21. elokuuta 2018

VIELÄ KOTIMATKALLAKIN MINÄ HYMYILIN TYHMÄSTI

IMG_9302IMG_9383IMG_9305

Kirjoitin viime viikolla, kuinka aloitin uudelleen lapsuuteni rakkaimman harrastuksen, tein jotain sellaista, mistä olin haaveillut aivan luvattoman kauan ja nousin ratsaille ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Kirjoitin, että huolimatta siitä, että ratsastaminen oli yhtä ihanaa kuin silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun nousin mustan ponin selkään sillä elämäni ensimmäisellä ratsastustunnilla, minut kuitenkin yllätti, oli se, kuinka raskasta ratsastaminen on, onhan nimittäin täysin eri asia käydä ratsastustunnilla kuin niillä rennoilla maastoretkillä islanninhevosilla, joilla kävin viimeisimmät vuodet harrastaessani ratsastusta edes jollain tavalla aktiivisesti, en vain ihan yksinkertaisesti muistanut, kuinka paljon ratsastaminen oikeasti vaatii. Ratsastustunnin todelliset vaikutukset tuntuivat kuitenkin vasta seuraavana päivänä, kun lihakseni olivat kipeämmät kuin pitkään aikaan ja häntäluuni, joka ilmoitti ratsastustunnin puolivälissä saaneensa tarpeeksi satulassa istumisesta, oli niin kipeä, etten minä oikeastaan voinut istua ilman, että olisin irvistänyt kivusta. Häntäluuni ei ollut koskaan aiemmin ollut niin järjettömän kipeä, eikä se oikeastaan koskaan aiemmin ollut vähääkään kipeytynyt ratsastaessa, ei edes koskaan silloin, kun olen tippunut kovassa vauhdissa hevosen selästä, siksi se häntäluun kipeys ja paranemisen hitaus yllätti minut täysin, enhän minä ollut koskaan elämässäni sellaista kokenut.

Häntäluuni ei puolentoista viikon aikana parantunut oikeastaan ollenkaan ja vaikka olisi todennäköisesti ollut järkevää jättää ratsastustunti väliin, ettei häntäluuni kipeytyisi yhtään pahemmin, minä matkustin viikko sitten Killerille syksyn ensimmäisellä vakiotunnilleni. Sain ratsukseni suomenhevosen nimeltä Turon Ruusu, tuttavallisemmin hänen nimensä oli kuitenkin Ruu ja kun nousin tämän äärettömän kauniin suomenhevosen selkään minusta tuntui kuin olisin palannut kotiin. Sen päivän jälkeen, kun kauan sitten ratsastin ensimmäistä kertaa elämässäni suomenhevosella, suomenhevoset ovat olleet minulle jollain tavalla aina erityisiä ja niin oli myös tämä Ruu, joka oli täynnä energiaa heti, kun ohjasin sen keskihalkaisijalta kaviouralle, tuntui tutulta ja turvalliselta istua satulassa suomenhevosen kulkiessa rauhallisesti ja silti kovin energisen oloisesti eteenpäin. Ratsastustunti itsessään meni osaltani aivan huomattavasti paremmin kuin se ensimmäinen ratsastustuntini kaksi viikkoa sitten ja vaikka esimerkiksi tunnin aikana harjoituksissa vahvasti läsnäollut harjoitusravi tuntui kipeän häntäluuni takia aluksi suhteellisen kivuliaalta, jossain vaiheessa osasin rentoutua satulassa niin, ettei häntäluuni enää vaivannut ja tuntui kuin olisin ollut yhtä hevosen kanssa, satulassa istuminen tuntui jotenkin luonnollisemmalta kuin aikoihin ja se oli aivan mahtavaa. Minähän en oikeastaan koskaan ole osannut istua satulassa oikein harjoitusravissa ja vaikka olisinkin joskus kauan sitten lapsuusvuosinani osannut, en minä sitä islanninhevosten töltin jälkeen kuitenkaan enää osannut, tuntuuhan töltti kuitenkin satulassa huomattavasti mukavammalta kuin ravi.

IMG_9327IMG_9350IMG_9353

Ratsastustunnin aikana minusta tuntui, etten vuosiin ollut oppinut niin paljon ratsastamisesta kuin opin silloin, mikä taas varmasti oli enemmän kuin vain tunne, enhän tosiaan ollut vuosikausiin ollut ratsastustunnilla, eikä kukaan ollut ainakaan kymmeneen vuoteen kiinnittänyt niin paljon huomiota kaikkeen siihen, mitä teen väärin tai kaikkeen siihen, mitä teen oikein. Kukaan ei ollut ainakaan kymmeneen vuoteen huomauttanut niin pienistä asioista ja vaikka olen aina ollut vähän huono vastaanottamaan palautetta, se oli aivan mahtavaa, minä todella halusin tietää, mitä teen väärin ja mitä voisin tehdä toisin ratsastaessani. Niin minä myös kuulin ja opin aivan suunnattomasti kaikesta siitä, enkä ollut aikoihin ollut niin tyytyväinen mihinkään tekemiseeni kuin onnistuessani lopulta sekä omasta että opettajani mielestä, istuessani satulassa tämän kauniin suomenhevosen laukatessa ihanan pehmeää laukkaa minä en osannut kuin hymyillä, en vain yksinkertaisesti osannut ja kääntäessäni tunnin päätteeksi hevoseni takaisin keskihalkaisijalle olisin halunnut vain jatkaa. Olisin halunnut nousta samantien takaisin hevosen selkään, mutta talutin kuitenkin hevosen, johon minä olin tunnin aikana rakastunut syvästi, takaisin talliin ja hoidettuani sen vauhdikkaan ja mielestäni kovin onnistuneen ratsastustunnin jäljiltä kuntoon taputin sitä vielä kiitokseksi, vielä kotimatkalla hymyilin tyhmästi ja tanssin askeleeni.

Tänään, kun julkaisen tämän tekstin, suuntaan kuitenkin taas Killerille sille viikottaiselle vakiotunnilleni ja olen siitä epäilemättä äärettömän onnellinen, mikään ei ole aikoihin tehnyt minua yhtä onnelliseksi kuin se, että viimein pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni ja saan sen ansiosta viettää nyt syksyn aikana viikoittain aikaa hevosten ja ponien kanssa. Sen lisäksi, että se tekee minut käsittämättömän onnelliseksi, se tekee myös epäilemättä hyvää sekä fyysiselle että henkiselle hyvinvoinnilleni, eikä varmaan tarvitse perustella, miksi ajatus siitäkin tekee minut kovin onnelliseksi, onnellisuutta koko harrastus ainakin tällä hetkellä, suosittelen siksi kokeilemaan joskus ratsaille nousemista, siitä kun saattaa parhaassa tapauksessa saada itselleen harrastuksen, jonka tahtoo aloittaa vielä vuosienkin jälkeen uudelleen.

IMG_9313IMG_9339

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti