Olen rakastunut siihen, miltä akustinen kitara kuulostaa kaupungin rauhoittuessa tummansiniseen ikkunalasin takana ja lumisateen piiskatessa ikkunalautaa ilman äännähdystäkään, olen käsittämättömän rakastunut jokaiseen hiljaiseen ääneen ja istuessani iltaisin hämärässä asunnossani nimenomaisen soittimen kanssa tuntuu kuin muuta maailmaa ei olisi olemassakaan. Samalla olen kuitenkin huomannut unohtaneeni, miltä tuntuu tanssittaa sormiaan mustilta koskettimilta valkoisille ja unohtua nuottiviivastoille tuntien menettäessä merkityksensä, minä olen unohtanut, miltä tuntuu olla pelkkää harmoniaa sormien tanssiessa balettia molleista duureihin. Olen unohtanut, mutta sitten taas muistanut istuessani pianon ääressä vuorokauden viimeisinä tunteina ja hukkunut
täydelliseen fiilikseen sulkiessani silmäni sormien tanssiessa edelleen
koskettimien harmoniassa ja ajatusten loistaessa hetkittäin
tähtitaivaan aivan kirkkaimpana tähtenä, kaikki on ollut hetken siinä ja siksi en tahdo enää koskaan unohtaa.
Sillä sormien tanssiessa molleissa minä soin duurissa.
Lähetä kommentti