SOTA PÄÄTTYI VUODEN PARHAASEEN ALBUMIIN

    VON HERTZEN BROTHERS – WAR IS OVER (2017)     

Tänä vuonna on ilmestynyt suunnattomasti hienoa musiikkia, sellaista, joka on saanut allekirjoittaneen pysähtymään hetkeksi ja sulkemaan silmänsä vain kuunnellakseen aivan jokaisella hengenvedollaan ja sellaista, joka on kaivautunut armottomasti kylkiluiden alle. Tänä vuonna on ilmestynyt suunnattomasti hienoa musiikkia, mutta ollakseni rehellinen minun on myönnettävä, ettei mikään tänä vuonna ilmestynyt musiikki ole saanut haurasta sydäntäni jättämään lyöntejä välistä tai kyyneliä virtaamaan poskipäilleni niin, että siihen tuntee hukkuvansa. En oikeastaan edes tiedä, mitkä sanat kuvaisivat suhdettani musiikkiin kuluneen vuoden aikana, mutta sen lisäksi, että uusi musiikki ei ole saanut sydäntäni jättämään lyöntejä välistä, musiikki on tuntunut tavallista kaukaisemmalta ja hetkittäin on tuntunut, etten halua kuulla ensimmäistäkään sointua. Valehtelematta on tuntunut, ettei musiikilla ole ollut minulle tavallaan mitään annettavaa, mikä on pelkästään ajatuksenakin äärettömän surullinen ja ehkä nimenomaan juuri siksi kyynelten valuessa vuolaina poskipäilleni marraskuun ensimmäisen perjantain aamuna kuunnellessani Von Hertzen Brothersin uutta albumia minä olin aivan äärettömän onnellinen ja helpottunut, tavattoman helpottunut siitä, että musiikki tuntui niin voimakkaalta.

Kun Von Hertzen Brothers ilmoitti puolitoista vuotta sitten jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle pelkäsin hetken, ettei yhtye tule koskaan palaamaan tuolta tauoltaan, mutta pelkoni osoittautui turhaksi, nimittäin tapahtuikin päinvastoin ja sen lisäksi, että yhtye kirjoitti tauon aikana uutta musiikkia, yhtye päätyi rikkomaan kaavojaan niin, että lopulta vaihtui sekä levy-yhtiö että yhtyeen kokoonpano. Hetkittäin tekee hyvää rikkoa kaikki vanhat kaavat ja aloittaa tavallaan alusta, näin oli epäilemättä myös Von Hertzen Brothersin kohdalla, sillä kaiken sen rikkomisen ja uudelleen rakentamisen lopputuloksena syntyi yhtyeen seitsemäs albumi War Is Over, joka huokuu sellaista intohimoa, mitä en ole pitkään aikaan onnistunut musiikissa kuulemaan. War Is Over on aivan ehdottomasti tämän vuoden paras albumi ja mahdollisesti yhtyeen tähänastisen uran kunnianhimoisin sekä myös intohimoisin albumi, joka kuitenkin vaatii, kuten aiemmatkin Von Hertzen Brothersin albumit, useamman kuuntelukerran ja oikean hetken avautuakseen kokonaan, eikä sekään välttämättä vielä riitä. Näiden kolmen viikon aikana minä olen pysähtynyt kuuntelemaan, itkenyt maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana ja hymyillyt itsekseni kävellessäni lumivalkoiseen huntuun verhoutuneessa metsässä, olen päästänyt musiikin lähemmäksi kuin kertaakaan tänä vuonna ja siksi aion kirjoittaa siitä nyt teille. Minä en osaa enkä tahdo kirjoittaa kriittisiä arvosteluita rakastamistani albumeista, joten tänään aion kirjoittaa teille biisi kerrallaan siitä, kuinka War Is Over avautui itselleni ja kuinka nimenomaan tämän albumin myötä rakastuin taas musiikkiin.

WAR IS OVER

Albumin ensimmäinen biisi War Is Over on todennäköisesti yhtyeen tähänastisen uran hienoin, kunnianhimoisin ja samalla myös pisin biisi, eikä albumia tavallaan paremmin voisi aloittaa kuin taianomaisuuteen verhoutuneella alulla ja sanoilla i had a dream and in the dream we were walking in circles / playing hide-and-seek with our demons / and whichever way we tried to turn we were facing a hurdle / oh, i just can't continue any further / game over. War Is Over on yksinkertaisesti niin äärettömän taianomainen ja intohimoinen, että kuullessani sen silloin marraskuun ensimmäisen perjantain aamuna ensimmäistä kertaa kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni ja sydämeni muutti hallitsemattomasti rytmiään, tuntui kuin olisin palannut kotiin, mutta samalla tuntui aivan kuin olisin kohdannut jotain täysin uutta, jotain sellaista, mitä olisin odottanut todella kauan. Biisin kertosäe on myös täysin omaa luokkaansa koukuttavuudessaan ja eeppisyydessään, sanojen i don't wanna live / i don't wanna live / i don't wanna live for tomorrow / this war's not meant for me / how i am to feel / how i am to feel / how i am to feel about sorrow? / we all are meant to be / be free kaikuessa pienessä asunnossani pystyin mielessäni kuvittelemaan sen, kuinka joulukuun ensimmäisenä päivänä hukun niihin sanoihin Kulttuuritalolla värivalojen loisteessa, pystyin kuvittelemaan sen, kuinka siinä hetkessä huudan ääneni käheäksi loputtomasta onnellisuudestani. Mutta tosiaan, long story short, aivan ehdottomasti tämän vuoden paras biisi.

TO THE END OF THE WORLD 

Kuunnellessani tätä albumia marraskuun ensimmäisenä perjantaina minä mietin ensimmäisen biisin aikana, että siinä vaiheessa, kun se ensimmäinen biisi tosiaan on näin järjettömän hieno ja mahdollisesti koko vuoden paras biisi, voiko mikään seuraavista biiseistä yksinkertaisesti edes yltää samalle tasolle vai onko avausraita kuitenkin vain alkusoittoa seuraavalle yhdeksälle biisille. On myönnettävä, että vaikka ensimmäinen biisi on lukemattomien kuuntelukertojenkin jälkeen edelleen suosikkibiisini tältä albumilta, kuunneltuani albumia sinä perjantaina eteenpäin kallistuin enemmän jälkimmäiseen vaihtoehtoon, nimittäin jo tämä toinen biisi To The End Of The World onnistui todistamaan sen minulle. Siinä, missä ensimmäinen biisi ylistää rauhaa, tämä biisi on suoranaista äärettömän rakkauden ja intohimon ylistystä ja sanat you're the face / that can fill my heart with laughter / make it feel safe and / keep it calling out for more, yea / till the end / till the unknown ever after / to the end of the world / i will stay with you / with you, yea saavat väkisinkin hymyilemään tyhmästi, mutta samalla myös tuntemaan syvällä rintalastan alla kaiken sen, mitä sanojen takana minulle itselleni on. To The End Of The World on jotain sellaista, mitä yhtyeeltä pystyi odottamaan, sitä ei kuule kokonaan ensimmäisellä kuuntelukerralla, se vaatii kuuntelijaltaan enemmän, sillä vielä näiden lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen minäkin onnistun löytämään siitä jotain uutta, siinä on tavallaan monta kerrosta tai en tiedä, niin kuulen sen.

 THE ARSONIST

Albumin ensimmäisenä singlelohkaisuna julkaistu The Arsonist on aivan ehdottomasti albumin eniten hittipotentiaalia omaava biisi, eikä pelkästään sen uskomattoman kertosäkeen ansiosta. Kuullessani tämän syyskuun puolivälissä aivan ensimmäistä kertaa istuin bussissa matkalla keskustaan ja en osannut olla hymyilemättä tyhmästi, kun sanat my panic-stricken eyes / i just can't believe the things you say / you've been hiding in a world of lies / where i was just a game to play / for me a matter of life and death / was just a secret you kept kaikuivat kuulokkeissani. Olin odottanut yhtyeen seitsemännen albumin ensimmäistä singlelohkaisua ihan äärimmäisen innoissani ja odotukseni olivat todella korkealla, mutta biisi ylitti kaikki odotukseni niin korkealta, etten voinut kuin naurahtaa itsekseni, kuinka Von Hertzen Brothers pystyy vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen yllättämään täydellisesti. The Arsonist on yhä edelleen yksi ehdottomista suosikkibiiseistäni tältä albumilta ja en vieläkään osaa olla hymyilemättä tyhmästi kuullessani sanat you're a liar / the way you set my soul on fire / and then you drag my heart around ja sen, millaisella intohimolla ja voimalla Mikko Von Hertzen ne laulaa, siinä on vaan jotain niin käsittämättömän suurta, etteivät nämä sanani koskaan riittäisi kuvailemaan.

JERUSALEM 

Kuulin albumin neljännen biisin Jerusalem ensimmäistä kertaa syyskuun toisena päivänä seistessäni Lutakonaukiolla yleisömeressä  ja siinä hetkessä en pystynyt hievahtamaankaan, olin pelkkää sanattomuutta ja silti valtavan onnellinen, niin hyvältä se kuulosti. Se oli aivan ensimmäinen biisi, jonka kuulin tältä albumilta ja sai odotukseni tätä marraskuun alussa ilmestynyttä albumia kohtaan nousemaan vielä korkeammalla kuin missä ne hetkeä aiemmin olivat olleet, eikä todellakaan turhaan, nimittäin Jerusalem on monella tavalla uskomattoman hieno biisi. Sen lisäksi, että Jerusalem saa hiljaiseksi yleisömeren keskellä voimakkuudellaan, se liittyy myös vahvasti albumin ensimmäisestä biisistä viimeiseen jatkuvaan sota-teemaan ja on suhteellisen dramaattinen tarina ihmisestä, joka joutuu jättämään taakseen rakastamansa kaupungin etsiessään uutta elämäänsä, mutta siinä samassa se on tarina historiasta, nykyhetkestä ja ehkä jollain tavalla myös tulevaisuudesta. Sanat his feet are tired, the way is long / with no idea where he belongs / if someone's there for him for a new beginning / his tears have dried, the pain is gone / he left his heart when he left his home / farewells to dear jerusalem eivät vielä kaikkien näiden kuuntelukertojenkaan jälkeen ole menettäneet voimakkuuttaan, enkä oikein osaa uskoa, että se tulee tapahtumaan kovin pian, tämä biisi ei tule vanhenemaan vielä pitkään aikaan, ehkä koskaan.

 FROZEN BUTTERFLIES

Frozen Butterflies on yksi tämän albumin ehdottomista suosikkibiiseistäni, eikä pelkästään siksi, että se on tavallaan yksi yhtyeen koko tuotannon koskettavimmista ja kauneimmista biiseistä. Se on yksi ehdottomasti suosikkibiiseistäni, koska kuullessani sen ensimmäisen sen kerran sanat we used to cover each other / despite the pain and sacrifice / you were my life and i was your lover / even hearing your name gave me butterflies eivät vielä päässeet kalpean ihoni alle vaan ne äärettömän kauniit sanat vaativat oikean hetken, sen sateisen aamun, kun tämä harmaa marraskuu ja kaikki se, mitä tämän marraskuun harmaan taivaan alla olen tuntenut, sai tämän biisin kaivautumaan armottomasti kalpean ihoni alle, kylkiluideni alle suoraan sydämeeni, kiipeämään pitkin selkärankani nikamia. Siinä hetkessä minä olin vain pieni, rikkinäinen ihminen, kylmyys tarttui sormenpäihini istuessani hetkeksi aloilleni ja sanat when it's time to make it right / a million things could happen / on our way back to life / and ruin it once for all / the point of no return is when we die / frozen butterflies / are alive olivat juuri ne, mitkä tarvitsin, siinä hetkessä ne saivat minut uskomaan johonkin.

WHO ARE YOU?

Albumin kuudes biisi Who Are You? edustaa itselleni henkilökohtaisesti sellaista Von Hertzen Brothersia, mitä minä rakastan enemmän kuin olen koskaan rakastanut mitään musiikissa, maalailevaa ja harmonioihin verhoutuvaa puolta tästä yhtyeestä. Sellaista, mikä saa allekirjoittaneen sulkemaan silmänsä värivalojen loisteessa ja kyyneleet valumaan poskipäille pelkästään aivan äärettömällä kauneudellaan, koko yleisömeren hiljentymään hetkeksi vain kuuntelemaan, tuulenhenkäykset muuttamaan suuntaansa ikkunalasin takana sanojen. Sellaiset hetket ovat korvaamattoman tärkeitä ja siksi toivon perjantaina kuulevani sanat a little doll resting in my hands / i'm trying to figure out the masterplan / her glazed eyes softly comfort me / but i don't know exactly how i feel / days on end without any sleep / and the walls are slowly closing in yleisömeren keskellä Kulttuuritalolla. Minä luulen ja jollain tavalla myös uskon, että tämä biisi saisi kyyneleet silmiini kuten sai aikoinaan myös esimerkiksi vuonna 2013 ilmestyneen albumin Nine Lives biisi Separate Forevers pelkästään äärettömällä rikkinäisyydellään, nimittäin kuulen tässä biisissä sitä aivan samaa rikkinäisyyttä ja herkkyyttä, tämän tarinan kertoja on äärettömän rikkinäinen ihminen, joka tahtoisi kaikesta huolimatta vain rakastaa.

 BLINDSIGHT

Siinä, missä edellinen biisi oli olemukseltaan äärimmäisen herkkä ja hetkittäin kauniisti maalaileva, seitsemäs biisi on samanaikaisesti sekä herkkä että uskomattoman vahva. Blindsight on biisi, joka sai minut yhtenä iltana pysähtymään kävellessäni bussipysäkille, se sai minut pysähtymään, vaikka minulla oli kiire, koska siinä hetkessä sanoissa he knows the storm beneath my skin / what i deal with deep within / the world beyond the tight confines / in the caverns of my mind oli jotain sellaista, mikä sai minut ymmärtämään itsestäni asioita, joita en ollut halunnut myöntää itselleni. Minä olen väärä ihminen kirjoittamaan mitään kriittistä arviota tästäkään biisistä, mutta sen minä osaan kuitenkin kirjoittaa, että sanat i'm in the middle of a war / fighting fights no one can / solving the riddle of it all / like a blindsighted man / since i was little / when i fall / he's been silently holding my hand tulivat lähelle, vaikka en osaakaan kirjoittaa, miksi.

LONG LOST SAILOR

Long Lost Sailor on ehdottomasti tämän albumin hyväntuulisin biisi ja samalla varmasti se biisi, joka saa yleisömeren syttymään ilmiliekkeihin värivalojen loisteessa, nimittäin tämä tarttuva biisi ei vain yksinkertaisesti voi jättää ketään yleisömeren keskellä tai eturivissä kylmäksi, tämä biisi kutsuu juhlistamaan kanssaan elämää. Tämähän ei todellakaan ole se kaikista klassisin Von Hertzen Brothersin biisi, mutta se ei ole missään tapauksessa negatiivinen asia ja kaiken tämän biisin hyväntuulisuuden lävitse voi selvästi kuulla sen, kuinka suunnattomasti veljekset ovat nauttineet tämän soittamisesta. Toivottavasti tulevat nauttimaan sen soittamisesta myös tulevaisuudessa keikoilla värivalojen loisteessa, sillä uskon, että yleisö ainakin tulee nauttimaan kuulemastaan, juhlistamaan elämää ja hymyilemään myös silmillään.

 WANDERLUST

Kuten Frozen Butterflies, myös yhdeksäs biisi Wanderlust kuuluu ehdottomasti sekä tämän albumin että yhtyeen koko tähänastisen tuotannon kauneimpiin ja koskettavimpiin biiseihin. Wanderlust on yksinkertaisesti niin uskomattoman kaunis, että kuullessani sen ensimmäisen kerran sinä marraskuisena aamuna kyyneleet tarttuivat kiteinä silmäkulmiini. Se on kuin sanoin i'm gonna leave you at the firs ray of light / i'm gonna walk right out the door and out of sight / no, i'm not afraid alkava jäähyväislaulu, aivan äärettömän kaunis sellainen, tavallaan kamalan surullinen, mutta kuitenkin täynnä luottamusta siihen, että maa jalkojen alla kantaa. Vielä näiden lukemattomien kuuntelukertojenkin jälkeen tämä biisi saa kyyneleet silmäkulmiini kaikella kauneudellaan ja sanoilla as you know, i was never meant to stay and turn to dust / i was born with a neverending wanderlust / and you are one to have levelheaded plans to make a home / stay here and settle down / grow your roots in the ground, niissä sanoissa on nimittäin jotain, mistä voin tunnistaa itseäni.

BEYOND THE STORM

Beyond The Storm on todella luonnolliselta tuntuva lopetus Von Hertzen Brothersin seitsemännelle albumille, eikä siis todellakaan pelkästään siksi, että lopun sanat war is over onnistuvat luomaan lopullisen mielikuvan siitä, että albumi on uskomattoman hieno kokonaisuus. Se tuntuu luonnolliselta lopetukselta myös siksi, että se jokainen yhtyeen albumi tuntuu päättyvän maalailevaan ja harmoniseen biisiin, kuten esimerkiksi vuonna 2013 ilmestynyt elämääni muuttanut Nine Lives biisiin Prospect For Escape ja vuonna 2008 ilmestynyt Love Remains the Same biisiin The Willing Victim, se on tavallaan aivan äärettömän klassista Von Hertzen Brothersia sanoin mother, i can't see your face / no matter how i try the thought evaporates in the air / and brothers, i can't find my place / i've been lost so long my senses won't co-operate anywhere. Nämä albumin viimeiset biisit ovat aina kuuluneet suosikkibiiseihini värivalojen loisteessa lähinnä siksi, että ne kuulostavat livenä vielä hienommilta kuin voisivat koskaan levyllä kuulostaa, värivalojen loisteessa ne heräävät henkiin aivan eri tavalla ja ne ovat aina sellaisia hetkiä, joita minä en suostuisi vaihtamaan yksinkertaisesti mistään hinnasta. Niissä hetkissä tunnen itseni musiikin rinnalla sanoinkuvaamattoman pieneksi ja uskon, että se hetki, kun perjantaina seison yleisömeren keskellä sanojen this is not the end of me / even though i'm not the mand i used to be, 'cause i'm aware / that the trauma has a hold of me / every night i try to sleep i find myself to be / back in war with guns everywhere kaikuessa korvissani, tulee olemaan jälleen yksi niistä hetkistä, joita en vaihtaisi mistään hinnasta.

     Sota on viimein päättynyt vuoden parhaaseen albumiin. Minä rakastan taas musiikkia. 5/5.

TAHTOISIN TAKAISIN LAPSUUSVUOSIENI TALVIIN

Yhtenä aamuna pikkukaupungin rauhallisuudessa maisema ikkunalasin takana oli verhoutunut lumivalkeaan huntuun, minä join aamuteeni hiljaisuuden kaikuessa vanhan huoneeni nurkissa ja hetkeä myöhemmin kävelin takapihaltamme avautuvaan lumiseen metsään tunteakseni sen taianomaisuuden aivan jokaisessa hengenvedossani, hymyilin tyhmästi kaikelle sille uskomattomalle kauneudelle ympärilläni ja katselin maisemaa linssin lävitse, hetken aikaa oli sellainen talvi, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa. Sinä samana aamuna minun kävellessäni lumisia metsäpolkuja unohduin miettimään, kuinka silloin, kun minä kaksikymmentäviisi vuotta sitten synnyin tässä samassa pikkukaupungissa, maisema oli verhoutunut valkoiseen viattomuuteen ja pakkanen pisteli sormenpäitä, kun synnyin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, talvet olivat kovin erilaisia kuin nykyään. Maisema peittyi pysyvään lumipeitteeseen viimeistään marraskuun alussa, lumihiutaleet tarttuivat hiuksiin kotimatkalla ja kylmyys pisteli poskipäitä jäätävässä viimassa, oikeastaan talvet olivat sellaisia, äärettömän taianomaisia, kaikkina lapsuusvuosinani ja muistan, kuinka aina näin marraskuussa syntymäpäivieni aikaan maisema oli peittynyt kunnon lumipeitteeseen ja rakensimme pikkusiskoni kanssa lumikoiria vanhan rivitaloasuntomme takapihalle, nykyään marraskuussa sellaisesta ei uskalla edes haaveilla.

Myöhemmin samana aamuna istuin vanhassa huoneessani katselemassa lumihiutaleiden putoilevan ikkunalasin takana ja Vuokko Hovatan laulaessa fillaroin tammikuussa / minulle talven lapselle / lumeton talvi on rangaistus / pyryiltana syntyneelle en voinut kuin pysähtyä miettimään, kuinka suunnattomasti kaipaan sitä, kuinka kauan sitten talvet olivat vielä oikeasti talvia, eivätkä pelkästään harmaaseen verhoutuneita kuukausia jossain syksyn ja kevään välissä, kaipaan niitä lumivalkeaan huntuun verhoutuneita maisemia kotimatkoilla ja kylmiä talviaamuja, kun oli laitettava villasukat talvikenkien kanssa ja kietouduttava paksuun kaulahuiviin. Kaipaan aivan suunnattomasti ja uskon, että nimenomaan siksi muistan edelleen ne talvet, kun maisema ei verhoutunutkaan pysyvään lumipeitteeseen viimeistään marraskuussa, muistan, kuinka kävelin kouluun harmaan maiseman itkiessä lohduttomuuttaan ja toivoin koko sydämestäni, etteivät talvet siitä eteenpäin tulisi aina näyttämään siltä. Minä toivoin, sillä talvi oli aina ollut minun vuodenaikani, se hetki vuodesta, kun tunsin oloni kaikista turvallisimmaksi ja kotoisimmaksi, talvi oli aina ollut minulle tavallaan kuin koti, jonka lumivalkeaan syleilyyn tuntui hyvältä palata, pysähtyä vain hetkeksi hengittämään rauhallisesti ennen kevättä.

Tavallaan toivon sitä samaa edelleen, vaikka näiden harmaaseen verhoutuneiden talvien aikana olen ehtinyt menettää suurimman osan toivostani, yrittänyt tottua näihin harmaisiin kuukausiin ja räntäsateen piiskatessa kasvojani kaivannut niitä lapsuusvuosieni talvia. Tavallaan toivon sitä enemmän kuin mitään, mietin vielä istuessani tänään tässä pienessä asunnossani, valkoisen työpöytäni ääressä kirjoittamassa tätä tekstiä Vuokko Hovatan laulaessa lepää rauhassa talvi / anna mä luen muumeja / niitä alkuperäisiä, surullisia / lepää rauhassa talvi / mä ikävöin sua / niin kuin yhdessä me lennettiin / upoksiin kinoksiin, harmaaseen verhoutunut maisema ikkunalasin takana on saanut monen sateisen päivän jälkeen kevyen lumipeitteen, niin huomaamattoman, että se on huomiseen aamuun mennessä ehtinyt kadota aivan yhtä varmasti kuin toivoni siitä, että saataisiin vielä oikea talvi, sellainen kauniin taianomainen kuin niinä lapsuusvuosinani. Huomiselle on kuitenkin luvattu lumisadetta ja meillä on sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa vuosipäivä, joten huomenna aion olla käsittämättömän onnellinen huolimatta siitä, että Vuokko Hovatta laulaa miten minun käy / miten minun käy / ilman omaa vuodenaikaa ja maisema verhoutuu harmaaseen, huomenna aion rakastaa suunnattomasti.

MELKEIN 9 VUOTTA BLOGGAAMISTA – MITÄ OLEN OPPINUT?

Maaliskuussa 2009 istuin vanhempieni makuuhuoneessa ja kirjoitin ensimmäistä blogitekstiäni tietämättä vähääkään siitä, että kahdeksan vuotta myöhemmin istuisin viereisessä huoneessa kirjoittamassa tätä tekstiä. Olen kirjoittanut tätä samaa blogia kohta yhdeksän vuotta, julkaissut varmasti yli 1000 blogitekstiä ja ottanut yksinkertaisesti juuri niin käsittämättömän monta valokuvaa, etten uskaltaisi lähteä edes arvailemaan sitä lukemaa. Olen taistellut tämän blogin ulkoasun kanssa lukemattomia tunteja, kirjoittanut luvattoman useasti niihin aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti ja nähnyt blogimaailman elävän jatkuvassa muutoksessa, mutta tänään tahdon kuitenkin kirjoittaa teille siitä, mitä olen näiden melkein yhdeksän vuoden aikana oppinut bloggaamisesta, turhautumisesta ja siitä oman äänensä löytämisestä.

1. Bloggaaminen ei ole aina kivaa. Kun on kirjoittanut blogia sen melkein yhdeksän vuotta pitämättä oikeastaan ensimmäistäkään kunnon taukoa, kaikki sellainen alkuhuuma bloggaamisesta on ehtinyt kadota ja aamuyön tunteihin asti kirjoittaen vietetyt tunnit eivät enää tunnukaan välttämättä niin kivoilta. On niitä hetkiä, kun valokuvat eivät vain yksinkertaisesti onnistu, vaikka kuinka yrittäisi, ja tekstin syntyminen vaatii enemmän kuin itsellään on annettavaa, mutta niin sen varmasti kuuluukin mennä ja niin se menee varmasti myös monen muun harrastuksen tai työn kanssa. Minä kävin ensimmäisellä soittotunnillani kolmetoista vuotta sitten ja niihin seitsemään vuoteen, kun kävelin kerran viikossa soittotunnille, mahtui suunnattomasti niitä hetkiä, kun sormien tanssittaminen pianon mustilta koskettimilta valkoisille ei vain yksinkertaisesti onnistunut ja olisi tehnyt mieli lopettaa soittaminen kokonaan tai vähintään repiä opettajalta saamani nuotit, jotka tuntuivat silloin soittamisen kannalta mahdottomilta. Silti, vielä tähänkään päivään mennessä, en ole lopettanut soittamista ja en ole lopettamassa bloggaamistakaan, vaikka se ei aina olekaan niin kivaa.

2. Writer's block turhauttaa aina yhtä äärettömästi. Minua on vaivannut usein sellainen, tiedättehän, writer's block ja kerta toisensa jälkeen se on turhauttanut yhtä äärettömästi. Kun ei vain saa kirjoitettua sitä ensimmäistäkään lausetta tyhjään tekstikenttään ja lopulta pelkkä ajatus siitä kirjoittamisesta saa ahdistumaan niin suunnattomasti, ettei uskalla viikkoihin edes yrittää kirjoittamista tai ylipäätään yhtään mitään siihen liittyvää. Luonnollisesti olen kuitenkin näiden vuosien aikana löytänyt tähän tilanteeseen useita ratkaisuja ja yleensä niinä sellaisina hetkinä, kun olen monta viikkoa pelännyt tyhjää tekstikenttää, minä otan muistikirjan mukaani ja menen sitten minne tahansa muualle paitsi tämän työpöytäni ääreen, kirjoitan yksittäisiä sanoja, niitä sellaisia, jotka vain ensimmäisinä tulevat mieleeni ja lopulta niistä yleensä syntyy jotain, mutta ei kuitenkaan aina. Sellaisina hetkinä saatan joskus myös tarttua akustiseen kitaraani tai tanssittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, saatan lähteä kamerani kanssa ulos vain katsellakseni maisemaa tai sitten saatan vain antaa olla ihan vain siksi, koska tiedän, etten minä ikuisesti voi pelätä tyhjää sitä tekstikenttää.

3. Oman äänensä löytäminen on tärkeää. Silloin kahdeksan vuotta sitten, kun kirjoitin niitä aivan ensimmäisiä blogitekstejäni, minulla ei tavallaan ollut harmainta aavistustakaan siitä, millainen voisi olla minun tapani kirjoittaa tai valokuvata, millainen voisi olla minun tapani luoda. Ensimmäiset blogivuoteni kirjoitin näin rehellisesti sanottuna todella huonosti, kokeilin erilaisia valokuvaustyylejä löytämättä kuitenkaan sitä omaani ja turhauduin jatkuvasti itseeni yksinkertaisesti siksi, koska blogi ei hetkittäin tuntunut omalta, tekstit eivät kuulostaneet itseltäni ja valokuvat eivät miellyttäneet minua, ne eivät vain olleet minua. Oman äänen löytäminen on äärettömän tärkeää ja minun kohdallani se vaati useita vuosia, käsittämättömän määrän epäonnistuneita valokuvia ja turhautumiseen asti sitä kirjoittamista, mutta kaikkien näiden vuosien, valokuvien ja tekstien jälkeen voin rehellisesti sanoa, että minä olen löytänyt oman ääneni ja tavallaan olen siitä äärimmäisen ylpeä. Olen siitä yksinkertaisesti juuri niin ylpeä, että löytäessäni vuosia sitten omista blogiteksteistäni varastettuja otteita minulle tuntemattoman ihmisen blogista, sen sijaan, että olisin ollut jollain tavalla otettu siitä, että joku piti teksteistäni niin paljon, olin järjettömän vihainen siitä, että jotain sellaista, minkä luomiseen olin käyttänyt tuhottomasti tunteja, oli varastettu jonkun toisen ääneksi ja tekstiksi, vain ne ottamani kuvat puuttuivat.

4. Kenenkään elämää ei kannata kadehtia sosiaalisen median perusteella. Minä kuulun aivan ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka ovat joskus kadehtineet muiden elämää blogien lisäksi myös muun sosiaalisen median perusteella, olen ollut kateellinen katsellessani täydellisiä Instagram-kuvia ja lukiessani blogitekstejä täydellisistä parisuhteista, lisäksi olen ajatellut elämäni olevan huonompaa kuin muiden pelkästään siksi, että sosiaalinen media antaa olettaa niin. Eihän se kuitenkaan mene niin ja sosiaalinen media on yleisesti ottaen ainoastaan pintaraapaisu elämästä, niiden täydellisten Instagram-kuvien takana voi olla tavallista harmaata arkea, onnellisuutta hehkuvien blogitekstien takana voi olla ehkä maailman onnettomin ihminen ja Snapchatin filttereiden takana väsyneet kasvot, nykyään yhä harvempi tahtoo jakaa sosiaaliseen mediaan niitä huonompia hetkiä elämästään. On helppoa kätkeä harmaa arkensa kauniiden kuvien taakse, pelastaa meikittömät kasvot filttereillä ja kirjoittaa pelkästään niitä positiivisia tilapäivityksiä, siksi kenenkään elämää ei kannata kadehtia vain sosiaalisen median perusteella, elämä ei ole koskaan pelkästään sitä, mitä näet Instagramissa.

5. Positiivisista asioista on yleensä aina vähän helpompi kirjoittaa. Tämä liittyy tavallaan edelliseen kohtaan, sillä sosiaalinen media on täynnä kauniita filttereihin verhottuja kuvia ja täydellisestä elämästä kertovia tekstejä, eikä tämä minunkaan blogini ainakaan jatkuvasti ole poikkeus. On aivan huomattavasti helpompaa kirjoittaa niistä positiivisista asioista, kertoa hukkuneensa musiikkiin kirkkaiden värivalojen loisteessa, huutaneensa äänensä käheäksi loputtomasta onnellisuudesta ja nukahtaneensa sitten maailman rakkaimman ihmisen kainaloon, on aivan huomattavasti helpompaa kirjoittaa auringonsäteisiin verhoutuneesta päivästä Ilosaarirockissa kuin siitä yöstä Provinssissa, kun satoi kaatamalla vettä ja kyyneleet valuivat poskipäille pettymyksen hiipiessä sydämeeni. Huomattavasti helpompaa kirjoittaa kaikesta siitä, mikä sai hymyilemään kuin siitä, mikä sai kyyneleet valumaan vuolaina ja nimenomaan siksi minäkin kirjoitan mieluummin niistä positiivista asioista, enkä edes harkitse kirjoittavani mitään siitä, kuinka joinakin päivinä vain istun tässä pienessä yksiössäni ja itken loputonta ahdistustani. Sen olen kuitenkin näiden melkein yhdeksän vuoden aikana huomannut, että niistä negatiivisista asioista kirjoittaminen antaa itselleni ihan suunnattomasti enemmän kuin se, että kirjoitan ainoastaan positiivisista asioista, vaikka sisälläni riehuisi hirmumyrsky. Lisäksi uskon, että se antaa hetkittäin enemmän myös lukijoille, nimittäin itse ainakin saan äärettömästi enemmän irti rehellisen negatiivisista teksteistä kuin teeskennellystä positiivisuudesta, siksi yritän välillä kirjoittaa myös huonoista hetkistäni, vaikka se vaatiikin rohkeutta.

6. Itsekriittisyys ei katoa blogivuosien myötä, päinvastoin. Olen aina ollut käsittämättömän itsekriittinen, kritisoinut itseäni jokaisesta pienestä virheestäni ja kärsinyt siitä, etten koskaan ole tyytyväinen mihinkään, mitä teen. Tämä blogi on kuitenkin todennäköisesti se kaikista heikoin kohta, tämän suhteen olen aina aivan äärettömän itsekriittinen ja olen todella harvoin tyytyväinen omiin teksteihini tai ottamiini valokuviin, olen äärettömän itsekriittinen huolimatta siitä, että kukaan muu harvoin kritisoi kirjoittamiani tekstejä tai ottamiani valokuvia. Tavallaan sillä, mitä muut ajattelevat blogistani, ei ole koskaan ollut itselleni niin suurta merkitystä kuin sillä, mitä itse ajattelen ja olenko itse tyytyväinen siihen, mitä kirjoitan tai millaisia valokuvia otan. Omasta mielestäni en yksinkertaisesti ole koskaan tarpeeksi hyvä ja on todellinen ihme, että ylipäätään enää kirjoitan tätä blogia kaiken itsekriittisyyteni kanssa, nimittäin sen sijaan, että nämä melkein yhdeksän vuotta olisivat vähentäneet minun itsekriittisyyttäni tämän blogin suhteen, nämä vuodet ovat päinvastoin vain lisänneet sitä. Näiden melkein yhdeksän blogivuoden jälkeen minä olen huomattavasti itsekriittisempi tämän blogin suhteen kuin silloin, kun joskus kahdeksan vuotta sitten kirjoitin niitä aivan ensimmäisiä blogitekstejäni.

7. "Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska." - Paperi T

PIKKUKAUPUNGIN RAUHALLISUUDESSA

Maanantaina ikkunalasin takana oli vain pimeyttä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin minun istuessani matkalla tänne, missä keskustan kadut huusivat tyhjyyttään saapuessani kahdeksan aikaan illalla linja-autoasemalle ja miettiessäni, kuinka olen saapunut ja lähtenyt niin uskomattoman monta kertaa, etten yksinkertaisesti osaa enää edes laskea. Olen istunut lukemattomia tunteja linja-autossa maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana, mutta siltikään, kaikista niistä tunneista huolimatta, en ole koskaan tottunut siihen loputtomalta tuntuvaan pimeyteen, se on tavallaan aina uutta ja mystistä. Siihen tuntee katoavansa musiikin kaikuessa korvissani ja jonkun sytyttäessä lukuvalon, joka valaisee vain sen verran, että kirjaimet kellastuneella paperilla erottuisivat tarpeeksi, siihen tuntee katoavansa, vaikka ne kirkkaat mainosvalot häikäisevät hetkittäin silmiäni kadoten pimeyteen yhtä nopeasti kuin minäkin. Tuntee katoavansa, mutta kaikesta huolimatta se pimeys ei kuitenkaan saa pelkoa kulkemaan pitkin selkärankaani tai ahdistusta tunkeutumaan rintalastani alle, päinvastoin, se tuntuu tavallaan aina turvalliselta, kuin se kietoisi turvalliseen syleilyynsä linja-auton kiitäessä pimeyden keskellä kohti määränpäätä, tarttuisi käteen ja kuljettaisi mukanaan kaikessa mystisyydessään.

Ikkunalasin takana pimeys tuntuu aina turvalliselta, vaikka vuosien saatossa olenkin oppinut pelkäämään pimeyttä ja kulkemaan aistit valppaina, minä mietin nukahtaessani samana iltana vanhaan huoneeseeni ja nukuin paremmin kuin kokonaiseen kuukauteen, tämän pikkukaupungin hiljaisuus ikkunalasini takana. Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, istuin olohuoneessa koirien kanssa ensimmäisten auringonsäteiden maalatessa varjojaan ja rauhallisuuden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani join aamuteeni mustan koiran painaessa varovaisesti päänsä syliini, tuntui kuin kaikki olisi ollut hetken siinä, kuin koko elämä olisi pysähtynyt vain minua varten. Myöhemmin kuljin kapeita polkuja pitkin kuuntelemassa metsän huminaa ympärilläni, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini pysähdyin tuntemaan sen kaiken jokaisessa solussani ja hymyilin sitten itsekseni, kuinka auringonsäteiden alla voikaan olla niin äärettömän kaunista.

TÄNÄÄN SOTA ON VIIMEIN PÄÄTTYNYT

Viimeisimmän viiden vuoden aikana olen kirjoittanut luvattoman useasti Von Hertzen Brothersista, eturivissä koetuista uskomattomista tunteista ja siitä, kuinka juuri niissä hetkissä kirkkaiden värivalojen loisteessa hauraassa sydämessäni muuttuu hetkellisesti rytmi ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankani nikamia on yksinkertaisesti vain huudettava kovempaa kuin olisi koskaan uskonut pystyvänsä, kyynelten tarttuessa silmäkulmiin antauduttava musiikille jokaisella hengenvedollaan. Olen kirjoittanut, sillä näiden viiden vuoden aikana kyseinen yhtye ja hetket värivalojen loisteessa ovat merkinneet enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, olen kirjoittanut, sillä tämän yhtyeen ansiosta on tapahtunut paljon sellaista, mihin en olisi oikeastaan viisi vuotta sitten osannut uskoa. Olen huutanut ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa ihan luvattoman useasti musiikin kulkiessa kylminä väreinä kalpealla ihollani, herännyt leirintäalueelta vain kävelläkseni eturiviin odottamaan yhtyeen nousevan värivaloihin, väsyneenä katsellut ohikiitävää maisemaa sen likaisen ikkunalasin takana aamuyöllä satojen kilometrien matkalla kotiin ja istunut Helsingin asuntoni parvekkeella auringonnousun aikaan musiikin kietoessa harmoniaansa, mutta ennen kaikkea olen uskaltanut elää jokaisella hengenvedollani. Olen uskaltanut päästää irti, huutaa kovempaa kuin koskaan aiemmin ja avata sydämeni maailmalle, uskaltanut luottaa siihen, että maa jalkojeni alla vihdoin kantaa.

Silloin viisi vuotta sitten en uskaltanut ja kun Nine Lives (2013) ilmestyi neljä vuotta sitten maaliskuussa minä olin tavallaan siinä pisteessä, että oli yksinkertaisesti valittava tahdonko jatkaa elämääni näkemättä kaikkea kauneutta ympärilläni vai kulkea läpi helvetin, mutta lopulta uskaltaa elää jokaisella hengenvedollani. Seistessäni samaisena keväänä Tavastialla eturivissä musiikin vetäessä armottomasti turpaan minä päätin uskaltaa kulkea läpi helvetin ja siitä hetkestä lähtien taistelin Himalajan kokoisia demoneita vastaan, opettelin päästämään vähitellen irti ja huusin värivalojen loisteessa määrittelemättömän tunnemassan tuntuessa kallionlohkareilta rintalastani alla, mutta kaiken sen jälkeen uskalsin vihdoin luottaa siihen, että maa jalkojeni alla todella kantaa. Uskalsin avata hauraan sydämeni maailmalle ja elää aivan jokaisella hengenvedollani, kaiken sen jälkeen minä vihdoin uskalsin ja siitä olen edelleen kiitollinen Von Hertzen Brothersille, sillä ilman kyseistä yhtyettä minä en olisi varmaan koskaan uskaltanut. Ilman Von Hertzen Brothersia minä en olisi näin käsittämättömän vahva ihminen ja kun yhtyeen seitsemäs studioalbumi War Is Over ilmestyi tänään jokin minussa murtui, mutta vain siitä aivan valtavasta rakkaudesta ja hymyillessäni kyynelteni takaa oli vain todettava, etten todellakaan odottanut kyseistä albumia turhaan. War Is Over on nimittäin yksinkertaisesti jotain sellaista, jonka kuvailemiseksi sanani eivät vielä toistaiseksi ihan riitä, se on samanaikaisesti herkkä ja uskomattoman vahva. Se on mahdollisesti yhtyeen tähänastisen uran paras studioalbumi ja nimenomaan siksi suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan sen, antamaan sille aikaa ja kävelemään levykauppaan hakemaan sen fyysisen version tästä musiikillisesta taideteoksesta, minäkin aion tehdä niin heti, kun tältä liikutukseltani kykenen.

KUN KOIVUT VERHOUTUIVAT JÄÄKITEISIIN

Tänä aamuna maailma oli aivan jäässä, kun avatessani sälekaihtimia auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ja vastapäisen kerrostalon takana koivut olivat verhoutuneet jääkiteisiin, se oli tavallaan niin uskomattoman kaunista, että minun oli päästävä hengittämään sitä kauneutta. Minun oli päästävä tuntemaan pakkanen kalpeilla kasvoillani ja juotuani nopeasti aamuteeni kietouduin lämpimään kaulahuiviini, laitoin äitini neulomat lapaset kangaskassiini kuin varmuuden vuoksi ja kävellessäni hetkeä myöhemmin hiekkatiellä en voinut kuin hymyillä itsekseni, maisema ympärilläni oli niin taianomaisen kaunis. Kylmyys pisteli sormenpäitäni säätäessäni kameran asetuksia, jääkiteisiin verhoutunut maisema uinui aamuauringossa ja pysähtyessäni hetkittäin katselemaan kaikkea sitä taianomaisuutta linssin lävitse tunsin, kuinka onnellisuus kulki kylminä väreinä pitkin selkärankaani ja kalpeaa ihoani, minä olen aina rakastanut talvisia maisemia. Rakastanut suunnattomasti sitä, kuinka pakkasyön jälkeisinä aamuina maisema verhoutuu jääkiteisiin ja sitä, kuinka lumenvalkeaan viattomuuteen pukeutuneet havumetsät rauhoittavat minua.

Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut talvea enemmän kuin kesää, mietin jatkaessani matkaani metsäpolkua pitkin tuntemattomaan marraskuun auringonsäteiden häikäistessä silmiäni, niin kauan kuin muistan, olen alkanut odottaa talvea ennen kuin kesäpäivät ovat ehtineet vaihtua syksyn sateisiin. Talviseen viattomuuteen verhoutuneen metsäpolun johdattaessa syvemmälle tuntemattomaan minä pysähdyin hengittämään keuhkoni täyteen talviaamun taianomaisuutta, kuuntelin lintujen laulavan jossain vähän kauempana ja olin äärettömän onnellinen siitä, että olin juuri siinä. Onnellinen siitä, että kylmyyden saadessa hengitykseni höyryämään minä olin siinä, metsä ympärilläni.

MARRASKUUN ENSIMMÄINEN

Minä kuulun nykyään niihin ihmisiin, jotka heräävät monta kertaa saman yön aikana ja taistelevat sitten hetkittäin nukahtamisensa kanssa yöllisen hiljaisuuden kaikuessa pimeässä asunnossa, kääntävät ehkä kylkeä nukahtaakseen uudelleen. Viime yönä heräsin ensimmäisen kerran kaksikymmentäseitsemän yli yksi, kuuntelin hetken hiljaisuutta pienessä yksiössäni ja nukahdin sitten uudelleen vain herätäkseni seuraavan kerran minuutin yli kolme, viimeisen kerran heräsin muutamaa minuuttia vaille kuusi, kaksi tuntia ennen auringonnousua. Sellainen on tavallaan todella rasittavaa, minä mietin keittäessäni aamukuuden jälkeen teetä ja istuessani sitten peittoon kääriytyneenä sängyssä, television kirkkaalla ruudulla Lorelai Gilmore istui keittiössään suuren kahvikuppinsa ääressä. Hämärän vaihtuessa vähitellen valonsäteisiin minä pukeuduin mustavalkoiseen neuletakkiin, katselin peilikuvasta kummallisen värisiksi muuttuneita hiuksiani ja hetkeä myöhemmin seisoin bussipysäkillä kylmyyden pistellessä sormenpäitäni, musiikin kulkiessa kuin kylminä väreinä kalpealla ihollani katselin maiseman vaihtuvan bussin likaisen ikkunalasin takana.

Se on tavallaan sitä harmaata todellisuutta, josta harva nykyään tahtoo kirjoittaa, kun on turvallisempaa kirjoittaa onnellisuudesta, kynttilän valossa vietetyistä illoista ja siitä, millaisiin vaatteisiin pukeutui harmaana keskiviikkona, minäkin uskallan myöntää hetkittäin vältteleväni siitä kirjoittamista. Kävellessäni yhdentoista aikaan harmaaseen verhoutuneessa keskustassa pysähdyin kuitenkin miettimään, että nimenomaan siitä tahdon tänään kirjoittaa, siitä, kuinka liikennevaloissa näin kyyneleet tuntemattoman naisen kasvoilla, vaatekaupan konkurssimyynnin tuntuvista alennuksista huolimatta asiakkaat kauhistelivat hintoja ja istuessani bussissa matkalla kotiin vaunuissa istuva lapsi huusi niin sydäntäsärkevästi, että olisin vain tahtonut osata sanoa jotain, mikä olisi rauhoittanut. Lämmittäessäni myöhemmin iltapäivällä itselleni glögiä kuitenkin päätin, että kaiken harmaan todellisuuden lisäksi tahdon tänään kirjoittaa myös siitä, kuinka auringonsäteet murtautuivat varovaisesti pilviverhon lävitse virittäessäni joululahjaksi yhdeksän vuotta sitten saamaani akustista kitaraa ja kuinka auringonsäteiden vaihtuessa hitaasti pimeyteen sytytin kynttilöitä valaisemaan tätä pientä asuntoa, jotta näkisin kirjoittaa teille siitä, kuinka silloin yhdeksän vuotta sitten pyysin joululahjaksi nimenomaan mustaa akustista kitaraa. Muita vaatimuksia kitaralle ei yllättäen ollut, nimittäin musta kitara näytti mielestäni silloin hyvältä kuvissa ja minä en osannut soittaa vielä mitään, lupasin kyllä opetella.

   Tahdon myös kirjoittaa siitä, kuinka todellisuutta on sekin, että täytän marraskuussa 25. Ihan hullua.