30. tammikuuta 2015

mä haluun kuulla sun äänen

aurinko 031 Kevät on täällä jäädäkseen, ajattelin tänään istuessani junassa katselemassa ohikiitävän maiseman lepäävän auringonsäiden harmoniassa ja kävellessäni auringonsäteisiin verhoutuneilla kadunkulmilla minä hymyilin itsekseni, kun kuulokkeissa sanat maisema näyttää aivan toiselta kun arvaa katsovansa sitä viimeistä kertaa ja raitiovaunut kolisivat ohitseni ilman, että olisin kuullut niitä. Tammikuussa musiikki on saanut hetkittäin suunnattoman onnelliseksi ja siksi tammikuun toinen soittolista, jonka oikeutetusti aloittaa Money For Nothing uskomattoman rakkaalta yhtyeeltä nimeltä Lapko, samainen biisi sai lumisateen ikkunalasin takana muuttamaan suuntaansa ja sydämeni muuttamaan rytmiään, helvetin kova biisi.

Hetkittäin on tuntunut, että uusi musiikki hukuttaa uskomattomuuteensa ja siksi tämä soittolista sisältää vielä kolme musiikkiuutuutta, jotka ovat saaneet hymyilemään tammikuun harmaudessa. Apulanta soitto uusimman biisinsä Sun Kohdalla ensimmäistä kertaa spektaakkelissaan, olin ääretöntä onnellisuutta värivalojen häikäistessä silmiäni ja yleisön hukkuessa rakkauteensa, myöhemmin samainen biisi on saanut kyyneleet silmäkulmaan pelkästä onnellisuudesta. Pariisin Kevät julkaisi tänään tulevan albuminsa ensimmäisen singlelohkaisun nimeltä Haamupuhelu ja vuorokauden vaihteessa istuin pimeässä huoneessa kuuntelemassa sitä ensimmäistä kertaa, kieltämättä hämmentää, kuinka kyseinen yhtye onnistuu aina yllättämään positiivisesti. Viimeinen tämän soittolistan musiikkiuutuus on Von Hertzen Brothersin New Day Rising, joka valehtelematta vaati lukemattomia soittokertoja avautuakseen itselleni, mutta maaliskuussa ilmestyvää albumia odotan uskomattoman innoissani. Uuden musiikin lisäksi tämä soittolista sisältää itselleni henkilökohtaisesti rakkainta musiikkia kuten esimerkiksi The Blankoa, Rubikia ja Disco Ensembleä, mutta myös aivan käsittämätöntä Santa Cruzia, jota menen tänään katsomaan värivaloihin.

kerro mulle mitä tunnet

aurinko 015aurinko 079
Tammikuu on ollut uskomattoman harmaa, pienessä oopperakaupungissa kävelin tyhjyyttään kuiskailevilla kaduilla ja hetkittäin hukuin suunnattomaan suruun, sellaiseen pohjattomaan, mitä en koskaan kuvitellut kohtaavani: sellaiseen kokonaisvaltaiseen suruun, että uskoin kylkiluideni murtuvan murtuvan katkonaisesta hengityksestäni ja toivottomuus poltteli silmäkulmissa, tiedättehän. Tänään kuitenkin seisoin parvekkeellani kolmensadan kilometrin päässä oopperakaupungista, pitelin käsissäni unohtunutta onnellisuuttani ja katselin auringonsäteiden murtavan harmaan pilvimuurin, se oli tavallaan suunnattoman kaunista ja seisoessani siinä paljain varpain hetkittäin tuntui, että kevät on täällä.

Kevät on täällä jäädäkseen, ajattelin istuessani myöhemmin junassa katselemassa ohikiitävän maiseman lepäävän auringonsäiden harmoniassa ja huomaamattani unohduin kuuntelemaan, kuinka nainen vieressäni puhui itsekseen tuntemattomin sanoin, olisin halunnut ymmärtää. Kävellessäni auringonsäteisiin verhoutuneilla kadunkulmilla hymyilin itsekseni, kuulokkeissa sanat maisema näyttää aivan toiselta kun arvaa katsovansa sitä viimeistä kertaa ja hetkittäin unohduin miettimään, kuinka todennäköisesti tämä on viimeinen kevät kaupungissa, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni kävellessäni päämäärättömästi kadunkulmalta seuraavalle. Tavallaan se tuntuu lohduttomalta, mutta kävellessäni tänään tuntemattomaan hymyilin tietäen onnellisuuteni palanneen auringonsäteiden mukana ja olisin halunnut kirjoittaa rakkauttani vastaantulijoiden kasvoille, elämä on lopulta liian lyhyt murehtimiseen.
töölö 046töölö 079töölö 044

28. tammikuuta 2015

money for nothing

talvi 113lapko 067
On todennäköisesti täysin tarpeetonta kirjoittaa, kuinka aikoinaan rakastuin Lapkoon lumisateen muuttaessa ikkunalasin takana hetkittäin suuntaansa tai kuinka rakkauteni kasvoi niin uskomattoman suureksi, ettei sille lopulta löytynyt määritelmää ensimmäisestäkään sivistyssanakirjasta, todennäköisesti täysin tarpeetonta. Ei kuitenkaan ole täysin tarpeetonta kirjoittaa siitä, kuinka kyseinen yhtye julkaisi aiemmin tammikuussa uutta materiaalia ja kuunnellessani Money For Nothing nimisen biisin ensimmäistä kertaa vuorokauden vaihtuessa seuraavaan olin ainoastaan sanattomuutta: musiikin vetäessä ensimmäisten sekuntien aikana kuuntelijaansa armottomasti turpaan ja pakottaessa kyyneleet silmäkulmaan minä tavallaan uskoin lumisateen muuttaneen ikkunalasin takana suuntaansa, niin uskomattoman vahvasti musiikki keinutti mukanaan.

Money For Nothing on sellainen biisi, jota oli unohduttava kuuntelemaan tummansinisen taivaan vaihtuessa vähitellen auringonsäteisiin ja tunnettava sitten musiikki jokaisella hengenvedollaan, kun Ville Malja tuntui laulavan suoraan rauhattomaan sydämeeni, että kaikki on tässä. Money For Nothing on helvetin kova biisi ja vaikka voisin kirjoittaa siitä, kuinka sunnuntaina osallistuin yhtyeen uusimman musiikkivideon kuvauksiin ja vietin valehtelematta yhden elämäni onnellisimmista illoista, kirjoitan odottavani helmikuussa ilmestyvää albumia äärimmäisen innoissani. Nimittäin kuullessani Rave In Peace nimisen biisin ensimmäisen kerran lokakuussa värivalojen loisteessa kyyneleet virtasivat poskipäilleni suunnattomasta onnellisuudesta ja nostin käteni ilmaan tunteakseni olevani uskomattoman vahvasti elossa, eikä kyyneleet olleet kaukana sunnuntaina videokuvauksissakaan, siksi minä odotan helmikuussa ilmestyvää albumia innoissani. 

Koska musiikki merkitsee enemmän kuin mikään.
lapko 102talvi 117lapko 098

21. tammikuuta 2015

kosto kaikista vuosista

kosto kaikista vuosista 239kosto kaikista vuosista 218
APULANTA @ BARONA AREENA 10 01 2015

"Jonkun mielestä voi olla toki säälittävääkin, että teinit voivat yhtyä 39-vuotiaan Tonin ajatuksiin, mutta ei se mitään merkitse. Tärkeää on se, että joku tekee jo kolmannessa sukupolvessa angstaavien elämästä vähän helpompaa" todettiin aikoinaan eräässä Rumban haastattelussa. Minä en kuitenkaan kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat eläneet nuoruutensa 90-luvun puolivälissä ja juoneet kuuluisat ensimmäiset känninsä Apulannan ensimmäisen pitkäsoiton soidessa taustalla, enkä minä koskaan päässyt näkemään Apulannan ensimmäisiä keikkoja nuorisotaloilla tai nauhoittamaan vhs-kasetille bändin esiintymisiä Jyrkissä, mutta tutustuttuani bändiin kymmenen vuotta ensimmäisen pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen olin suunnattoman vakuuttunut siitä, ettei mikään yhtye koskaan tulisi merkitsemään yhtä paljon.

Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan se yhtye, jonka musiikkiin olen turvautunut jokaisessa elämäni käännekohdassa ja kaikkina niinä hetkinä, kun olen itkenyt riittämättömyyttäni maalatessani silmäni mustalla ja huutanut omaa keskeneräisyyttäni kävellessäni tuntemattomilla kadunkulmilla täällä, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni. Näiden vuosien aikana rakkaus on kasvanut valtameriä suuremmaksi, olen viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään kyseisen yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanoitusten murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia lumisateen muuttaessa hetkittäin suuntaansa ikkunalasin takana, mutta samalla olen tavallaan kasvanut kiinni kyseiseen yhtyeeseen ja nimenomaan siitä syystä mikään yhtye ei tule koskaan merkitsemään itselleni henkilohtaisesti yhtä paljon. Apulanta on nimenomaan se yhtye, jonka mainitsen kertoessani nuoruudestani pikkukaupungin rauhallisuudessa ja se yhtye, jonka kerron nähneeni esimerkiksi Savonlinnasalissa vuonna 2007.
kosto kaikista vuosista 221kosto kaikista vuosista 279kosto kaikista vuosista 471
Yhtyeen keikat ovat itselleni henkilökohtaisesti aina tavallaan enemmän kuin muiden, kun värivaloissa katselen oman menneisyyteni virtaavan ohitseni uskomattoman satuttavina, puhdasta rakkauttaan huutavina kuvina ja vaikka ensimmäiseenkään en uskaltaisi tarttua, tuntuu tavallaan voimaannuttavalta tuntea niistä jokainen musiikin tunkeutuessa luuytimeeni tuntematta häivähdystäkään armosta. Tuntuu turvalliselta antaa musiikin ottaa syleilyynsä, sillä käännettyään tietämättään uuden aukeaman elämässäni kyseinen yhtye on vuosien saatossa nähnyt loputtomaan melankoliaan hukuttautuneen, toivottomuuttaan itkevän ja lopulta äärimmäisen onnellisen ihmisen, mutta jättämättä kertaakaan hukkumaan yksinäisyyteeni itkiessäni toivottomuuttani tai kirjoittaessani loputonta melankoliaani. Apulanta on kuiskaillut korvaani suunnattonta rakkauttaan saaden hauraan ihmisen uskomaan pilvettömään taivaaseen jokaisen hirmumyrskyn jälkeen ja nostanut katseeni kohti auringonsäteisiin verhoutunutta taivasta, mutta seuraavaksi kysymys: miltä tuntui seisoa tammikuun kymmenentenä matomontussa yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen kostamaan?

  Epätodelliselta.

Siltä se tuntui, aivan uskomattoman epätodelliselta. Seisoessani siinä matomontun eturivissä katselemassa elämäni suurimman yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen olin sanattomuutta jokaisella hengenvedollani ja kaikessa nöyryydessään yhtyeen aloittaessa spektaakkelin sanojen yksin valvon sängyssä pyörien / mistään selvää saa mä en itku silmää pusertaa kaikuessa loppuunmyydyn jäähallin nurkissa mietin, kuinka ei tarvittu mitään muuta: yhtyeen soittaessa suhteellisen yksinkertaista ja tavallaan kehnoa biisiä yleisö syttyi tuleen, eivätkä kyyneleet unohtaneet tarttua allekirjoittaneen silmäkulmiin, se oli nimenomaan tämän yhtyeen näköinen aloitus, ei mitään ylimääräistä.
kosto kaikista vuosista 315kosto kaikista vuosista 337kosto kaikista vuosista 312
Kahden ensimmäisen biisin jälkeen valot sammutettiin, hourailevan munkin nähtiin heittävän matomonttuun tavaraa ja manaavan esiin kivipaasin, hymyilin typerästi miettiessäni, kuinka innoissaan yhtyeen on täytynyt olla suunnitellessaan spektaakkeliaan. Hymyilin miettiessäni virnettä Toni Wirtasen kasvoilla ja yhtyeen palatessa värivaloihin soittamaan mun pitäis olla nyt tyyni ja rauhallinen / syvältä viisas tunteilta harmooninen päädyin huutamaan ääntäni käheäksi siitä samasta onnellisuudesta kuin kuukautta aiemmin, palasin musiikin mukana pieneen oopperakaupunkiin ja niihin hetkiin, kun äärettömässä vihassani päätin kirjoittaa hakemuksiani kolmensadan kilometrin päähän vastalauseista huolimatta. Sellaista tämä yhtye sai tekemään aikoinaan, kaikessa järjettömyydessäni kirjoittamaan hakemuksia kolmensadan kilometrin päähän pikkukaupungista ja nauramaan paskaisesti kaikille niille, jotka samanaikaisesti epäilivät päätöstäni. Tästä päästään väistämättä siihen tosiasiaan, että tämän yhtyeen tavoin olen tavallaan aina tuntenut olevani vähän ulkopuolinen ja tunnen edelleen: itsestäni henkilökohtaisesti ei välttämättä löydy aivan samaa vaarallisuutta ja häikäilemättömyyttä kuin yhtyeestä, mutta ei minusta koskaan saisi tavanomaista, kauniisti käyttäytyvää.

  Harmittaako? Ei. 

Nykyään tunnen olevani ehdottomasti ulkopuolisempi kuin koskaan aiemmin, muiden hukkuessa kallisiiin Michael Korsin laukkuihin, täydellisesti muotoiltuihin kulmakarvoihin ja treenivaatteisiin minä hukun musiikkiin värivaloissa huutaessani onnellisuuttani, kirjoitan keskeneräisyyttä muistikirjaani parvekkeella tummansinisen taivaan alla ja annan hiusteni olla takussa, mutta tiedättekö, ei oikeastaan harmita yhtään. Eikä harmittanut silloin, kun sanat yön valot hakkaa tajuntaa / on kaikki helvetin halpaa saivat kyyneleet virtaamaan poskipäilleni suunnattomasta onnellisuudestani ja loputtomasta rakkaudestani tähän yhtyeeseen, joka kaikessa armottomuudessaan tunkeutui kylkiluideni alle löytäen jokaisen avonaisen haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja vaikeimmat salaisuuteni uskomattoman hauraasta sydämestäni. Ei harmittanut hetkeäkään maailman rakkaimman yhtyeen, jota vahvistivat kosketinsoittajana toimiva Antti Pitkäjärvi ja keikkakitaristina toimiva The Blanko -yhtyeen Pauli Hauta-Aho, kuulostaessa mahdollisesti paremmalta kuin koskaan ja sinisten värivalojen häikäistessä silmiäni, vaikka kieltämättä hetkittäin unohduin miettimään, kuinka uskomattoman epätodelliselta tuntuu, että yhtye tosiaan pystyy soittamaan ainoastaan toinen toistaan suurempia hittibiisejä, mikään muu suomalainen yhtye tuskin pystyisi samaan.
kosto kaikista vuosista 696kosto kaikista vuosista 578kosto kaikista vuosista 615
Mikään muu suomalainen yhtye tuskin pystyisi kuulostamaan yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen uransa jälkeen yhtä tuoreelta, sillä vaikka huutaessani suunnattomasta onnellisuudestani huusin samanaikaisesti nostalgisuutta, tämä spektaakkeli ei missään vaiheessa ollut ainoastaan sitä nostalgisuutta, yhtye ei noussut värivalojen loisteeseen soittamaan vanhaa tuotantoaan cover-bändin tavoin. Itselleni henkilökohtaisesti suurin yhtye nousi värivalojen loisteeseen soittamaan niin uskomattoman vahvasti, että musiikki veti allekirjoittanutta armottomasti turpaan jokaisella hengenvedollaan ja pakotti kyyneleet silmäkulmaan, eikä siinä yksinkertaisesti ollut kyse ainoastaan nostalgiasta: yhtye kuulosti paremmalta kuin koskaan, tanssijat roikkuivat katosta musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja katsellessani Toni Wirtasen hykertelevän onnellisuuttaan edessäni, olin aivan käsittämättömän onnellinen siitä kaikesta,

  eivätkä sanat tunnu enää riittävän.

Värivalojen häikäistessä silmiäni yhtye onnistui yllättämään täysin sanojen lajinsa parhaat selviytyy / kun maailma toisin järjestyy saadessa kyyneleet virtaamaan vuolaasti poskipäilleni, sillä jostain itselleni tuntemattomasta syystä kyseinen musiikillinen taideteos ei ollut koskaan aiemmin saanut itkemään vuolaasti värivalojen loisteessa, nimenomaan siksi tämä yhtye merkitsee uskomattoman paljon ja nimenomaan siksi tässä ei ollut kyse ainoastaan siitä suunnattomasta nostalgiasta: lukemattomien soittokertojen ja värivalojen loisteeseen hukkumisten jälkeen yhtye onnistui yllättämään koskettavuudellaan, saamaan hauraan sydämeni muuttamaan hetkellisesti rytmiään ja pudottamaan yleisön takanani polvilleen, sellaista ei yksinkertaisesti tapahdu ainoastaan nostalgiasta, siihen tarvitaan helvetin paljon enemmän.
kosto kaikista vuosista 656kosto kaikista vuosista 611
Eikä vuolaasta itkemisestä tullut loppua silloinkaan, kun sanat vaikka sulkisi silmät / kuva säilyy eikä mee minnekään / muttei silti tule luo / vaan tuijottaa tuijottamistaan hajottivat allekirjoittaneen palasiksi yleisömeren muuttuessa valomereksi, sillä kyseisiin sanoihin tiivistyy niin uskomattoman suurta toivottomuutta: sitä vuosien takaista epätoivoisuutta ja välinpitämättömyyttä, kun kolmensadan kilometrin päässä oopperakaupungista puhkesin kyyneliin kuullessani sanat ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa ja myöhemmin istuin huoneessani hukkumassa omaan toivottomuuteeni, niihin minuutteihin kiteytyy aivan uskomattoman suuria tunteita. Sellaisia, jotka valomeren loisteessa saivat sydämeni kuiskailemaan melankoliaansa sivuäänenä ja hengenvetoni muuttumaan katkonaisiksi, vaikka seuraavaksi nähtiin aivan mielettömän hieno sotalaivakohtaus, jota Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki olivat varmasti suunnitelleet lapsenomainen virne kasvoillaan ja sitten tosiaan,

montako tykkiä teillä olikaan, oliko enemmän kuin AC/DC:llä!

Palataan nyt itkemisestä onnellisuuteen, nimittäin sotalaivakohtauksen jälkeisiin musiikillisiin taideteoksiin kuuluivat esimerkiksi sanat miten tuntuukaan tää niin / tunteettoman ei-miltään / kun mun henkilökohtainen maailmani loppuu ja minä olin uskomattoman vahvasti elossa, olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten ja jokaisella hengenvedollani huusin kovemmin kuin koskaan aiemmin. Sellainenhan on äärettömän vapauttavaa: huutaa ääntänsä käheäksi, musiikin tuntuessa selkärangan jokaisessa nikamassa nostaa kätensä ilmaan ja antaa mennä välittämättä siitä, näyttääkö se mahdollisesti naurettavalta tai tuntuuko sängystä nouseminen seuraavana aamuna tuskalliselta. Tuntuihan se nouseminen kieltämättä tuskalliselta ja en kääntänyt päätäni mihinkään suuntaan neljään vuorokauteen, mutta hukkuessani silloin sanoihin sylje sinun kapinasi / vasten mun kasvojani minä olin niin suunnattoman vahvasti elossa, ettei siihen riittäisi keskeneräiset lauseeni tai kokonaiset rakkaustarinani, sellainen pitää kokea itse.
kosto kaikista vuosista 646kosto kaikista vuosista 674kosto kaikista vuosista 686
Kuultiin Sipe Santapukin rumpusoolo ja myöhemmin sinisissä värivaloissa sanat nyt kun öisin katson tähtiin / ja sun kasvos siellä nään / rakastun uudelleen saivat allekirjoittaneen jälleen itkemään äärimmäisen vuolaasti, haukkomaan henkeään suunnattomasta liikuttuneisuudesta ja Toni Wirtasen noustessa vaijereilla ilmaan olin ainoastaan sanattomuutta, silloin minä rakastin enemmän kuin olen koskaan elämässäni rakastanut. Rakastin myös silloin, kun huusin eturivissä menneisyyttäni sanoin on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin / stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin ja kyyneleet virtasivat poskipäilleni niin äärimmäisen vuolaasti, ettei koskaan aiemmin: sydämessäni muuttui hetkellisesti rytmi ja musiikki tuntui löytävän jokaisen salaisuuteni niiltä haurailta käsivarsiltani, jotka eivät aikoinaan jaksaneet kannatella maailman painoa, silloin minä rakastin.

  Itken myös kirjoittaessani tätä, hullu meininki.

Rakastin silloin, kun Tuukka Temosen noustessa valokeilaan yleisömeri hukkui rakkauteensa ja minun silmissäni suunnatonta onnellisuutta katsellessani riemua basistin kasvoilla, tavallaan sanoinkuvaamattoman kaunis hetki. Yksinkertaisesti rakastin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, musiikin keinuttaessa mukanaan äärimmäisiin tunteisiin tunsin itseni vapaammaksi kuin ensimmäisenkään auringonlaskun äärettömässä kauneudessa ja olin jokaisella hengenvedollani olemassa ainoastaan musiikille. Suunnattoman onnellinen ja aivan äärimmäisen kiitollinen, kun viimeisinä huudettiin sanoja piiskaa hei beibi anna mulle ja myöhemmin kävellessäni värivaloista lumisateeseen kyyneleet takertuivat silmäkulmiini miettiessäni, kuinka tämä oli ehdottomasti uskomattominta, mitä olen koskaan päässyt todistamaan: tämä keikka oli enemmän kuin olisin koskaan osannut odottaa, tässä keikassa oli kaikki.

Puhuessani syyskuussa oopperajuhlista Sipe totesi, että "ehkä sä mieluummin käyt rokkikeikoilla" ja vaikka viime vuoden aikana ehdin näkemään kuusikymmentäyksi keikkaa, viimeistään tämän keikan jälkeen voin sanoa, että todellakin, mieluummin käyn rokkikeikoilla. En oikeastaan tiedä, mitä voisin sanoa, mutta olen äärettömän kiitollinen jokaisesta värivaloissa viettämästäni hetkestä, jokaisesta hiljaisuuteen päättyneestä biisistä ja uskomattoman onnellinen kaikesta, mitä sain todistaa tammikuun kymmenentenä päivänä, kiitos.
kosto kaikista vuosista 707

13. tammikuuta 2015

teit meistä kauniin

kosto kaikista vuosista 132kosto kaikista vuosista 655kosto kaikista vuosista 456
APULANTA @ BARONA AREENA 10 01 2015

"Huomenna aion huutaa enemmän kuin koskaan, nostaa käteni ilmaan suunnattomasta rakkaudestani ja antaa kyynelten valua poskipäilleni, sillä huominen tulee olemaan enemmän kuin koskaan osaisin odottaa" kirjoitin spektaakkelia edeltävänä yönä ja oikeastaan olen halunnut kirjoittaa siitä, kuinka olin onnellisuutta matomontussa tämän kaikista rakkaimman yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen ja kyyneleet virtasivat poskipäilleni siitä suunnattomasta rakkaudestani ensimmäisen hitaan kaikuessa kirkkaissa värivaloissa. Olen halunnut kirjoittaa siitä, kuinka tämä yhtye kuulosti paremmalta kuin koskaan ja Tuukka Temosen noustessa valokeilaan yleisömeri hukkui rakkauteensa, mutta äärimmäinen sanattomuus on kuiskaillut nimeäni.

Kävellessäni värivaloista lumisateeseen kyyneleet takertuivat silmäkulmiini ja mietin, kuinka tämä oli aivan ehdottomasti uskomattominta, mitä olen koskaan päässyt todistamaan: minä olin suunnattoman kiitollinen jokaisesta värivaloissa viettämästäni hetkestä, jokaisesta hiljaisuuteen päättyneestä biisistä ja uskomattoman onnellinen kaikesta, mitä olin saanut todistaa viimeisimpinä tunteina. Tämä keikka oli enemmän kuin olisin koskaan osannut odottaa ja aivan ehdottomasti paras koskaan näkemäni, siksi äärimmäinen sanattomuus on kuiskaillut nimeäni yrittäessäni kirjoittaa sen ensimmäisen keskeneräisen lauseeni värivaloista ja hetkittäin kyyneleet ovat virranneet poskipäilleni siitä samaisesta onnellisuudesta, joka unohtui kasvoilleni huutaessani ääntäni käheäksi ja nostaessani käteni ilmaan loputtomasta rakkaudestani, olin elossa ja aion vielä kirjoittaa.
kosto kaikista vuosista 692

10. tammikuuta 2015

saa rakastuu uudelleen

apis 006apis 023apis 034
Olen kirjoittanut uskomattoman useasti siitä, kuinka aikoinaan seisoin kolmensadan kilometrin päässä pikkukaupungista yleisömassan keskellä ja hetkittäin tunsin olevani uskomattoman vahvasti olemassa katsellessani yleisömassan sulkevan silmänsä, kun lavalla soitettiin listahittejä: tummansinisen taivaan alla tunsin itseni järjettömän pieneksi ja halusin hetken olla olematta olemassa, kunnes lavalle nousi bändi, joka tietämättään käänsi elämässäni seuraavan aukeaman. Lavalla nousi bändi, joka pakotti sulkemaan silmäni hukuttaessaan täydellisyyteensä, hyökyaaltojen loputtomalla voimalla iski vasten kasvojani, lavalla nousi se samainen bändi, joka niistä ensimmäisistä sekunneista lähtien oli itselleni henkilökohtaisesti enemmän kuin mikään muu koskaan oli ollut tai tulisi olemaan, eikä mikään ole koskaan myöhemmin ollut enemmän.

Olen itkenyt vuolaasti sanoitusten murtaessa jokaisen kylkiluuni yksi kerrallaan, antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia maailman hukkuessa harmoniaan ikkunalasin takana ja rakastanut sydämeni pohjasta tuntematta häivähdystäkään heikkoudesta rakkauden ollessa uskomattoman suurta, tavallaan tämä bändi on merkinnyt enemmän kuin mikään. Apulanta merkitsee edelleen enemmän kuin mikään, antaessani musiikin murtaa jokaisen suojamuurini maailman pukeutuessa tummansiniseen tunnen aivan suunnatonta rakkautta ja hetkittäin suljen silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani, kaupungin nukkuessa ikkunalasin takana olen uskomattoman innoissani huomisesta keikasta ja oikeastaan nyt loppui kauniisti kirjoittaminen, nimittäin olen niin helvetin innoissani huomisesta keikasta, etten osaa mennä nukkumaan: huominen tulee olemaan yksi elämäni kauneimmista päivistä, yksi elämäni liikuttavimmista päivistä ja varmasti myös yksi elämäni onnellisimmista päivistä, huomenna minä en tunne häivähdystäkään heikkoudesta sydämessäni. Huomenna aion huutaa enemmän kuin koskaan, nostaa käteni ilmaan suunnattomasta rakkaudestani ja antaa kyynelten valua poskipäilleni, sillä huominen tulee olemaan enemmän kuin koskaan osaisin odottaa.

9. tammikuuta 2015

rakkauden juhla

rakkauden juhla 029rakkauden juhla 122rakkauden juhla 168rakkauden juhla 051rakkauden juhla 162rakkauden juhla 115rakkauden juhla 075rakkauden juhla 142

8. tammikuuta 2015

wrapped in piano strings

piano 175töölö 033piano 201
Piano on soinut tänään ehkä kauniimmin kuin koskaan, olen tanssittanut sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja unohtunut nuottiviivastoille luvattoman tuntien menettäessä merkityksensäolen ollut pelkkää harmoniaa sormien tanssiessa balettia molleista duureihin ja hymyillyt sitten salaa, kun kymmenen vuoden rakkaus on päätynyt siihen, että kuulostaa uskomattoman kauniilta. Olen hukkunut täydelliseen fiilikseen sulkiessani silmäni, sormien tansiessa edelleen koskettimien harmoniassa ja ajatusten loistaessa hetkittäin tähtitaivaan kirkkaimpana tähtenä, kaikki on ollut hetken siinä ja ei ole ollut olemassa muuta maailmaa.

Nimenomaan juuri sitä rakastan soittamisessa: hetkeksi kaikki muu menettää merkityksensä, maailma on suunnattoman kaunis ilman sanoja ja sormien tanssiessa molleissa olen pelkkää duuria, onnellisuutta jokaisella hengenvedollani. Pimeyden laskeutuessa olen istunut parvekkeella villasukat jalassa katselemassa tähtitaivasta, lentokoneita jossain kaukana matkalla etelään ja miettinyt elämän äärimmäistä kauneutta ja hetkittäin sitä, kuinka onnellisuus on kiinni pienestä. Kuinka onnellisuus on pienestä kiinni ja kuinka seuraavaksi suuntaan Tavastialle kuiskailemaan suunnatonta rakkauttani, hukkumaan musiikin äärettömään kauneuteen ja olemaan uskomattoman onnellinen, juhlistamaan rakkautta.
piano 197

7. tammikuuta 2015

she wasn't the same

töölö 016

Tammikuun ensimmäisinä päivinä minä olen hetkittäin unohtunut hymyilemään itsekseni auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani, halunnut kirjoittaa ääretöntä onnellisuuttani rautatieaseman seiniin ja maalata rakkauttani jokaisen tuntemattoman vastaantulijan kasvoille, tämä kaupunki on ollut suunnattoman kaunis auringonsäteissä ja olen halunnut tanssia jokaisen askeleeni. Öisin olen kuunnellut satunnaisten askeleiden kantautuvan rappukäytävästä, istunut hetkittäin parvekkeella katselemassa tähtitaivaan kauneutta kärsiessäni unettomuudesta ja kirjoittanut muistikirjaani uutta keskeneräisyyttä, mutta hiljaisuuden huutaessa kovemmin kuin ensimmäinenkään yleisömeri värivaloissa ollut uskomattoman onnellinen siitä, ettei musiikki koskaan katoa unettomuuteeni: tammikuun ensimmäisinä päivinä musiikki on saanut tanssimaan jokaisen askeleeni, huutamaan aamupäivän harmoniassa siitä kokonaisvaltaisesta tunteesta ja kirjoittamaan keskeneräisyyttäni. Itkemään parvekkeella tähtitaivaan loisteessa, kun Magenta Skycoden Trains Are Leaving The Yard särkee sydämeni ja saa kyyneleet silmäkulmiini aamuyön viimeisinä tunteina, aivan ehdottomasti yksi maailman kauneimmista musiikillisista taideteoksista.

Tammikuun ensimmäisinä The Blanko on saanut huutamaan kokonaisvaltaisesta tunteesta, kun sydämessä hetkittäin muuttuu rytmi ja aamupäivän harmoniassa kasvoillani suunnatonta onnellisuutta, tänä keväänä haluaisin päästä huutamaan myös värivaloissa. Suurimmat musiikkirakkauteni Lapko, Disco Ensemble ja Von Hertzen Brothers ovat huutaneet korviini uskomatonta voimakkuuttaan kävellessäni tuntemattomaan auringonsäteiden lämmittäessä selkääni, viimeisinä mainitun tulevaa albumia uskallan odottaa äärimmäisen innoissani kuultuani ensimmäisen singlelohkaisuden tulevalta albumilta tai oikeastaan olen elokuusta asti uskaltanut odottaa, maaliskuussa ilmestyy jotain uskomatonta. Yksi soittolistan ehdottomasti hienoimmista on Damien Ricen It Takes A Lot To Know A Man, johon olen hukkunut matkustaessani kotiin kaupungin pukeutuessa tummansiniseen samettiin ja ohikiitävän maiseman varovaisesti muistuttaessa suunnattomasta rakkaudestani, tammikuun ensimmäisinä päivinä musiikki on merkinnyt paljon.

6. tammikuuta 2015

this wicked insomnia

töölö 025164
Viimeyönä katosin avaruuteen taivaankappaleiden sulautuessa hitaasti toisiinsa, juoksin leopardien kanssa savanneilla myrskytuulen tarttuessa hiuksiini ja avasin silmäni pimeässä huoneessa, unettomuus toisena nimenäni. Kuuntelin satunnaisten askeleiden kantautuvan rappukäytävästä, hetkittäin istuin parvekkeella tähtitaivaan loisteessa ja hiljaisuuden huutaessa kovemmin kuin ensimmäinenkään yleisömeri värivaloissa mietin, kuinka uskomattoman väsynyt olen unettomuuteeni: vuoden ensimmäisinä päivinä en ole nukahtanut kertaakaan ennen aamuyön viimeisiä tunteja, maailman uinuessa tummansinisessä sametissa olen kuunnellut tuntemattomien juoksevan rappukäytävässä ja tunnin vaihtuessa seuraavaan kirjoittanut muistikirjaani uutta keskeneräisyyttä, mutta inspiraatio kuiskailee ainoastaan öisin ja minä olen sellainen.

Minä olen sellainen, maailman pukeutuessa tummansiniseen samettiin istun parvekkeella katselemassa tähtitaivasta, kirjoitan keskeneräisyyttä muistikirjaani ja aamuyön ensimmäisinä tunteina suljen hetkittäin silmäni kuunnellakseni uskomattoman kaunista musiikkia. Valehtelematta itselleni henkilökohtaisesti toimisi paremmin sellainen käänteinen vuorokausirytmi, mietin unettomuutta huutaneen aamuyöni vaihtuessa viimein ensimmäisiin auringonsätesiin ja kävellessäni myöhemmin talvipäivän kirkkaudessa rakastuin tähän kaupunkiin uudelleen, olisin halunnut kirjoittaa ääretöntä onnellisuuttani rautatieaseman seiniin ja maalata tuntemattomien vastaantulijoiden kasvoille: unettomuudestani huolimatta olin käsittämättömän onnellinen, tämä kaupunki oli suunnattoman kaunis auringonsäteissä ja minä olisin halunnut tanssia jokaisen askeleeni, vaikka musiikki vaihtuikin tänään takaisin melankoliaan, toivottavasti tänä yönä ei nähdä unettomuutta.
töölö 039töölö 078töölö 017
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.