Vuoden viimeisinä päivinä kävellessäni rantaan puutalot huokuivat lämpöään tervehtiessäni viimeisiä auringonsäteitä, kävelin hitaasti kuullakseni askeleeni koskemattomalla
lumihangella ja unohduin jälleen miettimään, kuinka onnellinen olinkaan lopulta
niillä kaduilla ollut. Minä, joka muistelen jatkuvasti äärettömän
melankolian kuiskauksia pimeillä kaduilla, olin ollut uskomattoman
onnellinen kävellessäni niillä samoilla kaduilla puutalojen kertoessa
tarinoitaan kauniista kesäpäivistä. Hymyillyt loputtomasti lintuparvien
lentäessä sinisellä taivaalla, kävellyt keinuvin askelin vanhalle
laiturille tuulen kuiskaillessa korvaan vapautta jostain kaukaisilta
mailta ja itkenyt tähtitaivaan loistaessa kirkkauttaan: itkenyt äärettömästä onnellisuudestani, mutta sellaisen hetkittäin unohtaa melankolian kuiskaillessa satuttavia muistojaan ja salaperäisyyteen verhottuja valheita jostain vuosien takaisesta elämästä.
Sillä aikoinaan istuin öisin sängynlaidalla kirjoittamassa runoja mustekynällä
ruutupaperille, sytytin kynttilöitä nähdäkseni elämäni selkeämmin ja sunnuntaiaamuisin kävelin rantaan katselemaan ensimmäisiä auringonsäteitä horisontissa, mutta unohtuessani miettimään vuoden viimeisinä päätin, etten tavallaan halua enää unohtaa. Voin olla hiljaisuus ennen hirmumyrskyä, hengittää keuhkojen täydeltä
jäätävää ilmaa katsellen kaukana horisontissa siintävää maailmaa ja
myöhemmin hiljaisuuden rikkoutuessa muuttua hirmumyrskyksi, mutta en halua enää unohtaa, kuinka uskomattoman onnellinen olen niillä kaduilla ollut. Katsellessani maailman verhoutuvaan vaaleanpunaiseen harmoniaan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen hämärään hymyilin itsekseni, jossain kauempana nainen ulkoilutti koiraansa ja minä suljin silmäni kuunnellakseni hiljaisuutta, jonka syleilyyn tuntui suunnattoman turvalliselta unohtua lumihiutaleiden putoillessa varovaisesti olkapäilleni, siinä hetkessä minä olin onnellinen.
Lähetä kommentti