29. marraskuuta 2018

SATEINEN AAMU BELGIANPAIMENKOIRIEN SEURASSA

IMG_4514IMG_4642IMG_4558

Marraskuun alussa matkustin viideksi päiväksi rakkaaseen pikkukaupunkiin viettääkseni perheeni kanssa isänpäivää, mutta myös siksi, että tarvitsin sitä pikkukaupungin rauhallisuutta päästäkseni hetkeksi irti stressaavasta elämästäni ja kaikesta siitä rauhattomuudesta, joka oli pitänyt minua otteessaan koko syksyn. Savonlinna rauhoittaa minua aivan eri tavalla kuin mikään muu kaupunki ja minä luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että tunnen edelleen olevani siellä enemmän kotona kuin missään muussa kaupungissa, mutta myös siitä, että vietän siellä aina suurimman osan ajastani metsän välittömässä läheisyydessä koirien kanssa. Sen lisäksi, että metsät ovat saaneet minut aina rauhoittumaan, ovat myös koirat rauhoittaneet minua lapsuusvuosistani asti, niillä on aina ollut erityinen vaikutus minuun ja minun on ollut hyvä olla koirien seurassa, ne ovat olleet minulle aina perheenjäseniä, mutta samalla myös parhaita ystäviäni. Ne ovat olleet yksi elämäni tärkeimmistä asioista niin kauan kuin minä muistan ja samalla myös yksi niistä asioista, joita jäin metsien lisäksi kaipaamaan muutettuani kuusi vuotta sitten Helsinkiin siitä minulle kovin rakkaasta pikkukaupungista.

Yhtenä aamuna istuin olohuoneessa Laurin ja Hertan kanssa, ne olivat kasvaneet aivan järjettömästi ja oppineet paljon uutta viime näkemisemme jälkeen, mutta silti ne olivat samanlaisia riiviöitä kuin silloin, kun kevään valoisina päivinä istuin niiden kanssa pentulaatikossa ihmettelemässä elämää. Oli sateinen aamu, kuten monet marraskuun aamut olivat olleet, mutta aamun valonsäteiden yrittäessä murtautua varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse pukeuduin kuitenkin mustaan parkatakkiini ja pyysin toista vanhempaa koiraamme, Lisaa lähtemään kanssani metsään, käymme sen kanssa usein kahdestaan metsässä valokuvaamassa ja ihmettelemässä metsän kauneutta, sillä olen oppinut luottamaan siihen täysin, se voi olla vapaana ilman, että sillä on tarvetta lähteä luotani mihinkään. Lisa on minulle aivan erityinen koira, mietin kietoessani kaulahuivia kaulaani eteisessä ja naurahdin, kun avatessani ulko-oven myös vanhin koiramme Aada tahtoi lähteä mukaan, enkä minä voinut sitä kieltääkään, niin iloisesti se oli lähdössä mukaamme sateiseen metsään.

IMG_4573IMG_4613

Aada oli aikoinaan perheemme ensimmäinen belgianpaimenkoira ja kiintyi äitiini samantien niin, että kulkee edelleen äitini perässä aina kaikkialle, eikä metsässäkään lähde äitini viereltä mihinkään, vaikka koko muu koiralauma juoksisi jossain kauempana. Eikä Aada lähtenyt sinä aamuna minunkaan viereltäni mihinkään kävellessämme takapihaltamme avautuvan metsän polkuja tihkusateessa, Lisan kulkiessa vähän omia polkujaan se käveli vieressäni päästämättä minua hetkeksikään silmistään. Kävelin takapihaltamme avautuvassa metsässä viimeksi syyskuussa vieraillessani muutaman päivän ajan Savonlinnassa, silloin metsä oli pukeutunut alkusyksyn väreihin, nyt metsä oli valmistautunut jo talveen, nähnyt ensilumen ja verhoutunut loppusyksyn väreihin, niihin, joissa on tavallaan jotain äärimmäisen kaunista, vaikka ne merkitsevätkin loppua tälle kovin kauniille vuodenajalle ja enteilevät talven saapumista. Taivas yllämme oli harmaa ja kulkiessamme korkeiden kuusien varjostamaa ylämäkeä se tuntui jotenkin rauhoittavalta, se harmaaseen pukeutunut taivas, jota jäin hetkeksi katselemaan koirien pysähtyessä tutkimaan metsäpolulle jääneitä hajuja, kävelimme hitaasti nauttien jokaisesta sekunnista metsän hiljaisuudessa ja siitä, etteivät liikenteen ääneet onnistuneet saavuttamaan meitä.

Lopulta pysähdyimme, jäimme hetkeksi kuuntelemaan metsän rauhallista huminaa ympärillämme ja kovin varovaisen tihkusateen kastellessa hiuksiani minä tunsin, kuinka suunnaton rauha täytti minut, ei jättänyt yhtään tilaa stressille tai kiireelle. Siinä me sitten olimme, minä ja kaksi aivan tavattoman rakasta belgianpaimenkoiraa, loppusyksyn väreihin verhoutuneen metsän keskellä, eikä meillä ollut kiire mihinkään, oli olemassa vain se hetki metsän keskellä. Katselin Lisan kulkevan välillä loppusyksyn värjäämien heinien keskellä tutkimassa maastoa ja naurahdin sitten Aadalle, joka oli vierelläni ikuistaessani loppusyksyn värejä valokuviin, se on ihmeellinen koira. Se harmaa ja vähän sateinen aamu rakkaiden belgianpaimenkoirien seurassa oli täynnä valtameren kokoista onnellisuutta, aivan suunnatonta, enkä minä oikeastaan edes tiedä, voiko näiden kahden karvakuonon kanssa olla edes mitään muuta kuin onnellinen, nämä kaksi ovat luonteeltaan yksinkertaisesti aivan ihania, näiden kanssa minä olen ihan aina vähän onnellisempi kuin tavallisesti.

IMG_4579IMG_4646IMG_4538

27. marraskuuta 2018

PAPERI T SAI KYLMÄT VÄREET JUOKSEMAAN IHOLLANI

PB030306PB030320
Kun Paperi T julkaisi kesäkuussa toisen albuminsa Kaikki on hyvin, minä olin yksinkertaisesti sanaton. Olin odottanut kyseistä albumia rehellisesti sanottuna siitä asti, kun artistin debyyttialbumi ilmestyi keväällä 2015 ja kuuntelin sitä niin paljon, että minä olisin todennäköisesti osannut jokaisen sanan vaikka unissani. Aiemmin keväällä ilmestyneet singlelohkaisut Kaikki on hyvin ja Paniikki olivat saaneet minut odottamaan albumia, jos se oli oikeastaan enää edes mahdollista, vielä suuremmalla mielenkiinnolla ja kun sitten kesäkuun viidentenätoista kuuntelin albumia minun oli pysähdyttävä, sillä se oli ensimmäisestä biisistä lähtien aivan yksinkertaisesti niin hieno, etten minä oikeastaan voinut muutakaan. Siinä, missä keväällä 2015 ilmestynyt Malarian pelko oli silloin yksi vuoden hienoimmista albumeista ja esitteli jotain sellaista, mitä koko musiikkimaailma oli tietämättään kaivannut jo kauan, oli Kaikki on hyvin oli jotain vielä mielenkiintoisempaa. Jotain sellaista, mitä en tavallaan ollut osannut odottaa ja silti kuitenkin jotain, mikä tuntui heti tutulta, jotain sellaista, mikä vei mukanaan sillä aivan ensimmäisellä kuuntelukerralla, pakotti kuuntelemaan lisää.

Kesäkuun jälkeen albumi ei ole jäänyt pois soittolistoiltani, päinvastoin se on ollut yksi niistä albumeista, joita olen tahtonut kuunnella huolimatta siitä, ettei musiikki muuten ole oikeastaan kiinnostanut. Ehkä nimenomaan siksi odotin marraskuista loppuunmyytyä Tavastian keikkaa niin paljon, odotin sitä ylitsevuotavaa tunnemassaa, joka ottaisi minut syliinsä seistessäni keskellä yleisömerta ja joka saisi kyyneleet aivan kuin väkisin tarttumaan silmäkulmiin, ihan vain siksi, että kaikki olisi niin paljon. Istuessani sinä lauantaina bussissa matkalla Helsinkiin tunsin, kuinka edeltävien kahden päivän ylityötunnit painoivat jossain sisälläni, olin aivan äärettömän väsynyt ja nukahdin hetkittäin maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana. Lahdessa taakseni tuli istumaan kaksi itseäni nuorempaa poikaa ja kuullessani heidän kaljanhuuruiset keskustelunsa kuulokkeissani soivan musiikin lävitse mietin, miksi minulla kävi niin huono tuuri, että kaiken sen väsymyksen keskellä jouduin sietämään heidän levottomia keskustelujaan. Sitten se väsymys ja kaikki negatiiviset tunteet katosivat, astuessani kaukoliikenteen terminaalista ulos en osannut kuin hymyillä, niin tavattoman onnellinen olin päästessäni Helsinkiin, päästessäni hetkeksi sinne, missä tunnen kerta toisensa jälkeen olevani kotona, vaikka se ei todellisuudessa kolmeen vuoteen kotini enää ollutkaan, ei sen jälkeen, kun luovutin pienen soluasuntoni avaimen ja katselin Helsingin valojen jäävän taakseni istuessani jukkapalmuni kanssa vanhempieni auton takapenkillä.

PB030300

Ennen keikkaa kävelin Aleksanterinkatua, ihastelin joulukoristeita Stockmannilla ja hengitin keuhkojeni täydeltä sitä vapauden tunnetta, jonka Helsinki saa minussa aikaan aina kerta toisensa jälkeen, tuntui kuin ensimmäistä kertaa tänä syksynä olisin osannut päästää irti aivan kaikesta, olla olemassa sen hetken vain itseäni varten. Kävellessäni Tavastian ovesta sisään tuntui kuin olisin palannut kotiin, tavallaan se tuntuu aina täysin samalta, mietin istuessani hetkeksi vain nauttimaan siitä tunteesta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani ja kun illan ensimmäinen artisti View lopulta nousi värivaloihin, siirryin lähemmäs lavaa. Seisoin siinä ympärilleni kasvaneen yleisömeren keskellä, ensimmäisen artistin siirryttyä takaisin backstagelle tunsin sydämeni lyövän hetken rauhallisesti ja hetken pimeyden jälkeen kaikki muuttui, tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt ja hauras sydämeni muuttanut täydellisesti rytmiään, Paperi T sai kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani ensimmäisen biisin Venaattrr kaikuessa loppuumyydyllä Tavastialla. Eivätkä kylmät väreet kadonneet mihinkään keikan edetessä, päinvastoin ne vain voimistuivat, artistin toinen albumi Kaikki on hyvin kuulosti vielä vaikuttavammalta värivalojen loisteessa kuin se on koskaan kuulostanut kuulokkeissani ja jokainen sana tuntui jossain syvällä rintalastani alla, mikään, ei yksinkertaisesti mikään ollut aikoihin päässyt niin vahvasti ihoni alle.

Paperi T oli yksinkertaisesti pysäyttävä, tuntui kuin musiikki olisi pysäyttänyt koko elämäni hetkeksi ja kietonut minut tiukasti syliinsä, uuden albumin lisäksi myös vanhemmat biisit, kuten Surumielisen näköiset naiset ja Sä jätät jäljen, kuulostivat jotenkin pysäyttävämmiltä kuin koskaan aiemmin, niissä oli jotain uutta, jotain kovin aitoa ja rikkinäistä. Kaikista pysäyttävin biisi keikan aikana oli kuitenkin Sinä jne. ja sanat onnellinen loppu vaatii onnettoman alun / se on jompi kumpi, sinä päätät mitä haluut, biisi ja sanat, jotka olivat aina jääneet minulle vähän kaukaisiksi tuntuivat nyt vahvemmilta kuin mikään pitkään aikaan, tuntui kuin se valtameren kokoinen tunnemassa olisi huuhtoutunut ylitseni, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, en voinut sille mitään. Ei oo mitää mistä jäädä enää paitsi / paitsi jos riisutaan ni riisutaan sit kaikki / kaikki sun hymy kaikkein vakavin / kuka kattoo ja ketä sä katot takasin sanat putoilivat aivan kuin tikareina, siinä oli jotain niin uskomattoman aitoa, ettei minulla ollut enää sanoja. Encoressa kuullut Mainstream solo ja Kaikki on hyvin jättivät jälkeensä loputtoman hiljaisuuden, istuin vielä hetkeksi katselemaan ihmisten poistumista ja kävellessäni myöhemmin Narinkkatorilla olin tavattoman onnellinen, sydämeni oli täysi ja hengenvetoni rauhallisia.

PB030342PB030348

23. marraskuuta 2018

26 ASIAA, JOTKA OLEN OPPINUT 26 VUODESSA

IMG_4353IMG_4423

Täytän tänään 26 vuotta, mikä tuntuu yksinkertaisesti aivan käsittämättömältä, sillä muistan vielä äärettömän tarkkaan sen marraskuisen päivän, kun täytin kymmenen vuotta sitten 16 vuotta, kuvittelin silloin olevani niin kovin aikuinen, olinhan lukion ensimmäisellä luokalla ja täysi-ikäisyyteeni oli vain kaksi vuotta, silloin minä vasta aikuinen olisinkin. Todellisuudessa en tiennyt silloin aikuisuudesta mitään, enkä minä todellakaan ollut aikuinen täysi-ikäistyessäni enkä välttämättä ole vielä tänäänkään, kun täytän 26 vuotta, mutta ainakin luulen tietäväni elämästä paljon enemmän kuin silloin kymmenen tai kahdeksan vuotta sitten. Siksi minä aion tänään ihan sen kunniaksi, että vanhenen taas vuodella, kertoa teille 26 sellaista asiaa, jotka olen oppinut näiden 26 vuoden aikana, jotka minä olen saanut tässä ihmeellisessä ja kauniissa maailmassa viettää, aion kertoa teille asioita, jotka eivät ole välttämättä aina olleet minulle itsestäänselviä.

1. Aina ei tarvitse sanoa kyllä, joskus on ihan hyväksyttävää sanoa ei. Tämä on yksi tärkeimmistä asioista, joita minun on täytynyt opetella elämäni aikana, vaikka isäni kiusasikin minua nuoruusvuosinani siitä, että sanoin kaikkeen aina ei. Se ei kuitenkaan ollut totuus, nimittäin minun on ollut aina vaikea kieltäytyä mistään, sillä minulla on aina ollut niin suuri tarve miellyttää varsinkin niitä ihmisiä, joiden koen jollain tavalla olevan yläpuolellani ja ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeitä. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse aina sanoa kyllä, joskus on ihan hyväksyttävää sanoa ei ja joskus myös kannattaa sanoa ei, kaikkea ei tarvitse haluta tai jaksaa tehdä, siksi onkin erittäin hyväksyttävää joskus sanoa ei.

2. Välillä on hyvä olla tekemättä yhtään mitään. Maailma ympärillämme antaa meille helposti sellaisen kuvan, että menestyvän ihmisen pitäisi jatkuvasti olla tekemässä jotain ja menestyä hetki toisensa jälkeen, mutta todellisuudessa välillä on ihan hyvä olla tekemättä yhtään mitään. Välillä on ihan hyvä istua pimeässä asunnossa, sytyttää kynttilöitä ja kuunnella hyvää musiikkia, sellainen auttaa jaksamaan tässä kiireisessä maailmassa, kun taas se jatkuva kiire päättyy lopulta surullisen usein siihen, ettei vain enää jaksa ja sitten on pakko olla tekemättä yhtään mitään, vaikka ei haluaisi.

3. Mitä ikinä teetkin, tee se niin hyvin kuin sinun on mahdollista. Tämä on ollut aina kaikista tärkein ohje, jonka olen voinut itselleni antaa tehdessäni mitä tahansa ja tavallaan se on kulkenut mukanani lapsuudestani asti, nimittäin olen vanhemmiltani oppinut, ettei asioiden puoliteholla tekemisessä ole yksinkertaisesti mitään järkeä. Mitä siis ikinä teetkin, tee se niin hyvin kuin sinun on vain mahdollista tai älä sitten tee ollenkaan, asioiden tekeminen vähän-miten-sattuu ei vain yksinkertaisesti toimi ja lopulta siitä on sinulle vain enemmän haittaa kuin hyötyä. Toivon, että olisin ymmärtänyt tämän paremmin myös opiskeluvuosinani ja kirjoittanut jokaisen raporttini niin hyvin kuin minun olisi ollut mahdollista, olisin luultavasti saanut opinnoistani vielä enemmän irti, vaikka hyvin arvosanoin valmistuinkin.

4. Elämän suurimmat päätökset kannattaa tehdä aina itse. Olen aina ollut se ihminen, joka on halunnut miellyttää päätöksillään muita ihmisiä ja minulle on ollut todella tärkeää, että esimerkiksi vanhempani ovat olleet tyytyväisiä päätöksiini ja siksi olen usein tehnyt päätöksiä vain miellyttääkseni heitä. Eivätkä vanhempani ole ainoita, joita olen tahtonut miellyttää, niiden ihmisten lista olisi äärimmäisen pitkä. Elämän tärkeimmät päätöksen kannattaa kuitenkin tehdä aina itse, yrittämättä miellyttää ihmisiä, joihin se päätös ei välttämättä suuremmin vaikuta, sillä lopulta tämä on kuitenkin vain minun elämäni ja sinun elämäsi on vain sinun elämäsi, lopulta me kaikki olemme kuitenkin pelottavan yksin kaiken sen kanssa, mitä ikinä päätämmekin. Tee siis elämäsi tärkeimmät päätökset aivan itse, äläkä anna muiden päättää puolestasi, lupaan, ettet tule katumaan ja vaikka tulisitkin, ainakin se oli oma päätöksesi, ei kenenkään muun.

IMG_4365

5. Itkeminen auttaa yllättävän usein. Kuulun niihin ihmisiin, jotka itkevät ollessaan surullisia, mutta myös silloin, kun ovat aivan ihan äärettömän onnellisia, itseasiassa luulen, ettei ole olemassa sellaista tunnetilaa, joka ei joskus saisi minua joskus itkemään. Tavallaan olen hävennyt hetkittäin itseäni itkiessäni ihan typerissä tilanteissa, mutta näiden 26 vuoden aikana olen kuitenkin oppinut, ettei itkemistä tarvitse hävetä ja että itkeminen auttaa yllättävän usein, se auttaa pääseemään eteenpäin ja puhdistaa sielua, se pyyhkii pois ne kivenlohkareet sydämestä. Kannattaa antaa kyyneleiden vieriä poskipäille silloin, kun siltä tuntuu, ei nimittäin ole heikkoutta itkeä, tavallaan itse pidän sitä jopa vahvuutena, niin suuresti itkeminen minua auttaa esimerkiksi silloin, kun olen surullinen tai kun ahdistaa niin, että rintaa puristaa.

6. Ihmistä ei voi korjata rakastamalla. Olen lyhyen elämäni aikana ihastunut luvattoman useasti miehiin, jotka ovat tuntuneet olevan jollain tavalla rikkinäisiä ja ihastuessani olen kuvitellut, että voisin korjata heidät, jos vain rakastaisin tarpeeksi. Näiden vuosien aikana olen kuitenkin oppinut, ettei pelkästään rakastamalla voi korjata rikkinäistä ihmistä vaan parantuminen lähtee aina ihmisestä itsestään, rakastamalla voit auttaa, mutta lopulta parantumisen on oltava aina lähtöisin ihmisestä itsestään, ei kenestäkään muusta. Kannattaa silti rakastaa, yleensä se kuitenkin auttaa, edes vähän.

7. Ikävä on todellisuudessa äärettömän kaunis tunne. Niin, vaikka se tuntuukin joskus niin kovin raastavalta.

8. Ei ole maailmanloppu, jos et näe suosikkiyhtyeesi jokaista keikkaa. Elämässäni on ollut vuosia, jolloin elämäni tärkeimmältä asialta on tuntunut nähdä mahdollisimman monta keikkaa ja elämäni laadun tuntui hetkittäin määrittävän se, kuinka monelle Von Hertzen Brothersin keikalle pääsin. Tuntui aivan maailmanlopulta, jos minulta jäi väliin jokin yhtyeen Helsingin keikoista ja lopulta minun oli päästävä myös yhtyeen muillekin keikoille, mistä tuli huomattavasti vaikeampaa muutettuani pikkukaupunkiin, 300 kilometrin päähän Helsingistä. Asuessani rakkaassa pikkukaupungissa minulle oli äärettömän vaikeaa hyväksyä se tosiasia, etten enää päässyt keikoille niin helposti, mutta vuosien mittaan opin, ettei se ollutkaan maailmanloppu, etten päässyt näkemään suosikkiyhtyeeni jokaista keikkaa, enkä edes suurinta osaa niistä Helsingin keikoista. Ymmärrän kyllä edelleen, kuinka suunnattomasti se voi harmittaa, jos ei pääse jollekin keikalle, mutta sen olen silti oppinut, ettei se ole maailmanloppu, vaikka se hetkellisesti siltä saattaisikin vähän tuntua.

9.  Kaikkea ei tarvitse osata heti. Olen tämän pienen elämäni aikana törmännyt luvattoman useasti tilanteeseen, jossa olen tuntenut itseni muita jollain tavalla huonommaksi, kun en ole heti osannut jotain sellaista asiaa, johon olen vasta päässyt tutustumaan. Niissä tilanteissa minun on ollut äärettömän hankalaa hyväksyä, etten osaa jotain samalla tavalla kuin muut, mutta vuosien mittaan olen oppinut, ettei minun ole tarvinnutkaan osata. Minun ei ole tarvinnut heti osata, eikä tarvitse sinunkaan, joten älä koskaan kuvittele olevasi huonompi kuin muut pelkästään siksi, ettet heti osaa jotain.

IMG_4396IMG_4377

10. Parhaita asioita elämässä ovat hetket ja tunteet. Minä en oikeastaan usko, että minun tarvitsisi avata tätä yhtään enemmän, mutta ne pienet hetket, aamun ensimmäiset auringonsäteet, rankkasateen jälkeinen hetki keskellä luontoa ja hetki, jolloin vuosi vaihtuu jossain pimeyden keskellä. Lempiyhtyeesi keikka ja se kaikista rakkain biisi, hetki ennen nukahtamista rakkaasi vieressä ja se hetki, kun näet koirasi ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, puhumattakaan niistä tunteista, ylitsevuotavasta rakkaudesta, pakahduttavasta onnellisuudesta, pohjattomasta ikävästä, suunnattomasta riemusta, tiedättehän, ne ovat parhaita asioita elämässä ja niistä kannattaa ottaa kaikki irti, nauttia hetkistä ja tunteista.

11. Kannattaa tehdä asioita, jotka pelottavat. Turvallisuuden tunne on ehkä yksi parhaimmista tunteista, mutta siitä huolimatta kannattaa joskus tehdä asioita, jotka pelottavat, sillä ne saattavat joskus olla niitä elämän parhaimpia asioita tai johtaa johonkin sellaiseen, mitä et ollut koskaan osannut kuvitellakaan. Omalta mukavuusalueelta poistuminen on omassa elämässäni harvoin johtanut mihinkään negatiiviseen, mutta useammin kuin muistan se on johtanut johonkin sellaiseen, mitä en olisi koskaan uskonut pääseväni elämäni aikana kokemaan. Siksi kannattaakin esimerkiksi muuttaa suoraan vanhempien luota pikkukaupungista Helsinkiin, vaikka se pelottaisi aivan suunnattomasti, se saattaa johtaa mitä uskomattomampiin seikkailuihin ja kasvattaa ihmisenä huomattavasti enemmän kuin pikkukaupunkiin jääminen.

12. Hyvät yöunet kannattaa aina. Nuorempana nukuin keskimäärin sen kuusi tunti öisin ja viikonloppuisin saatoin hyvinkin valvoa aamuyöhön asti kirjoittamassa, joskus saatoin kirjoittaa aamuyöhön asti myös silloin, kun aamulla oli luento. Silloin tunsin selviäväni niin lyhyillä yöunilla ilman suurempia ongelmia, mutta vuosien mittaan olen kuitenkin ymmärtänyt, että on huomattavasti järkevämpää nukkua ne hyvät yöunet kuin valvoa aamuyöhön asti. Hyvät yöunet tekevät minut nykyään kovin onnelliseksi ja en voisi enää kuvitellakaan sellaista elämää, että nukkuisin enintään kuusi tuntia jokaisena yönä, sellainen ei vain yksinkertaisesti sovi minulle. Jokaisella on tietenkin erilainen unentarve, mutta suosittelen silti kokeilemaan hyvien yöunien nukkumista, sillä hyvien yöunien jälkeinen päivä on yleensä aina parempi kuin sen huonosti nukutun yön ja liian lyhyiden yöunien jälkeinen päivä, sitä tuskin kukaan meistä pystyy kiistämään.

13. Muista kiittää. On helppo kirjoittaa kiitollisuudesta tai pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta on ihan huomattavasti vaikeampaa muistaa aina kiittää, tämä kiireinen maailma saa tavallaan unohtamaan sen. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kiittäminen on äärettömän tärkeää. Muista siis kiittää, myös kaikista niistä pienistä asioista, sen lisäksi, että se on kohteliasta, se myös yllättävän usein tekee sen toisen ihmisen hetkellisesti kovin onnelliseksi ja niin se tekee parhaimmassa tapauksessa sinutkin, kokeile vaikka ja kiitä ystävääsi siitä, että hän on olemassa, en usko, että kadut.

IMG_4400

14. Pyri päästämään irti negatiivisuudesta. Jos minun täytyisi sanoa, olenko positiivinen vai negatiivinen ihminen, sanoisin ehdottomasti, että negatiivinen ja niin sanoisi melko todennäköisesti myös suurin osa tuntemistani ihmisistä, minä olen nimittäin tunnettu negatiivisuudestani. Viime vuosina olen kuitenkin pyrkinyt pääsemään eroon tästä omasta negatiivisuudestani ja kaikista negatiivisista asioista elämässäni, enkä oikeastaan voi kuin suositella sinuakin tekemään niin, negatiivisuus nimittäin tuskin vie sinua eteenpäin elämässäsi, eikä se ainakaan tee elämästäsi yhtään parempaa tai minun elämästäni se ei ainakaan tehnyt, enkä tavallaan usko, että se tekee sinun tai kenenkään muunkaan elämästä.

15. Kukaan ei ole täydellinen. Varsinkin lukiovuosinani minä pidin monia ihmisiä täydellisinä ja olin heille aivan tavattoman kateellinen, sillä tunsin, ettei minusta koskaan voisi tulla yhtä täydellistä, vaikka kuinka yrittäisin. Vuosien mittaan aloin kuitenkin vähitellen ymmärtämään, etteivät ne lukiovuosina täydellisinä pitämäni ihmiset olleetkaan niin täydellisiä, eikä heillä ollut niin täydellistä elämää kuin olin kuvitellut ja tämän myötä opin antamaan itselleni armoa, ymmärtämään sen, ettei minunkaan tarvitse yrittää olla täydellinen. Tavallaan tämän voisi kääntää niin, että me kaikki olemme omalla tavallamme täydellisiä ja niin minä nyt käännänkin, sillä sinäkin olet täydellinen, juuri sellaisena kuin olet, joten älä turhaan käytä aikaasi siihen, että yrittäisit olla täydellisempi, täydellisyys on vain se käsite sanakirjassa.

16. Parhaat asiat tapahtuu, kun menet intuition mukaan. Jos et usko, suosittelen kokeilemaan.

17. Tee rakastamiasi asioita täydelle sydämellä pyytelemättä anteeksi sitä, että teet niitä. Minä rakastan kirjoittaa ja valokuvata, mutta on ollut vuosia, jolloin muut ovat epäilleet, onko tekemisissäni mitään järkeä, onko mitään järkeä käyttää aikaansa kirjoittamiseen, mutta minä en ole koskaan pyydellyt anteeksi sitä, että teen asioita, joita rakastan. Jos rakastat kirjoittaa, kirjoita ja jos taas rakastat soittaa kitaraa, soita kitaraa, ihan mitä tahansa rakastatkin tehdä, tee sitä, mutta älä koskaan pyytele anteeksi, että teet jotain sellaista, mitä rakastat, sillä sinun ei tarvitse pyydellä sitä anteeksi.

18. Muista kertoa läheisillesi, että välität ja rakastat. Olen nyt viimeisimmän muutaman vuoden aikana menettänyt monta itselleni läheistä ihmistä ja menettäminen on saanut minut heräämään kerta toisensa jälkeen siihen, etten minä voi koskaan kertoa tarpeeksi usein läheisilleni, kuinka paljon heistä välitän ja kuinka heitä rakastan. Muista siis kertoa läheisillesi, että välität ja rakastat, sillä niitä asioita et vain yksinkertaisesti voi kertoa liian usein ja sillä jonain päivänä se saattaa olla liian myöhäistä, jonain päivänä sinulla ei välttämättä ole enää mahdollisuutta kertoa sitä rakkaallesi.

19. Isä on yllättävän usein oikeassa. Olen perinyt isäni luonteen niin tarkasti, että se on, varsinkin nuoruusvuosinani, tehnyt meidän väleistämme hetkittäin vähän haastavat ja olemme esimerkiksi riidelleet huomattavasti useammin kuin esimerkiksi isäni on riidellyt pikkusiskoni kanssa. Varsinkin nuoruusvuosinani riitelimme usein siksi, että olimme eri mieltä asioista ja minua ärsytti ihan suunnattomasti, kun isä väitti olevansa oikeassa, mutta lopulta sain kerta toisensa jälkeen todeta itsekseni, että isä oli kuitenkin oikeassa. Vielä näin 26-vuotiaana saan todeta yllättävän usein, että isä on ollut oikeassa jossain, mitä hän on minulle sanonut kauan sitten ja myös sellaisissa asioissa, joissa olen ollut hänen kanssaan eri mieltä. Isä on minulle tavattoman rakas ja pitäisi varmaan uskoa häntä useammin, vaikka en tahtoisikaan.

20. Sydänsuruista pääsee yli. Vaikka se ei aina siltä tuntuisikaan, niistä pääsee silti aina yli.

IMG_4373
IMG_4420

21. Sillä ei ole väliä, mitä muut sinusta ajattelevat. Mietin nuorempana paljon sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja se sai minussa usein aikaan järjetönä ahdistusta, sillä halusin niin kovasti miellyttää muita ja vaikka en joitakin ihmisiä olisikaan halunnut miellyttää, mietin paljon heidän ajatuksiaan minusta. Todellisuudessa sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, mitä muut sinusta ajattelevat ja ne ajatukset kertovat lopulta aina enemmän heistä itsestään kuin ne kertovat sinusta. Tämän minäkin olen lopulta oppinut näiden vuosien aikana ja yritän aina kovasti olla miettimättä, mitä muut ajattelevat minusta, vaikka hetkittäin se tuntuu olevan kovin vaikeaa, yrittäisit sinäkin, sillä niillä muiden ajatuksilla ei oikeasti ole mitään väliä. Lopulta vain sillä on merkitystä, mitä itse ajattelet itsestäsi, toivon, että se on jotain hyvää.

22. Jos olet haaveillut jostain kamerasta monta kuukautta, osta se. Haaveilin vuonna 2014 uudesta kamerasta ja kävin kauan taistelua itseni kanssa siitä, saanko ostaa itselleni kesätyörahoillani uuden kameran vai olenko järkevämpi ja säästän ne rahat syksyä varten, mutta lopulta minä kuitenkin ostin itselleni sen kameran, enkä rehellisesti sanottuna ole kertaakaan katunut sitä päätöstäni. Olin tässä samassa tilanteessa myös viime keväänä ja itseasiassa silloin kävin tätä taistelua itseni kanssa vielä kauemmin, mutta viimeistään silloin opin sen, että joskus vain kannattaa ostaa, sillä se voi tehdä kovin onnelliseksi. Jos siis olet haaveillut jostain kamerasta monta kuukautta ja sinun on mahdollista ostaa se, osta se ja lopeta miettiminen. Jos käy yhtä hyvin kuin minulle, rakastat kameraasi vielä neljän vuoden päästäkin.

23. Niinä hetkinä, kun maailma kaatuu niskaan, on helpottavaa soittaa äidille. Äiti ♡

24. Anna itsellesi armoa. Mietin tätä tiistaina istuessnai bussissa matkalla tallille, takana oli raskas työpäivä ja tuntui, etten minä kuitenkaan ollut saanut tarpeeksi aikaiseksi ja olisin voinut tehdä asioita paremmin, stressi tuntui jokaisessa hengenvedossani. Päästessäni tallille seisoin tarhassa hevosten keskellä ja ymmärsin, että minun on annettava itselleni armoa, minä olin saanut aivan tarpeeksi aikaiseksi ja tehnyt kaiken juuri niin hyvin kuin pystyin, eikä minun tarvinnut pystyä yhtään parempaan. Kyyneleet polttivat silmäkulmissa taluttaessani hevosta talliin, mutta sinä iltana, hyvin menneen ratsastustunnin jälkeen, annoin itselleni armoa, enkä tehnyt yhtään mitään, vaikka minun olisi ehkä pitänyt ja toivon, että sinäkin osaat antaa itsellesi armoa, ei pidä vaatia itseltään liikaa, sillä lopulta sekin kostautuu jotenkin.

IMG_4354

25. Muista hengittää. Mikään ei ole niin tärkeää, että sinun pitäisi stressata sitä niin, ettet muista hengittää.

26. Apua saa ja pitää pyytää. Jätin tämän asian tarkoituksella viimeiseksi, sillä mielestäni se on kaikista oppimistani asioista se kaikista tärkein. Elämäni ei ole aina ollut helppoa, on ollut hetkiä, jolloin on tuntunut, että maailman paino on liian raskas kantaa ja hetkiä, jolloin en ole nähnyt valoa missään, hetkiä, jolloin on ollut vaikeaa olla yksin, mutta samalla hetkiä, jolloin en ole osannut pyytää apua keneltäkään. Luulen, että minun tarinani olisi täysin erilainen, jos olisin osannut pyytää apua silloin kymmenen vuotta sitten, kun sitä ensimmäisen kerran oikeasti olisin tarvinnut. Niin, että se tärkein, mitä minä tässä tekstissä tahdon sinulle sanoa on, että uskalla pyytää apua, sinun ei tarvitse jaksaa tätä elämää tai mitään muutakaan yksin, kenenkään ei tarvitse jaksaa tätä elämää yksin, aina saa ja pitääkin pyytää apua.


21. marraskuuta 2018

ENSILUMI SAI MUSIIKIN TAAS SOIMAAN KUULOKKEISSANI

IMG_4456IMG_4469

Kirjoitin lokakuun alussa siitä, kuinka viimeisimmän kuukauden aikana musiikki oli kulkenut mukanani rehellisesti sanottuna huomattavan vähän, mutta kuinka niinä erityisinä hetkinä, kun musiikki oli kulkenut mukanani, se oli kovin erityistä. Lokakuu ei tehnyt oikeastaan suurta poikkeusta tähän tilanteeseen ja koska musiikki on ollut yksi elämäni tärkeimmistä asioista niin kauan kuin muistan, tuntui kummalliselta, etten tuntenut tarvetta kuunnella musiikkia, en yksinkertaisesti tuntenut tarvitsevani sitä. Sellaisia ajanjaksoja on elämässäni ollut suhteellisen vähän ja viimeisimmän kymmenen vuoden ajalta osaan nimetä niistä jokaisen, tämä syksy oli yksi niistä ajanjaksoista ja uskallan väittää, että tämä nimenomainen ajanjakso on ollut yksi kummallisimmista. Tänä syksynä musiikki musiikki ei vain ole kutsunut minua luokseen, musiikki ei ole tuntunut tarpeeksi suurelta ja vaikka olen hetkittäin yrittänyt kuunnella, mikään ei ole kuulostanut siltä, että tahtoisin jäädä kuuntelemaan, edes ne kaikista rakkaimmat biisit eivät ole kuulostaneet miltään.

Yhtenä lokakuisena aamuna minun avatessani sälekaihtimet juuri ennen auringonnousua hymyilin nähdessäni, kuinka varovaiset lumihiutaleet putoilivat maahan katuvalojen loisteessa, hymyilin, sillä ensilumi tuntuu aina jollain tavalla erityiseltä. Kävellessäni sinä lokakuisena aamuna töihin oli vielä kovin hämärää ja katsellessani maiseman pukeutuvan vähitellen lumenvalkeaan viattomuuteen päätin, että maiseman verhoutuessa valonsäteisiin tahtoisin ikuistaa kaiken sen, tahdoin kulkea lumenvalkeaan pukeutuneessa maisemassa ja hengittää ensilumen taianomaisuutta. Niinpä minä lähdin kesken työpäivän hetkeksi ulos, kuljin Tourujoen varrella lumihiutaleiden tarttuessa hiuksiini ja en osannut olla hymyilemättä, niin tavattoman onnelliseksi ensilumi ja sen mukanaan tuoma rauhallisuus minut tekivät. Ensilumi toi mukanaan myös alkutalven ja kylmät aamut, jolloin on ollut pakko kietoutua lämpimään kaulahuiviin, mutta samalla se toi mukanaan myös musiikin kuulokkeisiini, se toi mukanaan musiikin, jota minä olin aivan kuin huomaamattani kaivannut suunnattomasti. Tämän alkutalven aikana kuulokkeissani on soinut The Tallest Man On Earth, Iron & Wine, Sufjan Stevens sekä Fleet Foxes, joka on yksinkertaisesti niin suurta rakkautta, etteivät sanat riitä, mutta niin ovat myös Magenta Skycode, William Fitzsimmons sekä kotimaiset Iisa, Karina ja Platoninen vuosi. Ensilumen jälkeen musiikki on ollut ihmeellistä ja yhtenä aamuna Iisan biisin Mua Ei Pelasteta ja sanojen kun jouduin tänne luulin selvii en / et oisin aina haaksirikkoinen / mut aallot huuhtoi kauas tunteen sen soidessa kuulokkeissani hymähdin itsekseni, kuinka on hyvä, että musiikki on palannut, on hyvä, että alkutalven aamuina on tuntunut hyvältä kuunnella musiikkia.

https://open.spotify.com/user/jenna-anette/playlist/0M4WPeRupjCXj6AsJF6twn?si=f1LhxSVoSdCS3AkKtk8QMQIMG_4471IMG_4470IMG_4462

18. marraskuuta 2018

TÄNÄ SYKSYNÄ HEVOSET OVAT OLLEET MINULLE HENKIREIKÄ

IMG_3568IMG_3569IMG_3572

Minä nousin ensimmäistä kertaa ratsaille, pienen shetlanninponin selkään ollessani vain 2,5-vuotias, minulla oli silloin vaaleanpunaiset kumisaappat pienissä jaloissani ja tutti suussani, äitini piti minusta kiinni, että pysyisin satulassa sen tuntemattoman tytön taluttaessa ponia. Viisi vuotta myöhemmin nousin uudelleen ponin selkään, eikä sen jälkeen ole enää ollut paluuta siihen elämään, johon ei kuulunut poneja ja hevosia, minä kävin ratsastustunneilla vuosien ajan ja kyllästyttyäni kaviouran kiertämiseen vaihdoin tutun ratsastuskentän islanninhevosiin ja ihan uskomattoman kauniisiin maastoretkiin, mutta lopulta muutettuani pois lapsuuteni pikkukaupungista harrastus jäi, enkä noussut ratsaille enää kuin todella satunnaisesti. Viime vuonna minusta alkoi kuitenkin tuntua, että minun täytyisi päästä taas ratsastamaan ja kun sitten lopulta kesällä aloin kartoittamaan tämän kaupungin mahdollisuuksia ratsastuksen suhteen kartoitin samalla myös hiljaa mielessäni omia taitojani, mietin kauan, että osaisinko lopulta ratsaille päästessäni oikeastaan mitään ja olisiko minun paikkani millaisella tallilla. Vaikka olin usein kuullut sanottavan, että ratsastus olisi kuin polkupyörällä ajaminen ja ettei sitä taitoa unohtaisi, en kuitenkaan uskonut siihen, minulla oli järjettömän vahva tunne siitä, että ne islanninhevosten kanssa maastossa vietetyt vuodet sekä totaalinen tauko ratsastamisesta olisivat vaikuttaneet suuresti siihen, mitä osasin ja miltä ratsaille nouseminen ensimmäistä kertaa vuosiin ratsastuskentän keskihalkaisijalla tuntuisi.

Se aivan ensimmäinen kerta, kun nousin ratsaille vuosien tauon jälkeen, oli todella jännittävä. Minä olin odottanut sitä hetkeä monta viikkoa, nähnyt siitä lukemattomia unia, mutta kävellessäni tallille en tiennyt, mitä odottaa siltä hetkeltä, tavallaan odotin aivan äärettömästi ja sitten en kuitenkaan mitään, minä en odottanut osaavani enää samalla tavalla kuin ennen, mutta odotin tuntevani tismalleen samalla tavalla kuin silloin, kun nousin ratsaille 7-vuotiaana. Niin minä tunsinkin, se pelonsekainen riemu oli sanoinkuvailematonta noustessani lähes hevosen mittoihin kasvaneen ratsuponin selkään yhtenä elokuisena iltapäivänä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa ja suunnatessani keskihalkaisijalta kaviouralle mietin itsekseni, kuinka tavallaan tuntui, etten olisi ollut hetkeäkään poissa hevosten parista. Jollain tavalla se tuntui kotiin palaamiselta, siltä kuin jokin palanen elämässäni olisi löytänyt tiensä takaisin luokseni ja tuntiessani ponin liikkeet allani en osannut kuin hymyillä. Hymyillä, vaikka ratsastustunnin edetessä sain lopulta huomata olleeni oikeassa, taitoni ratsastuksen suhteen olivat todella ruosteessa vuosien tauon jälkeen ja moni sellainen taito, jonka olin kuvitellut säilyneen matkassani, oli kadonnut jonnekin kauas, jonnekin, mistä se olisi ehkä vielä mahdollista löytää, mutta ei kuitenkaan sillä nimenomaisella ratsastustunnilla. Laskeutuessani satulasta sinä iltapäivänä tiesin, että niiden taitojen takaisin saamiseen tarvittaisiin monta ratsastustuntia, kärsivällisyyttä ja sellaisia hetkiä, kun tuntuu, ettei siitä ratsastamisesta vain yksinkertaisesti tule yhtään mitään, vaikka kuinka yrittäisin ja vaikka kuinka olisin kärsivällinen.

IMG_3583

Niitä sellaisia hetkiä on tänä syksynä ollut paljon, on ollut niitä sellaisia iltoja, kun minä olen lähtenyt ratsastustunnin jälkeen kotiin pettyneenä itseeni ja sellaisia iltoja, kun olen hetkellisesti harkinnut lopettavani ratsastamisen kokonaan, on ollut paljon sellaisia hetkiä, kun ratsailla on vain yksinkertaisesti tuntunut, etten minä ehkä koskaan tule oppimaan. Kaikista niistä hetkistä huolimatta olen kuitenkin palannut kerta toisensa jälkeen tallille, hakiessani ratsuani tarhasta uponnut nilkkojani myöten mutaan ja ratsastanut sateen piiskatessa kasvojani, olen puhdistanut mudasta ja hiekasta likaisia varusteita tunnin jälkeen ja heittänyt kaikki vaatteeni pesukoneeseen päästessäni kotiin, mutta uskallan väittää, että ihan kaikki se on ollut tämän arvoista. Tämän, että lopulta olen päässyt oppimaan hevosista ja ratsastuksesta aivan suunnattomasti, mutta kieltämättä myös kaikkien niiden hetkien, kun auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani olen taluttanut hevosta talliin ja pysähtynyt silittämään sen pehmeää kaulaa, niiden taianomaisten hetkien, kun olen ratsailla tuntenut olevani yhtä ratsuni kanssa ja onnistunut jossain tehtävässä niin, että vielä palatessani kotiin olen hymyillyt.

IMG_3591IMG_3600

Minä olen kirjoittanut tänä syksynä paljon nimenomaan siitä, kuinka olen päässyt oppimaan paljon ratsastuksesta ja hevosista, mutta se, mistä en ole kirjoittanut oikeastaan mitään, on kuitenkin suunnattomasti tärkeämpää kuin yksikään oppimani asia. En nimittäin ole kirjoittanut tänä syksynä oikeastaan yhtään mitään siitä, kuinka uskomattoman tärkeä henkireikä ratsastus on minulle ollut näiden muutaman kuukauden aikana ja kuinka hevosten kanssa toimiminen on auttanut minua henkisen hyvinvointini suhteen niin valtavasti, etten olisi koskaan osannut edes kuvitellakaan sellaista. En, vaikka minä olen lapsuudestani asti ymmärtänyt hevosten läsnäolon rauhoittavan minua, nimittäin tänä syksynä ratsastuksella ja hevosten läsnäololla on ollut niin suuri vaikutus henkiseen hyvinvointiini ja jaksamiseeni, että sitä on tavallaan vaikea selittää, se on jotain sellaista, mikä täytyy päästä itse kokemaan. Sen uskallan kuitenkin sanoa, että ilman hevosten kanssa viettämääni aikaa tämä syksy olisi ollut tavattomasti raskaampi ja olisin todennäköisesti aivan erilaisessa pisteessä itseni kanssa, minä olisin paljon ahdistuneempi ja stressaantuneempi, jollain tavalla rikkinäisempi.

Tämän syksyn aikana elämäni on ollut kiireistä ja tuonut mukanaan valtameren kokoisen stressin, josta en ole osannut päästää irti oikeastaan kuin niinä hetkinä, kun minä olen harjannut hevosta pitkin ja rauhallisin vedoin, kuunnellessani hevosen rauhallista hengitystä satuloidessani sitä vain vähän ennen ratsastustuntia ja noustessani ratsaille, tarttuessani ohjiin, päättäväisesti ja lempeästi. Hevoset ja ratsastus ovat kuluneen syksyn aikana antaneet minulle mahdollisuuden hypätä kerran viikossa hetkeksi pois kiireen täyttämästä elämästäni ja keskittyä hetken aikaa johonkin niin, ettei minun tarvitse stressata yhtään mistään tai miettiä esimerkiksi niitä työasioita, jotka ovat olleet mielessäni lähes tauotta myös kaikkina niinä sellaisina hetkinä, kun en ole ollut töissä. Se mahdollisuus on ollut minulle korvaamaton, enkä vaihtaisi niitä hevosten kanssa viettämiäni hetkiä pois mistään hinnasta, juuri niin arvokkaita ne ovat minulle henkisesti olleet. 

IMG_3643IMG_3649IMG_3725

Niinä hetkinä, kun olen hevosten kanssa, unohdan kaiken muun, mitä elämässäni tapahtuu juuri sillä hetkellä, unohdan jokaisen stressiä aiheuttavan asian ja tekemättömän työtehtävän, unohdan jatkuvat paineeni onnistumisesta ja siitä, olenko tarpeeksi, nimittäin niinä hetkinä toimiessani hevosten kanssa tunnen lähes poikkeuksetta olevani tarpeeksi. Hevonen hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, hiukset takkuisina ja silmänaluset tummina, väsyneenä ja vähän vaitonaisena, niin kauan kuin minä kohtelen hevosta hyvin, sekin kohtelee minua hyvin ja ymmärtäväisesti, hevoselle minä olen tarpeeksi huolimatta siitä, etten välttämättä osaa aina aivan kaikkea tai ole aina ihan parhaimmillani. Jollain taianomaisella tavalla se rauhoittaa minua, ymmärrys siitä, ettei minun tarvitse olla siinä hetkessä yhtään enemmän ja ehkä nimenomaan juuri siksi harjatessani hevosta pitkin rauhallisin vedoin ennen ratsastustuntia tuntuu kuin maailma ympäriltäni katoaisi, kuin siinä hetkessä olisi olemassa vain minä ja hevonen, kaunis suuri eläin, joka usein huokuu valtameren kokoista rauhallisuutta. Niin valtavan suurta, että se saa minutkin rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen ja silittämään hevosen pehmeää kaulaa, hengittämään rauhallisesti hakiessani satulahuoneesta varusteita ja kiristäessäni hetkeä myöhemmin satulavyötä ratsastuskentän keskihalkaisijalla, niin rauhallisesti, että rauha tuntuu selkärangassani.

Kun nousen ratsaille tuntuu kuin kaikki muu unohtuisi, ratsastamiseen on keskityttävä niin, ettei ole tilaa millekään muulle, on vain seuraava askel ja se, kuinka kaikki, mitä teen istuessani ratsailla vaikuttaa hevoseen, eläimeen, jolla on minuun verrattuna aivan uskomattomasti voimaa ja joka voisi  kesken ratsastustunnin lähteä, jos se vain niin päättäisi. Istuessani ratsailla minun on tavallaan oltava yhtä ratsastamani hevosen kanssa, puhuttava samaa kieltä niin, että saan sen kulkemaan haluamallani tavalla ja väitän, ettei mikään elämässäni ole aikoihin ollut yhtä palkitsevaa kuin se, kun pitkän yrittämisen jälkeen hevonen on kulkenut juuri kuten minä olen halunnut ja on tuntunut, että olen satulassa yhtä hevosen kanssa. Sen lisäksi, että se on ollut äärimmäisen palkitsevaa, se on myös opettanut minulle suunnattomasti kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta, istuessani ratsailla minun on ollut pakko olla kärsivällinen ja kuunnella itseni lisäksi myös hevosta, minun on ollut ymmärrettävä, että on oltava rauhallinen pystyäkseen olemaan yhtä hevosen kanssa ja että onnistumiseen vaaditaan usein kärsivällisyyttä, epäonnistumisia ja niitä hetkiä, kun tuntuu kuin puhuisi aivan eri kieltä hevosen kanssa. Lopulta se yhteinen kieli on kuitenkin aina löytynyt, kärsivällisyyden ja rauhallisuuden kautta, enkä ole yhdenkään ratsastustunnin jälkeen ollut stressaantunut, olen ollut valtameren verran suunnatonta rauhaa ja olemassa sitä hetkeä varten, laskeutuessani satulasta hengittänyt rauhallisesti, vaikka takana olisikin epäonnistumisia.

IMG_3799IMG_4005

Niin, tänä syksynä hevoset ja ratsastus ovat olleet minulle aivan suunnattoman tärkeä henkireikä ja minusta tuntuu, että ilman sitä henkireikää loputon stressi ja ahdistus olisivat vieneet minut mukanaan, saaneet minut siihen pisteeseen, josta on niin kovin vaikea päästä pois. Se, että kesällä päätin jatkaa lapsuuteni harrastusta, on todennäköisesti paras päätös, jonka olen tehnyt aikoihin ja olen aivan äärettömän kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen tänä syksynä saanut viettää hevosten ja ponien kanssa, mutta vielä kiitollisempi minä olen viikottaisesti mahdollisuudesta hypätä pois stressin täyttämästä elämästäni. Kiitollinen ja järjettömän onnellinen kaikesta, myös kaikista niistä hetkistä, jotka vielä tulevaisuudessa saan hevosten ja ponien kanssa viettää, minä nimittäin tiedän, että matkani on vasta alussa ja tästä matkasta tulee kaunis, sellainen, jota minä en vaihtaisi mihinkään, niin valtavasti tämä kaikki minulle merkitsee.

IMG_4010

14. marraskuuta 2018

SYKSYN KAUNEIN ILTAPÄIVÄ KAUPUNGIN YLLÄ

IMG_3455IMG_3382

Kirjoitin aiemmin, kuinka yhtenä kauniina sunnuntaina, kun lämpötilan puolesta tuntui hetken enemmän kesältä kuin syksyltä, kävelimme sen maailman rakkaimman kanssa Naissaaren kautta Kanavuoren luontopolulle. Kirjoitin, sillä se oli ehdottomasti tämän uskomattoman kauniin syksyn kaunein iltapäivä ja katsellessani korkealta vuorelta unohduin miettimään itsekseni, kuinka minun olisi pitänyt kiivetä vuorelle jo kauan sitten, minun olisi pitänyt kiivetä katsomaan sitä uskomattoman kaunista syksyn kirkkaisiin väreihin verhoutunutta maisemaa. Minun olisi pitänyt, minä havahduin ajatuksistani pysähtyessäni lukemaan luontopolun varrelle pystytetyn infotaulun karttaa ja seurasin sitten hetkeäkään miettimättä maailman rakkaimman perässä kivikkoista polkua tietämättä lainkaan, mihin se tulisi meidät johtamaan.

Lopulta päädyimme aivan käsittämättömän kauniin maiseman äärelle, emmekä me voineet kuin pysähtyä katselemaan kaikkea sitä edessämme avautuvaa kauneutta, auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni istuin lämpimälle kalliolle ja mietin, etten ollut aikoihin ollut missään niin korkealla, en ollut aikoihin nähnyt niin kovin kauas. Syksyn väriloisto oli siinä hetkessä kauneimmillaan ruskaan verhoutuneen maiseman maiseman tuntuessa jatkuvan loputtomiin meidän istuessamme lämpimällä kalliolla iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä hetkittäin silmiäni, minä huokasin itsekseni kaikesta siitä ihan äärettömästä onnellisuudesta ja kaivoin kangaskassistani kameran, jonka olin saanut juuri huollosta.

IMG_3476IMG_3498IMG_3399

Istuimme siinä kauan, siinä hetkessä meillä ei ollut kiire mihinkään ja stressini tuntui jääneen jonnekin kauas, jonnekin syksyn väriloistoon pukeutuneen maiseman taakse niin kauas, ettei se enää saavuttanut minua istuessani siinä kalliolla havunneulasten tarttuessa kiinni takkini helmaan. Ikuistessani sitä syksyn kauneinta iltapäivää ja maisemaa valokuviin tarrauduin kiinni tuulessa huojuvaan mäntyyn, tunsin syystuulen tarttuvan armottomasti vaaleisiin hiuksiini ja nauroin itsekseni, kuinka hetkittäin minua hirvitti se korkeus tuulen tarttuessa minuun, vaikka en korkeita paikkoja suuremmin ole koskaan pelännytkään. Auringonsäteet maalasivat maisemaa minuutti toisensa jälkeen kauniimmin auringonlaskun lähestyessä ja kävellessämme kivikkoista luontopolkua pitkin alas minä mietin, että ne olivat todennäköisesti viimeiset valokuvat tämän syksyn väreistä, todennäköisesti viimeinen iltapäivä, kun minulla olisi tänä syksynä aikaa nauttia siitä väriloistosta, sillä syksyn väriloisto tulisi katoamaan armottomasti nopeammin kuin uskoisinkaan, niin käy joka vuosi. 

Viimeinen iltapäivä se sitten olikin, eikä sen uskomattoman kauniin iltapäivän jälkeen tullut enää sellaisia päiviä, että minulla olisi ollut aikaa jäädä nauttimaan siitä ihan sanoinkuvaamattoman kauniista väriloistosta. Lehtipuiden lehdet lähtivät lopulta syyssateiden ja tuulen mukana, maisema muuttui vähitellen kovin harmaaksi ja yhtenä aamuna satoi ensilumi aivan kuin merkiksi syksyn päättymiselle, kuin silmänräpäyksessä alkoi alkutalvi ja aamuisin oli niin kylmä, että oli kietouduttava paksuun kaulahuiviin kävellessään bussipysäkille. Ensilumi katosi ihan muutamassa päivässä ja vaihtui loputtomaan harmauteen, siihen samaan, johon minä olen tuntenut katoavani näinä marraskuun tihkusateeseen ja sumuun verhoutuneena päivinä muistellessani syksyn kauneutta, sitä aikaa, kun maailma ei ollut vielä näin harmaa.

IMG_3376IMG_3502

3. marraskuuta 2018

LÄMMIN SYYSPÄIVÄ JA KANAVUOREN LUONTOPOLKU

IMG_3288IMG_3361

Kun muutin Jyväskylään maaliskuun 2016 lopussa tavallaan kuvittelin, että tämä kaupunki saisi minut innostumaan valokuvaamisesta jollain uudella tavalla ja seikkailemaan tuntemattomilla kadunkulmilla kamerani kanssa, sillä niin uusien kaupunkien on ollut tapana vaikuttaa minuun, niin myös Helsinki vaikutti minuun vuosia sitten. On kuitenkin myönnettävä, että näiden Jyväskylässä viettämieni vuosien aikana minä olen tutustunut tähän kaupunkiin äärettömän huonosti, jostain aivan tuntemattomasta syystä minusta ei ole tuntunut siltä, että tahtoisin seikkailla tuntemattomissa paikoissa ja kulkea kamerani kanssa eri kaupunginosien välillä. Jostain aivan tuntemattomasta syystä tämä kaupunki ei saanut minua innostumaan ja tavallaan minä olen hetkittäin luovuttanutkin tämän kaupungin suhteen, mutta sitten taas hetkittäin antanut tälle kaupungille vielä häivähdyksen toivoa, sillä sellaisina hetkinä, kun olen seikkaillut kamerani kanssa tuntemattomaan löytäen kauneutta ympäriltäni on minusta tuntunut, ettei tämä kaupunki sitten välttämättä niin toivoton olekaan ja ehkä tästä kaupungista vielä löytyy se jokin, miksi minäkin voisin tuntea tämän jotenkin kodikseni.

Yksi sellaisista hetkistä oli yhtenä kauniina sunnuntaina, kun lämpötilan puolesta tuntui taas hetken enemmän kesältä kuin syksyltä ja kävelin sen maailman rakkaimman kanssa Naissaaren kautta Kanavuoren luontopolulle. Se oli tämän syksyn kaunein syyspäivä ja katsellessani maisemaa korkealta vuorelta unohduin miettimään itsekseni, kuinka minun olisi pitänyt kiivetä vuorelle jo kauan sitten, minun olisi pitänyt tulla katsomaan sitä uskomattoman kaunista syksyn väreihin verhoutunutta maisemaa, sillä minusta tuntuu, että se uskomaton maisema olisi saanut minut antamaan tälle kaupungille toivoa enemmän kuin koskaan aiemmin. Se aivan uskomaton maisema olisi saanut minut innostumaan valokuvaamisesta ja seikkailemista, se olisi saanut minut tutustumaan tähän kaupunkiin paremmin, etsimään lisää niitä kauniita maisemia ja eksymään kerta toisensa jälkeen kovin huonon suuntavaistoni takia, minä havahduin ajatuksistani meinatessani kaatua metsäpolun juurakoiden ollessa yllättävän liukkaat jalkojeni alla. Siitä lämpimästä syyspäivästä ja uskomattoman kauniista maisemista minä aion kertoa teille vielä lisää, mutta nyt aion kuitenkin lopettaa tekstini tähän ja lämmittää itselleni glögiä, nauttia hetken siitä, ettei tarvitse tehdä mitään ja voi vain olla, hengähtää pienen hetken.

IMG_3328IMG_3274IMG_3341

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.