20. maaliskuuta 2016

your smile shines like a cancelled suicide

spring 037spring 079

Alkuvuosi on ollut itselleni henkilökohtaisesti sitä suunnatonta rauhattomuutta, joka tarttui selkärankaani kävellessäni tammikuun kolmantena päivänä pimeyteen kietoutuneilla kaduilla ja istuessani tässä pienessä asunnossani osaamatta sanoa sanaakaan, vuorokauden vaihteessa vaihdoin hermostuneena lakanoita ja katselin peilikuvaani tunnistamatta itseäni. Sinä iltana hengittäminen tuntui äärimmäisen vaikealta, musiikki ahdisti enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan ja yksikään rauhoittava sana ei yksinkertaisesti riittänyt rauhoittamaan, sinä iltana minulle tapahtui jotain sellaista, mitä en osaa vieläkään selittää. Jotain sellaista, minkä seurauksena suunnaton rauhattomuus on kulkenut mukanani tämän alkuvuoden jokaisena päivänä riippumatta siitä, kuinka kauniisti auringonlaskut ovat maalanneet maisemaa vaaleanpunaisella ja aamun ensimmäiset auringonsäteet ovat piirtäneet ääriviivojaan valkoisille seinille. Olen kulkenut silmät sidottuina pikkukaupungin satamassa auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani, istunut kirjastossa kuuntelemassa kirjojen putoavan lattialle ja taistellut itseäni vastaan istuessani öisin kuuntelemassa ääniä rappukäytässä. Katsellut pimeyttä likaisen ikkunalasin takana ja kirjoittanut sitten kaipaavani kotimatkojani aamuyön viimeisinä tunteina, ensimmäisiä syysöitä katsellessani maailman suunnatonta kauneutta linssin lävitse ja tanssimista usvan keskellä, mutta enemmän kuin mitään sitä rauhallisuutta rintalastan alla.

Kaipaavani tasaista hengitystäni istuessani sunnuntaisin bussissa katselemassa pimeyteen verhoutunutta maisemaa tai edes nukahtaessani näkemään rauhattomia unia menettämisestä, kaipaavani enemmän kuin koskaan aiemmin. Rehellisesti sanottuna alkuvuosi on ollut itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen raskas, olen kadottanut itseni suunnattomaan rauhattomuuteeni ja tavallaan saamatta otetta ensimmäisestäkään ohikiitävästä kuvasta katsellut elämäni kulkevan eteenpäin, koko alkuvuoden olen matkustanut tunteiden vuoristoradassa ilman turvakaiteita ja unohtanut hengittää vaunun syöksyessä alaspäin. Unohtanut pitää kiinni, mutta kävellessäni tänään vanhaa rautatieasiltaa lämpimän tuuliaisen tarttuessa takkuisiin hiuksiini unohduin hymyilemään vastaantulijoille ja istuessani myöhemmin metsässä auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani ymmärsin, että ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen olin todella pysähtynyt hengittämään suunnatonta onnellisuuttani jokaisella hengenvedollani ja kuuntelemaan rauhallisuutta metsän humistessa ympärilläni, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen rauhattomuus ei kuiskaillut nimeäni.

spring 063

Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ymmärsin, että kaikki oli yksinkertaisesti uskomattoman hyvin ja kaikki, mitä koskaan tulisin tarvitsemaan, oli siinä hetkessä metsän humistessa ympärilläni suunnatonta rauhallisuuttaan ja lintuparven lentäessä ääretöntä vapauttaan pilvettömällä taivaalla. Minä suljin silmäni tunteakseni kuuluvani lintuparven äärettömään vapauteen, annoin tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini ja tunsin kallionlohkareiden murtuvan palasiksi rintalastani alla, siinä hetkessä minun rauhattomuuteni katosi auringonsäteisiin kasvoillani ja ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen hengittäminen tuntui äärettömän kevyeltä, siinä hetkessä tunnistin itseni jokaisesta hengenvedostani ja varovaisesta liikkeestäni. Metsän humistessa ympärilläni olin ainoastaan suunnatonta rauhallisuutta ja oli hymyiltävä itsekseen, sillä tuntui yksinkertaisesti niin epätodelliselta pystyä hengittämään tasaisesti ja rauhoittumaan edes hetkeksi.

Epätodelliselta olla niin käsittämättömän onnellinen.  

spring 039 spring 122

17. maaliskuuta 2016

and you've been following my downfall

kevät 008

En ole koskaan kirjoittanut siitä, kuinka neljä vuotta sitten pakenin kaatosadetta Ilosaarirockissa ja kuinka vaaleista hiuksistani putosi vesipisaroita samanaikaisesti, kun värivalojen loisteeseen nousi nainen, joka vangitsi kuuntelemaan jo pelkällä suunnattomalla energiallaan. Suhteellisen omaperäistä elektropoppia tekevä Iiris hurmasi yleisönsä uskomattomalla lavapreesenssillään, herkällä äänellään ja mielenkiintoisilla sovitusratkaisuillaan, kaatosateen lakatessa seisoin edelleen eturivissä katselemassa tätä mustahiuksista naista silmiin ja hengittämässä epätasaisesti, kun kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani. Myöhemmin kävelin leirintäalueelle äärimmäistä onnellisuutta kasvoillani, illan viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani kirjoitin muistikirjaani loputtomasta rakkaudesta ja en voinut lopettaa hymyilemistä.

The Magic Gift Box (2012) oli itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti yksi kesän tärkeimmistä albumeista, istuin luvattoman useasti viileällä kalliolla kuuntelemassa sanoja i'll write destiny / and they can watch / how the stars are dancing / right with us ja huokailemassa musiikin äärettömälle kauneudelle auringon laskiessa kaukana horisontissa. Jostain tuntemattomasta syystä kyseinen artisti sitten kuitenkin unohtui, itselleni uskomattoman tärkeä albumi ei enää päätynyt soittolistoilleni ja hetkittäin tuntui uskomattomalta löytää albumi uudelleen, mutta tämän ihastuttavan naisen julkaistua uusimman singlensä viime viikolla olen taas rakastanut suunnattomasti ja tanssinut kevään ensimmäisissä auringonsäteissä pikkukaupungin kaduilla sanojen i've been losing my strength to keep control kaikuessa kuulokkeissa. Hope (2016) on ehdottomasti jotain sellaista, mitä minä tarvitsin avatakseni vihdoin silmäni auringonsäteissä ja hengittääkseni ääretöntä onnellisuutta jokaisella hengenvedollani, mutta samalla se on myös biisi, jonka suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan niiden aamun ensimmäisten auringonsäteiden murtautuessa ikkunaverhojen lävitse.

kevät 015kevät 007

16. maaliskuuta 2016

now i'm ready to be free // the used tavastialla

helsinki + the used 154helsinki + the used 128

 THE USED @ TAVASTIA 09 03 2016    

Yhtenä keskiviikkona seisoin yleisömeren keskellä värivalojen häikäistessä silmiäni ja unohduin miettimään, kuinka olin odottanut sitä nimenomaista hetkeä siitä seitsemän vuoden takaisesta hetkestä, kun päätin näkeväni jonain päivänä yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen. Tavallaan tuntui kuin olisin odottanut ainoastaan sitä hetkeä kaikki nämä seitsemän vuotta, sydämessäni muuttui hetkellisesti rytmi yleisömeren kuohuessa innostuneisuuttaan ja kun viimein alkunauhan saattelemana yhtye nousi värivaloihin sydämeni hakkasi vimmatusti, sitä hetkeä minä olin odottanut kokonaiset seitsemän vuotta ja tuntui yksinkertaisesti epätodelliselta huutaa kolmannessa rivissä sanoja but we weren't alright, not at all / not for one, for one, for one second sydämeni jättäessä lyöntejä välistä musiikin saadessa kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini.

Tuntui epätodelliselta huutaa niitä sanoja, jotka olivat pelastaneet luvattoman monesti niinä kaikista vaikeimpina hetkinä ja saaneet sitten itkemään harmaaseen pukeutuneina iltoina, kun istuin parvekkeella tukehtumassa omaan hengitykseeni. Kuitenkin se, mistä todella tahtoisin kirjoittaa on yksinkertaisesti se, kuinka uskomattoman paljon musiikki on vaikuttanut siihen, että seisoin sinä iltana yleisömeren keskellä huutamassa ääntäni käheäksi niistä suunnattoman tärkeistä sanoista tai siihen, että ylipäätään selvisin niistä elämäni vaikeimmista vuosista. The Used tuli elämääni juuri sellaisena hetkenä, kun minä voin yksinkertaisesti äärimmäisen pahoin seitsemän vuotta sitten elämän kaatuessa päälleni naurettavan useasti ja maailmani pukeutuessa ainoastaan harmaaseen auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani, lukion valkoisilla käytävillä yksittäisten äänien sekoittuessa jatkuvasti määrittelemättömäksi äänimassaksi ja suunnattoman ahdistuksen viipyessä kasvoillani, melankolian kuiskaillessa vaimeasti nimeäni jostain kaukaisuudesta. Silloin seitsemän vuotta sitten oli yksinkertaisesti uskomatonta, kuinka järjettömän paljon yksittäisen yhtyeen musiikki sai uskomaan siihen, että huomenna kaikki olisi kauniimpaa. Uskomaan, vaikka huominen olisi ollut yhtä harmaa kuin kaikki edellisetkin huomiset. Musiikkia ja nimenomaan tätä yhtyettä on kiittäminen siitä, että vaikka olin seitsemän vuotta sitten ainoastaan määrittelemätöntä tunnemassaa, kuljin auringonsäteissä silmät sidottuina näkemättä maailman kauneutta ja itkin omaa riittämättömyyttäni, näiden seitsemän vuoden aikana minusta on hitaasti tullut onnellinen ja en enää usko tukehtuvani omaan hengitykseeni, se on yksinkertaisesti niin sanoinkuvaamatonta, että siitä tuntuu väärältä kirjoittaa.

helsinki + the used 220

Väärältä, mutta nimenomaan siksi sinä iltana Tavastialla tuntui, ettei millään muulla hetkellä ole koskaan ollut niin paljon merkitystä. Se, kuinka musiikki kietoo itseensä äärettömästi onnellisuutta, ensimmäisiä rakkaudentunnustuksia vahvasti humaltuneena ja lopulta sitä aivan äärimmäistä epätoivoisuutta, tuntui uskomattomalta sanojen should've done something but i've done it enough / by the way your hands were shaking / rather waste some time with you tunkeutuessa luuytimeeni saaden kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani ja kyyneleet valumaan poskipäilleni. Tavallaan uskon, että nimenomaan niiden muistojen takia Tavastialle saavuttiin niin runsain joukoin flanellipaidoissa ja tennareissa ja kieltämättä nostalgia oli vahvasti läsnä aina ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen, mutta kaikesta nostalgiasta huolimatta yhtye tuntui olevan uskomattomassa iskussa kuulostaen vielä näin viidentoista vuoden ikäisenäkin niin käsittämättömän hyvältä, että musiikki veti allekirjoittanutta armottomasti turpaan aina ensimmäisestä sekunnista lähtien jokaisella hengenvedollaan ja pakotti kyyneleet valumaan poskipäille. Musiikki pakotti kokonaisen yleisömeren huutamaan ääntään käheäksi värivalojen loisteessa, sulkemaan silmänsä Bert McCrackenin äänen kulkiessa kylminä väreinä pitkin selkärankaa ja nostamaan kädet ilmaan pelkästä suunnattomasta tunteesta, oli sitten kyse rakkaudesta tai epätoivosta. Sinä iltana kysymys oli muustakin kuin nostalgiasta, kysymys oli yksinkertaisesti aivan mielettömästä yhtyeestä ja suunnattoman rakkaasta albumista, jota juhlitaan toivottavasti vielä viidentoista vuoden päästäkin yhtä suurella onnellisuudella.

      The Used oli uskomattominta, mitä olen aikoihin saanut kokea.         
 helsinki + the used 240helsinki + the used 251

'cause lately i've been sinking

muutto 062

Viimeaikoina olen kävellyt kolmensadan kilometrin päässä pikkukaupungin rauhallisuudesta, kuunnellut raitiovaunujen kolisevan ohitse, hengittänyt syvään astuessani uskomattoman rakkaasta ovesta sisään ja tuntenut kyyneleet silmäkulmissani musiikin murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan, matkustanut vuorokauden vaihteessa nukkumaan sen maailman rakkaimman viereen ja herännyt auringonsäteisiin, silittänyt ruskeita hiuksia hiljaisuuden kaikuessa valkoisilla seinillä. Katsellut silmiin auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen, kuunnellut pysäyttävää musiikkia peiton alla ja nauranut sitten typerästi kävellessäni ensimmäistä kertaa elämässäni paikkaan, jota kutsun kahden viikon päästä kodikseni. Kodikseni, vaikka ajatus kuulostaa uskomattoman epätodelliselta ja hetkittäin on katsottava itseään silmiin ymmärtääkseen elävänsä juuri tässä nimenomaisessa hetkessä, kodikseni, vaikka meinasin eksyä kävellessäni takaisin keskustaan.

On tapahtunut yksinkertaisesti niin suunnattomasti, että hetkittäin on vaikea ymmärtää. Vaikea ymmärtää, että vietän enää kaksi kokonaista viikkoa tässä uskomattoman rakkaassa pikkukaupungissa ja että niiden kahden kokonaisen viikon jälkeen hengitän onnellisuuttani kaupungissa, jossa en koskaan ole kuvitellut asuvani. Vaikea ymmärtää, vaikka tavallaan enemmän kuin mihinkään minä uskon siihen, että elämän oli tarkoitettu heittävän minut myrskytuulen mukana nimenomaan kyseiseen kaupunkiin avaamaan silmäni uudelleen maailman suunnattomalle kauneudelle ja olemaan elossa jokaisella hengenvedollani, heräämään vihdoin tästä loputtomasta horroksesta muuttolintujen lentäessä vapauttaan sinisellä taivaalla.

muutto 099

Kaikella on tarkoituksensa, mietin tänään naurettavan kliseisesti istuessani suhteellisen tyhjän asuntoni lattialla kuuntelemassa hiljaisuuden kaikuvan tyhjissä nurkissa ja katselemassa muuttolaatikoihin pakattua elämääni, nauramassa itsekseni sille, kuinka koko elämäni mahtuu kahteenkymmeneen muuttolaatikkoon. Puhalsin saippuakuplia päivän viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa hitaasti tähtitaivaaseen, naapurin juostessa rappukäytävässä sekunteja vastaan minä katselin saippuakuplan hajoavan laminaattilattiaan ja kirjoitin muistikirjaani keskeneräisiä lauseita siitä, kuinka minä en välttämättä ehdikään hukkua ennen kuin herään loputtomasta horroksestani ja avaan vihreät silmäni maailman suunnattomalle kauneudelle, minä en ehdikään hukkua omaan itseeni ennen kuin jätän tämän pikkukaupungin taakseni.

muutto 076

8. maaliskuuta 2016

being half dead wasn't what i planned to be

used 069used 006

Palataan hetkeksi siihen kevääseen, kun istuin vanhempieni makuuhuoneessa kirjoittamassa ensimmäistä blogimerkintääni, ikkunalasin takana maaliskuu yritti hitaasti vaihtua kevääseen ja kuulokkeissani soi sitä musiikkia, jolle olisin voinut hetkittäin myydä sieluni. Sinä keväänä olin kasvattanut mustat otsahiukseni peittämään harmaanvihreät silmäni, yritin epätoivoisesti opetella soittamaan akustista kitaraani ja kävelin luvattoman usein tämän pikkukaupungin ainoaan levykauppaan käyttämään rahani uuteen musiikkiin, sinä keväänä minä rakastuin nimittäin palavasti yhtyeeseen nimeltä The Used ja siitä keväästä lähtien kyseinen yhtye on kulkenut mukanani elämän heitellessä armotta myrskytuulen kaltaisesti, unelmien vaihtuessa aina hetkittäin epätoivoon ja sekuntien valuessa hiekkana sormieni lävitse. The Used on soinut kuulokkeissani istuessani lukion lyhyen matematiikan kurssilla kirjoittamassa rakkausrunoja, kävellessäni kaatosateessa kotiin vanhan rautatiesillan kautta maaliskuun vaihtuessa vihdoin kevääseen ja itkiessäni  toivottomuuttani violettiin verhotussa huoneessani seuraavana syksynä, mutta kertaakaan se ei ole jättänyt yksin.

Uskallan väittää, että nimenomaan yhtyeen ensimmäinen albumi on ja tulee todennäköisesti aina olemaan itselleni henkilökohtaisesti yhtyeen albumeista se kaikista tärkein. Kyseiseen albumiin liittyy suunnattoman vaikeita muistoja: lukemattomia unettomia öitä hengittämisen ollessa katkonaista, varovaisia salaisuuksia hauraissa käsivarsissani lumisateen muuttaessa suuntaansa ikkunalasin takana ja kyyneliä silmäkulmissani huutaessani pimeillä kaduilla ilman äännähdystäkään. Riittämättömyyttä sanojen without it all / i'm choking on nothing / it's clear in my head / and i'm screaming for something kaikuessa korvissani juostessani itseäni karkuun tähtitaivaan alla yhtenä kuuden vuoden takaisena iltana, kun olin samanaikaisesti sekä tuhansina palasina että kokonainen suudellessani myöhemmin samana iltana kellarissa poikaa, jolle kerroin kaikista suurimmat salaisuuteni juodessani halpaa viiniä pienessä soluasunnossa. Knowing nothing is better than knowing it all, Bert McCracken lauloi korvaani myös neljä vuotta sitten elämän heitellessä myrskytuulen kaltaisesti istuessani sen vieraan asunnon parvekkeella vieraassa kaupungissa tupakansavun tarttuessa hiuksiini, rakkauden vetäessä armottomasti turpaan aina aamuyön viimeisinä tunteina ja riittämättömyyden kuiskaillessa nimeäni kaikkina niinä iltoina, kun olin kuitenkin vain liikaa ja olisi pitänyt olla vähemmän.

used 098

Seitsemässä vuodessa The Used on pelastanut minut niin uskomattoman monesti, etteivät keskeneräiset lauseeni koskaan riittäisi kuvailemaan kiitollisuuttani tai rakkauttani kyseistä yhtyettä kohtaan, mitkään sanat eivät riittäisi kertomaan siitä tunteesta, kun Bert McCrackenin huutaessa being half dead wasn't what i planned to be / now i'm ready to be free istuin vuosi sitten raitiovaunussa kolmensadan kilometrin päässä täältä ja kevään ensimmäiset auringonsäteet lämmittivät kasvojani. Mitkään sanat eivät riittäisi kertomaan siitä tunteesta, kun viime marraskuussa sain tietää pääseväni mahdollisesti vihdoin näkemään tämän aivan äärettömän rakkaan yhtyeen värivalojen loisteessa nimenomaan yhtyeen ensimmäisen albumin merkeissä tai siitä tunteesta, kun yhtenä pimeyteen verhoutuneena aamuna ostin lipun huomiselle Tavastian keikalle. The Used on yksi niistä yhtyeistä, joiden näkeminen värivaloissa on kuulunut suurimpiin haaveisiini ja kun huomenna seison yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa Tavastian lavalle minä olen todennäköisesti niin käsittämättömän onnellinen, ettei sillekään tunteelle ole ensimmäistäkään riittävää sanaa.

Yhtyeen noustessa huomenna värivaloihin ensimmäisen albuminsa kanssa olen todennäköisesti vähintään yhtä onnellinen kuin sinä yhtenä seitsemän vuoden takaisena iltana, kun istuin teatterissa vaaleahiuksisen pojan kanssa ja hetkittäin katselin sinisiin silmiin. Vähintään yhtä onnellinen kuin pyöräillessäni myöhemmin samana iltana kotiin auringonlaskun verhotessa maisemaa harmoniaan, lämpimän tuulen tarttuessa hiuksiin ja musiikin kuiskaillessa should've done something but i've done it enough / by the way your hands were shaking / rather waste some time with you kauniimmin kuin koskaan aiemmin, hymyillessäni aidommin kuin kertaakaan samaisena keväänä. Vähintään yhtä onnellinen yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivaloihin, kyynelten tarttuessa silmäkulmiini sanojen juostessa kylminä väreinä pitkin selkärankaani ja huutaessani ääntäni käheäksi loputtomasta rakkaudestani, vähintään yhtä onnellinen.

used 052used 009

2. maaliskuuta 2016

every road has its turnings

vonhertz 428
sunset 017

Every road has its turnings, musiikki kuiskaili aamulla kävellessäni villasukat jalassa pienessä yksiössäni ja katsellessani aamuauringon ensimmäisten säteiden maalaavan varjojaan valkoisille seinille, niille samoille ihmiskohtaloita ja katkeruutta nähneille, jotka riisuin yhtenä yksinäisenä iltana valokuvista ja settilistoista. Minä suljin silmäni antaakseni musiikin kuljettaa mukanaan harmoniassaan, olin jokaisella hengenvedollani lähempänä itseäni ja olemassa ainoastaan musiikkia varten, sanat vyöryivät hyökyaaltoina pitkin haurasta selkärankaani ja hetkittäin tunsin olevani jälleen vaaleahiuksinen runotyttö, joka istui raitiovaunussa ilman päämäärää aamuauringon säteiden vaihtuessa vähitellen keskipäivän kirkkauteen.

Vaikka en olekaan enää se vaaleahiuksinen runotyttö tai istu aamuisin raitiovaunussa, olin vähintään yhtä onnellinen kuin viime keväänä ja musiikin kuljettaessa mukanaan harmoniassaan tanssin villasukat jalassa keittämään itselleni teetä. Von Hertzen Brothers soi viime keväänä enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää, mutta tänään se on soinut todennäköisesti enemmän kuin koskaan aiemmin ja hetkittäin olen unohtunut miettimään, kuinka nimenomaan sanojen the soul you must be is breaking to be free kaikuessa korvissani uskalsin viime keväänä allekirjoittaa papereita, jotka myöhemmin toivat minut tähän kaupunkiin. Tähän kaupunkiin, joka on enää kuukauden ajan minun kotini, sillä niiden samaisten sanojen kaikuessa pienessä yksiössäni minä olen irtisanot vuokrasopimukseni ja allekirjoittanut uuden, huhtikuusta eteenpäin kotini on Jyväskylässä ja ajatus siitä on tehnyt tänään aivan käsittämättömän onnelliseksi.

sunset 031
vonhertz 440sunset 011

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.