slowly you turn your eyes straight at me

Elämä on ollut sanoinkuvaamattoman kaunista, olen istunut keittiössä juomassa sitä halpaa viiniä ja pitänyt kädestä kotimatkalla aamuyön tunteina, katsonut silmiin aamuauringon ensimmäisten säteiden murtautuessa ikkunaverhojen lävitse ja ollut niin äärettömän onnellinen, ettei sille tunteelle vieläkään riitä keskeneräiset lauseeni. Yhtenä aamuna käveltiin kivilinnan viereen katselemaan maailmaa linssin lävitse, kylmyyden tarttuessa sormenpäihin minä hymyilin loputtomasta rakkaudestani ja liikennevaloissa pysähdyin salaa katselemaan sinua, olin pakahtua onnellisuudesta.

Sinä teet minusta onnellisemman kuin koskaan.  

CHRISTMAS

so this is christmas

Minä tahtoisin kirjoittaa teille uskomattomasta onnellisuudesta siellä, missä raitiovaunut ajoittain kolisivat ohitseni ja rautatieasemalla ihmiset juoksivat ehtiäkseen seuraavaan metroon, tahtoisin kirjoittaa, mutta nämäkään sanat eivät koskaan riittäisi kuvailemaan sitä aivan uskomatonta onnellisuutta vuorokauden vaihteessa. Nämä sanat tai edes ne keskeneräisistä lauseista rakentamani rakkaustarinat eivät koskaan tulisi riittämään kuvaillakseni sitä onnellisuutta, kun kolmensadan kilometrin päässä täältä vuorokauden ensimmäisinä tunteina katsottiin silmiin ja maailma pysähtyi hetkeksi aloilleen, tiedättehän, ei sellaiseen riitä sanat. Sanat riittävät kuitenkin siihen, että minä rakastin musiikkia jokaisella hengenvedollani tarttuessasi välillä käteeni ja yhtenä sateisena päivänä minusta tuli tradenomi, vaikka sitä on suunnattoman vaikea ymmärtää ja valmistujaispäivänä haikeus tuntui sivuäänenä sydämessäni.

Olkoon miten vain, tänään sydämessäni tuntuu ainoastaan sanoinkuvaamaton rauhallisuus ja tämän pikkukaupungin uinuessa ikkunalasin takana hengitän onnellisuutta takkatulen tanssiessa vapauttaan nokisen lasin takana. Hiljaisuus on musiikkia kauniimpaa, minä olen äärettömän onnellinen jokaisella hengenvedollani ja siksi tänään enemmän kuin koskaan tahdon toivottaa teille rauhallista joulua, uskaltakaa rakastaa sydämenne pohjasta ja tarttukaa hetkiin, mutta kaikista tärkeimpänä: muistakaa olla onnellisia, sillä te olette ansainneet sen.

Me kaikki olemme ansainneet sen.   

with my arms around your heart

On ollut aamuöitä, jolloin olen hukkunut valtamerten syvimpiin salaisuuksiin, juossut leopardien kanssa savanneilla myrskytuulen puhaltaessa hiuksiini tähtipölyä ja avannut sitten silmäni pimeyteen nähdäkseni taas kauemmas kuin koskaan aiemmin. Hiljaisuuden tarttuessa mustekaloihin valtamerten syvimmissä onkaloissa minä olen unohtunut kuuntelemaan satunnaisten äännähdysten kaikuvan rappukäytävässä ja valohäivähdysten lyödessä silmille katsellut leopardien juoksevan sademetsissä pimeyden maalatessa varjojaan, mutta on ollu myös aamuöitä, jolloin olen ollut yksinkertaisesti niin uskomattoman onnellinen, ettei yksikään uneni voisi olla todellisuutta kauniimpaa. Sellainen minusta on tullut, valvon aamuöisin kirjoittamassa keskeneräisistä lauseistani äärettömän kauniita ja sitten aamuisin katselen peilikuvasta tyttöä, joka takkuisista hiuksistaan huolimatta hymyilee aina. Huomenna matkustan kolmesataa kilometriä sinne, missä raitiovaunut kolisevat armotta ohitseni ja rautatieasemalla vastaantulijat juoksevat ehtiäkseen seuraavaan metroon, huomenna rakastan jokaisella hengenvedollani ja katson silmiin värivalojen loisteessa.

  Niin ja ylihuomenna minusta tulee tradenomi.

trying my best not to forget

Olen rakastunut siihen, miltä akustinen kitara kuulostaa kaupungin rauhoittuessa tummansiniseen ikkunalasin takana ja lumisateen piiskatessa ikkunalautaa ilman äännähdystäkään, olen käsittämättömän rakastunut jokaiseen hiljaiseen ääneen ja istuessani iltaisin hämärässä asunnossani nimenomaisen soittimen kanssa tuntuu kuin muuta maailmaa ei olisi olemassakaan. Samalla olen kuitenkin huomannut unohtaneeni, miltä tuntuu tanssittaa sormiaan mustilta koskettimilta valkoisille ja unohtua nuottiviivastoille tuntien menettäessä merkityksensä, minä olen unohtanut, miltä tuntuu olla pelkkää harmoniaa sormien tanssiessa balettia molleista duureihin. Olen unohtanut, mutta sitten taas muistanut istuessani pianon ääressä vuorokauden viimeisinä tunteina ja hukkunut täydelliseen fiilikseen sulkiessani silmäni sormien tanssiessa edelleen koskettimien harmoniassa ja ajatusten loistaessa hetkittäin tähtitaivaan aivan kirkkaimpana tähtenä, kaikki on ollut hetken siinä ja siksi en tahdo enää koskaan unohtaa.

Sillä sormien tanssiessa molleissa minä soin duurissa.  

baby did you forget to take your meds?

Tänään maailma pukeutui lumenvalkeaan, kun kävelin akustisen kitaran kanssa satamassa ja rakastin musiikkia niin suunnattomasti, etteivät keskeneräiset lauseeni riittäisi kertomaan siitä. I was alone /  falling free / trying my best not to forget, sanat kaikuivat päässäni ja annoin lumihiutaleiden putoilla varovaisesti kasvoilleni, tuntui kuin ei olisi päivääkään siitä uskomattoman kauniista hetkestä Ilosaarirockin päälavan edessä. Siitä hetkestä, kun olin sanoinkuvaamattoman onnellinen Placebon noustessa värivalojen loisteeseen heinäkuun auringonsäteiden vaihduttua tummansiniseen samettiin ja yleisömeren hukkuessa rakkauteensa, siitä aivan uskomattoman kauniista hetkestä, kun kyyneleet polttivat silmäkulmissani nostaessani käteni ilmaan musiikin tuntuessa selkärangassani.

Siitä hetkestä, kun olin ainoastaan loputonta sanattomuutta huutaessani ääntäni käheäksi kyynelten tarttuessa hitaasti silmäkulmiini ja suljin silmäni tunteakseni jokaisella hengenvedollani, siitä hetkestä, kun olin olemassa ainoastaan musiikkia varten ja musiikki minua varten. Siinä hetkessä minä en tarvinnut mitään muuta ja kävellessäni tänään satamassa tuntui samalta, hetkeen minä en tarvinnut muuta kuin sanat before our innocence was lost / you were always one of those / blessed with lucky sevens / and the voice that made me cry lumisateen verhotessa maailmaa viattomuuteen ja kylmyyden tarttuessa sormenpäihini. Enkä minä tarvinnut muuta iltapäivälläkään, kun istuin pienessä asunnossani musiikin ottaessa turvalliseen syleilyynsä viimeisten valonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja harmonian tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, en tarvinnut muuta kävellessäni lumenvalkeilla kaduilla illan ensimmäisinä tunteina. Vielä silloinkin tuntui kuin siitä ei olisi päivääkään, siitä uskomattoman kauniista hetkestä, kun musiikki mursi jokaisen kylkiluuni ja silmissäni ei ollutkaan enää niitä kyyneliä vaan sanoinkuvaamatonta onnellisuutta, siitä aivan uskomattoman kauniista hetkestä, kun yksi unelmistani toteutui ja yleisömeren keskellä oli hymyiltävä loputtomasta rakkaudestaan.

you lost the starlight in your eyes

Joulukuun kahdeksantena maailma oli sanoinkuvaamattoman kaunis, istuin laiturilla katselemassa pikkukaupungin verhoutuvan auringonlaskun harmoniaan ja annoin tuulenhenkäysten varovaisesti tarttua takkuisiin hiuksiini, jossain kolmensadan kilometrin päässä raitiovaunut kolisivat iltapäivän ruuhkassa ihmisten ohitse. Vuosi sitten minäkin olin yksi niistä ihmisistä, kävelin iltapäivän armottomassa ruuhkassa raitiovaunujen kolistessa ohitseni ja pysähdyin sitten rautatieasemalla katselemaan kiirettä vastaantulijoiden kasvoilla, tavallaan kaipaan sellaista. Vaikka maailma olisi sanoinkuvaamattoman kaunis tässä pikkukaupungissa ja tuulenhenkäys tarttuisi varovaisesti toivottoman takkuisiin hiuksiini maailman hengittäessä rauhallisena ympärilläni, hetkittäin kaipaan suunnattomasti elämääni kolmensadan kilometrin päässä tästä pikkukaupungista ja sitä ääretöntä vapautta, jota hengitin jokaisella hengenvedollani.

Helsingissä tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni äärettömän vapauden, unohduin ajattelemaan kylmyyden tarttuessa sormenpäihini ja kävellessäni satamaan annoin musiikin kuljettaa mukanaan siihen samaan äärettömään vapauteen, jota hengitin vuosi sitten aivan jokaisella hengenvedollani. Kyyneleet silmäkulmassa minä hymyilin auringonlaskun sanoinkuvaamattomalle kauneudelle, pysähdyin satamaan katselemaan horisontissa siintävää maisemaa ja vapauden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani naurahdin itsekseni, kuinka musiikki on tavallaan särkyvää: viattomuuttaan kuiskaileva musiikki putoaa varoittamatta seitsemännestä kerroksesta armottomaan asfalttiin, kuuntelijansa itkiessä toivottomuuttaan kietoo turvalliseen syleilyynsä ja vaikka maailma sitten verhoutuisi auringonlaskun harmoniaan, elämä kirjoittaa musiikkiin muistojaan polttomerkein. Myöhemmin kyseessä on enemmän kuin musiikkia ja siksi tahtoisin kirjoittaa teille kolmesta aivan uskomattoman kauniista musiikillisesta taideteoksesta, joihin se elämäni kolmensadan kilometrin päässä tästä pikkukaupungista on jättänyt ikuiset jälkensä.

Magenta Skycode - Trains Are Leaving The Yard

Magenta Skycode on itselleni henkilökohtaisesti yhtye, jota olen rakastanut palavasti uskomattoman kauniina iltoina auringonlaskujen harmoniassa ja hitaina aamuina, kun aamuauringon ensimmäiset säteet murtautuvat ikkunaverhojen lävitse sisään maalaten valkoisille seinilleni varjojaan. Yhtyeen toinen pitkäsoitto Relief (2010) on ehdottomasti yksi hienoimmista suomalaisista albumeista koskaan, albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen jatkuva harmonia saa sydämen jättämään lyöntejä välistä ja tanssimaan jokaisen askeleen rautatieasemalla iltapäivän ruuhkassa, sulkemaan silmät auringonlaskun vaihtuessa vähitellen tummansiniseen samettiin. Voin vannoa, etten tule koskaan unohtamaan, kuinka iltapäivän ruuhkaan verhoutuneella rautatiasemalla pysähdyin sanoihin 

in the cruelest of ways it is smart      
to transfer the pain to my heart  
and i don’t know if i’ll ever see you again  

ihmisvaltameren keskellä, siinä hetkessä sydämessäni muuttui hetkellisesti rytmi ja oli pysähdyttävä katselemaan vastaantulijoiden liukuvan ohitseni kuin jossain hidastetussa elokuvassa. Rautatieasema ympäriltäni katosi hetkeksi ja kun sanat oh darling how i wish that you were here viimein kaikuivat korvissani minuun sattui enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, siinä ohikiitävässä hetkessä minun suunnaton kaipuuni kasvoi valtameriä suuremmaksi ja kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini tuntematta häivähdystäkään armosta. Sen lisäksi, että Relief on yksi hienoimmista suomalaisista albumeista koskaan, on kyseisen albumin kuudes raita Trains Are Leaving The Yard ehdottomasti yksi kauneimmista musiikillisista taideteoksista koskaan.

Damien Rice - My Favourite Faded Fantasy

Kun Damien Rice julkaisi viime vuonna kolmannen pitkäsoittonsa My Favourite Faded Fantasy (2014) minä olin ainoastaan suunnatonta sanattomuutta, kyseinen albumi on yksinkertaisesti aivan uskomattoman kaunis ja istuessani yhtenä aivan äärettömän kauniina iltana rantakalliolla katselemassa auringonlaskun sanoinkuvaamatonta harmoniaa kuuntelin albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen sanomatta sanaakaan, tunsin tuulenhenkäysten tarttuvan varovaisesti hiuksiini ja kylmyyden pistelevän sormenpäitäni, mutta niiden viidenkymmenen minuutin ajan minä olin olemassa ainoastaan musiikkia varten. Viimeisen raidan päättyessä viimein hiljaisuuteen suljin silmäni tunteakseni rauhallisuuden selkärankani jokaisessa nikamassa, en osannut vieläkään sanoa mitään ja hengitin keuhkojeni täydeltä jäätävää ilmaa, olin osa harmoniaa. Avaamatta silmiäni kuuntelin albumin avausraidan uudelleen ja sanojen 

you could have my favourite face    

 and favourite name         
i know someone who could play the part
but it wouldn’t be the same 

kuiskaillessa korvaani rakkauttaan hymyilin tyhmästi, harmonia kulki melodiana pitkin selkärankaani ja onnellisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani, siinä hetkessä jokin minussa muuttui. Jokin jokaisessa hengenvedossani tuntuva tyhjyys, jota en enää tuntenut kuiskatessani ilmaan i could love you more than life if i wasn’t so afraid ja avatessani silmäni maailman suunnattomalle kauneudelle, siinä hetkessä tyhjyys katosi täydelliseen harmoniaan sanojen kulkiessa melodian mukana niin uskomattoman täydellisesti. My Favourite Faded Fantasy on siitä hetkestä lähtien ollut itselleni henkilökohtaisesti enemmän kuin musiikkia, siitä hetkestä lähtien se on muistuttanut minua loputtomasta onnellisuudesta ja harmoniasta auringonlaskujen maalatessa maisemaa rauhallisuuteen pastellinsävyin.

Hammock - You Lost the Starlight in Your Eyes

Yhtenä sellaisena päivänä, kun maailma pukeutui harmaaseen räntäsateen piiskatessa kalpeita kasvojani ja jokaisen vastaantulijan kasvoilla oli heijastus omasta epätoivoisuudestani, istuin raitiovaunussa tietämättä määränpäätäni ja annoin Spotifyn päättää kuuntelemani musiikin. Musiikki kulki ohitseni saamatta aikaan ensimmäistäkään tunnetta, katselin harmaaseen pukeutunutta maisemaa ikkunalasin takana ja viereeni istui vaaleahiuksinen pikkutyttö, jolla oli jalassaan punaiset kumisaappaat ja kasvoillaan sitä samaa suunnatonta melankoliaa kuin jokaisessa hengenvedossani. Sitten sadepisaroiden osuessa armottomasti raitiovaunun ikkunaan yhtye nimeltä Hammock kuiskaili korvaani niin äärimmäistä kauneutta, että sydämmessäni tuntui suunnaton harmonia ja oli olemassa ainoastaan sanat

all the nights we tried and tried,  

to find the starlight in your eyes.  

all the hours we cried and cried,  

you lost the starlight in your eyes. 

Se oli ensimmäinen kerta, kun kuuntelin kyseistä yhtyettä ja siitä hetkestä lähtien Hammock on kulkenut mukanani kaikkina niinä päivinä, kun maailma pukeutuu harmaaseen ja melankolia tarttuu vastaantulijoiden kasvoilta. You Lost the Starlight in Your Eyes on yksinkertaisesti aivan uskomattoman kaunis taideteos, kokonaiset yhdeksän minuuttia sanoinkuvaamatonta harmoniaa ja suosittelen kuuntelemaan sen silmät kiinni, keskittymään jokaiseen hengenvetoon.

by the way my hands were shaking

Joulukuu saapui, kun katselin pikkukaupungin uinuvan ikkunalasin takana ja puhuin siitä, kuinka täytyisi uskaltaa tarttua hetkeen, vaikka pelkäisi jokaisella hengenvedollaan. Sadepisaroiden tarttuessa ikkunalasiin join vaniljateetä peltimukista, kuuntelin täydellistä hiljaisuutta lauseiden välissä ja kolmantena päivänä istuin vieraassa kaupungissa, kuuntelin hiljaisuuden sijaan uskomattoman hienoa musiikkia. Kävelin tuntemattomilla kadunkulmilla kaupungin verhoutuessa pimeyteen, tupakansavun tarttuessa hiuksiini hymyilin tyhmästi ja kirjoitin viestiin siitä, kuinka kaikki tuntui uskomattomalta. Aivan uskomattomalta, sillä rakastuin mieheen, joka silittää aamuisin toivottoman takkuisia hiuksiani ja hymyilee katsoessaan silmiini aamuyöllä sanomatta sanaakaan.

Uskomattomalta, sillä olin onnellisempi kuin koskaan.