4. elokuuta 2018

YHTENÄ AAMUNA ONNELLISUUS RAUHALLISELLA KYLÄTIELLÄ

IMG_8347IMG_8368

Pari viikkoa sitten vietin vielä lomaani samoissa maisemissa, joissa minä vietin huomattavan suuren osan lapsuuteni kesälomista, samoissa maisemissa, joita kaipaan aina ollessani jossain kaukana, maisemissa, jotka saavat minut lähes poikkeuksetta rauhoittumaan. Vietin niissä maisemissa viisi kokonaista päivää ja niinä viitenä kauniina päivänä nautin elämästäni jokaisella hengenvedollani, istuin veneen keulassa tuulen tarttuessa hiuksiini vauhdin kiihtyessä ja sinisenä loistavan järven kertovan rauhattomuudestaan, nauroin koiranpentujen nauttiessa lapsuudestaan ja makasin nurmikolla auringonsäteiden lämmössä, istuin iltaisin rantasaunassa aivan täydessä hiljaisuudessa ja pesin hiukseni peilityynessä järvessä. Kävelin iltaisin lapsuudestani tuttuja punaiseksi maalattuja portaita yläkertaan nukkumaan, nukahdin ihanaan rauhallisuuteen heinäsirkkojen soittaessa viulujaan ikkunalasin takana ja heräsin liian usein siihen, että huoneessa oli ampiainen ja minun oli siten poistuttava alakertaan, annettava ampiaisen vallata huone, jonka ikkunasta näkee vanhan navetan, sen saman, joka oli lapsuuteni kesäpäivinä mystinen rakennus ja jonka yläkerrasta löysimme vanhat sukset.

Ne ampiaiset, joita on muuten tänä kesänä huomattavan paljon, olivat uskomattoman helteen lisäksi ainoa asia, joka sai minut niiden viiden päivän aikana tuntemaan oloni tuskaiseksi, minä siis pelkään ampiaisia kuollakseni ja niiden kanssa samasta huoneesta herääminen aiheutti kauhun hetkiä heti aamusta. Kauhun hetket vaihtuivat kuitenkin yhtenä aamuna nopeasti loputtomaan onnellisuuteen, kun kävelin äitini ja kahden vanhemman koiramme kanssa rauhallista kylätietä niinä aamun ensimmäisinä tunteina, kun ei ollut vielä liian kuuma. Minä olen aina rakastanut sitä kylätietä, sen varrella olevia vanhoja rakennuksia ja korkeita puita, sitä loputonta rauhallisuutta, joka kulkee pitkin selkärankaani kulkiessani pitkin kylätietä, sitä samaa, jota olen kävellyt ihan sieltä lapsuusvuosistani asti. Kävellessäni sinä aamuna kumisaappaat jalassa kylätietä äitini ja koiriemme kanssa olin juuri niin onnellinen, että tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen, katselin maisemaa linssin lävitse ja pyysin välillä pysähtymään hetkeksi, minä tahdoin tallentaa sen kaiken muistikortille, muistaa sen sitten, kun talven saapuessa se sama kylätie pukeutuu harmaaseen ja jos oikein hyvin käy, lumivalkeaan viattomuuteen, luminen talvi kun ei enää ole itsestäänselvyys kuten niinä lapsuuteni kauniina talvina.

IMG_8366

Se rauhallinen kylätie on kieltämättä kaunis myös talvella ja valkoiseen lumihuntuun peittyneenä se on hetkittäin jopa taianomainen, mietin kävellessäni vanhojen omenapuiden ohitse keltaisen puutalon varjostamaan pihaan, siihen, joka oli lapsuusvuosinani aivan eri näköinen. Enää vuosiin ei ole ollut korkeita, vanhoja mäntyjä, joiden alle rakensimme yhdeksäntoista vuotta sitten havumajamme, jonka suojaan ensimmäinen koiramme kuoli, se muisto saa minut edelleen liikuttuneeksi, se, kuinka koiramme meni viimeisinä hetkinään rakentamaamme havumajaan. Se oli viettänyt aivan uskomattoman elämän siinä pihapiirissä, kulkenut vapaana kylätietä pitkin tervehtimään ystäväänsä ja kantanut kiviä isoisäni leikatessa nurmikkoa, odottanut kauempana, milloin ruohonleikkuri osuu kiveen ja ollut sitten onnellinen, ei se sitä pahallaan tehnyt, se vain nautti niin suunnattomasti siitä. Nyt kävellessäni siitä ihan samasta kohdasta, jossa havumajamme oli vuosia sitten ollut, vierelläni kulki Liisa, joka muistuttaa päivä päivältä enemmän sitä ensimmäistä koiraamme, Millaa, en voinut kuin hymyillä sen onnellisuudelle, pyytää lepäämään vanhan vaahteran varjoon, oli taas niin kuuma, että mekko tarttui kiinni selkääni, se aamu oli kovin onnellinen, sellainen, joka hymyilyttää yhä edelleen.

IMG_8372IMG_8369IMG_8355

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti