14. elokuuta 2018

SAVONLINNA TÄYTTI 379 VUOTTA JA MINÄ VIERAILIN LINNASSA

P7290032P7290025P7290036

Minä olen ylpeä siitä, että olen kotoisin Savonlinnasta, olen ylpeä siitä uskomattoman kauniista pikkukaupungista ja siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen voin edelleen sanoa sitä kodikseni, onhan se siis kaikesta huolimatta minulle enemmän koti kuin tämänhetkinen asuinkaupunkini Jyväskylä on koskaan ollut tai tulee varmaan koskaan olemaan. Savonlinnassa vietetään heinäkuun lopussa vuosittain Pyhän Olavin päivää, jota vietetään Pyhän Olavin muistopäivän lisäksi myös Savonlinnan syntymäpäivänä, sillä kaupungin perustamisajankohta on hämärän peitossa. Olen viettänyt Pyhän Olavin päivää tämän pienen elämäni aikana monella eri tavalla, lapsuusvuosinani lähinnä kulkien vanhempieni kanssa kaupungin keskustassa ja teinivuosinani ystävieni kanssa vanhan kivilinnan varjossa Riihisaaressa, mutta nämä viimeisimmät vuodet ovat olleet kyseisen juhlapäivän suhteen osaltani kovin hiljaisia. Niin hiljaisia, että tänä vuonna päätin viettää tätä kaupungin yhtä tärkeintä juhlapäivää tavalla, jolla minä en ollut koskaan ennen sitä viettänyt, päätin nimittäin, että tahdon käydä opastetulla kierroksella Olavinlinnassa ihan ensimmäistä kertaa lapsuusvuosieni jälkeen ja vierailla samalla myös maakuntamuseossa sekä museolaivoissa, joissa olin vieraillut viimeksi aivan liian kauan sitten.

Niin heinäkuun 29. päivänä suuntasin sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa Riihisaareen, siihen samaan saareen, jonka kallioilla istuin vuosia sitten ystävieni kanssa juomassa halpaa viiniä, istuimme hetken kalliolla nauttimassa auringonsäteistä ja suuntasimme sitten puista siltaa pitkin vierailemaan museolaivoissa. Maakuntamuseon näyttelyihin kuuluu kaksi museolaivaa, S/S Salama ja S/S Mikko, joista ensimmäinen on kiehtonut minua lapsuusvuosistani asti jotenkin todella suuresti johtuen siitä, että tämän uskomattoman kauniin laivan oikeaan kylkeen törmäsi syyskuussa 1898 matkustajalaiva Ilmari Puumalassa Parkonsaaren luona tämän ollessa matkalla Lappeenrannasta Savonlinnaan ja tämän seurauksena laiva upposi. Salama nostettiin vasta vuonna 1971 Enso-Gutzeit Oy:n Savonlinnan telakan uudella nostokalustolla ja entisöitiin mahdollisimman tarkasti, laivan historia ja se, kuinka laiva säilyi yli seitsemänkymmenen vuoden ajan suhteellisen hyvin syvällä veden alla, kiehtoi minua silloin suuresti ja kiehtoo tavallaan edelleen. Salaman vieressä Savonlinnan maakuntamuseon laiturissa seisoo S/S Mikko, alkuperäisessä asussaan säilynyt puurunkoinen Saimaan tervahöyry, joka on rakennettu Savonlinnan konepajalla vuonna 1914. Vierailu näissä laivoissa teki minut kovin onnelliseksi huolimatta siitä, että oli kaupungissa oli yksi vuoden vilkkaimmista päivistä ja laivat olivat aivan täynnä vierailijoita, minusta on aina ollut ihanaa vierailla museolaivoissa niin, että saan rauhassa katsella ympärilleni.

P7290050P7290065P7290088P7290119

Vierailin maakuntamuseossa viimeksi viime syksynä ja kirjoitin silloin siitä, kuinka museon alakerran näyttely ei ollut muuttunut yhtään siitä, kun vierailin siellä lapsuusvuosinani, kirjoitin siitä, kuinka saimaannorpan ohitse kävellessä alkoi soimaan Vanhojapoikia viiksekkäitä, joka on ehdottomasti yksi niistä lauluista, jotka tuovat vahvimmin mieleen lapsuuteni. Kirjoitin siitä, kuinka se teki minut äärettömän onnelliseksi, se, ettei mikään ollut muuttunut ja astuessani nyt heinäkuun lopussa museon ovesta sisään toivoin, että kaikki olisi edelleen ennallaan ja järkytykseni oli suuri, sillä alakerran näyttely ei ollut enää täysin sama kuin niinä lapsuusvuosinani, se vanha ja tuttu näyttely, mikä oli pysynyt ennallaan ainakin kaksikymmentä vuotta, oli nyt muuttunut, kalastaja istui nurkassa yksinään ilman saimaannorppaa, eivätkä lokit enää huutaneet kävellessäni vanhan veneen ohitse kuten aina ennen. Jotain oli kuitenkin edelleen säilynyt ennallaan, jotain sellaista, mikä tulee ilmeisesti vielä tämän vuoden aikana muuttumaan uuden näyttelyn takia ja ajatus siitä, että vanha näyttely vaihtuu viimein uuteen, tekee minut jostain syystä todella surulliseksi. Maakuntamuseo ja se vanha näyttely olivat osa lapsuuttani, kuten oikeastaan koko rakas pikkukaupunki, enkä oikein osaa hyväksyä sitä, että jokin siinä muuttuu, en osaa hyväksyä sitä, että lapsuudestani tutut asiat katovat uuden tieltä, en yksinkertaisesti osaa.

Maakuntamuseon jälkeen suuntasimme viimein kauniiseen Tallisaareen, jossa ihmiset odottivat vanhaan kivilinnaan vievän ponttonisillan ollessa auki ohiajavan laivan takia, se on yksi niistä asioista, jotka ovat ominaisia tälle rakkaalle pikkukaupungille, siltojen aukeaminen aina ihan väärään aikaan. Lopulta pääsimme kulkemaan ihmisjoukon mukana kivilinnaan ponttonisiltaa pitkin, ostimme liput opastetulle kierrokselle ja kuljimme oppaan mukana Kuninkaansaliin. Nojasin viileään kiviseinään kuunnellessamme oppaan kertovan linnan historiasta, auringonsäteet murtautuivat sisään valkoiseksi verhotun salin ikkunoista ja minua hymyilytti, hymyilytti, kun suuntasimme hetken kuluttua Keskushalliin. Salissa seisoo korkea Pyhän Olavin patsas, joka katseli rauhallisena aloillaan minun ja monen muun tanssivan hallissa wanhojen tansseja kahdeksan vuotta sitten, se on yksi niistä illoista, jotka saavat minut edelleen hymyilemään ja niin sai nytkin, minä unohduin muistelemaan, kuinka minua jännitti ja kuinka korkokengät sattuivat jalkoihini, kuinka hain pikkusiskoni tanssimaan ja kuinka lopulta, kävellessäni sinä talvisena iltana ulos linnasta olin onnellinen. Ne muistot saivat minut edelleen hymyilemään ja kuunnellessani jälleen oppaan kertovan linnan historiasta mieleeni palasi päivä, jolloin lapsuusvuosinani istuin siinä samassa hallissa ja opas kertoi Pyhän Olavin patsaan pitävän mansikkajäätelöstä ja hiippailevan öisin syömään sitä linnan keittiöön, silloin lapsena en osannut kyseenalaistaa tietoa juuri ollenkaan.

P7290158P7290241

Seuraavaksi suuntasimme Kirkkotorniin, Olavinlinnan kappeliin, joka on yksi niistä paikoista, joissa olen haaveillut meneväni naimisiin ja seistessäni ikkunan vieressä kuuntelemassa kappelin historiasta ja Suomen pienimmistä uruista, minä unohduin taas ajattelemaan, kuinka se olisi äärettömän kaunis paikka sanoa tahdon. Kappelin jälkeen jatkoimme matkaamme tornikäytäviä pitkin Kellotorniin, pysähdyimme asuinhuoneeseen, jäimme kuuntelemaan tarinoita siitä, kuinka naiset ja lapset asuivat siinä nimenomaisessa huoneessa ja kuinka ikkunoissa käytettiin lasin sijaan esimerkiksi sianrakkoa, se on lapsuusvuosistani ollut yksi niistä linnan huoneista, joiden historia on jostain tuntemattomasta syystä kiinnostanut minua kaikista suurimmin, ehkä juuri siksi, että siinä asuttiin. Lopulta kiipesimme kivisiä kierreportaita kellotornin ylimpään huoneeseen, pidin helmastani kiinni hämärässä portaikossa ja kun sitten lopulta pääsin perille, olin helpottunut, sillä portaiden kiipeäminen oli pelottavampaa kuin olin muistanut. Kellotornin ylin huone puisine kattorakenteineen oli tavallaan hienompi ja pysäyttävämpi kuin muistin, itseasiassa se oli jotain, mitä en lapsuudestani kunnolla muistanut ja kiivetessäni portaita alaspäin unohduin miettimään, kuinka kaikesta huolimatta kapeat portaat tekivät minut onnelliseksi, ihan kaikessa haastavuudessaan, ne olivat tavallaan kiehtovat, kertoivat minulle tarinaansa.

Kiipesimmä portaita alaspäin aina linnan muureille asti ja auringonsäteiden loisteessa minä en voinut kuin hymyillä, niin onnellinen olin siitä, että ensimmäistä kertaa lapsuusvuosieni jälkeen olin päässyt opastetulle kierrokselle linnaan, olin päässyt kulkemaan niitä samoja tornikäytäviä kuin lapsena, kuulemaan ne aivan samat tarinat kuin vuosia sitten. Kävellessämme lopulta ponttonisiltaa pitkin pois linnasta nauroin itsekseni, kuinka minua tosiaan voisi usein luulla turistiksi siinä pikkukaupungissa ja vain hetkeä myöhemmin muistelin niitä hetkiä, kun minulla oli vielä se pieni ja valoisa asunto Linnankadulla ja kävelin iltaisin rantaan katselemaan niitä samoja maisemia, jotka täyttyvät vuosittain aina heinäkuussa turisteista, ne hetket olivat minulle tavallaan vaikeita, mutta rakastin asua sillä kadulla, se on minulle äärettömän rakas katu ja sen päästä näkee Olavinlinnan. Alkuillan auringonsäteiden lämmössä kävelimme vanhalle lukiollemme ja ajoimme hetkeksi sen maailman rakkaimman lapsuudenkotiin, myöhemmin samana iltana istuimme Riihisaaressa nauraen vähän epätoivoisesti sille, ettei meidän ikäisemme ilmeisesti enää vietä tätä juhlapäivää niissä maisemissa. Hetken epätoivoisuuden jälkeen kävelimme kuitenkin Törninpyörään ja löysimme matkalta ystäviäni, niitä, joiden kanssa en ollut vuosiin viettänyt aikaa ja se ilta, vanhojen ystävieni ja sen maailman rakkaimman kanssa, oli äärettömän onnellinen, keskiyön ilotulitusten jälkeen istuimme vielä hetken ja lähdimme sitten nukkumaan, enkä minä muista, milloin Pyhän Olavin päivä olisi osaltani ollut niin onnellinen, onnellinen aamusta aina aamuyöhön asti.

P7290160P7290227P7290178P7290278P7290287

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti