Kirjoitin lokakuun alussa siitä, kuinka viimeisimmän kuukauden aikana musiikki oli kulkenut mukanani rehellisesti sanottuna huomattavan vähän, mutta kuinka niinä erityisinä hetkinä, kun musiikki oli kulkenut mukanani, se oli kovin erityistä. Lokakuu ei tehnyt oikeastaan suurta poikkeusta tähän tilanteeseen ja koska musiikki on ollut yksi elämäni tärkeimmistä asioista niin kauan kuin muistan, tuntui kummalliselta, etten tuntenut tarvetta kuunnella musiikkia, en yksinkertaisesti tuntenut tarvitsevani sitä. Sellaisia ajanjaksoja on elämässäni ollut suhteellisen vähän ja viimeisimmän kymmenen vuoden ajalta osaan nimetä niistä jokaisen, tämä syksy oli yksi niistä ajanjaksoista ja uskallan väittää, että tämä nimenomainen ajanjakso on ollut yksi kummallisimmista. Tänä syksynä musiikki musiikki ei vain ole kutsunut minua luokseen, musiikki ei ole tuntunut tarpeeksi suurelta ja vaikka olen hetkittäin yrittänyt kuunnella, mikään ei ole kuulostanut siltä, että tahtoisin jäädä kuuntelemaan, edes ne kaikista rakkaimmat biisit eivät ole kuulostaneet miltään.
Yhtenä lokakuisena aamuna minun avatessani sälekaihtimet juuri ennen auringonnousua hymyilin nähdessäni, kuinka varovaiset lumihiutaleet putoilivat maahan katuvalojen loisteessa, hymyilin, sillä ensilumi tuntuu aina jollain tavalla erityiseltä. Kävellessäni sinä lokakuisena aamuna töihin oli vielä kovin hämärää ja katsellessani maiseman pukeutuvan vähitellen lumenvalkeaan viattomuuteen päätin, että maiseman verhoutuessa valonsäteisiin tahtoisin ikuistaa kaiken sen, tahdoin kulkea lumenvalkeaan pukeutuneessa maisemassa ja hengittää ensilumen taianomaisuutta. Niinpä minä lähdin kesken työpäivän hetkeksi ulos, kuljin Tourujoen varrella lumihiutaleiden tarttuessa hiuksiini ja en osannut olla hymyilemättä, niin tavattoman onnelliseksi ensilumi ja sen mukanaan tuoma rauhallisuus minut tekivät. Ensilumi toi mukanaan myös alkutalven ja kylmät aamut, jolloin on ollut pakko kietoutua lämpimään kaulahuiviin, mutta samalla se toi mukanaan myös musiikin kuulokkeisiini, se toi mukanaan musiikin, jota minä olin aivan kuin huomaamattani kaivannut suunnattomasti. Tämän alkutalven aikana kuulokkeissani on soinut The Tallest Man On Earth, Iron & Wine, Sufjan Stevens sekä Fleet Foxes, joka on yksinkertaisesti niin suurta rakkautta, etteivät sanat riitä, mutta niin ovat myös Magenta Skycode, William Fitzsimmons sekä kotimaiset Iisa, Karina ja Platoninen vuosi. Ensilumen jälkeen musiikki on ollut ihmeellistä ja yhtenä aamuna Iisan biisin Mua Ei Pelasteta ja sanojen kun jouduin tänne luulin selvii en / et oisin aina haaksirikkoinen / mut aallot huuhtoi kauas tunteen sen soidessa kuulokkeissani hymähdin itsekseni, kuinka on hyvä, että musiikki on palannut, on hyvä, että alkutalven aamuina on tuntunut hyvältä kuunnella musiikkia.
Lähetä kommentti