoman hieno ja saa aikaan äärettömän suuria tunteita tai vaihtoehtoisesti kuuntelijansa sydämen tuntumaan hetkittäin kevyemmältä, yhtye on todella onnistunut jossain ja nimenomaan siksi suosittelen kuuntelemaan tämän albumin, josta löytyy vielä sadan kuuntelukerrankin jälkeen uusia elementtejä, uusia tunnetiloja.



26. kesäkuuta 2016

tuhat vuotta sitten istuttiinko laiturilla kolmeen

juhannnnus 117juhannnnus 220

Torstaina heräsin pienestä oopperakaupungista, istuin olohuoneessa kuuntelemassa rakasta musiikkia ja kymmenen aikaan kävelin paljain jaloin katselemaan maailman käsittämätöntä kauneutta auringonsäteiden hyväillessä olkapäitäni, pysähdyin hetkeksi hengittämään syvään ja kääntäessäni katseeni kohti taivasta unohduin miettimään, kuinka juuri sellaisina hetkinä onnellisuus tarttuu hauraaseen selkärankaani. Kuinka juuri sellaisina hetkinä ei kiinnosta vähääkään kävelenkö mahdollisesti väärään suuntaan elämässäni tai tuhlaanko aikaani pysähtyessäni hetkittäin miettimään, eikä kiinnosta vähääkään ovatko hiukseni takkuiset tai jalkapohjani likaiset. Sellaisina hetkinä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta, minä nauroin itsekseni asfaltin tuntuessa polttavalta paljaiden jalkojeni alla ja tietämättä vähääkään siitä, kuinka paljon sellaisia hetkiä tulisin kohtaamaan seuraavien päivien aikana, annoin musiikin keinuttaa askeliani matkallani kotiin.

Kotiin pienessä oopperakaupungissa, josta päätin muutamaa tuntia myöhemmin matkustaa takaisin tähän kaupunkiin, jossa en kuvitellut viettäväni juhannusta. Istuin bussissa katselemassa ohikiitävää maisemaa vesisateen piiskatessa ikkunalasia ja kymmenen aikaan illalla hymyilin typerästi katsoessani silmiin ihmistä, joka on pysynyt vierelläni kaikesta huolimatta arvostettavan kauan ja tuntee ihan jokaisen katseeni, näkee melankolian vihreistä silmistäni. Kaupungin hiljentyessä vähitellen ikkunalasin takana istuin siinä maailman rakkaimmassa sylissä kuuntelemassa vanhaa musiikkia, silitin hetkittäin ruskeita hiuksia sanomatta mitään ja katsoessani silmiin mietin, kuinka en yksinkertaisesti voisi olla yhtään onnellisempi, siinä hetkessä minä en tarvinnut mitään muuta ollakseni onnellinen, vain rakkaimman ihmisen ja vanhan musiikin.

juhannnnus 174

Sanoinkuvaamattoman onnellinen, sitä olin nukahtaessani näkemään sekavia unia ja herätessäni hieman myöhemmin katselemaan vieressäni nukkuvaa ihmistä, kuuntelemaan suunnattoman kaunista musiikkia ja harjaamaan takkuisia hiuksiani. Sanoinkuvaamattoman onnellinen kävellessäni Jyväskylän keskustassa juhannusaattona ja mahdollisesti sitäkin onnellisempi istuessani viimeisten auringonsäteiden loisteessa laiturilla nauramassa kaikelle epäoleelliselle, enkä minä olisi koskaan uskonut, että se olisi sellainen hetki, ettei vähääkään kiinnosta ovatko hiukseni jälleen äärettömän takkuiset tai onko pankkitililläni vähemmän rahaa kuin kuukausi sitten. En olisi koskaan uskonut, mutta istuessani vielä samana iltana kirkkopuistossa nauramassa uskomattoman rakkaan ystävän vieressä havahduin taas siihen, että ne olivat nimenomaan sellaisia hetkiä, kun ei vähääkään kiinnosta elämän päämäärättömyys tai kaaos pienessä yksiössäni. 

Ei vähääkään kiinnosta ja se tuntuu käsittämättömän hyvältä, minä mietin vielä istuessani polkupyöräni tarakalla seikkaillessamme sen rakkaimman ihmisen kanssa keskustan lävitse nukahtamaan sanoihin oliko heinäkuussa lunta ja vartiovuori hiljaa / katseltiinko toisiamme kesä läpi sormien / tuhat vuotta sitten istuttiinko laiturilla kolmeen / mentiinkö lujaa eteenpäin vai lujaa paikoillaan. Kolmekymmentä kertaa siihen samaan biisiin, niihin aivan samoihin sanoihin ja niin hurjan onnellisena, ettei siinä oikeastaan ollut mitään järkeä vielä seuraavana päivänäkään, kun herättiin iltapäivällä auringonsäteisiin kasvoillamme.

juhannnnus 144juhannnnus 221

22. kesäkuuta 2016

älä elämää pelkää

039

Älä elämää pelkää / ne järjesti kirjaimet niin / jääkaappimagneettiin, Olavi Uusivirta lauloi tänään kuulokkeissa kävellessäni taas vaihteeksi tämän pikkukaupungin katuja ja miettiessäni itsekseni, kuinka aina hetkittäin tuntuu yksinkertaisesti suunnattoman rauhoittavalta matkustaa tänne kävelemään tutuimpia hiekkateitä ja niitä kadunkulmia, jotka eivät koskaan muutu. Kauppalinna tulee aina olemaan uskomattoman ruma ja sen vastapäisen rakennuksen portaissa tulee aina haisemaan kusi, mutta sellainen on rauhoittavaa ja tuntuu naurettavan turvalliselta kävellä Olavinkatua pitkin torille ostamaan mansikoita ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Kuunnella höyrylaivojen huutavan satamassa auringonsäteiden lämmittäessä vastaantulijoiden kasvoja, antaa tuulenhenkäysten tarttua varovaisesti takkuisiin hiuksiini torisillalla nauraessani kaikelle epäoleelliselle ja istua kuumassa bussissa kirjoittamassa yksittäisiä sanoja puhelimen muistiin.

047

Tuntuu turvalliselta kävellä iltapäivän auringossa hiekkateitä pitkin kotiin koiran kanssa, istua vahempieni keittiössä syömässä ruisleipää naurettavan juustomäärän kanssa ja harjata takkuisia hiuksiani saunan jälkeen, piiloutua peiton alle kirjoittamaan näitä lauseita. Nukahtaa sitten hymyillen pelkästään siksi, että tänään on tavallaan ollut aivan uskomattoman hyvä päivä ja niin on toivottavasti huomennakin.

Hengittäkää syvään nyt Olavi laulaa vielä ja minä hengitän, sillä en enää pelkää.    

666

17. kesäkuuta 2016

teitkin maailmasta kauniimman elää

Toukokuun kolmantenatoista päivänä kolme vuotta sitten kävelin kaatosateessa Myyrmäen asemalla, istuin koulumme liikuntasalin takarivissä kuuntelemassa luentoa ja vain hetkeä myöhemmin purin huultani verille asti ollakseni itkemättä. PMMP lopettaa toimintansa toistaiseksi, siinä uutisessa sanottiin ja luin ne sanat puhelimeni näytöltä yhä uudelleen ymmärtääkseni, tuntui uskomattoman vaikealta istua aloillaan, teki mieli juosta kaatosateessa kotiin itkemään ja huutaa kovempaa kuin koskaan aiemmin. En kuitenkaan juossut, mutta seistessäni sitten yleisömeren keskellä yhtyeen viimeisellä keikalla seuraavana syksynä itkin silmät päästäni ja tuntui kuin elämäni olisi päättynyt juuri siihen hetkeen, PMMP oli itselleni yksinkertaisesti aivan uskomattoman rakas yhtye. Siitä aamusta, kun purin huultani verille asti ollakseni itkemättä, on nyt kolme kokonaista vuotta ja enää ei tarvitse itkeä silmiä päästään kuunnellessaan sanoja jos tyytyy kuuntelemaan merisään / ei tunne myrskyn vaaraa veneellään / ja eessä siellä on vain valloittamaton, nimittäin näiden kolmen vuoden aikana olen ymmärtänyt, että välillä on haudattava jotain vanhaa luodakseen jotain uutta, jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, sellaista, mikä saa kylmät väreet juoksemaan kalpealla iholla.

   Sellaista kuin Vesalan debyyttialbumi, joka ilmestyi tänään ja teki maailmasta kauniimman.

vesala_album_cover_jpg_9a81c635

VESALA - VESALA (WARNER MUSIC 2016)

Vesalan debyyttialbumi oli itselleni henkilökohtaisesti yksi vuoden odotetuimmista albumeista ja odotukseni kyseistä albumia kohtaan nousivat käsittämättömän korkealle tavallaan jo viime syksynä artistin julkaistua ensimmäisen singlensä, joka sai kyyneleet silmäkulmiin sinä syyskuisena yönä tuuliasen riuhotessa puiden latvoja ikkunalasin takana. Tequila oli jotain sellaista, mitä en osannut odottaa, mutta kuitenkin jotain sellaista, mikä sai rakastumaan itseensä jokaisella kuuntelukerralla aina vain enemmän kylmien väreiden juostessa selkärangassa, jotain sellaista, mikä sai syksyn näyttämään vähän kauniimmalta. Sellaista, mikä sai odottamaan tulevaa albumia enemmän kuin odotin oikeastaan mitään ja kuunnellessani viime yönä Vesalan debyyttialbumia ensimmäistä kertaa olin yksinkertaisesti vain niin rakastunut, etten osannut sanoa yhtään mitään ja oli odotettava aamuun löytääkseen edes ensimmäisen sanan.

Albumin avausraita johdattelee kohti tuntematonta ja juoksuttaa armottomasti kylmiä väreitä kuuntelijansa selkärangassa sanoin rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua / rakasta mua, Vesalan ääni kuljettaa mukanaan odottamattoman raskaissa vesissä ja hetkittäin tuntuu kuin olisin itse voinut kirjoittaa ne sanat, ne tulevat lähelle elektronisen taustan rumpurytmin muuttaessa sydämeni rytmiä. Toinen biisi, aiemmin singlenä julkaistu Tytöt ei soita kitaraa, jatkaa tietynlaista melankoliaa suomalaisuuteen viittaavin sanankääntein ja vaikka olen kaikissa mahdollisissa tilanteissa vältellyt Gösta Sundqvistiin vertaamista, minun on tämän biisin kohdalla mainittava kyseinen itselleni henkilökohtaisesti suhteellisen merkittävä mies. Tytöt ei soita kitaraa on sanoitustensa puolesta verrattavissa Sundqvistin kirjoittamaan musiikkiin, eikä missään tapauksessa huonolla tavalla, nimittäin Vesala onnistuu sanoituksissaan niin äärimmäisen hyvin, ettei Sundqvistiin vertaaminen tunnu edes väärältä. Kolmantena kuultava Ei pystyny hengittää on ehdottomasti yksi albumin voimakkaimmista biiseistä ja sanojen sä voit puhuu musta ihan mitä vaan / ja ihan kenelle vaan, joo / mä en pelkää enää mitään / en puheita, yksinäisyyttäkään kaikuessa pimeässä huoneessa tuntuu kuin musiikki lävistäisi keuhkoni jättäen jälkeensä rikkinäisen ihmisen, eivätkä sanat mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää auta tilanteeseen yhtään, kuuntelijan lävitse on kulkenut jotain, mikä on jättänyt jälkensä.

Ensimmäisenä singlenä julkaistun Tequilan ja hieman Gösta Sundqvistiin viittaavan viidennen biisin Ruotsin euroviisut jälkeen vuorossa on kolmantena singlenä viime viikolla julkaistu Älä droppaa mun tunnelmaa, joka on ehdottomasti albumin positiivisin biisi. Tämä biisi, jonka tahtiin askeleeni ovat keinuneet viimeisimmän viikon ajan, on kuitenkin tavallaan nimenomaan se biisi, jonka olisin itse saattanut jättää albumilta pois ainoastaan siksi, että se tuntuu olevan tällä albumilla vähän väärässä seurassa, singlenä se nimittäin toimii enemmän kuin hyvin. Seitsemäs biisi jatkaa tuttua melankoliaa sanoin muistatko kun joskus nuorena / pidit mun hiuksia kun aloin oksentaa? / nykyään on niin paljon sääntöjä / ei sädetikkuja viedä puhelinkoppeihin ja kyyneleet tuntuvat polttavina silmäkulmissani, enkä ole enää varma johtuuko se biisin suunnattomasta kauneudesta vai siitä, että se tulee niin pelottavan lähelle sanoitustensa puolesta. Ehkä molemmista, mutta seuraavakin biisi saa kyyneleet polttamaan silmäkulmissa sanojen aja suoraan kotiin, keskity hengittämään / hengitä rauhallisesti ulos, sisään / ei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään kulkiessa kalpealla ihollani, kaikessa salaperäisyydessään tämä kahdeksas biisi nimeltä Tavallinen nainen on jo pelkästään melodiansa puolesta yksi henkilökohtaisista suosikeistani tältä albumilta. Yhdeksäs biisi kuiskailee ääretöntä katkeruutta ja uskallan väittää, että luvattoman moni pystyy samaistumaan siihen tunteeseen, kun rakkaus ei ollutkaan tarpeeksi ja on katseltava vierestä toisen onnellisuutta, sanat mä oon marraskuinen yö / joku joka kaipaamatta kuolee / ja mä valvon, poltan, juon / väsymätön ruoska sielun nuolee / mä en sukuloi / mua ahdistaa / en pysty edes mua mä hoitamaan / hän on täydellinen / tyytyväinen olla saat valintaan kertovat siitä katkeruudesta paremmin kuin mikään on kertonut pitkään aikaan.

Huolimatta siitä, että rakastan albumin jokaista biisiä suunnattomasti, rakastan viimeistä biisiä kuitenkin enemmän kuin kaikkia muita yhdeksää biisiä yhteensä. Sinuun minä jään on kaikessa haikeudessaan aivan äärimmäisen kaunis sekä äänimaisemaltaan että sanoituksiltaan ja sanojen sä teetkin maailmasta kauniimman elää / nään taivaalla kun putoo tähti pimeään / jos mekin kerran täältä samoin kadotaan / kuin tähdenlennot avaruuteen / sinua en aio unohtaa ne silmäkulmissa polttaneet kyyneleet virtaavat vuolaina poskipäille, mikään ei ole aikoihin koskettanut näin syvästi. Myönnän, etten ole viime syksyn jälkeen ollut minkään albumin ansiosta näin tavattoman liikuttunut ja se kertoo jotain siitä, kuinka äärettömän hyvin Vesala on onnistunut kirjoittaessaan debyyttialbumiaan ja kuinka hyvin ne käsittämättömän korkealla olleet odotukseni täyttyivät tämän albumin kohdalla. Tämä albumi on yksinkertaisesti niin suurta rakkautta, etten koskaan olisi voinut kuvitellakaan ja tällä hetkellä odotan vain kahden viikon päästä koittavaa Provinsssia, sitä, että pääsen todistamaan tätä aivan suunnatonta rakkautta yleisömeren keskellä ja itkemään silmät päästäni, tällä kertaa kuitenkin rakkaudesta enkä siitä loputtomasta haikeudesta.



15. kesäkuuta 2016

what i want from us is empty our minds

tourujoki 092tourujoki 103tourujoki 071

Viime yönä istuin pimeässä asunnossani katselemassa kynttilöiden palavan hitaasti loppuun Damien Ricen verhotessa hetkeä suunnattomaan harmoniaan, nukahdin ensimmäisten auringonsäteiden murtautuessa sälekaihtimien lävitse ja herätessäni sitten myöhemmin äärettömän todentuntuisesta unesta, jossa minä seikkailin vuosien takaisissa muistoissa kaukana täältä, Damien Rice kuulosti edelleen aivan uskomattoman suurelta rakkaudelta. Juuri niin sanoinkuvaamattoman suurelta rakkaudelta, että oli vain istuttava aloillaan sanomatta sanaakaan ja annettava musiikin kulkea kylminä väreinä rikkinäisellä iholla, suljettava hetkittäin silmänsä tunteakseen jokaisella hengenvedollaan. Tunteakseen jokaisella solullaan, unohduin miettimään pysäyttäessäni musiikin ensimmäistä kertaa kahteentoista tuntiin kävellessäni Tourujoelle kuuntelemaan hiljaisuutta ja hengittämään rauhallisuutta keukojeni täydeltä, tunteakseen jokaisella solullaan, niin minä kuuntelen musiikin lisäksi myös hiljaisuutta, sillä siinä, missä Damien Rice on aivan uskomattoman kaunista musiikkia, hiljaisuus on hetkittäin vieläkin kauniimpaa auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä.

Enkä minä tarkoita hiljaisuudella tällä kertaa täydellistä äänettömyyttä vaan sitä käsittämättömän kaunista äänimaisemaa, kun lintuparvet laulavat suunnatonta vapauttaan ja metsä ympärilläni kohisee rauhallisesti, sellaista aivan käsittämättömän kaunista äänimaisemaa, kun hiljaisuuden rikkoo jokeen heitetty kivi. Sitä äänimaisemaa minä kävelin kuuntelemaan Tourujoelle, seikkailin pitkospuita pitkin vahvasti luonnontilassa olevalla luontopolulla maiseman ollessa kuin lapsuuden satukirjoista ja pysähdyin hetkittäin hymyilemään itsekseni kaikelle sille taianomaiselle kauneudelle, josta olin tänään mahdollisesti vieläkin lumoutuneempi kuin silloin pysähtyessäni katselemaan samaa maisemaa toukokuussa. Mahdollisesti vielä rakastuneempi, nauroin kävellessäni takaisin keskustaan sydän kevyempänä kuin aikoihin ja annoin musiikin taas verhota hetkeä suunnattomaan harmoniaansa, hetkittäin on äärimmäisen tärkeää päästä luontoon hengittämään rauhallisuutta ja tyhjentämään mielensä, äärimmäisen tärkeää, vaikka musiikki olisi kuinka kaunista.

tourujoki 100

no it wouldn’t be the same

piano 027

Kun viimeiset auringonsäteet katosivat vastapäisten kerrostalojen taakse minä istuin pianon ääreen, olin hetken aivan hiljaa ja tanssitin sitten varovaisesti sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, nimittäin viime kerrasta oli luvattoman kauan. Aivan luvattoman kauan, mutta ehkä nimenomaan siksi tänä yönä piano on tuntunut soivan kauniimmin kuin koskaan aiemmin ja minä olen unohtunut nuottiviivastoille todellisuuden menettäessä merkityksensä; olen ollut pelkkää harmoniaa sormien tanssiessa balettia molleista duureihin ja hymyillyt typerästi sille ajatukselle, etten kaksitoista vuotta olisi uskonut rakastuvani vielä tänäkin yönä uudelleen. Rakastuvani siihen uskomattomaan tunteeseen, kun sulkiessani silmäni minä hukun täydelliseen harmoniaan sormien tanssiessa edelleen molleista duureihin ja ajatusten ollessa hirmumyrskyjen sijaan tähdenlentoja, siihen tunteeseen, kun kaikki on hetken siinä ja ei ole olemassa muuta maailmaa.

piano 037

Juuri siihen tunteeseen minä aikoinaan rakastuin soittamisessa, siihen, kun hetkeksi kaikki muu menettää merkityksensä, maailma on yksinkertaisesti aivan suunnattoman kaunis ilman sanoja ja sormien tanssiessa molleissa kuljen ainoastaan duurissa, olen onnellisuutta jokaisella hengenvedollani. Siihen tunteeseen, kun ainoastaan niillä askelilla koskettimelta toiselle on merkitystä ja virheet tekevät kaikesta aina vähän täydellisempää, siihen tunteeseen, jota edes uskomattoman rakkaaseen akustiseen kitaraan tarttuminen ei ole koskaan saanut aikaiseksi tai tule saamaan aikaiseksi, suhteeni tähän soittimeen tulee aina olemaan erityislaatuinen. Erityislaatuinen kuten esimerkiksi Damien Rice ja sanat you could have my favourite face / and favourite name / i know someone who could play the part / but it wouldn’t be the same, joita minä aion seuraavaksi kuunnella katsellessani kynttilöiden palavan loppuun ja auringon nousevan ikkunan takana.

  Ainiin muuten Damien Rice kohta Provinssissa, en kestä.

piano 031

13. kesäkuuta 2016

sick and tired of things getting tough

harju 064harju 089

Olen kirjoittanut siitä, kuinka olen tuntenut kadottaneeni itseni, siitä, kuinka olen kirjoittanut yksittäisiä sanoja saamatta valmiiksi ensimmäistäkään lausetta ja istunut öisin kuuntelemassa hiljaisuuden kaikuvan melankoliaansa, sillä olen yksinkertaisesti unohtanut. Olen unohtanut, kuinka uskomattoman rauhoittavaa on katsella maailmaa linssin lävitse tai istua iltaisin soittamassa akustista kitaraa, olen unohtanut, kuinka suunnattomasti minä rakastan. Unohtanut kadottaen siinä samalla itseni pahemmin kuin koskaan aiemmin, mutta tänään sanojen i never wanna be anyone's enemy / i just wanna let myself be / the girl that i once was soidessa kuulokkeissa kävellessäni keskustassa ymmärsin, että tahdon taas muistaa.

Tahdon muistaa ja nimenomaan siksi kaivoin kangaskassistani kameran, katselin linssin lävitse kaupunkia, johon olen vähitellen näiden muutaman kuukauden aikana rakastunut niin vahvasti, etten jatkuvasti tunne loputonta kaipausta sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni. Annoin sanojen i never wanna be that girl i see / when did i fall so far? / barely recognise me / when do i move on? / so i recognise me keinuttaa mukanaan, istuin katselemassa maiseman avautuvan edessäni sanoinkuvaamattoman kauniina ja hymyilin itsekseni, kuinka siihen tarvittiin yksinkertaisesti vain tarpeeksi vahva päätös. Päätös siitä, kuinka tästä päivästä lähtien tahdon taas muistaa, kuinka uskomattoman rauhoittavaa onkaan kävellä kameran kanssa auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä, istua iltaisin soittamassa akustista kitaraa ja kirjoittaa niiden yksittäisten sanojen sijaan kokonaisia lauseita, vaikka sanat olisivatkin väärässä järjestyksessä. Kuinka uskomattoman kaunis elämä on, vaikka hetkittäin olisinkin ainoastaan väärin, uskomattoman kaunis kuten albumi, jonka Tegan and Sara julkaisi aiemmin tänä vuonna, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan sen ja vaikka valokuvaamaan kaikkea turhaa, sellainen saattaa tehdä äärettömän onnelliseksi.

harju 056

10. kesäkuuta 2016

kulje mun varjona

Tällä viikolla on ilmestynyt biisejä, joita olen odottanut uskomattoman kauan huolimatta siitä, etten niiden julkaisupäiviä kuukausi sitten tiennytkään, biisejä, jotka ovat saaneet heti ensimmäisellä kuuntelukerralla huokaisemaan loputtomasta rakkaudesta ja hymyilemään sitten typerästi vuorokauden vaihteessa. Biisejä, jotka ovat vain yksinkertaisesti niin suunnattoman hienoja, että niistä on lähes pakko kirjoittaa, vaikka keskeneräiset lauseet eivät riitäkään kertomaan siitä tunteesta, jonka nämä biisit ovat saaneet minussa aikaan tai siitä, kuinka äärettömän suuria tunteita nämä varmasti saavat aikaan tänä kesänä värivalojen loisteessa hämärillä klubeilla ja kuumina kesäpäivinä festariyleisön muuttuessa liekkimereksi.



SANNI - VAHINKO

Muistan elävästi, kuinka keväällä 2013 kävelin rautatieasemalla ja kuuntelin ensimmäistä kertaa Sannin ensimmäistä singleä, jokin kyseisessä biisissä sai hymyilemään keskellä loskaista sitä Helsinkiä. Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon, mutta sanat mä olen väsynyt tieltä väistymään / kun tila tyhjällä me täytetään / puhetta, puhetta, puheen perään / kuka täällä oikeesti tekee mitään saavat edelleen hymyilemään ja kun artistin kolmannen albumin ensimmäinen singelohkaisu Että mitähän vittua ilmestyi aikaisemmin tänä keväänä istuin pimeässä asunnossani pikkukaupungissa ja en malttanut mennä nukkumaan ennen niitä aamuyön ensimmäisiä tunteja, sillä minun oli vain yksinkertaisesti pakko kuunnella kyseistä biisiä jatkuvalla toistolla aina siihen hetkeen asti, kunnes nukahdin väkisin. Keskiviikkona ilmestynyt Vahinko ei pakottanut kuuntelemaan itseään jatkuvalla toistolla aamuyöhön asti, mutta siltikin jokin kyseisessä biisissä vangitsi kuuntelijansa jo sillä ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Vahinko on kaikin tavoin tuttua Sannia ainakin lyriikoiden osalta, vaikka Netflix-sarjojen sijaan lyriikoissa seikkaillaankin tällä kertaa Instagramin lisäksi Alepassa. Toisaalta nimenomaan Sannille tyypillinen arkisuus lyriikoissa lisää biiseihin huomattavasti tiettyä tarttumapintaa ja juuri siksi olen itsekin henkilökohtaisesti rakastanut Sannia vuonna 2013 ilmestyneestä debyyttialbumista asti. Keskiviikkona ilmestyneen singlen kolmiodraaman keskellä lyriikoiden huippuhetki lienee nimenomaan kertosäkeessä jos haluut testaa mua yhen kerran vaan / mulla on mesta mihin mennä / siellä on kaapissa pari Coronaa / jos meil ei juttu muuten lennä / jos haluut niin teen sulle aamupalaa / mut jos et annan sun mennä / mulle on ilo olla sun vahinko. Oli kuinka vaan, kyseinen biisi sai hymyilemään ensimmäisellä kuuntelukerralla uskomattomalla hienoudellaan ja aitoudellaan ja hetkeääkään epäilemättä uskallan väittää, että Sannin tuotannosta aiemmin pitäneet rakastuvat myös tähän biisiin, minäkin rakastun jokaisella kuuntelukerralla vain palavammin.



PARIISIN KEVÄT - TIPUTA SUN ASEET

Tarina siitä, kuinka Pariisin Kevät muuttui Arto Tuunelan pöytälaatikkoprojektista yhdeksi suomalaisen musiikin kärkinimistä, on mielestäni edelleen yksinkertaisesti uskomaton. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2008 ja kyseinen debyyttialbumi olikin kiistattomasti vuoden ylistetyimpiä albumeita maamme musiikkimediassa, eikä vuonna 2010 julkaistu kakkosalbumikaan jäänyt edeltäjänsä varjoon: Astronautti (2010) myi kultaa, singlelohkaisu Tämän kylän poikii oli yksi kesän suurimmista hiteistä ja samana kesänä yhtye soitti myös ensimmäisen keikkansa. Uskomattoman tästä tarinasta tekee myös se, että yhtye soitti tämän ensimmäisen keikkansa Ilosaarirockissa YleX-lavalla ja siitä tuli yksi suomalaisen musiikin ehdottomista kärkinimistä ilman sitä loputtomalta tuntuvaa räkälöiden kiertämistä. Ensimmäistä keikkaa seuranneen syksyn klubikiertue oli suurimmilta osin loppuunmyyty ja kun sanon, että tutustuin yhtyeen musiikkiin juuri sinä samaisena syksynä juodessani punaviiniä erään esiintymislavan rakenteissa eräänä myrskyisenä iltana, elämäni kuulostaa boheemilta. 

Elämäni ei kuitenkaan ole missään määrin boheemia, mutta rakkauteni Pariisin Kevättä kohtaan puolestaan on edelleen enemmän kuin todellista. Näiden kuuden vuoden aikana olen ehtinyt itkemään värivalojen loisteessa luvattoman monesti, huutamaan ääneni käheäksi loputtomasta rakkaudestani ja todistamaan albumi toisensa jälkeen yhtyeen musiikissa tapahtuvia muutoksia. Siinä, missä Musta Laatikko (2015) oli suunnaton muutos yhtyeen edelliseen albumiin verrattuna, yhtyeen kuudennen albumin tänään julkaistu ensimmäinen singelohkaisu Tiputa sun aseet on vieläkin suurempi muutos yhtyeen aiempaan tuotantoon verrattuna. Kyseinen biisi on yksinkertaisesti jotain aivan uutta, äärettömän kauniita äänimaisemia ja suuria tunteina, ja istuessani viime yönä kuuntelemassa biisiä ensimmäistä kertaa purin huultani ollakseni itkemättä, sillä jo aivan ensimmäisten sekuntien aikana lävitseni kulki tuhansittain kylmiä väreitä ja rakkauteni yhtyettä kohtaan kasvoi suuremmaksi kuin koskaan aiemmin. Jos Tiputa sun aseet kertoo edes jotain tulevasta kuudennesta studioalbumista, odotan sitä ehdottoman innoissani ja tavallaan voin jo tuntea, kuinka sanat tiputa sun aseet / ilman sanoja / sytytät mut tuleen / lyöt mun rumpua / eikö me olle viattomia / sytetään tulet pitkin rantoja ja mahdollisesti myös aiemmin kuulemattomat biisit saavat kyyneleet silmäkulmiin tulevilla keikoilla. Pariisin Kevät onnistui taas ja siksi minä suosittelen kuuntelemaan, uskallan nimittäin luvata, ettet todellakaan voisi käyttää neljää minuuttia paremmin.


8. kesäkuuta 2016

mitä sinä itket kaikkihan on hyvin

029080045

Viimeaikoina on tuntunut kuin olisin kadottanut itseni. Olen kirjoittanut yksittäisiä sanoja saamatta valmiiksi ensimmäistäkään lausetta, istunut öisin kuuntelemassa hiljaisuuden kaikuvan melankoliaansa ja herännyt aamuisin muistamaan, kuinka minusta on kai vähitellen tullut hiljaisuuden kaltainen, yksittäiset sanat ovat vaihtuneet sanattomuuteen ja onnellisuus kasvoillani varjoihin silmieni alla. Auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni minä olen ollut ainoastaan suunnatonta melankoliaa, murtunut vuolaisiin kyyneliin kertoessani lähteväni seuraavana aamuna pikkukaupunkiin kasaamaan itseäni ja haudannut itkuiset kasvoni huppariin, siihen samaan, joka minulla oli ylläni matkustaessani joulukuussa ensimmäistä kertaa tänne.

Siitä on puolitoista viikkoa, kun katselin ohikiitävää maisemaa likaisen ikkunalasin takana ja purin huuleni verille ollakseni itkemättä, ja siitä hetkestä lähtien minä olen yrittänyt vain ymmärtää itseäni. Olen kävellyt paljain varpain metsässä kuuntelemassa puiden humisevan ympärilläni, kirjoittanut yksittäisistä lauseistani kokonaisia ja seikkaillut isomummoni polkupyörällä sinne, missä neljä vuotta sitten istuin juomassa halpaa viiniä niinä viimeisinä iltoinani savonlinnalaisena ennen kuin muutin kolmensadan kilometrin päähän sinne, missä raitiovaunut kolisivat armottomina ohitseni. Olen istunut tuntikausia sanomatta sanaakaan, kävellyt pikkukaupungin keskustassa kylmänä kesäyönä ja nukahtanut vieraaseen asuntoon sinun kanssasi, mutta kaiken tämän jälkeen palatessani tänään Jyväskylään ja Ville Ahosen laulaessa mitä sinä itket / kaikkihan on hyvin / miten niin kaikki / mitä tarkoitat kaikella kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini. Enkä minä voi sanoa sen johtuvan tästä kaupungista, minä vain olen kadottanut itseni hetkellisesti ja unohtanut, kuinka kaikki on yksinkertaisesti äärettömän hyvin ja Ville Ahosen laulaessa miksi sinä olet aina niin surullinen tahtoisin kysyä samaa itseltäni kunnes löytäisin vastauksen, ymmärtäisin itseäni vähän paremmin.
 036053

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.