Tammikuu on ollut uskomattoman harmaa, pienessä oopperakaupungissa kävelin tyhjyyttään kuiskailevilla kaduilla ja hetkittäin hukuin suunnattomaan suruun, sellaiseen pohjattomaan, mitä en koskaan kuvitellut kohtaavani: sellaiseen kokonaisvaltaiseen suruun, että uskoin kylkiluideni murtuvan murtuvan katkonaisesta hengityksestäni ja toivottomuus poltteli silmäkulmissa, tiedättehän. Tänään kuitenkin seisoin parvekkeellani kolmensadan kilometrin päässä oopperakaupungista, pitelin käsissäni unohtunutta onnellisuuttani ja katselin auringonsäteiden murtavan harmaan pilvimuurin, se oli tavallaan suunnattoman kaunista ja seisoessani siinä paljain varpain hetkittäin tuntui, että kevät on täällä.
Kevät on täällä jäädäkseen, ajattelin istuessani myöhemmin junassa katselemassa ohikiitävän maiseman lepäävän auringonsäiden harmoniassa ja huomaamattani unohduin kuuntelemaan, kuinka nainen vieressäni puhui itsekseen tuntemattomin sanoin, olisin halunnut ymmärtää. Kävellessäni auringonsäteisiin verhoutuneilla kadunkulmilla hymyilin itsekseni, kuulokkeissa sanat maisema näyttää aivan toiselta kun arvaa katsovansa sitä viimeistä kertaa ja hetkittäin unohduin miettimään, kuinka todennäköisesti tämä on viimeinen kevät kaupungissa, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni kävellessäni päämäärättömästi kadunkulmalta seuraavalle. Tavallaan se tuntuu lohduttomalta, mutta kävellessäni tänään tuntemattomaan hymyilin tietäen onnellisuuteni palanneen auringonsäteiden mukana ja olisin halunnut kirjoittaa rakkauttani vastaantulijoiden kasvoille, elämä on lopulta liian lyhyt murehtimiseen.
Lähetä kommentti