Kirjoitin aiemmin, kuinka yhtenä kauniina sunnuntaina, kun lämpötilan puolesta tuntui hetken enemmän kesältä kuin syksyltä, kävelimme sen maailman rakkaimman kanssa Naissaaren kautta Kanavuoren luontopolulle. Kirjoitin, sillä se oli ehdottomasti tämän uskomattoman kauniin syksyn kaunein iltapäivä ja katsellessani korkealta vuorelta unohduin miettimään itsekseni, kuinka minun olisi pitänyt kiivetä vuorelle jo kauan sitten, minun olisi pitänyt kiivetä katsomaan sitä uskomattoman kaunista syksyn kirkkaisiin väreihin verhoutunutta maisemaa. Minun olisi pitänyt, minä havahduin ajatuksistani pysähtyessäni lukemaan luontopolun varrelle pystytetyn infotaulun karttaa ja seurasin sitten hetkeäkään miettimättä maailman rakkaimman perässä kivikkoista polkua tietämättä lainkaan, mihin se tulisi meidät johtamaan.
Lopulta päädyimme aivan käsittämättömän kauniin maiseman äärelle, emmekä me voineet kuin pysähtyä katselemaan kaikkea sitä edessämme avautuvaa kauneutta, auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni istuin lämpimälle kalliolle ja mietin, etten ollut aikoihin ollut missään niin korkealla, en ollut aikoihin nähnyt niin kovin kauas. Syksyn väriloisto oli siinä hetkessä kauneimmillaan ruskaan verhoutuneen maiseman maiseman tuntuessa jatkuvan loputtomiin meidän istuessamme lämpimällä kalliolla iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä hetkittäin silmiäni, minä huokasin itsekseni kaikesta siitä ihan äärettömästä onnellisuudesta ja kaivoin kangaskassistani kameran, jonka olin saanut juuri huollosta.
Istuimme siinä kauan, siinä hetkessä meillä ei ollut kiire mihinkään ja stressini tuntui jääneen jonnekin kauas, jonnekin syksyn väriloistoon pukeutuneen maiseman taakse niin kauas, ettei se enää saavuttanut minua istuessani siinä kalliolla havunneulasten tarttuessa kiinni takkini helmaan. Ikuistessani sitä syksyn kauneinta iltapäivää ja maisemaa valokuviin tarrauduin kiinni tuulessa huojuvaan mäntyyn, tunsin syystuulen tarttuvan armottomasti vaaleisiin hiuksiini ja nauroin itsekseni, kuinka hetkittäin minua hirvitti se korkeus tuulen tarttuessa minuun, vaikka en korkeita paikkoja suuremmin ole koskaan pelännytkään. Auringonsäteet maalasivat maisemaa minuutti toisensa jälkeen kauniimmin auringonlaskun lähestyessä ja kävellessämme kivikkoista luontopolkua pitkin alas minä mietin, että ne olivat todennäköisesti viimeiset valokuvat tämän syksyn väreistä, todennäköisesti viimeinen iltapäivä, kun minulla olisi tänä syksynä aikaa nauttia siitä väriloistosta, sillä syksyn väriloisto tulisi katoamaan armottomasti nopeammin kuin uskoisinkaan, niin käy joka vuosi.
Viimeinen iltapäivä se sitten olikin, eikä sen uskomattoman kauniin iltapäivän jälkeen tullut enää sellaisia päiviä, että minulla olisi ollut aikaa jäädä nauttimaan siitä ihan sanoinkuvaamattoman kauniista väriloistosta. Lehtipuiden lehdet lähtivät lopulta syyssateiden ja tuulen mukana, maisema muuttui vähitellen kovin harmaaksi ja yhtenä aamuna satoi ensilumi aivan kuin merkiksi syksyn päättymiselle, kuin silmänräpäyksessä alkoi alkutalvi ja aamuisin oli niin kylmä, että oli kietouduttava paksuun kaulahuiviin kävellessään bussipysäkille. Ensilumi katosi ihan muutamassa päivässä ja vaihtui loputtomaan harmauteen, siihen samaan, johon minä olen tuntenut katoavani näinä marraskuun tihkusateeseen ja sumuun verhoutuneena päivinä muistellessani syksyn kauneutta, sitä aikaa, kun maailma ei ollut vielä näin harmaa.
Lähetä kommentti