Alkuvuosi on ollut itselleni henkilökohtaisesti sitä suunnatonta rauhattomuutta, joka tarttui selkärankaani kävellessäni tammikuun kolmantena päivänä pimeyteen kietoutuneilla kaduilla ja istuessani tässä pienessä asunnossani osaamatta sanoa sanaakaan, vuorokauden vaihteessa vaihdoin hermostuneena lakanoita ja katselin peilikuvaani tunnistamatta itseäni. Sinä iltana hengittäminen tuntui äärimmäisen vaikealta, musiikki ahdisti enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan ja yksikään rauhoittava sana ei yksinkertaisesti riittänyt rauhoittamaan, sinä iltana minulle tapahtui jotain sellaista, mitä en osaa vieläkään selittää. Jotain sellaista, minkä seurauksena suunnaton rauhattomuus on kulkenut mukanani tämän alkuvuoden jokaisena päivänä riippumatta siitä, kuinka kauniisti auringonlaskut ovat maalanneet maisemaa vaaleanpunaisella ja aamun ensimmäiset auringonsäteet ovat piirtäneet ääriviivojaan valkoisille seinille. Olen kulkenut silmät sidottuina pikkukaupungin satamassa auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani, istunut kirjastossa kuuntelemassa kirjojen putoavan lattialle ja taistellut itseäni vastaan istuessani öisin kuuntelemassa ääniä rappukäytässä. Katsellut pimeyttä likaisen ikkunalasin takana ja kirjoittanut sitten kaipaavani kotimatkojani aamuyön viimeisinä tunteina, ensimmäisiä syysöitä katsellessani maailman suunnatonta kauneutta linssin lävitse ja tanssimista usvan keskellä, mutta enemmän kuin mitään sitä rauhallisuutta rintalastan alla.
Kaipaavani tasaista hengitystäni istuessani sunnuntaisin bussissa katselemassa pimeyteen verhoutunutta maisemaa tai edes nukahtaessani näkemään rauhattomia unia menettämisestä, kaipaavani enemmän kuin koskaan aiemmin. Rehellisesti sanottuna alkuvuosi on ollut itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen raskas, olen kadottanut itseni suunnattomaan rauhattomuuteeni ja tavallaan saamatta otetta ensimmäisestäkään ohikiitävästä kuvasta katsellut elämäni kulkevan eteenpäin, koko alkuvuoden olen matkustanut tunteiden vuoristoradassa ilman turvakaiteita ja unohtanut hengittää vaunun syöksyessä alaspäin. Unohtanut pitää kiinni, mutta kävellessäni tänään vanhaa rautatieasiltaa lämpimän tuuliaisen tarttuessa takkuisiin hiuksiini unohduin hymyilemään vastaantulijoille ja istuessani myöhemmin metsässä auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani ymmärsin, että ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen olin todella pysähtynyt hengittämään suunnatonta onnellisuuttani jokaisella hengenvedollani ja kuuntelemaan rauhallisuutta metsän humistessa ympärilläni, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen rauhattomuus ei kuiskaillut nimeäni.
Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ymmärsin, että kaikki oli yksinkertaisesti uskomattoman hyvin ja kaikki, mitä koskaan tulisin tarvitsemaan, oli siinä hetkessä metsän humistessa ympärilläni suunnatonta rauhallisuuttaan ja lintuparven lentäessä ääretöntä vapauttaan pilvettömällä taivaalla. Minä suljin silmäni tunteakseni kuuluvani lintuparven äärettömään
vapauteen, annoin tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini ja tunsin
kallionlohkareiden murtuvan palasiksi rintalastani alla, siinä hetkessä
minun rauhattomuuteni katosi auringonsäteisiin kasvoillani ja ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen hengittäminen tuntui äärettömän kevyeltä, siinä hetkessä tunnistin itseni jokaisesta hengenvedostani ja varovaisesta liikkeestäni. Metsän humistessa ympärilläni olin ainoastaan suunnatonta rauhallisuutta ja oli hymyiltävä itsekseen, sillä tuntui yksinkertaisesti niin epätodelliselta pystyä hengittämään tasaisesti ja rauhoittumaan edes hetkeksi.
Epätodelliselta olla niin käsittämättömän onnellinen.
Lähetä kommentti