29. marraskuuta 2018

SATEINEN AAMU BELGIANPAIMENKOIRIEN SEURASSA

IMG_4514IMG_4642IMG_4558

Marraskuun alussa matkustin viideksi päiväksi rakkaaseen pikkukaupunkiin viettääkseni perheeni kanssa isänpäivää, mutta myös siksi, että tarvitsin sitä pikkukaupungin rauhallisuutta päästäkseni hetkeksi irti stressaavasta elämästäni ja kaikesta siitä rauhattomuudesta, joka oli pitänyt minua otteessaan koko syksyn. Savonlinna rauhoittaa minua aivan eri tavalla kuin mikään muu kaupunki ja minä luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että tunnen edelleen olevani siellä enemmän kotona kuin missään muussa kaupungissa, mutta myös siitä, että vietän siellä aina suurimman osan ajastani metsän välittömässä läheisyydessä koirien kanssa. Sen lisäksi, että metsät ovat saaneet minut aina rauhoittumaan, ovat myös koirat rauhoittaneet minua lapsuusvuosistani asti, niillä on aina ollut erityinen vaikutus minuun ja minun on ollut hyvä olla koirien seurassa, ne ovat olleet minulle aina perheenjäseniä, mutta samalla myös parhaita ystäviäni. Ne ovat olleet yksi elämäni tärkeimmistä asioista niin kauan kuin minä muistan ja samalla myös yksi niistä asioista, joita jäin metsien lisäksi kaipaamaan muutettuani kuusi vuotta sitten Helsinkiin siitä minulle kovin rakkaasta pikkukaupungista.

Yhtenä aamuna istuin olohuoneessa Laurin ja Hertan kanssa, ne olivat kasvaneet aivan järjettömästi ja oppineet paljon uutta viime näkemisemme jälkeen, mutta silti ne olivat samanlaisia riiviöitä kuin silloin, kun kevään valoisina päivinä istuin niiden kanssa pentulaatikossa ihmettelemässä elämää. Oli sateinen aamu, kuten monet marraskuun aamut olivat olleet, mutta aamun valonsäteiden yrittäessä murtautua varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse pukeuduin kuitenkin mustaan parkatakkiini ja pyysin toista vanhempaa koiraamme, Lisaa lähtemään kanssani metsään, käymme sen kanssa usein kahdestaan metsässä valokuvaamassa ja ihmettelemässä metsän kauneutta, sillä olen oppinut luottamaan siihen täysin, se voi olla vapaana ilman, että sillä on tarvetta lähteä luotani mihinkään. Lisa on minulle aivan erityinen koira, mietin kietoessani kaulahuivia kaulaani eteisessä ja naurahdin, kun avatessani ulko-oven myös vanhin koiramme Aada tahtoi lähteä mukaan, enkä minä voinut sitä kieltääkään, niin iloisesti se oli lähdössä mukaamme sateiseen metsään.

IMG_4573IMG_4613

Aada oli aikoinaan perheemme ensimmäinen belgianpaimenkoira ja kiintyi äitiini samantien niin, että kulkee edelleen äitini perässä aina kaikkialle, eikä metsässäkään lähde äitini viereltä mihinkään, vaikka koko muu koiralauma juoksisi jossain kauempana. Eikä Aada lähtenyt sinä aamuna minunkaan viereltäni mihinkään kävellessämme takapihaltamme avautuvan metsän polkuja tihkusateessa, Lisan kulkiessa vähän omia polkujaan se käveli vieressäni päästämättä minua hetkeksikään silmistään. Kävelin takapihaltamme avautuvassa metsässä viimeksi syyskuussa vieraillessani muutaman päivän ajan Savonlinnassa, silloin metsä oli pukeutunut alkusyksyn väreihin, nyt metsä oli valmistautunut jo talveen, nähnyt ensilumen ja verhoutunut loppusyksyn väreihin, niihin, joissa on tavallaan jotain äärimmäisen kaunista, vaikka ne merkitsevätkin loppua tälle kovin kauniille vuodenajalle ja enteilevät talven saapumista. Taivas yllämme oli harmaa ja kulkiessamme korkeiden kuusien varjostamaa ylämäkeä se tuntui jotenkin rauhoittavalta, se harmaaseen pukeutunut taivas, jota jäin hetkeksi katselemaan koirien pysähtyessä tutkimaan metsäpolulle jääneitä hajuja, kävelimme hitaasti nauttien jokaisesta sekunnista metsän hiljaisuudessa ja siitä, etteivät liikenteen ääneet onnistuneet saavuttamaan meitä.

Lopulta pysähdyimme, jäimme hetkeksi kuuntelemaan metsän rauhallista huminaa ympärillämme ja kovin varovaisen tihkusateen kastellessa hiuksiani minä tunsin, kuinka suunnaton rauha täytti minut, ei jättänyt yhtään tilaa stressille tai kiireelle. Siinä me sitten olimme, minä ja kaksi aivan tavattoman rakasta belgianpaimenkoiraa, loppusyksyn väreihin verhoutuneen metsän keskellä, eikä meillä ollut kiire mihinkään, oli olemassa vain se hetki metsän keskellä. Katselin Lisan kulkevan välillä loppusyksyn värjäämien heinien keskellä tutkimassa maastoa ja naurahdin sitten Aadalle, joka oli vierelläni ikuistaessani loppusyksyn värejä valokuviin, se on ihmeellinen koira. Se harmaa ja vähän sateinen aamu rakkaiden belgianpaimenkoirien seurassa oli täynnä valtameren kokoista onnellisuutta, aivan suunnatonta, enkä minä oikeastaan edes tiedä, voiko näiden kahden karvakuonon kanssa olla edes mitään muuta kuin onnellinen, nämä kaksi ovat luonteeltaan yksinkertaisesti aivan ihania, näiden kanssa minä olen ihan aina vähän onnellisempi kuin tavallisesti.

IMG_4579IMG_4646IMG_4538

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti