30. elokuuta 2018

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 5: LAULUT, JOTKA PALAAVAT SOITTOLISTOILLENI AINA NIINÄ SYKSYN ENSIMMÄISINÄ PÄIVINÄ

Minä olen kirjoittanut kaikista rakkaimmista lauluista tähän mennessä neljä kertaa, olen kirjoittanut lauluista, jotka maalaavat maisemaa kuin auringonlaskut pikkukaupungin satamassa ja lauluista, jotka ovat kuin kauneimmat kesäyöt, olen kirjoittanut lauluista, jotka merkitsevät minulle aivan suunnattomasti, lauluista, jotka ovat enemmän kuin osaisin koskaan sanoin kuvailla. Tänään aion kuitenkin kirjoittaa teille lauluista, joista suurin osa on kulkenut mukanani lähes kymmenen vuoden ajan, lauluista, jotka ovat olleet äärettömän tärkeäitä vuodesta toiseen ja palaavat soittolistoilleni aina syksyn ensimmäisinä päivinä. Aion kirjoittaa teille lauluista, joiden palatessa soittolistoilleni tiedän varmuudella, että on syksy, vaikka luonto ei vielä pukeutuisikaan kauniiseen ruskaan ja parkatakki olisi liikaa iltapäivän auringossa, lauluista, jotka tavallaan tuovat syksyn mukanaan vuosi toisensa jälkeen, lauluista, jotka ovat hetkittäin koko maailma.

IMG_9697
Tämä on ollut vuosien ajan nimenomaan se biisi, jonka päätymisestä soittolistoilleni tiedän varmuudella, että on syksy, tämä biisi päätyy soittolistoilleni nimittäin aina niinä syksyn ensimmäisinä päivinä. AFI on ollut tärkeä osa elämääni tähän syksyyn mennessä kymmenen kokonaista kymmenen vuotta ja minä muistan edelleen, kuinka silloin kymmenen vuotta sitten yhtenä loppukesän yönä sattumalta löysin tieni yhtyeen musiikin luokse, silloin musiikkia ei kuunneltu vielä Spotifystä ja uuden musiikin löytäminen oli huomattavasti merkityksellisempää, mutta luonnollisesti toki myös vaikeampaa. Sinä kymmenen vuoden takaisena loppukesän unettomana yönä löysin yhtyeen vuonna 2003 ilmestyneen albumin Sing The Sorrow (kiitos siitä Last.fm, käyttääköhän kukaan enää sitä?) ja jostain ihan tuntemattomasta syystä se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, eikä se ole sen unettoman yön jälkeen kadonnut elämästäni mihinkään tai menettänyt merkitystään, ei, vaikka olen kuunnellut sitä kymmenen vuoden aikana aivan luvattoman paljon. Albumi on täynnä uskomattoman rakkaita biisejä, sellaisia, jotka saavat kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani ja tuulen muuttamaan ikkunalasin takana suuntaansa, mutta yksi niistä rakkaista biiseistä tuo mukanaan aina syksyn ja se tekee biisistä erityisen merkityksellisen varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun syksy tuntuu jo jokaisessa hengenvedossani.

Biisin kertosäe (if you listen) listen, listen / (listen close) beat by beat / (you can hear when the heart stops) i saved the pieces / (when it broke) and ground them all to dust tuo syksyn aina luokseni, enkä oikeastaan osaa edes sanoa miksi, eikä sillä ole oikeastaan mitään merkitystäkään. Kun albumin kolmas biisi Bleed Black palaa aina tähän aikaa vuodesta soittolistoilleni ja kertosäe soi korvissani seistessäni aamulla bussipysäkillä syksy tuntuu jokaisessa hengenvedossani, aivan jokaisessa, vaikka luonto ei olisikaan vielä pukeutunut ruskaan ja parkatakki olisi liikaa. Bleed Black muistuttaa minua vuodesta toiseen siitä, että syksy on minulle enemmän kuin vain vuodenaika, se on tavallaan tunnetila, sellainen minulle kaikista ominaisin ja rakkain, samanaikaisesti rauhallinen ja äärettömän melankolinen, täynnä vahvaa tahtoa ja inspiraatiota. Muistan, kun kolme vuotta sitten kävelin rakkaassa pikkukaupungissa Linnankatua pitkin loputtomalta tuntuneen työpäivän jälkeen ja katuvalot heijastuivat vesilammikoista pysähtyessäni sanoihin like water flowing into lungs, i'm flowing through these days, siinä hetkessä minussa heräsi aivan uskomattoman vahva tahto tuntea jokainen hetki luuytimessäni asti, sama tahto valtaa minut aina syksyisin, vaikka se hetki ei jäisikään aina niin vahvasti mieleen. Samalla se ääretön melankolia ja rauha valtaavat minut tehden minusta vuosi toisensa jälkeen kovin onnellisen, siksi Bleed Black on niin tavattoman rakas biisi, se tuo sen kaiken onnellisuuden ja syksyn mukanaan aina ensimmäisenä.

IMG_9694

En muista tarkalleen, milloin The Fray ja yhtyeen alkuvuodesta 2009 ilmestynyt aivan uskomaton nimikkoalbumi The Fray löysivät tiensä elämääni, mutta luulen kuitenkin, että se tapahtui vuosi albumin ilmestymisen jälkeen. Muistan, kuinka syksyllä 2010 kävelin soittotuntini jälkeen vanhan kouluni pihassa kuukautta aiemmin saamani ensimmäisen järjestelmäkamerani kanssa ja aivan ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, kuinka suunnattomasti rakastan syksyä ja sitä, kun luonto alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja pukeutuu vielä hetkeksi kauneimpiinsa. Ymmärsin, kuinka rakastan pimeneviä iltoja ja sitä, että on pukeuduttava lämpimään villakangastakkiin kävellessään metsän halki soittotunnille juuri ennen pimeää. Minä soitin silloin viimeistä syksyä pianoa niin, että kävin soittotunneilla, ja olin äärettömän inspiroitunut soittamisesta ja kauniista, syvälle rintalastan alle menevästä musiikista, varmaan juuri siksi The Fray löysi paikan sydämestäni kävellessäni niinä syksyisinä iltoina kävellessäni soittotunneille sen metsän halki.

Seuraavana syksynä en enää kävellyt soittotunneille, mutta The Fray pysyi elämässäni ja jokaisena syksynä se vuonna 2009 ilmestynyt nimikkoalbumi palaa elämääni kuin kertoakseen siitä, kuinka paljon minä rakastan syksyä. Albumin kolmas biisi You Found Me on myös omalla kohdallani yksi kuunnelluimmista albumin biiseistä ja samalla se on myös biisi, joka soi huomattavan usein kuulokkeissani kävellessäni kamerani kanssa syksyisiä kadunkulmia ja metsäpolkuja, se saa minut ottamaan kamerani mukaan aina kerta toisensa jälkeen ja pysähtymään hetkittäin ikuistamaan maisemia kameran muistikortille. Se saa minut inspiroitumaan aivan erityisellä tavalla ja on myönnettävä, että sanojen where were you when everything was falling apart? / all my days were spent by a telephone / that never rang and all i needed was a call / that never came to the corner of 1st and Amistad soidessa kuulokkeissani olen tallentanut varmasti satoja hetkiä syksyisiltä päiviltä ja minulle niissä kuvissa soi varmasti ikuisesti se biisi, se aivan uskomattoman kaunis biisi, joka palaa luokseni aina syksyisin ihan kuin kertoakseen, kuinka paljon minä tätä taianomaista vuodenaikaa rakastan.

IMG_9695

Minä muistan lukemattomia syksyisiä iltoja, kun sade on hakannut ikkunalasiin ja syystuuli on repinyt lehdet puista, muistan, koska olen katsellut ikkunasta pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja taustalla on aina soinut Death Cab For Cutien Someday You Will Be Loved. Muistan, koska tämä uskomattoman kaunis biisi on aina saanut oloni tuntumaan lämpimältä, tavallaan siltä, että syysmyrskyn riehuessa ikkunalasin takana elämä on äärettömän kaunista ja kaikki on hyvin. Vaikka tämä biisi ja yhtyeen vuonna 2005 ilmestynyt albumi Plans ovat kulkeneet mukanani todella kauan, ensimmäiset syksyiset illat, joina muistan katselleeni syysmyrskyn riehuvan ikkunalasin takana tämän biisin ja sanojen you'll be loved you'll be loved / like you never have known / the memories of me / will seem more like bad dreams / just a series of blurs / like i never occurred / someday you will be loved kaikuessa huoneeni nurkissa, ovat syksyltä 2012, jolloin muutin Helsinkiin ja elämä muuttui kerralla niin suunnattomasti, että tunsin jatkuvasti olevani kovin hukassa.

Ne illat olivat kuitenkin lopulta aivan äärettömän kauniita ja muistelen niitä edelleen lämmöllä, sillä samalla, jonka ne sanat saivat minut aina tuntemaan. Someday You Will Be Loved on tuonut niihin myrskyisiin syysiltoihin lohtua kerta toisensa jälkeen ja ehkä juuri siksi minä en vaihtaisi niitä iltoja mihinkään, enkä vaihtaisi kyllä tätä biisiäkään, tämä on nimittäin itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti yksi rakkaimmista biiseistä koskaan varsinkin näin syksyisin. You may feel alone when you're falling asleep / and everytime tears roll down your cheeks / but i know your heart belongs to someone you've yet to meet / someday you will be loved minä kuiskailen jokaisena syksynä niin sellaisina iltoina, kun ikkunalasin takana sadepisarat putoilevat asfalttiin ja taivaan pukeutuessa tummansiniseen samettiin katuvalojen säteet heijastuvat vesilammikoista. Sellaisina iltoina tämä käsittämättömän kaunis biisi palaa aina luokseni jäädäkseen koko syksyksi, lohduttaakseen ja tuodakseen lämpöä, enkä voisi olla siitä yhtään kiitollisempi, yhtään onnellisempi.

IMG_9691


Elokuussa 2015 sain hetkellisesti tarpeekseni musiikista, en vain yksinkertaisesti tahtonut kuunnella musiikkia ja sen sijaan, että olisin viettänyt iltani musiikin verhotessa asuntoani harmoniaan, minä kuuntelin hiljaisuutta. Minä olin sinä kesänä käynyt festareilla enemmän kuin koskaan aiemmin ja lisäksi viettänyt monta aivan äärettömän kaunista iltaa yksittäisillä keikoilla, olin kuunnellut musiikkia lähes vuorokauden ympäri koko kesän ja musiikki oli tuntunut olevan ainoa asia, joka merkitsi minulle jotain, kunnes se ei enää merkinnyt ja kunnes minä en enää halunnut kuunnella. Meni viikkoja (se oli minulle silloin todella pitkä aika, olihan musiikki ollut vuosien ajan osa jokapäiväistä elämääni) ennen kuin kiinnostuin taas musiikista, ensin minä kiinnostuin lähinnä vain soittamisesta ja vietin öitäni tanssittaen sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, mutta lopulta Bring Me The Horizonin julkaistua viidennen studioalbuminsa That's the Spirit syyskuun puolivälissä myös musiikin kuunteleminen alkoi kiinnostaa. Kyseinen albumi oli nimittäin aivan käsittämättömän hieno ja on sitä ehdottomasti edelleen, vielä kolmen vuoden ja aivan lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen se saa minussa aikaan kylmiä väreitä, pakottaa minut aina hetkittäin pysähtymään ja ihan vain kuuntelemaan.

That's The Spirit on täynnä uskomattoman hienoja ja tärkeitä biisejä, mutta kaikista niistä hienoista biiseistä albumin avausraita Doomed palaa soittolistoilleni aina syksyisin. Silloin syksyllä 2015, kun tämä biisi päätyi soittolistalleni ensimmäisen kerran, minä kävelin kerran viikossa työpäiväni jälkeen soittotunnille ja opettelin viimeinkin soittamaan akustista kitaraani, joka oli kulkenut mukanani seitsemän vuotta ilman, että kertaakaan olisin oppinut sitä soittamaan. Niinä syksyisinä iltoina kävellessäni töiden jälkeen kitarani kanssa soittotunnille Doomed ja sanat so leave the light on, i'm coming home / it's getting darker, but i'll carry on / the sun don't shine but it never did / and when it rains, it fucking pours / but i think i like it / and you know that i'm in love with the mess / i think i like it soivat kuulokkeissani yhä uudelleen ja uudelleen, ne sanat olivat sen syksyn tärkeimmät ja auttoivat minua eteenpäin kaikissa niissäkin hetkissä, kun tuntui, että huominen on aina harmaa. Niinhän se saattoi usein ollakin, mutta tämän biisin kanssa se ei haitannut ja ehkä siksi tämä biisi palaa soittolistoilleni aina syksyisin, tämä biisi ja koko That's The Spirit ovat minulle ehdottomasti syksymusiikkia, tänäkin syksynä albumi on ehtinyt soida kuulokkeissani jo aivan huomattavan paljon.

IMG_9699


On My Own on aina ollut yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista The Usedin biiseistä, aina, aivan siitä hetkestä lähtien, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Näin yhtyeen värivalojen loisteessa Tavastialla maaliskuussa 2016 ja kun sanat without it all / i'm choking on nothing / it's clear in my head / and i'm screaming for something / knowing nothing is better than knowing it all kaikuessa yleisömeren ylitse kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni, niin rakas kyseinen biisi on minulle ja niin äärettömän hauraalta Bert McCrackenin ääni kuulosti sinä kauniina iltana värivalojen loisteessa loppuunmyydyllä Tavastialla, tuntui kuin se biisi ja ne sanat olisivat hetken olleet koko maailma. Tuntui kuin aivan kaikki olisi pysähtynyt, kuin ne Bert McCrackenin laulamat sanat olisivat pysäyttäneet kokonaisen maailman ja saaneet samanaikaisesti sydämeni jättämään lyöntejä välistä, siltä samalta ne sanat ovat tuntuneet myös monta kertaa ennen sitä hetkeä ja monta kertaa sen jälkeenkin. Niissä on jotain todella suurta, koko biisissä on jotain todella suurta ja siksi se onkin edelleen ehdottomasti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä koskaan.

Aina syksyn ensimmäisinä päivinä On My Own palaa soittolistoilleni ja tuntuu tavallaan uskomattoman rauhoittavalta istua iltaisin pimeässä asunnossani sanojen see all those people on the ground / wasting time / i try to hold it all inside / but just for tonight kaikuessa asuntoni nurkissa, tuntuu rauhoittavalta, vaikka sama, rakas biisi on saanut kyyneleet valumaan poskipäilleni lukemattomia kertoja. Tätä tekstiä kirjoittaessani On My Own soi jälleen taustalla, ikkunalasin takana illan viimeiset auringonsäteet valaisevat vielä hetken maisemaa ja avonaisesta parvekkeen ovesta tulvii sisään raikasta ilmaa, on yksinkertaisesti aivan järjettömän hyvä olla ja juuri siksi minä lopetan tämän blogitekstin nyt tähän, jatkan kuuntelemista ja juon kaakaoni loppuun. Kuunnelkaa tekin tämä biisi ja myös muuta biisit, jotka mainitsin tässä tekstissä, jokainen niistä todella ansaitsee tulla kuulluksi yhä uudelleen ja uudelleen, niin äärettömän hienoja ne ovat.

28. elokuuta 2018

IHANA SATEINEN SUNNUNTAI

IMG_9850IMG_9797IMG_9839

Viime sunnuntaina minä heräsin rauhallisuuteen, olin edellisenä iltana istunut tässä pimeässä asunnossani ja katsonut, kuinka television ruudulla Cheek päätti musiikkiuransa valtavan yleisömeren edessä, se oli minusta kovin liikuttavaa, kyyneleet ihmisten kasvoilla ja se, kuinka musiikki ja tarinat jäivät elämään, vaikka valot sammuivat. Mietin sitä vielä aamulla rauhallisuuden kaikuessa aamun valonsäteisiin verhoutuneessa asunnossani, jäin vielä pieneksi hetkesi peiton alle kuuntelemaan rauhallisuutta ja olin jotenkin tavattoman onnellinen siitä, että aamu oli niin valoisa ja sydämessäni asui suunnaton rauha. Hetkeä myöhemmin, ensimmäistä kertaa kevään jälkeen, lähdin lenkille ja harmaan taivaan alla musiikin soidessa korvissani jokainen askeleeni tuntui yllättävän hyvältä, olin jotenkin kuvitellut, että lenkkeily näin pitkän tauon jälkeen olisi ollut tuskallista, mutta minun onnekseni olin väärässä ja päästessäni kotiin onnellisuus tuntui taas jokaisessa hengenvedossani. Liikunta ei ollut aikoihin saanut minua tuntemaan oloani niin hyväksi, eikä musiikki ollut kertaakaan kevään jälkeen kuulostanut niin hyvältä kuin vaihtaessani Spotifyn puhelimestani tietokoneeseeni, ei aikoihin, mietin ja suljin silmäni kuunnellessani rakasta musiikkia, joka palaa luokseni aina syksyisin kylmin värein.

Oli niin uskomattoman rauhallinen ja ihana sunnuntai, että minä päätin leipoa aivan ensimmäistä kertaa elämässäni omenapiirakkaa, samalla ohjeella kuin äitini, sillä tahdoin siitä ihan samanlaista kuin silloin, kun asuin vielä rakkaassa pikkukaupungissa ja omenat piirakkaan käytiin hakemassa aina sen oman kotipihan omenapuista. Nämä omenat eivät olleet kotipihamme omenapuista, mutta piirakasta tuli silti lähes samanlaista kuin silloin vuosia sitten, keitin itselleni teetä ja viritin akustisen kitarani ensimmäistä kertaa tänä syksynä, istuin lattialle tanssittamaan sormiani kitaran kielillä ja naurahdin hetkittäin itsekseni, kuinka sen todella huomaa, etten ole soittanut aikoihin yhtään mitään. Vietin siinä monta kaunista hetkeä, ikkunalasin takana sadepisarat putoilivat asfaltille ja se sai valtameren kokoisen rauhallisuuden tuntumaan jälleen sydämessäni, kävin hakemassa lisää omenapiirakkaa ja nojasin sänkyyni hymyillen itsekseni, ihana sateinen sunnuntai ja ihana rauhallisuus, avatessani illalla parvekkeeni oven ilmassa tuoksui syksy ja taivas oli musta.

IMG_9829IMG_9809

26. elokuuta 2018

MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI JUURI NYT?

IMG_9506IMG_9523

Heinäkuussa minut teki kovin onnelliseksi Savonlinna, se rakas pikkukaupunki, joka oli heinäkuussa enemmän elossa kuin kertaakaan vuoden aikana vuosittain järjestettävien Oopperajuhlien ansiosta. Oli tavallaan aivan ihanaa huomata, kuinka pitkän talvikauden rauhallisuudessaan uinunut kaupunki oli herännyt kesään, kuten jokaisena vuonna, ja sen lisäksi, että kesän kauneuteen verhoutunut kaupunki oli täynnä turisteja, myös kaupungin asukkaat olivat heränneet ja istuivat torikahviossa juomassa kahvia, se teki minut jotenkin aivan uskomattoman onnelliseksi. Savonlinnan lisäksi minut teki heinäkuussa onnelliseksi veneily ja se, kuinka uskomattoman kauniilta kaupunki näyttää järveltä katsottuna, mutta myös paljain jaloin käveleminen aamuisin nurmikon ollessa vielä yön jäljiltä vähän kostea ja vanhan hiekkatien tuntuessa paljaiden jalkojeni alla pistävältä, heinäkuun harvat vesisateet sadepisaroiden rummuttaessa peltikattoa ja ne syksyn suunnitelmat, ne, joista en vielä heinäkuussa uskaltanut kirjoittaa kovinkaan tarkasti. Nyt elokuussa ne syksyn suunnitelmat ja niiden hiljattainen toteutuminen ovat tehneet minut tavallaan aivan äärettömän onnelliseksi, saaneet hymyilemään kävellessäni illalla kotiin ja auttaneet jaksamaan niissäkin hetkissä, kun on tuntunut, että kiire ja stressi kaatuvat niskaani, niistä syksyn suunnitelmista ja muutamasta muustakin asiasta, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi, aion kirjoittaa teille nyt. Aion kirjoittaa, jotta muistaisin vielä ensi vuonnakin ja ehkä kuitenkin vähän myös siksi, että jokin näistä asioista voisi tehdä myös teidät onnelliseksi, saada teidät hymyilemään, vaikka ikkunalasin takana sataisi.

x Ratsastus. Nousin ensimmäistä kertaa elämässäni ponin selkään paljon ennen kuin aloitin peruskoulun ja muutamaa vuotta myöhemmin noustessani vähän isomman ponin selkään rakastuin ratsastamiseen juuri niin suuresti, että aloin käymään ratsastustunneilla viikoittain. Vuosien mittaan ehdin vaihtamaan kaksi kertaa tallia ja vaihtamaan kentällä ratsastamisen maastoretkiin islanninhevosilla, mutta lopulta harrastus alkoi vähitellen kadota elämästäni. Olin noussut viimeksi hevosen selkään kaksi vuotta sitten lokakuussa, ratsastin silloin ihanalla suomenhevosella syksyisellä pellolla ja aloin haaveilla harrastuksen aloittamisesta uudelleen, mutta vasta tänä vuonna päätin toteuttaa tämän haaveeni ja nyt elokuussa kävin ensimmäistä kertaa vuosiin ratsastustunnilla, eikä se jäänyt siihen yhteen tuntiin, nimittäin minulla on nyt viikoittainen vakiotunti ja pääsen kerran viikossa ratsastamaan. Se on tehnyt ja tekee minut varmasti jatkossakin aivan äärettömän onnelliseksi, oikeastaan onnellisemmaksi kuin mikään muu, sillä tästä olin haaveillut kovin kauan.

x Yksin oleminen. Kun asuin Helsingissä pienessä soluasunnossani, rakastin yksin olemista, rakastin yksin vietettyjä aamuja ja sitä, että sain juoda aamuteeni rauhassa parvekkeella, rakastin piiloutua pieneen huoneeseeni kirjoittamaan musiikin verhotessa hetkeä harmoniaansa ja seikkailla yksin paikoissa, joissa en ollut aiemmin käynyt. Sen jälkeen, kun muutin pois Helsingistä, en ole tavallaan osannut rakastaa yksin olemista ja hetkittäin minun on ollut jopa vaikeaa olla yksin, mutta nyt syksyn lähestyessä minusta on alkanut viimein tuntua, että tahdon olla taas enemmän yksin ja kun elokuun puolivälissä vietin kokonaisen viikonlopun yksin ensimmäistä kertaa tänä vuonna, olin siitä äärettömän onnellinen. Yksin oleminen on alkanut tuntua taas hyvältä ja rauhoittavalta, se tekee minut onnelliseksi pelkästään jo siksi, koska se kertoo minulle siitä, että alan vähitellen taas löytämään itseni, olemaan taas ihan vähän enemmän minä.

IMG_9501

x Pimenevät illat. Vaikka valoisat kesäyöt ovatkin kovin taianomaisia, minä rakastan kuitenkin vielä vähän enemmän syksyn vähitellen pimeneviä iltoja ja sitä, kun illan hämärtyessä voi sytyttää kynttilöitä ja antaa niiden sitten valaista asuntoa, joka vain hetki sitten täyttyi valolla. Näin alkusyksystä minä aina odotan niitä iltoja, odotan, että saan sytyttää kynttilöitä ja juoda sitten rauhassa kaakaota, enkä olisi nyt elokuussa voinut olla yhtään onnellisempi niistä hämäristä illoista, kun parvekkeen ovesta tulvi sisään viileää ilmaa ja kynttilät valaisivat pientä asuntoani minun rauhoittuessani vain kuuntelemaan hiljaisuutta, niitä vaimeita liikenteen ääniä, jotka kantautuivat jostain kauempaa. Niissä hämärissä, pimenevissä syysilloissa oli jotain vielä taianomaisempaa kuin valoisissa kesäöissä, niissä oli sellaista rauhallisuutta, jota on kovin vaikea kuvailla sanoin tai edes kokonaisin lausein, sellaista, joka ottaa turvalliseen syleilyynsä pimeyden laskeutuessa kaupungin ylle ikkunalasin takana, sellaista, joka teki minut aivan äärettömän onnelliseksi kerta toisensa jälkeen elokuussa ja tulee ihan varmasti tekemään vielä monta kertaa tämän syksyn aikana, siitä ei ole epäilystäkään.

x Aikaisin herääminen ja hitaat aamut. Tämä liittyy aika vahvasti pimeneviin iltoihin, nimittäin iltojen pimentyessä olen alkanut menemään iltaisin aikaisemmin nukkumaan ja vaikka minä yhtenä iltana piiloutuessani peiton alle vähän kahdeksan jälkeen mietin, että tuskin kukaan minun ikäiseni menee niin aikaisin nukkumaan, se on tehnyt minut ihan järjettömän onnelliseksi. Se, että olen alkanut menemään aikaisemmin nukkumaan, tarkoittaa luonnollisesti myös sitä, että olen alkanut heräämään aamuisin aikaisemmin. Olen alkanut heräämään aikaisemmin niin, että työpäivinä minulla on pari tuntia aikaa ennen kuin minun on lähdettävä töihin ja minä yksinkertaisesti rakastan niitä hitaita aamuja, sitä, että voin jäädä vielä hetkeksi sänkyyn katsomaan televisiota ja syödä rauhassa aamupuuroni. Hitaat aamut työpäivinä ovat tehneet minut elokuussa äärettömän onnelliseksi, sillä minä olen aina ennen ollut ihminen, jolla on ollut järjetön kiire aina aamuisin ja esimerkiksi Helsingissä asuessani olin aikatauluttanut aamuni lähes minuutin tarkkuudella, jotta ehtisin siihen viimeiseen junaan, jolla ehtisin aamun ensimmäiselle luennolle. Elokuun aikana olen ymmärtänyt, että päivistä tulee lähes poikkeuksetta parempia, kun ei tarvitse aamulla kiirehtiä vaan voi tehdä kaiken aivan rauhassa, ei tarvitse jättää aamiaista syömättä tai sitä aamuteetä juomatta kiireen takia, sen sijaan voi istua aivan kaikessa rauhassa vielä hetken sängyssä, hengittää ja valmistautua tulevaan päivään, aloittaa aamun rauhallisesti ja kovin onnellisesti.

x Siisti asunto ja puhtaan pyykin tuoksu. Olin heinäkuussa todella vähän tässä pienessä asunnossani ja nyt, kun olen elokuussa viettänyt täällä huomattavasti enemmän aikaa, olen käyttänyt todella paljon aikaa siihen, että olen siivonnut tätä asuntoa. Heinäkuun aikana tämä pieni ja valoisa asunto oli ehtinyt peittyä pölykerrokseen ja saatuani siivottua sen kaiken pölyn pois, järjeteltyä kaikki tavarani uudelleen ja yksinkertaisesti saatuani asuntoni aivan siistiksi, nautin siitä siisteydestä aivan suunnattomasti, rakastin tulla työpäivän jälkeen siistiin kotiini ja herätä aamuisin siistissä kodissa, rakastin ja rakastan edelleen sitä, että tässä pienessä asunnossa on siistiä, näin pienessä asunnossa kun sen sotkun saa aikaiseksi todella nopeasti laittamalla tavaroita vääriin paikkoihin tai vaikka jättämällä keittiötasot kerran siivoamatta. Siisteys tekee minut juuri niin suunnattoman onnelliseksi, että minä siivoan tässä pienessä asunnossa oikein mielelläni ja sen lisäksi rakastan myös pyykin pesemistä, sillä myös puhtaan pyykin tuoksu tekee minut kovin onnelliseksi, enkä voi vastustaa sitä tunnetta, kun on siivonnut asunnon ja pessyt pyykkiä ja saa lopulta nauttia kaikesta siitä puhtaudesta.

x Vilttiin kääriytyminen sateisina päivinä. Heinäkuussa minä odotin sadepäiviä, odotin, että jonain aamuna heräisin siihen, että vesipisarat rummuttavat peltikattoa, mutta heräsin siihen vain kerran, eikä sadepäiviä muutenkaan näkynyt liikaa. Elokuussa sateisia päiviä on kuitenkin ollut vähän enemmän ja helteisen heinäkuun jälkeen ne ovat tuntuneet rauhoittavilta ja niistä on osannut nauttia aivan eri tavalla kuin normaalisti kesän vaihtuessa syksyyn, niistä on osannut nauttia enemmän kuin moneen vuoteen ja siksi olenkin ottanut kaiken irti sateisista päivistä, kääriytynyt vilttiin sateen hakatessa ikkunalasiin ja juonut lämmintä kaakaota, avannut parvekkeen oven kuunnellakseni sadetta. Sateiset päivät ovat saaneet minut elokuussa pysähtymään, rauhoittumaan ja hengittämään, hetkittäin on tuntunut, ettei tarvitse tehdä yhtään mitään tai tarvitse olla jatkuvasti menossa, sateen hakatessa ikkunalasiin minusta on tuntunut, ettei siinä ole mitään väärää, että hetkittäin pysähtyy, on hetken ihan vain olemassa ja istuu sängyssä vilttiin kääriytyneenä juomassa kaakaota. Sellainen rauhoittuminen sateisina päivinä on tehnyt minut jotenkin liikuttavan onnelliseksi ja siksi toivon, että tulevana syksynä tulee olemaan vielä monta sellaista sadepäivää, kun minä voin vain olla olemassa, ihan rauhassa.

IMG_9557IMG_9519

22. elokuuta 2018

KAUNIITA PÄIVIÄ JA KIVULIAS HAAVA SARVEISKALVOSSA

IMG_9457IMG_9528IMG_9463

Viime viikko tuntui hetkittäin kovin kiireiseltä ja vaikka nukuin enemmän kuin aikoihin, olin järjettömän väsynyt ja siksi kävellessäni perjantaina töiden jälkeen sen maailman rakkaimman luokse hymyilin tyhmästi sitä, kuinka maailma oli kaunis, auringonsäteet lämmittivät selkärankaa ja minulla oli sellainen tunne, että viikonlopusta tulisi kaunis. Niin siitä tulikin, perjantai-iltana istuimme bussissa matkalla Palokkaan ja sanoin, ettei minulla ollut mitään käsitystä siitä, missä olimme ja ihan itsekseni mietin, kuinka huolimatta siitä, että olen asunut yli kaksi vuotta Jyväskylässä ja minun varmaan kuuluisi tuntea tätä kaupunkia vähän paremmin, se tuntuu edelleen jotenkin kovin ihanalta, se, että on vielä niin paljon kadunkulmia, jotka ovat minulle tuntemattomia. Ostin itselleni kynttilöitä ja kaamosvalot, sillä syksyisin valaisen pimeän asuntoni kynttilöillä ja kauniilla kaamosvaloilla, joita en tahdo kutsua jouluvaloiksi, sillä käytän niitä melkein vuoden ympäri, ostin minä kaikkea muutakin, kaikkea sellaista, mitä olin tahtonut ostaa jo kauan ja nauroin sitten ruokakaupassa kaikelle aivan järjettömälle, nauroin bussipysäkillä ja ihan vähän vielä silloinkin, kun kävelimme bussipysäkiltä takaisen sen maailman rakkaimman luokse. Ei mennyt kauan, kun minä nukahdin ensimmäisen kerran, olin aivan äärettömän väsynyt ja herätessäni seuraavana aamuna maailma ikkunalasin takana oli jälleen kovin kaunis, kävelimme keskustan kaduilla vastaantulijoiden onnellisuuden tarttuessa minunkin kasvoilleni ja unohduin hetkittäin miettimään, kuinka nämä ovat varmaan niitä viimeisiä päiviä, jolloin voisi kuvitella, että on vielä kesä. Minun kesäni päättyi jo puolitoista viikkoa sitten, mutta vastaantulijoista sitä ei vieläkään huomaa, kesän päättymistä, minä mietin kävellessämme Ilmarisenkatua pitkin Tourujoelle valokuvaamaan ja vaihtaessani kameraani objektiivin, jolla en ollut kuvannut aikoihin, hymyilin tyhmästi, se kaikkien bloggaajien suosima objektiivi palaa elämääni aina syksyisin, syksy näyttää kovin kauniilta sen lävitse. Oikeastaan ihan kaikki näyttää kauniilta sen lävitse, minä mietin vielä sunnuntaina katsoessani ottamiamme valokuvia kamerani näytöltä ja unohduin sitten hetkeksi miettimään, kuinka tästä tulevasta viikostakin tulisi varmasti kaunis, tietämättä siis yhtään mitään siitä, kuinka järjettömän väärässä minä voisinkaan olla.

Maanantai-iltana makasin sängyssä puhuessani pikkusiskoni kanssa puhelimessa, kun minusta alkoi vähän tuntua, että silmässäni on jotain ja käydessäni juuri ennen nukkumaan menemistä suihkussa silmä alkoi vuotaa pahemmin kuin koskaan aiemmin, eikä roskan tunne silmässä hävinnyt, vaikka kuinka yritin saada roskan pois silmästä. Herätessäni seuraavana aamuna tilanne oli vain pahentunut, nojasin sängyn reunaan pimeässä asunnossani miettiessäni, lähdenkö monelta töihin, mutta lopulta päädyin kuitenkin varaamaan itselleni ajan lääkärille. Käytin ensimmäistä kertaa aikoihin aurinkolaseja kävellessäni yhdeksän jälkeen terveyskeskukseen ja istuttuani hetken lääkärillä lähdin suoraan sairaalan silmäyksikköön, sillä pupillini olivat keskenään erikokoiset ja lääkäri ei osannut varmuudella sanoa, olisiko silmässäni mahdollisesti värikalvontulehdus vai ihan jotain muuta. Päästessäni lopulta silmäyksikön lääkärille selvisi, että oikean silmäni sarveiskalvossa on haava ja se paranisi varmasti muutamassa päivässä, sairaslomalle pariksi päiväksi, kirjoitin viestiin odottaessani bussia ja sarveiskalvot puudutettuina tuntui hetken, ettei tilanne olisi paha. Puudutuksen lakatessa tilanne oli kuitenkin se, että silmäni alkoikin jälleen vuotamaan vielä pahemmin kuin edellisenä iltana ja kipu silmässä oli aivan käsittämätön, makasin silmät kiinni sängyssä, kun kipeä silmäni ei kestänyt yhtään valoa ja hetkittäin mietin, etten tulisi koskaan selviämään siitä. Minulta murtui viime kesänä jalka ja vaikka se oli varsin epämukavaa, minä voin kertoa, että tämä haava sarveiskalvossa on aiheuttanut moninkertaisesti pahempaa kipua kuin se murtunut jalka, eikä oikeastaan mikään tähänastisen elämäni aikana ole tuntunut näin kamalalta. Kirjoittaessani tätä tilanne on jo vähän parempi ja pystyn jo katsomaan tietokoneeni näyttöä ilman, että se sattuu aivan suunnattomasti, mutta silmä kuitenkin vuotaa edelleen ja roskan tunne silmässä ei ole vieläkään kadonnut kokonaan. Toivottavasti huomenna on taas parempi päivä ja toivottavasti huomenna kestäisin auringonvalon, jotta pääsisin ulos tästä asunnosta, enkä joutuisi makaamaan enää hetkeäkään sängyssä silmät kiinni, nämä ovat olleet ihan ehdottomasti vuoden pahimmat ja kivuliaimmat päivät.

IMG_9456IMG_9438

21. elokuuta 2018

VIELÄ KOTIMATKALLAKIN MINÄ HYMYILIN TYHMÄSTI

IMG_9302IMG_9383IMG_9305

Kirjoitin viime viikolla, kuinka aloitin uudelleen lapsuuteni rakkaimman harrastuksen, tein jotain sellaista, mistä olin haaveillut aivan luvattoman kauan ja nousin ratsaille ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Kirjoitin, että huolimatta siitä, että ratsastaminen oli yhtä ihanaa kuin silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun nousin mustan ponin selkään sillä elämäni ensimmäisellä ratsastustunnilla, minut kuitenkin yllätti, oli se, kuinka raskasta ratsastaminen on, onhan nimittäin täysin eri asia käydä ratsastustunnilla kuin niillä rennoilla maastoretkillä islanninhevosilla, joilla kävin viimeisimmät vuodet harrastaessani ratsastusta edes jollain tavalla aktiivisesti, en vain ihan yksinkertaisesti muistanut, kuinka paljon ratsastaminen oikeasti vaatii. Ratsastustunnin todelliset vaikutukset tuntuivat kuitenkin vasta seuraavana päivänä, kun lihakseni olivat kipeämmät kuin pitkään aikaan ja häntäluuni, joka ilmoitti ratsastustunnin puolivälissä saaneensa tarpeeksi satulassa istumisesta, oli niin kipeä, etten minä oikeastaan voinut istua ilman, että olisin irvistänyt kivusta. Häntäluuni ei ollut koskaan aiemmin ollut niin järjettömän kipeä, eikä se oikeastaan koskaan aiemmin ollut vähääkään kipeytynyt ratsastaessa, ei edes koskaan silloin, kun olen tippunut kovassa vauhdissa hevosen selästä, siksi se häntäluun kipeys ja paranemisen hitaus yllätti minut täysin, enhän minä ollut koskaan elämässäni sellaista kokenut.

Häntäluuni ei puolentoista viikon aikana parantunut oikeastaan ollenkaan ja vaikka olisi todennäköisesti ollut järkevää jättää ratsastustunti väliin, ettei häntäluuni kipeytyisi yhtään pahemmin, minä matkustin viikko sitten Killerille syksyn ensimmäisellä vakiotunnilleni. Sain ratsukseni suomenhevosen nimeltä Turon Ruusu, tuttavallisemmin hänen nimensä oli kuitenkin Ruu ja kun nousin tämän äärettömän kauniin suomenhevosen selkään minusta tuntui kuin olisin palannut kotiin. Sen päivän jälkeen, kun kauan sitten ratsastin ensimmäistä kertaa elämässäni suomenhevosella, suomenhevoset ovat olleet minulle jollain tavalla aina erityisiä ja niin oli myös tämä Ruu, joka oli täynnä energiaa heti, kun ohjasin sen keskihalkaisijalta kaviouralle, tuntui tutulta ja turvalliselta istua satulassa suomenhevosen kulkiessa rauhallisesti ja silti kovin energisen oloisesti eteenpäin. Ratsastustunti itsessään meni osaltani aivan huomattavasti paremmin kuin se ensimmäinen ratsastustuntini kaksi viikkoa sitten ja vaikka esimerkiksi tunnin aikana harjoituksissa vahvasti läsnäollut harjoitusravi tuntui kipeän häntäluuni takia aluksi suhteellisen kivuliaalta, jossain vaiheessa osasin rentoutua satulassa niin, ettei häntäluuni enää vaivannut ja tuntui kuin olisin ollut yhtä hevosen kanssa, satulassa istuminen tuntui jotenkin luonnollisemmalta kuin aikoihin ja se oli aivan mahtavaa. Minähän en oikeastaan koskaan ole osannut istua satulassa oikein harjoitusravissa ja vaikka olisinkin joskus kauan sitten lapsuusvuosinani osannut, en minä sitä islanninhevosten töltin jälkeen kuitenkaan enää osannut, tuntuuhan töltti kuitenkin satulassa huomattavasti mukavammalta kuin ravi.

IMG_9327IMG_9350IMG_9353

Ratsastustunnin aikana minusta tuntui, etten vuosiin ollut oppinut niin paljon ratsastamisesta kuin opin silloin, mikä taas varmasti oli enemmän kuin vain tunne, enhän tosiaan ollut vuosikausiin ollut ratsastustunnilla, eikä kukaan ollut ainakaan kymmeneen vuoteen kiinnittänyt niin paljon huomiota kaikkeen siihen, mitä teen väärin tai kaikkeen siihen, mitä teen oikein. Kukaan ei ollut ainakaan kymmeneen vuoteen huomauttanut niin pienistä asioista ja vaikka olen aina ollut vähän huono vastaanottamaan palautetta, se oli aivan mahtavaa, minä todella halusin tietää, mitä teen väärin ja mitä voisin tehdä toisin ratsastaessani. Niin minä myös kuulin ja opin aivan suunnattomasti kaikesta siitä, enkä ollut aikoihin ollut niin tyytyväinen mihinkään tekemiseeni kuin onnistuessani lopulta sekä omasta että opettajani mielestä, istuessani satulassa tämän kauniin suomenhevosen laukatessa ihanan pehmeää laukkaa minä en osannut kuin hymyillä, en vain yksinkertaisesti osannut ja kääntäessäni tunnin päätteeksi hevoseni takaisin keskihalkaisijalle olisin halunnut vain jatkaa. Olisin halunnut nousta samantien takaisin hevosen selkään, mutta talutin kuitenkin hevosen, johon minä olin tunnin aikana rakastunut syvästi, takaisin talliin ja hoidettuani sen vauhdikkaan ja mielestäni kovin onnistuneen ratsastustunnin jäljiltä kuntoon taputin sitä vielä kiitokseksi, vielä kotimatkalla hymyilin tyhmästi ja tanssin askeleeni.

Tänään, kun julkaisen tämän tekstin, suuntaan kuitenkin taas Killerille sille viikottaiselle vakiotunnilleni ja olen siitä epäilemättä äärettömän onnellinen, mikään ei ole aikoihin tehnyt minua yhtä onnelliseksi kuin se, että viimein pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni ja saan sen ansiosta viettää nyt syksyn aikana viikoittain aikaa hevosten ja ponien kanssa. Sen lisäksi, että se tekee minut käsittämättömän onnelliseksi, se tekee myös epäilemättä hyvää sekä fyysiselle että henkiselle hyvinvoinnilleni, eikä varmaan tarvitse perustella, miksi ajatus siitäkin tekee minut kovin onnelliseksi, onnellisuutta koko harrastus ainakin tällä hetkellä, suosittelen siksi kokeilemaan joskus ratsaille nousemista, siitä kun saattaa parhaassa tapauksessa saada itselleen harrastuksen, jonka tahtoo aloittaa vielä vuosienkin jälkeen uudelleen.

IMG_9313IMG_9339

18. elokuuta 2018

OLEN PÄÄTTÄNYT ETTÄ NYT ON SYKSY

Palasin elokuun alussa Jyväskylään ja tuntuu aivan kuin siitä päivästä, kun astuin sinä helteisenä kesäpäivänä bussista matkakeskuksella olisi vasta hetki, vaikka todellisuudessa siitä on kohta kolme viikkoa. Näiden viikkojen aikana on ehtinyt tapahtua paljon, olen viettänyt kaksi päivää Muuramessa työkavereideni kanssa ja ihan ensimmäistä kertaa tänä vuonna kokonaisen viikonlopun yksin tässä pienessä asunnossani, se oli kovin kaunis viikonloppu, nukuin hyvin, söin aamiaista kaikessa rauhassa ja kirjoitin blogitekstejä musiikin verhotessa pientä, ihanan valoisaa asuntoani. Hämärän saapuessa sytytin kynttilöitä ja päätin, että syksy on saapunut ja seuraavana aamuna lämpötila ikkunalasin takana oli laskenut melkein kymmenellä asteella, olin odottanut sitä luvattoman kauan, lämpötilan laskemista, ja olin siitä niin innoissani, että vietin seuraavat päivät asunnossani niin, että pidin ranskalaisen parvekkeeni ovea koko päivän auki, annoin raikkaan ilman tulvia sisään. Kaikista tärkeimpänä kuitenkin, olen näiden viikkojen aikana aloittanut uudelleen sen lapsuuden rakkaimman harrastukseni, noussut ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ratsaille ja kun tiistaina kävelin syksyn ensimmäisen vakiotunnin jälkeen kotiin, en osannut lopettaa hymyilemistä, niin suunnattoman onnellinen olin.

Nyt on kuitenkin syksy, niin olen päättänyt, minusta nimittäin tuntuu aivan syksyltä, vaikka ilmassa ei olekaan vielä aamuisin tuoksunut syksy. Minusta tuntuu syksyltä ja se on yksinkertaisesti aivan ihanaa, sillä syksyt ovat minulle aina tavallaan alku jollekin uudelle, minulle syksyt ovat uudelleen syntymisen ja alusta aloittamisen aikaa, enkä oikeastaan edes tiedä, mistä se johtuu. Niin vain on ollut niin kauan kuin minä muistan, aina lapsuudestani asti syksyt ovat olleet minulle erityisiä ja minusta tuntuu, että tämä syksy tulee olemaan minulle aivan erityisen erityinen, minusta tuntuu, että tänä syksynä minä synnyn uudelleen, tänä syksynä opin olemaan taas minä. Tästä syksystä tulee aivan äärettömän onnellinen ja aion nauttia jokaisesta hetkestä, kulkea paljon kameran kanssa ja kirjoittaa teille niistä pienistä, kauniista hetkistä, jotka koskettavat, aion lukea kirjoja ja juoda liikaa teetä, aion tehdä niitä sellaisia asioita, jotka aina syksyisin saavat rauhallisen sydämeni muuttamaan rytmiään, aion olla elossa vahvemmin kuin koskaan voisin sanoin kuvailla.

IMG_9389 – kopioIMG_9401IMG_9396 – kopio

16. elokuuta 2018

ALOITIN UUDELLEEN LAPSUUDEN HARRASTUKSENI

IMG_9053IMG_9088

Nousin ensimmäistä kertaa shetlanninponin selkään paljon ennen kuin aloitin peruskoulun, minulla oli tutti suussani ja ponia talutettiin minun istuessani sen selässä tietämättä mitään siitä, että tulisin muutaman vuoden päästä nousemaan vähän suuremman ponin selkään ja rakastumaan ratsastukseen niin, että aloittaisin käymään ratsastustunneilla. Silloin muutaman vuoden päästä ratsastamani ponin nimi oli Niki ja minä ratsastin sillä suhteellisen kauan ennen kuin siirryin suurempiin poneihin ja lopulta hevosiin, ratsastustunnit olivat viikon parhaita hetkiä ja ratsastuksesta tuli tunti toisensa jälkeen minulle rakkaampi harrastus. Kävimme äitini ja pikkusiskoni kanssa saman ratsastuskoulun tunneilla monta vuotta ja sen ratsastuskoulun poneista ja hevosista alkoi tulla minulle käsittämättömän tärkeitä, mutta yksi hevonen oli kuitenkin ylitse muiden, Arnika, äärettömän herkkä ja pelokas hevonen, joka oli ensimmäinen hevonen, jonka kanssa minä tunsin erityisen yhteyden, sen kanssa opin ratsastuksesta ja hevosista enemmän kuin kenenkään kanssa aiemmin ja muistelen sitä edelleen rakkaudella. Olimme molemmat herkkiä, minä ja tämä uskomattoman kaunis hevonen, mutta istuessani sen selässä tuntui kuin pystyisin mihin tahansa ja se on yksi suurimmista syistä, miksi yksikään hevonen ei ole Arnikan jälkeen tuntunut samalta ja miksi Arnikan lähtö tuntui niin pahalta. Elämä ja ratsastus jatkuivat kuitenkin vielä Arnikan lähdön jälkeenkin, minä kehityin jatkuvasti ja vaikka ratsastustunteihin mahtui myös niitä hetkiä, kun ei vain yksinkertaisesti onnistunut, innostukseni harrastusta kohtaan kasvoi sitä suuremmaksi, mitä parempi minä olin.

Lopulta siirryimme toiselle tallille, jossa ratsastin lähes poikkeuksetta suomenhevosilla ja rakastuin niihin palavasti, rakastuin niiden lempeyteen ja viisauteen, olemukseen, jollaista en ollut edellisen ratsastuskouluni hevosilla nähnyt, ne olivat kaikkien niiden hienojen ponien ja puoliveristen jälkeen jotenkin ihanan rauhallisia ja rohkeita. Tämänkin tallin ratsastustunneilla viihdyimme monta vuotta, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua, ettemme etenä taidoiltamme yhtään ja sen jälkeen, kun kerran kävimme äitini ja pikkusiskoni kanssa kokeilemassa maastoretkeä islanninhevosilla emme oikeastaan enää palanneet ratsastuskentälle kiertämään kaviouraa. Kymmenen vuoden kaviouran kiertämisen ja kaiken sen kouluratsastuksen jälkeen rakastuin palavasti varmoihin islanninhevosiin ja siihen tunteeseen, kun metsän keskellä tuntuu kuin olisin yhtä hevosen kanssa, kuin puhuisimme samaa kieltä metsän humistessa ympärillämme ja tuuliaisen tarttuessa hiuksiini. Rakastin niitä hetkiä islanninhevosen selässä aivan suunnattomasti, mutta muutettuani Helsinkiin maastoretket vähenivät huomattavasti, sillä luonnollisesti se talli, jolla kävin, sijaitsi kolmensadan kilometrin päässä uudesta kodistani ja jostain tuntemattomasta syystä minä en koskaan etsinyt itselleni uutta tallia pääkaupunkiseudulta, silloin se ei tuntunut kovin tärkeältä ja uusi elämäni vei minut mukanaan niin, etten ehtinyt edes ikävöidä ratsastusta.

IMG_9052

Nousin hevosen selkään viimeksi kaksi vuotta sitten lokakuussa, ratsastin ihanalla suomenhevosella syksyn väreihin verhoutuneella pellolla ja nautin jokaisella hengenvedollani, tältä suomenhevoselta vauhtia ei puuttunut ja viimeistään tuntiessani saaavani yhteyden välillemme aloin haaveilla siitä, että voisin aloittaa tämän lapsuusvuosinani aloittamani harrastuksen uudelleen. Kaksi vuotta kului haaveillen ja aina, kun näin jossain hevosia, haaveeni kasvoi valtameriäkin suuremmaksi, mutta jostain tuntemattomasta syystä minä en koskaan tehnyt asialle mitään, en edes yrittänyt toteuttaa tätä haavettani ennen kuin toukokuussa päätin, että tänä vuonna on aika nousta uudelleen hevosen selkään. Niin minä kävin kaksi viikkoa sitten ostamassa itselleni uudet ratsastussaappaat ja muutamaa päivää myöhemmin istuin bussissa matkalla Jyväskylän Killerille hieman hermostuneena siitä, että alle tunnin päästä nousisin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ratsaille ja ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen ratsastaisin niin, että joku opettaisi minua, se sai minut hermostuneeksi, vaikka tiesin, ettei siihen pitäisi todellisuudessa olla mitään syytä, kyllä minä ratsastaa osasin.

Tallille saavuttuamme katselin, kuinka ratsastuskentällä taitavan näköiset ratsukot kiersivät kaviouraa, en minä niin taitava ollut edes koskaan lapsuusvuosinani enkä varsinkaan nyt, mietin ja kun sitten lopulta nousin ratsaille, kaikki hermostuneisuus katosi ja en osannut kuin hymyillä itsekseni. Tämä ensimmäinen ratsuni kahteen vuoteen oli saksan ratsuponiruuna Belgarion, vähän pienempi kuin kaksi vuotta sitten ratsastamani ihastuttava suomenhevonen, ja vaikka niistä minun ratsastuskouluvuosistani oli kulunut melkein kymmenen vuotta ja vaikka ratsastustaitoni olivat selvästi ruostuneet, minusta tuntui kuin en olisi koskaan harrastuksesta luopunutkaan. Se, mikä minut kuitenkin yllätti, oli se, kuinka raskasta ratsastaminen on, onhan nimittäin täysin eri asia käydä ratsastustunnilla kuin rennoilla maastoretkillä islanninhevosilla, en vain muistanut, kuinka paljon ratsastaminen oikeasti vaatii. Yhtä ihanaa ratsastaminen kuitenkin oli kuin silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun nousin mustan ponin selkään sillä elämäni ensimmäisellä ratsastustunnilla, ja olen äärettömän innoissani tästä syksystä ja siitä, että tänä syksynä minä nousen vähintään kerran viikossa ratsaille. Olen innoissani siitä, ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on oikeasti harrastus, johon liittyy jotain muutakin kuin yksin olemista ja siitä, että saan viettää aikaa hevosten ja ponien kanssa, oppia viikottain jotain uutta ja on myönnettävä, ettei mikään tee minua juuri nyt niin järjettömän onnelliseksi kuin ajatus tulevista ratsastustunneista.

IMG_9073IMG_9076IMG_9056

14. elokuuta 2018

SAVONLINNA TÄYTTI 379 VUOTTA JA MINÄ VIERAILIN LINNASSA

P7290032P7290025P7290036

Minä olen ylpeä siitä, että olen kotoisin Savonlinnasta, olen ylpeä siitä uskomattoman kauniista pikkukaupungista ja siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen voin edelleen sanoa sitä kodikseni, onhan se siis kaikesta huolimatta minulle enemmän koti kuin tämänhetkinen asuinkaupunkini Jyväskylä on koskaan ollut tai tulee varmaan koskaan olemaan. Savonlinnassa vietetään heinäkuun lopussa vuosittain Pyhän Olavin päivää, jota vietetään Pyhän Olavin muistopäivän lisäksi myös Savonlinnan syntymäpäivänä, sillä kaupungin perustamisajankohta on hämärän peitossa. Olen viettänyt Pyhän Olavin päivää tämän pienen elämäni aikana monella eri tavalla, lapsuusvuosinani lähinnä kulkien vanhempieni kanssa kaupungin keskustassa ja teinivuosinani ystävieni kanssa vanhan kivilinnan varjossa Riihisaaressa, mutta nämä viimeisimmät vuodet ovat olleet kyseisen juhlapäivän suhteen osaltani kovin hiljaisia. Niin hiljaisia, että tänä vuonna päätin viettää tätä kaupungin yhtä tärkeintä juhlapäivää tavalla, jolla minä en ollut koskaan ennen sitä viettänyt, päätin nimittäin, että tahdon käydä opastetulla kierroksella Olavinlinnassa ihan ensimmäistä kertaa lapsuusvuosieni jälkeen ja vierailla samalla myös maakuntamuseossa sekä museolaivoissa, joissa olin vieraillut viimeksi aivan liian kauan sitten.

Niin heinäkuun 29. päivänä suuntasin sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa Riihisaareen, siihen samaan saareen, jonka kallioilla istuin vuosia sitten ystävieni kanssa juomassa halpaa viiniä, istuimme hetken kalliolla nauttimassa auringonsäteistä ja suuntasimme sitten puista siltaa pitkin vierailemaan museolaivoissa. Maakuntamuseon näyttelyihin kuuluu kaksi museolaivaa, S/S Salama ja S/S Mikko, joista ensimmäinen on kiehtonut minua lapsuusvuosistani asti jotenkin todella suuresti johtuen siitä, että tämän uskomattoman kauniin laivan oikeaan kylkeen törmäsi syyskuussa 1898 matkustajalaiva Ilmari Puumalassa Parkonsaaren luona tämän ollessa matkalla Lappeenrannasta Savonlinnaan ja tämän seurauksena laiva upposi. Salama nostettiin vasta vuonna 1971 Enso-Gutzeit Oy:n Savonlinnan telakan uudella nostokalustolla ja entisöitiin mahdollisimman tarkasti, laivan historia ja se, kuinka laiva säilyi yli seitsemänkymmenen vuoden ajan suhteellisen hyvin syvällä veden alla, kiehtoi minua silloin suuresti ja kiehtoo tavallaan edelleen. Salaman vieressä Savonlinnan maakuntamuseon laiturissa seisoo S/S Mikko, alkuperäisessä asussaan säilynyt puurunkoinen Saimaan tervahöyry, joka on rakennettu Savonlinnan konepajalla vuonna 1914. Vierailu näissä laivoissa teki minut kovin onnelliseksi huolimatta siitä, että oli kaupungissa oli yksi vuoden vilkkaimmista päivistä ja laivat olivat aivan täynnä vierailijoita, minusta on aina ollut ihanaa vierailla museolaivoissa niin, että saan rauhassa katsella ympärilleni.

P7290050P7290065P7290088P7290119

Vierailin maakuntamuseossa viimeksi viime syksynä ja kirjoitin silloin siitä, kuinka museon alakerran näyttely ei ollut muuttunut yhtään siitä, kun vierailin siellä lapsuusvuosinani, kirjoitin siitä, kuinka saimaannorpan ohitse kävellessä alkoi soimaan Vanhojapoikia viiksekkäitä, joka on ehdottomasti yksi niistä lauluista, jotka tuovat vahvimmin mieleen lapsuuteni. Kirjoitin siitä, kuinka se teki minut äärettömän onnelliseksi, se, ettei mikään ollut muuttunut ja astuessani nyt heinäkuun lopussa museon ovesta sisään toivoin, että kaikki olisi edelleen ennallaan ja järkytykseni oli suuri, sillä alakerran näyttely ei ollut enää täysin sama kuin niinä lapsuusvuosinani, se vanha ja tuttu näyttely, mikä oli pysynyt ennallaan ainakin kaksikymmentä vuotta, oli nyt muuttunut, kalastaja istui nurkassa yksinään ilman saimaannorppaa, eivätkä lokit enää huutaneet kävellessäni vanhan veneen ohitse kuten aina ennen. Jotain oli kuitenkin edelleen säilynyt ennallaan, jotain sellaista, mikä tulee ilmeisesti vielä tämän vuoden aikana muuttumaan uuden näyttelyn takia ja ajatus siitä, että vanha näyttely vaihtuu viimein uuteen, tekee minut jostain syystä todella surulliseksi. Maakuntamuseo ja se vanha näyttely olivat osa lapsuuttani, kuten oikeastaan koko rakas pikkukaupunki, enkä oikein osaa hyväksyä sitä, että jokin siinä muuttuu, en osaa hyväksyä sitä, että lapsuudestani tutut asiat katovat uuden tieltä, en yksinkertaisesti osaa.

Maakuntamuseon jälkeen suuntasimme viimein kauniiseen Tallisaareen, jossa ihmiset odottivat vanhaan kivilinnaan vievän ponttonisillan ollessa auki ohiajavan laivan takia, se on yksi niistä asioista, jotka ovat ominaisia tälle rakkaalle pikkukaupungille, siltojen aukeaminen aina ihan väärään aikaan. Lopulta pääsimme kulkemaan ihmisjoukon mukana kivilinnaan ponttonisiltaa pitkin, ostimme liput opastetulle kierrokselle ja kuljimme oppaan mukana Kuninkaansaliin. Nojasin viileään kiviseinään kuunnellessamme oppaan kertovan linnan historiasta, auringonsäteet murtautuivat sisään valkoiseksi verhotun salin ikkunoista ja minua hymyilytti, hymyilytti, kun suuntasimme hetken kuluttua Keskushalliin. Salissa seisoo korkea Pyhän Olavin patsas, joka katseli rauhallisena aloillaan minun ja monen muun tanssivan hallissa wanhojen tansseja kahdeksan vuotta sitten, se on yksi niistä illoista, jotka saavat minut edelleen hymyilemään ja niin sai nytkin, minä unohduin muistelemaan, kuinka minua jännitti ja kuinka korkokengät sattuivat jalkoihini, kuinka hain pikkusiskoni tanssimaan ja kuinka lopulta, kävellessäni sinä talvisena iltana ulos linnasta olin onnellinen. Ne muistot saivat minut edelleen hymyilemään ja kuunnellessani jälleen oppaan kertovan linnan historiasta mieleeni palasi päivä, jolloin lapsuusvuosinani istuin siinä samassa hallissa ja opas kertoi Pyhän Olavin patsaan pitävän mansikkajäätelöstä ja hiippailevan öisin syömään sitä linnan keittiöön, silloin lapsena en osannut kyseenalaistaa tietoa juuri ollenkaan.

P7290158P7290241

Seuraavaksi suuntasimme Kirkkotorniin, Olavinlinnan kappeliin, joka on yksi niistä paikoista, joissa olen haaveillut meneväni naimisiin ja seistessäni ikkunan vieressä kuuntelemassa kappelin historiasta ja Suomen pienimmistä uruista, minä unohduin taas ajattelemaan, kuinka se olisi äärettömän kaunis paikka sanoa tahdon. Kappelin jälkeen jatkoimme matkaamme tornikäytäviä pitkin Kellotorniin, pysähdyimme asuinhuoneeseen, jäimme kuuntelemaan tarinoita siitä, kuinka naiset ja lapset asuivat siinä nimenomaisessa huoneessa ja kuinka ikkunoissa käytettiin lasin sijaan esimerkiksi sianrakkoa, se on lapsuusvuosistani ollut yksi niistä linnan huoneista, joiden historia on jostain tuntemattomasta syystä kiinnostanut minua kaikista suurimmin, ehkä juuri siksi, että siinä asuttiin. Lopulta kiipesimme kivisiä kierreportaita kellotornin ylimpään huoneeseen, pidin helmastani kiinni hämärässä portaikossa ja kun sitten lopulta pääsin perille, olin helpottunut, sillä portaiden kiipeäminen oli pelottavampaa kuin olin muistanut. Kellotornin ylin huone puisine kattorakenteineen oli tavallaan hienompi ja pysäyttävämpi kuin muistin, itseasiassa se oli jotain, mitä en lapsuudestani kunnolla muistanut ja kiivetessäni portaita alaspäin unohduin miettimään, kuinka kaikesta huolimatta kapeat portaat tekivät minut onnelliseksi, ihan kaikessa haastavuudessaan, ne olivat tavallaan kiehtovat, kertoivat minulle tarinaansa.

Kiipesimmä portaita alaspäin aina linnan muureille asti ja auringonsäteiden loisteessa minä en voinut kuin hymyillä, niin onnellinen olin siitä, että ensimmäistä kertaa lapsuusvuosieni jälkeen olin päässyt opastetulle kierrokselle linnaan, olin päässyt kulkemaan niitä samoja tornikäytäviä kuin lapsena, kuulemaan ne aivan samat tarinat kuin vuosia sitten. Kävellessämme lopulta ponttonisiltaa pitkin pois linnasta nauroin itsekseni, kuinka minua tosiaan voisi usein luulla turistiksi siinä pikkukaupungissa ja vain hetkeä myöhemmin muistelin niitä hetkiä, kun minulla oli vielä se pieni ja valoisa asunto Linnankadulla ja kävelin iltaisin rantaan katselemaan niitä samoja maisemia, jotka täyttyvät vuosittain aina heinäkuussa turisteista, ne hetket olivat minulle tavallaan vaikeita, mutta rakastin asua sillä kadulla, se on minulle äärettömän rakas katu ja sen päästä näkee Olavinlinnan. Alkuillan auringonsäteiden lämmössä kävelimme vanhalle lukiollemme ja ajoimme hetkeksi sen maailman rakkaimman lapsuudenkotiin, myöhemmin samana iltana istuimme Riihisaaressa nauraen vähän epätoivoisesti sille, ettei meidän ikäisemme ilmeisesti enää vietä tätä juhlapäivää niissä maisemissa. Hetken epätoivoisuuden jälkeen kävelimme kuitenkin Törninpyörään ja löysimme matkalta ystäviäni, niitä, joiden kanssa en ollut vuosiin viettänyt aikaa ja se ilta, vanhojen ystävieni ja sen maailman rakkaimman kanssa, oli äärettömän onnellinen, keskiyön ilotulitusten jälkeen istuimme vielä hetken ja lähdimme sitten nukkumaan, enkä minä muista, milloin Pyhän Olavin päivä olisi osaltani ollut niin onnellinen, onnellinen aamusta aina aamuyöhön asti.

P7290160P7290227P7290178P7290278P7290287

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.