25. elokuuta 2016

holding a guiding light with you

vhb 127vhb 218

    VON HERTZEN BROTHERS @ TAVASTIA 19 08 2016

Viimeisimmän neljän vuoden aikana olen kirjoittanut aivan luvattoman useasti Von Hertzen Brothersista, eturivissä koetuista uskomattomista tunteista ja siitä, kuinka juuri niissä hetkissä värivalojen loisteessa on yksinkertaisesti sanoinkuvaamattoman paljon, vihreän valon taittaessa hitaasti tummansiniseen hauraassa sydämessäni muuttuu hetkellisesti rytmi ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani on vain huudettava kovempaa kuin olisi koskaan uskonut pystyvänsä, kyynelten tarttuessa silmäkulmiin antauduttava musiikille jokaisella hengenvedollaan. Olen kirjoittanut, sillä näiden neljän vuoden aikana kyseinen yhtye ja hetket värivalojen loisteessa ovat merkinneet enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella, olen kirjoittanut, sillä tämän yhtyeen ansiosta on tapahtunut niin suunnattomasti kaikkea. Olen huutanut ääntäni käheäksi luvattoman useasti kyseisen kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani, herännyt leirintäalueelta vain kävelläkseni eturiviin odottamaan yhtyeen nousevan värivaloihin, katsellut ohikiitävää maisemaa likaisen ikkunalasin takana aamuyöllä ja istunut Helsingin asuntoni parvekkeella auringonnousun aikaan musiikin kietoessa harmoniaansa, mutta ennen kaikkea olen uskaltanut elää jokaisella hengenvedollani.

Olen uskaltanut elää aivan jokaisella hengenvedollani ja siksi Von Hertzen Brothers on ollut näiden neljän vuoden aikana itselleni nimenomaan se yhtye, jonka noustessa värivaloihin tunnen kerta toisensa jälkeen palaavani kotiin riippumatta siitä seisonko eturivissä Tavastialla vai yleisömeren keskellä Kangasniemellä. Kaikesta huolimatta Tavastia on kuitenkin itselleni henkilökohtaisesti niin äärettömän rakas paikka, etten oikeastaan osaa edes sanoin kuvailla, miltä tuntui palata Tavastialle nimenomaan tämän kyseisen yhtyeen keikalle ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Kävellessäni perjantai-iltana Tavastian ovista sisään tuntui kuin en olisi koskaan Helsingistä lähtenytkään, tuntui kuin olisin edelleen se sama ihminen kuin puolitoista vuotta sitten huutaessani rakkauttani värivalojen loisteessa monesti viikossa ja samalla tuntui kuin siitä olisi kulunut vuosikausia, oli tavallaan jopa vähän nostalgista.

vhb 233vhb 312vhb 300

Nostalgiselta, vaikka sanojen i used to get very very lonesome / and jealous of everyone else who was playing in the rain / and i never really came to understand / why happiness belonged to the other kids, not me in any way kaikuessa loppuunmyydyn Tavastian nurkissa tuntui kuin minä en olisi ollut hetkeäkään poissa yhtyeen keikoilta. Von Hertzen Brothers oli voimaannuttava kokemus, sellainen kuin kolme vuotta sitten seistessäni Tavastialla eturivissä huutamassa ääntäni käheäksi ja itkemässä loputtomasta tunteesta, voimaannuttava ja aivan käsittämättömän kaunis kokemus akustisen kitaran verhotessa hetkeä harmoniaan ja sanojen three words from you to me / i am yours, you are mine and we're free / for the first time / i understand / what the words of true love really mean saadessa kyynelet silmäkulmiini, In Your Arms kuulosti sinä iltana varmasti kauniimmalta kuin koskaan aiemmin. Voimaannuttava myös niiden neljän akustisen biisin jälkeen, kun sanat 'cause we can't turn the wheel to the past / to fix the bad ideas that got out of control / new love needs making / i will be okay / again lävistivät tajuntaani ja saivat huutamaan ääntäni käheäksi, siinä hetkessä tunsin olevani olemassa nimenomaan musiikkia varten, niitä sanoja varten ja sitä kyseistä hetkeä varten, olevani olemassa huutaakseni kovempaa kuin koskaan ja nostaakseni käteni ilmaan rakkaudesta.

Äärettömän voimaannuttava kokemus, kun kyynelten valuessa poskipäilleni huusin sanoja you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part yleisömeren mukana ja nostin käteni ilmaan värivalojen häikäistessä silmiäni sanojen you were meant to be / far away from home / walk in the light / exploring the unknown / to find me löytäessä aivan jokaisen salaisuuteni haurailta käsivarsiltani, äärettömän voimaannuttava kokemus aina ensimmäisestä sekunnista viimeiseen asti ja en yksinkertaisesti voinut olla rakastamatta. En vain voinut olla rakastamatta yhtyettä, jota en koskaan voisi kiittää tarpeeksi näistä neljästä vuodesta, jotka ovat merkinneet itselleni enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Katsellessani myöhemmin pimeyteen verhoutunutta maisemaa likaisen ikkunalasin takana hymyilin itsekseni, kuinka Von Hertzen Brothers on tehnyt minusta viimeisimmän neljän vuoden aikana niin äärimmäisen onnellisen, ettei siinä ole tavallaan yhtään mitään järkeä, sanoinkuvaamattoman onnellisen, hymähdin itsekseni kyynelten tarttuessa jälleen silmäkulmiini, niin uskomattoman onnellisen.

   Niin ja tuleeko meillä teitä ikävä? Niin järjetön, ettette voi kuvitellakaan.

vhb 390vhb 371

18. elokuuta 2016

52 SONGS FOR AUGUST

kitara 022

Viimeisin soittolistani on huhtikuulta ja olen valehtelematta edelleen aivan äärimmäisen huono tekemään soittolistoja, vaikka musiikki saakin sydämeni muuttamaan rytmiään ja vesisateen kääntämään suuntaansa ikkunalasin takana, olen äärimmäisen huono, vaikka rakastankin musiikkia enemmän kuin osaisin koskaan keskeneräisin lausein kertoa. Äärimmäisen huono, mutta siitä huolimatta tahdon jakaa teidän kanssanne 52 musiikillista taideteosta, jotka ovat kuluneen kuukauden aikana saaneet sydämeni jättämään lyöntejä välistä ja hymyilemään tyhmästi kaatosateessa, 52 aivan uskomatonta musiikillista taideteosta, jotka ovat saaneet hetkittäin tanssimaan villasukat jalassa maiseman ikkunalasin takana verhoutuessa pimeyteen ja kuiskailemaan rakkautta aamujen harmoniassa, 52 aivan äärettömän rakasta musiikillista taideteosta.

Syksy tuo vuosittain luokseni uskomattoman kaunista musiikkia, sellaista, mitä ei ole aikoihin muistanut kuunnella ja siksi tämäkin soittolista sisältää kaunista musiikkia, taideteoksia, jotka saavat vuosi toisensa jälkemään itkemään syksyisin. Fleet Foxes on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, johon rakastuin vuosia sitten kävellessäni pikkukaupungin satamassa miettimässä loputonta toivottomuuttani ja höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään saapuessaan satamaan, silloin nimenomaan äärimmäisen hieno The Shrine / An Argument sai minut ymmärtämään, että maailmaa on rakastettava jokaisella askeleellaan ja siksi kyseinen biisi päätyi tällekin soittolistalle, siksi kyseinen biisi päätyy soittolistoilleni jokaikisenä syksynä. Kaunista musiikkia tällä soittolistalla edustaa myös esimerkiksi Bright Eyes, joka on tämän kuluneen kuukauden aikana inspiroinut kirjoittamaan enemmän kuin mikään ja The Fray, jonka päätymisestä soittolistoille tietää suhteellisen varmasti, että on syksy. Ed Tullett ja uskomattoman kaunis Continental Dares pysäytti minut yhtenä aamuna yksinkertaisesti ihan vain kuuntelemaan, istumaan aivan aloillaan maiseman pukeutuessa harmaaseen ikkunalasin takana ja itkemään sanojen afraid of all the stares / and continental dares / i had lost / and that fear will sparkle / and then fall out löytäessä avonaiset haavani, kaikki ne kipeimmät muistot käsivarsiltani ja jostain syvältä hauraasta sydämestäni, pyydän, kuunnelkaa edes tämä biisi.

Sen lisäksi, että syksy tuo uskomattoman kauniin musiikin aina luokseni, se tuo mukanaan myös vuosien takaisen rakkauteni musiikkiin: vuosia sitten rakastuin musiikissa melankoliaan, toivottomuutta huutaviin sanoituksiin ja äärettömän suuriin tunteisiin, tästä hyvänä esimerkkinä soittolistalta löytyvät AFI, A Skylit Drive ja Death Cab for Cutie. AFI on itselleni ehdottomasti nimenomaan se yhtye, johon rakastun aina uudelleen syksyisin ja tavallaan mikään ei kuulosta syksyisin yhtä rakkaalta, sanojen like water flowing into lungs, i'm flowing through these days / like morphine cuts through, through dead end veins, i'm numbing in these days kaikuessa korvissani mikään muu ei merkitse yhtä suunnattomasti. A Skylit Drive puolestaan on kuulostanut kuluneen kuukauden aikana käsittämättömän hyvältä nimenomaan akustisena ja on täytynyt pysähtyä kuuntelemaan jokaisella hengenvedollaan, nimittäin yhtyeen Rise: Ascension albumi on jotain niin uskomattoman hienoa, etteivät sanat riitä kuvailemaan. Luonnollisesti soittolistalta löytyy myös  The Used, joka oli aikoinaan itselleni ehdottomasti rakkain yhtye ja ääretöntä rakkauttani on edelleen uskomattoman vaikeaa kuvailla keskeneräisin lausein, mutta tämän yhtyeen musiikin kanssa löysin onnellisuuden lumenvalkeaan verhoutuneilta kaduilta, kun kaupunki ympärilläni nukkui. Tämän yhtyeen musiikin kanssa taistelin itseäni vastaan ja kirjoitin katkeruutta kuiskailevia lauseita, mutta katkeruuteen hukkuvaa elämääni sai musiikillaan värittää aikoinaan myös esimerkiksi soittolistalta löytyvät Bring Me The Horizon, August Burns Red ja Dead By April, joista viimeisimmän kanssa oikeasti juoksin pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla ja olin hukkua omaan toivottomuuteeni, vaikka hiukseni eivät olleetkaan enää mustat.

Lisäksi soittolistalta löytyvät myös tämänhetkiset suurimmat rakkauteni Lapko, The Blanko ja Von Hertzen Brothers, jota matkustan huomenna Helsinkiin rakastamaan värivalojen loisteessa. Huomenna minä aion rakastaa enemmän kuin pitkään aikaan, nostaa käteni ilmaan loputtomasta tunteesta ja huutaa ääneni käheäksi, mutta sitä ennen esittelen vielä kaksi yhtyettä tältä soittolistalta, kaksi yhtyettä, jotka olisivat ansainneet tulla esitellyiksi jo kuukausia sitten. Milky Chance tuli elämääni viime joulukuussa kävellessäni pikkukaupungin katuja järjettömän onnellisena, enkä voi kiittää siitä kuin sitä ruskeahiuksista poikaa, josta kirjoitin ensimmäisen kerran marraskuussa. Siitä joulukuisesta illasta lähtien kyseinen yhtye on saanut hymyilemään typerästi ja kuluneen kuukauden aikana olen jostain syystä kuunnellut yhtyeen musiikkia käsittämättömän paljon, hymyillyt typerästi musiikkiin liittyville muistoille ja ollut vaihteeksi ihan järjettömän onnellinen, aivan kuin silloin joulukuussa. Viimeisenä esittelen teille yhtyeen, jota kukaan ei olisi varmaan koskaan osannut odottaa, nimittäin yhtyeen nimeltä Katzenjammer. Tämänkin yhtyeen kohdalla on taas kiittäminen sitä ruskeahiuksista poikaa, nimittäin tämä yhtye on pelastanut päiväni naurettavan monesti ja saanut nauramaan niinä harmaaseen pukeutuneina aamupäivinä, kun olen kävellyt toiseen kerrokseen soittamaan akustista kitaraa ja kiroamaan sitä, kuinka en oikeastaan edes osaa. Eikä se ole tavallaan haitannut, nimittäin kävellessäni takaisin kotiin sanat i wish the strings that are played were connected with a threat / but what is done and is not is a very different game / i have to sit down and try to stay sane and make a frame ovat aina saaneet nauramaan, siksi tämä yhtye on niin erityinen, tämä saa aina onnelliseksi.

      Nämä 52 musiikillista taideteosta saavat onnelliseksi, kuunnelkaa.                     


17. elokuuta 2016

like water flowing into lungs

Tänäaamuna heräsin uskomattoman todentuntuisesta unesta auringonsäteisiin, join vaniljateetä katsellen hymyileviä ohikulkijoita ikkunalasin takana ja pukeuduin viininpunaiseen neuletakkiin, istuin sängynreunalla soittamassa akustista kitaraa, joka kuulosti kauniimmalta kuin aikoihin ja naurahdin sitten itsekseni, kuinka soittaminen tuntui paremmalta kuin kertaakaan kuluneen kesän aikana. Syksy tekee sen, minä hymyilin ja vaihdoin kitaran hetkittäin pianoon, tanssitin sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja soitettuani sormeni kipeiksi kuuntelin sanoja i am destroyed by the inside / i disassociate / i hope to destroy the outside / it will alleviate and elevate me auringonsäteiden kadotessa hetkeksi raskaan pilviverhon taakse. Musiikkiin hukkuminen turvallisemmalta kuin aikoihin ja sanojen keinuttaessa mukanaan turvalliseen melankoliaan mietin, kuinka viimeaikoina olen unohtanut kuunnella antautuen musiikille aivan jokaisella hengenvedollani ja kadottaen todellisuuden musiikin uskomattomuuteen, olen vain yksinkertaisesti unohtanut.

Toisaalta olen tavallaan myös unohtanut pysähtyä katselemaan onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoilla, kuuntelemaan kaatosateen hakkaavan iltaisin ikkunalasiin harmaan vaihtuessa vähitellen tummansiniseen samettiin ja rakastamaan tähtitaivasta viileinä kesäöinä, olen unohtanut pysähtyä suorittaessani elämääni silmät sidottuina ja kädet nippusiteillä selkäni takana. Minä olen unohtanut, miltä tuntuu istua aloillaan sanomatta sanaakaan ja antaa musiikin kaivertaa rakkauttaan selkärankaani vesisateen rummuttaessa ikkunalautoihin, olen unohtanut hymyillä itsekseen hämähäkille ikkunalasin takana. Olen unohtanut, mutta tänään sanojen like water flowing into lungs / i'm flowing through these days kaikuessa pienessä asunnossani tahdoin taas muistaa, miltä tuntuu sulkea silmänsä musiikin vetäessä armottomasti turpaan ennen ensimmäistä kertosäettä tai kuunnella akustisen kitaran soivan juuri niin kauniisti, että kyyneleet tarttuvat silmäkulmiin, tahdoin yksinkertaisesti taas muistaa, miltä tuntuu olla elossa.

kitara 026kitara 100kitara 040kitara 101kitara 034

15. elokuuta 2016

happiness feels a lot like sorrow

isnäs 281isnäs 310isnäs 326

Happiness feels a lot like sorrow / let it be, you can’t make it come or go, The Fray kuiskailee kuulokkeissani kävellessäni kuuntelemaan laineiden lyövän hitaasti rantahiekkaan ja tuntemaan syksyn tuulenhenkäysten tarttuvan takkuisiin hiuksiini, syksyn, joka vuosi toisensa jälkeen saapuu aina rauhoittamaan rauhattoman sydämeni ja värittämään harmaaseen pukeutunutta maailmaani harmoniaan verhoutuneilla sävyillä. Syksy tekee minusta poikkeuksetta onnellisen, unohdun miettimään jatkaessani matkaani monen tuntemattoman kadunkulman kautta metsäpolulle ja kuuntelen, kuinka metsä ympärilläni humisee vaimeasti, syksy tekee minusta aivan äärettömän onnellisen, hymyilen itsekseni auringonsäteiden pilkottaessa puiden lomasta.

Kesät ovat minulle nykyään käsittämättömän vaikeita, auringonsäteiden lämmittäessä kalpeita poskipäitäni maailmani pukeutuu jatkuvasti harmaaseen ja on uskomattoman vaikeaa hymyillä, uskomattoman vaikeaa olla onnellinen tai nauttia kaikesta siitä suunnattomasta kauneudesta, jonka kesä maalailee ympärilleni. Happiness is like the old man told me / look for it, and you’ll never find it all / but let it go, live your life and leave it / then one day, you'll wake up and she’ll be home The Fray jatkoi kuiskailemistaan kävellessäni juuri ennen auringonlaskua kotiin, katselin tutuiksi käyneitä maisemia hymyillen typerästi ja olin käsittämättömän helpottunut siitä, kuinka tämäkin kesä lähenee viimein loppuaan ja jonain aamuna on niin kylmä, että on pukeuduttava nahkatakkiin. Jonain aamuna on oikeasti syksy ja silloin on taas helpompi hengittää.

isnäs 318

11. elokuuta 2016

i hope you had the time of your life

isnäs 186isnäs 202isnäs 190

      SAHALLA SOI @ ISNÄS 06 08 2016

Yhtenä päivänä katsottiin maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana, odotettiin vaihtoyhteyttä Mikkelissä uskomattoman kauan ja seitsemän jälkeen illalla jäätiin pois jossain, missä en ollut koskaan ennen käynyt. Myöhemmin käveltiin hiljaisen hiekkatien reunaa, istuttiin kostealla nurmikolla kuuntelemassa musiikkia illan vähitellen viilentyessä ja sitten niinä aamuyön ensimmäisinä tunteina kiivettiin vanhan puutalon yläkertaan kuuntelemaan hiljaisuutta, nukahtamaan täydelliseen pimeyteen sateen ropistessa vaimeasti ikkunalasiin, enkä minä en ole varmaan koskaan nukkunut yhtä rauhallisesti. Herännyt siihen samaan rauhallisuuteen ja alakerrasta kuuluviin ääniin, siihen tomaattikeiton tuoksuun, istunut autossa käsittämättömän onnellisena laulaen jokaisen tietämäni biisin mukana ja kävellyt myöhemmin taas hiekkatien reunaa keltaiselle talolle kuuntelemaan musiikkia, katselemaan lasten suunnatonta riemua ja hymyilemään tuntemattomille.

Isnäs oli yksinkertaisesti vain äärettömän ihana, enkä voinut olla rakastamatta suunnatonta rauhallisuutta omenapuiden varjossa tai niitä kauniita ihmisiä rikkoutumaton onnellisuus kasvoillaan, enkä varsinkaan sitä, kuinka astuessani sisään vanhaan keltaiseen puutaloon tyttö lauloi it's something unpredictable, but in the end is right / hope you had the time of your life akustisen kitaran säestyksellä, minä en vain voinut olla rakastamatta sitä aivan kaikkea. En voinut olla rakastamatta rakkaudestaan tanssivia ihmisiä maiseman pukeutuessa tummansiniseen samettiin, niitä kynttilöitä omenapuissa tai hiekkaa rikkinäisissä kengissäni kävellessäni pimeydessä, en voinut olla rakastamatta edes silloin, kun sydämeni lyödessä epätavallisen voimakkaasti käveltiin hiljaiseen puutaloon syömään suklaata ja nukahtamaan taas siihen aivan samaan rauhallisuuteen kuin edellisenäkin yönä, siihen niin sanoinkuvaamattomaan rauhallisuuteen.

    I hope you had the time of your life, hymyilin vielä ennen aamunkoittoa.        

isnäs 184isnäs 212

10. elokuuta 2016

and then we'll see it

On ollut viimeisiä aamuja pienessä oopperakaupungissa, hiljaisuutta tuskastuttavan kuumassa bussissa ja sitten niitä aamuja, kun ilmassa on tuoksunut ensimmäistä kertaa syksy ja on voinut istua sängyssä juomassa vaniljateetä, on ollut niitä aamuja, kun sanat oh my morning's coming back / the whole world’s waking up / all the city buses swimming past / i’m happy just because / i found out i am really no one ovat hymyilyttäneet samalla tavalla kuin aina syksyisin. Hymyilyttäneet samalla tavalla kuin istuessani vuosia sitten Helsingin asuntoni parvekkeella kylminä syysaamuina juuri ennen auringonnousua ja katsellessani ensimmäisten lentokoneiden lentävän ohitse, niinä vuosien takaisina aamuina onnellisuus kuiskaili nimeäni tuulenhenkäysten kaltaisesti. Kuiskaili pyytäen mukaansa tanssimaan ja samaa onnellisuutta olen etsinyt istuessani aina aamuisin sängyssä juomassa vaniljateetä, olen etsinyt musiikin tunkeutuessa luuytimeen ja hetkittäin löytänyt häivähdyksiä siitä, tanssinut keittämään lisää teetä ja hymyillyt, kuinka syksyn tuodessa onnellisuuden mukanaan voin kävellä päämäärättömästi uusissa kengissäni, kuiskailla ilmaan and then we'll get down there, way down to the very bottom of everything / and then we'll see it oh we'll see it, we'll see it, 

we'll see it.                    

oispa syksy 224019oispa syksy 231026oispa syksy 216

8. elokuuta 2016

koskettavimmat hetket provinssissa

Kokonaisen kuukauden olen miettinyt, kuinka tahtoisin kirjoittaa niistä uskomattoman kauniista hetkistä Provinssissa, silmäkulmiin kiteiksi unohtuneista kyynelistä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja loputtomasta onnellisuudesta istuessani sinun kanssasi maailmanpyörässä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä, hymyilemisestä auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen tummansiniseen samettiin sadepisaroiden putoillessa varovaisesti kasvoilleni ja siitä sanoinkuvaamattomasta rakkaudesta musiikin löytäessä jokaisen salaisuuteni haurailta käsivarsiltani, siitä kaikesta minä olen tahtonut kirjoittaa ja kun olen nyt viimein alkanut näkemään auringonlaskujen kauneuden kaikkien niiden harmaiden päivien jälkeen tuntuu, että pystyn vihdoin kirjoittamaan siitä kaikesta. Nimenomaan siksi aion seuraavaksi kirjoittaa teille koskettavimmista hetkistä Provinsissa 2016, sellaisista, kun musiikki kaivautui armottomasti kylkiluideni alle saaden sydämen muuttamaan rytmiään ja kyyneleet virtaamaan vuolaina poskipäille, niistä sellaisista, kun uskoin pakahtuvani kaikkeen siihen loputtomaan onnellisuuteen musiikin ollessa enemmän kuin ikinä.

         Musiikin ollessa enemmän kuin osaisin koskaan kirjoittaa.        

IMG_20160701_000159IMG_20160630_233118IMG_20160701_000312

Nightwish ansaitsee olla ensimmäinen, josta kirjoitan ensimmäistäkään keskeneräistä lausetta, nimittäin seistessäni yleisömeren keskellä ennen keikkaa unohduin miettimään, kuinka seitsemän vuotta aiemmin minä istuin Olavinlinnassa hukkumassa suunnattomaan onnellisuuteen kyseisen yhtyeen keikalla ja kuinka kävellessäni myöhemmin pikkukaupungin katuja pimeyden keskellä minusta ei lähtenyt enää pienintäkään äännähdystä. Nimenomainen keikka oli yksi hienoimpia koskaan näkemiäni ja seistessäni seitsemän vuotta myöhemmin siinä yleisömeren keskellä rakastin Nightwishiä mahdollisesti vielä vähän enemmän kuin sinä taianomaisena iltana, sanojen would you do it with me / heal the scars and change the stars / would you do it for me / turn loose the heaven within tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni ja olisin tahtonut huutaa ääneni käheäksi pelkästä siitä pakahduttavasta tunteesta.

Siitä pakahduttavasta tunteesta, kun yleisömeren syttyessä liekkeihin ja musiikin vetäessä aina hetkittäin armottomasti turpaan sydän vaihtoi rytmiään musiikin tahtiin ja maailma ympäriltäni katosi kaikkeen siihen loputtomaan onnellisuuteen. Musiikki ei ollut pitkään aikaan tuntunut niin järjettömän vahvasti jokaisessa hengenvedossani ja viimeistään siinä vaiheessa, kun The Greatest Show On Earth sai nostamaan kädet ilmaan olisin voinut huutaa sen koko maailmalle, että tämä yhtye on ja tulee todennäköisesti aina olemaan yksi suurimmista rakkauksistani. Uskomatonta, yksinkertaisesti aivan helvetin uskomatonta.

IMG_20160701_004145IMG_20160701_012742

Nightwishin jälkeen seisoin yleisömeren keskellä Sannin keikalla ja huusin ääntäni käheäksi sanoista mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii / ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii kyynelten varovaisesti tarttuessa silmäkulmiini, siinä hetkessä tummansinisen taivaan alla palasin viime heinäkuuhun ja omaan toivottomuuteeni seistessäni vuorokauden vaihteessa Pasilan asemalla odottamassa seuraavaa junaa. Mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä / jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä ja aiemmin silmäkulmiin jääneet kyyneleet virtasivat poskipäilleni vielä vuolaammin kuin tuntia aiemmin, mutta uskallan siltikin väittää, että huudettuani kokonaisen tunnin ajan ääntäni käheäksi yleisömeren kokoisen kuoron kanssa olin varmasti onnellisempi kuin aikoihin. Sellainen on nimittäin tavallaan uskomattoman voimaannuttavaa, yleisömeren keskellä huutaminen musiikin ottaessa turvalliseen syleilyynsä ja onnellisuuden tuntuessa selkärangassa.

Myöhemmin harhailin kengät mutaisina festarialueella ja hymyilin tyhmästi törmätessäni sattumalta siihen maailman rakkaimpaan ihmiseen, jonka viereen nukahdin tuntia myöhemmin leirintäalueen jatkaessa omaa elämäänsä ympärillämme aamunkoittoon asti. Ei nimittäin harmittanut, etten jaksanut jatkaa juhlimista.

IMG_20160701_155937

Perjantaina en osannut lopettaa hymyilemistä aivan uskomattoman ihanan Chisun noustessa päälavalle, sadepisaroiden putoillessa kasvoilleni tanssin sanojen ku beibi sä oot vaan niin ihana / sun kanssa kaikki on vaan ihanaa / mä haluun olla sulle ihana / tää kaikki on vaan ihan ihanaa / sä oot ihana tuntuessa jokaisessa hengenvedossani loputtomana onnellisuutena ja annoin musiikin keinuttaa mukanaan tunnetilasta toiseen. Chisu oli vain yksinkertaisesti niin sanoinkuvaamattoman ihana, etten osanut lopettaa hymyilemistä edes kävellessäni ihmismeren mukana leirintäalueelle, onneksi tämä ihana nainen palasi vihdoin festarilavoille.

IMG_20160701_171700-horz-vert

Amorphis on itselleni henkilökohtaisesti yksi niistä yhtyeistä, jotka yhdeksän vuotta sitten auttoivat minua jaksamaan eteenpäin niinä toivottomuuteen verhoutuneina hetkinä, kun maailmani pukeutui ainoastaan harmaaseen auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaan, mutta samalla myös yksi niistä yhtyeistä, jotka saivat rakastumaan musiikkiin aivan uskomattoman palavasti. Yksi niistä yhtyeistä, jotka saavat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa ja ehkä nimenomaan siksi seistessäni yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa päälavalle iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä silmiäni tuntui kuin olisin edelleen se sama ihminen kuin yhdeksän vuotta sitten, se sama ihminen, vaikka tämä yhtye ei olekaan värittänyt maailmaani vuosikausiin, ehkä nimenomaan siksi minä rakastin aivan kuin yhdeksän vuotta sitten.

Amorphiksen jälkeen istuin hetken leirintäalueella nauramassa kaikelle epäoleelliselle, join halpaa viiniä ja myöhemmin seisoin yleisömeren keskellä tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekevän ja samalla yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvaneen Antti Tuiskun noustessa värivalojen loisteeseen, eikä sitä hullua tunnetta olisi mitenkään mahdollista kuvailla keskeneräisin lausein. Siinä oli jotain uskomatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla hetkessä oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani ja olin äärettömän ylpeä miehestä, joka sai yleisömeren muuttumaan liekkimereksi ennen ensimmäistä kertosäettä. Se tunne liittyi erittäin vahvasti siihen, että historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne kolmentoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui yksinkertaisesti aivan uskomattomalta nähdä yleisömeren leimahtavan liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui niin uskomattomalta, että olisin voinut itkeä silmät päästäni siitä rakkaudesta.

IMG_20160701_191029IMG_20160701_195831

Kirjoitin viime lokakuussa Pakkahuoneella todistamani keikan jälkeen, että värivalojen loisteessa ei ollut kyse enää ainoastaan Antti Tuiskun fanittamisesta vaan myös siitä, mistä kyseinen artisti halusi meille musiikillaan sanoa. Uskallan väittää edelleen samaa, nimittäin tämän pedoksi leimatun artistin huutaa etkö sä kuullu, sä kelpaat kyllä / hei ho paita pois, kaikilla meillä on ongelmii hän puhuu jostain sellaisesta, mistä meidän jokaisen pitäisi puhua aivan ehdottomasti enemmän. Se, että joku Antti Tuiskun kaltainen, kaiken median asettaman paineen keskellä, sanoo meidän kaikkien kelpaavan juuri tällaisina tuntuu oikeasti aivan uskomattomalta, sai Pakkahuoneella yleisömeren repeämään liitoksistaan ja niin tapahtui Provinssissakin, yleisömeren keskellä oli hetken aikaa sellaista taikaa, etteivät kyyneleet olleet kaukana onnellisuudestani huolimatta. Eivätkä ne olleet kaukana oikeastaan missään vaiheessa, nimittäin olin yksinkertaisesti aivan järjettömän ylpeä lavalle nousseesta miehestä ja nostaessani käteni ilmaan loputtomasta rakkaudestani en enää osannut sanoa mitään, Antti Tuisku veti ehdottomasti yhden Provinssin parhaista keikoista.

IMG_20160701_200036

Auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen illan viileyteen seisoin yleisön keskellä odottamassa Damien Ricen nousevan lavalle, olin odottanut kyseistä keikkaa enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää ja miehen viimein noustessa lavalle tuntui kuin maailma olisi hetkeksi pysähtynyt aloilleen, musiikki tuntui selkärangan jokaisessa nikamassa jättäen jälkeensä ainoastaan kylmiä väreitä ja kyyneleet tarttuivat silmäkulmiin pelkästään siksi, että olihan se nyt yksinkertaisesti aivan järjettömän kaunista. Sellaista, etten pystynyt liikahtamaankaan musiikin kulkiessa lävitseni kuljettaen mukanaan tunnetilasta toiseen ja sanojen what i want from you is empty your head / they say be true, don't stain your bed / we do what we need to be free / and it leans on me like a rootless tree kaivautuessa armottomasti rintalastani alle tuntui hetkittäin vaikealta hengittää, se oli vain niin käsittämättömän kaunista ja vahvaa samanaikaisesti, ettei mitään järkeä.

Leave me out with the waste / this is not what i do / it's the wrong kind of place / to be thinking of you / it's the wrong time / for somebody new / it's a small crime / and i've got no excuse ja vieressäni tyttö murtui vuolaisiin kyyneliin, is that alright? / give my gun away when it's loaded / is that alright? ja ne kyyneleet minunkin silmäkulmistani valuivat poskipäilleni vuolaampina kuin kertaakaan Provinssin aikana, en koskaan unohda.

IMG_20160701_225053

Damien Ricen jälkeen istuin teltassa lukemassa puhelimeni näytöltä yhä uudelleen sanoja "Due to illness and doctor's advice, we will not be able to perform at Provinssirock Festival on Saturday. Apologies to our fans in Finland, we will be back soon" sydämeni jättäessä lyöntejä väliin pelkästään sen loputtoman pettymyksen takia. Bring Me The Horizonin keikan peruuntuminen tuntui iskulta suoraan rintalastan alle ja rehellisesti sanottuna kyseinen uutinen onnistui pilaamaan loppuiltani yksinkertaisen täydellisesti, vituttihan se.

IMG_20160702_184506-vert

Voisin kirjoittaa tähän, kuinka eräänä toukokuun kolmantenatoista päivänä istuin koulumme liikuntasalin takarivissä kuuntelemassa luentoa ja purin huultani verille asti ollakseni itkemättä tai kuinka PMMP jätti lopetettuaan suunnattoman aukon sydämeeni, mutta myös festareiden esiintyjäkattauksiin. Minä voisin kirjoittaa, mutta jätän kuitenkin kirjoittamatta, nimittäin Vesalan noustessa Woodland Stagelle lauantai-iltana niillä kolmen vuoden takaisilla tapahtumilla ei ollutkaan enää yhtään mitään merkitystä ja musiikin hyväillessä kuuntelijoitaan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen lavalla oli artisti, joka vaikutti vilpittömän kiitolliselta jokaisesta katsomaan saapuneesta ihmisestä.

Kirjoitin kesäkuussa, kuinka Vesalan debyyttialbumin Sinuun minä jään on kaikessa haikeudessaan aivan äärimmäisen kaunis ja kuinka sanojen sä teetkin maailmasta kauniimman elää / nään taivaalla kun putoo tähti pimeään / jos mekin kerran täältä samoin kadotaan / kuin tähdenlennot avaruuteen / sinua en aio unohtaa silmäkulmissa polttaneet kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäille, kirjoitin, kuinka mikään ei ollut aikoihin koskettanut niin syvästi. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää / sitten kun kuivuneet on juhlaseppeleet / pöydät on siivottu ja vieraat menneet ja kyyneleet tuntuivat polttavina silmäkulmissani seistessäni yleisömeren keskellä maailman rakkaimman ihmisen vieressä, juuri ne sanat koskettivat siinä hetkessä vielä enemmän kuin kuunnellessani samaisia sanoja aikaisemmin kesäkuussa, siinä hetkessä olin äärimmäisen kiitollinen sekä ihmisestä vierelläni että musiikista, joka tuntui rakkaammalta kuin aikoihin.

Kiitollinen kaikesta, yksinkertaisesti aivan kaikesta.            

IMG_20160702_190439-horz-vert

Vesalan keikan jälkeen istuin sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa maailmanpyörässä, olin typerän onnellinen kaikesta ja unohduin miettimään, kuinka en ole koskaan rakastanut yhtä suunnattomasti, en ole koskaan uskaltanut rakastaa yhtä suunnattomasti. Nimenomaan siinä hetkessä katsellessani festarialuetta alapuolellani, tuntiessani varovaisen tuulen hiuksissani ja nauraessani kaikelle sille onnellisuudelle tuntui kuin kaikki olisi ollut hetken siinä, kuin koko elämäni olisi kiteytynyt siihen yhteen hetkeen.

Biffy Clyro oli ääretöntä rakkautta huolimatta siitä, että yleisö koostui epäilemättä erittäin suureksi osaksi Rammsteinia odottavista ihmisistä ja edessäni riehui ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti sellaisia ihmisiä, joita olisin halunnut lyödä. Hetkittäisestä vitutuksestakin huolimatta musiikin tunkeutuessa armottomasti rintalastani alle tuntui kuin millään muulla ei olisi ollut mitään merkitystä ja vaikka alan vähitellen toistaa itseäni niin sanat nothing lasts forever, except you and me / you are my mountain, you are my sea / love can last forever between you and me / you are my mountain, you are my sea saivat kyyneleet silmäkulmaan siinä hetkessä, yleisömeren keskellä lauantai-iltana maailman rakkaimman ihmisen käsivarret minun ympärilläni. Toisaalta minä en osaa olla edes pahoillani itseni toistamisesta tai tästä loputtomasta siirappisuudestani, nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni rakastan enemmän kuin voisin koskaan rakastaa musiikkiakaan ja vannon, että se on sanoinkuvaamattoman paljon. Aivan sanoinkuvaamattoman paljon, mutta rakastin minä Biffy Clyroakin ja sanojen i still believe it's you and me 'til the end of time kulkiessa pitkin selkärankaani olisin voinut vain itkeä, en osannut sanoa yhtään mitään ja olin yksinkertaisesti niin onnellinen, ettei siinä ollut mitään järkeä. Musiikki oli samanaikaisesti kaunista, särkyvää ja aivan suunnattoman voimakasta.

IMG_20160702_220844IMG_20160702_192204

Myöhemmin seisoin eturivissä todistamassa, kuinka Paperi T nousi Woodland Stagelle saattaen minut ensimmäisten biisien aikana tietynlaiseen transsinomaiseen tilaan, tiedättekö sellaiseen, että todellisuus tuntui menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani ja ottaessa mukanaansa niin, ettei hetkeen ollut olemassa mitään muuta, ei ihmistä vierelläni eikä sitä viilenevää lauantai-iltaa Seinäjoella. Hetkittäin havahduin miettimään, kuinka en olisi muutama vuosi sitten uskonut voivani joskus seisoa siinä käsittämättömän vaikuttuneena sanattomuus toisena nimenäni tai lopulta toistavani sanoja minä ja töölö me ei olla niinku ennen / nyt sä oot vaan hautaustoimisto ja vanhuksii / me manskulle sammuttiin / viimeistä kertaa vielä vieri viereen mahduttiin. En todellakaan olisi voinut uskoa, mutta siitä huolimatta Paperi T oli jotain järjettömän ainutlaatuista ja niin lähellä taianomaisuutta, että siihen keikkaan oli hyvä lopettaa tämän vuoden Provinssi, ei sitä olisi voinut voittaa enää edes se Rammstein, jota muuten varmaan suurin osa tuli Provinssiin katsomaan, ahdistavan ihmismassan keskellä sieltä jostain ehkä sadan metrin päästä.

     No minä en tullut katsomaan Rammsteinia, mutta Provinssi oli silti uskomaton.

IMG_20160702_231541

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.