Maaliskuussa 2009 istuin vanhempieni makuuhuoneessa ja kirjoitin ensimmäistä blogitekstiäni tietämättä vähääkään siitä, että kahdeksan vuotta myöhemmin istuisin viereisessä huoneessa kirjoittamassa tätä tekstiä. Olen kirjoittanut tätä samaa blogia kohta yhdeksän vuotta, julkaissut varmasti yli 1000 blogitekstiä ja ottanut yksinkertaisesti juuri niin käsittämättömän monta valokuvaa, etten uskaltaisi lähteä edes arvailemaan sitä lukemaa. Olen taistellut tämän blogin ulkoasun kanssa lukemattomia tunteja, kirjoittanut luvattoman useasti niihin aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti ja nähnyt blogimaailman elävän jatkuvassa muutoksessa, mutta tänään tahdon kuitenkin kirjoittaa teille siitä, mitä olen näiden melkein yhdeksän vuoden aikana oppinut bloggaamisesta, turhautumisesta ja siitä oman äänensä löytämisestä.
1. Bloggaaminen ei ole aina kivaa. Kun on kirjoittanut blogia sen melkein yhdeksän vuotta pitämättä oikeastaan ensimmäistäkään kunnon taukoa, kaikki sellainen alkuhuuma bloggaamisesta on ehtinyt kadota ja aamuyön tunteihin asti kirjoittaen vietetyt tunnit eivät enää tunnukaan välttämättä niin kivoilta. On niitä hetkiä, kun valokuvat eivät vain yksinkertaisesti onnistu, vaikka kuinka yrittäisi, ja tekstin syntyminen vaatii enemmän kuin itsellään on annettavaa, mutta niin sen varmasti kuuluukin mennä ja niin se menee varmasti myös monen muun harrastuksen tai työn kanssa. Minä kävin ensimmäisellä soittotunnillani kolmetoista vuotta sitten ja niihin seitsemään vuoteen, kun kävelin kerran viikossa soittotunnille, mahtui suunnattomasti niitä hetkiä, kun sormien tanssittaminen pianon mustilta koskettimilta valkoisille ei vain yksinkertaisesti onnistunut ja olisi tehnyt mieli lopettaa soittaminen kokonaan tai vähintään repiä opettajalta saamani nuotit, jotka tuntuivat silloin soittamisen kannalta mahdottomilta. Silti, vielä tähänkään päivään mennessä, en ole lopettanut soittamista ja en ole lopettamassa bloggaamistakaan, vaikka se ei aina olekaan niin kivaa.
2. Writer's block turhauttaa aina yhtä äärettömästi. Minua on vaivannut usein sellainen, tiedättehän, writer's block ja kerta toisensa jälkeen se on turhauttanut yhtä äärettömästi. Kun ei vain saa kirjoitettua sitä ensimmäistäkään lausetta tyhjään tekstikenttään ja lopulta pelkkä ajatus siitä kirjoittamisesta saa ahdistumaan niin suunnattomasti, ettei uskalla viikkoihin edes yrittää kirjoittamista tai ylipäätään yhtään mitään siihen liittyvää. Luonnollisesti olen kuitenkin näiden vuosien aikana löytänyt tähän tilanteeseen useita ratkaisuja ja yleensä niinä sellaisina hetkinä, kun olen monta viikkoa pelännyt tyhjää tekstikenttää, minä otan muistikirjan mukaani ja menen sitten minne tahansa muualle paitsi tämän työpöytäni ääreen, kirjoitan yksittäisiä sanoja, niitä sellaisia, jotka vain ensimmäisinä tulevat mieleeni ja lopulta niistä yleensä syntyy jotain, mutta ei kuitenkaan aina. Sellaisina hetkinä saatan joskus myös tarttua akustiseen kitaraani tai tanssittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, saatan lähteä kamerani kanssa ulos vain katsellakseni maisemaa tai sitten saatan vain antaa olla ihan vain siksi, koska tiedän, etten minä ikuisesti voi pelätä tyhjää sitä tekstikenttää.
2. Writer's block turhauttaa aina yhtä äärettömästi. Minua on vaivannut usein sellainen, tiedättehän, writer's block ja kerta toisensa jälkeen se on turhauttanut yhtä äärettömästi. Kun ei vain saa kirjoitettua sitä ensimmäistäkään lausetta tyhjään tekstikenttään ja lopulta pelkkä ajatus siitä kirjoittamisesta saa ahdistumaan niin suunnattomasti, ettei uskalla viikkoihin edes yrittää kirjoittamista tai ylipäätään yhtään mitään siihen liittyvää. Luonnollisesti olen kuitenkin näiden vuosien aikana löytänyt tähän tilanteeseen useita ratkaisuja ja yleensä niinä sellaisina hetkinä, kun olen monta viikkoa pelännyt tyhjää tekstikenttää, minä otan muistikirjan mukaani ja menen sitten minne tahansa muualle paitsi tämän työpöytäni ääreen, kirjoitan yksittäisiä sanoja, niitä sellaisia, jotka vain ensimmäisinä tulevat mieleeni ja lopulta niistä yleensä syntyy jotain, mutta ei kuitenkaan aina. Sellaisina hetkinä saatan joskus myös tarttua akustiseen kitaraani tai tanssittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, saatan lähteä kamerani kanssa ulos vain katsellakseni maisemaa tai sitten saatan vain antaa olla ihan vain siksi, koska tiedän, etten minä ikuisesti voi pelätä tyhjää sitä tekstikenttää.
3. Oman äänensä löytäminen on tärkeää. Silloin kahdeksan vuotta sitten, kun kirjoitin niitä aivan ensimmäisiä blogitekstejäni, minulla ei tavallaan ollut harmainta aavistustakaan siitä, millainen voisi olla minun tapani kirjoittaa tai valokuvata, millainen voisi olla minun tapani luoda. Ensimmäiset blogivuoteni kirjoitin näin rehellisesti sanottuna todella huonosti, kokeilin erilaisia valokuvaustyylejä löytämättä kuitenkaan sitä omaani ja turhauduin jatkuvasti itseeni yksinkertaisesti siksi, koska blogi ei hetkittäin tuntunut omalta, tekstit eivät kuulostaneet itseltäni ja valokuvat eivät miellyttäneet minua, ne eivät vain olleet minua. Oman äänen löytäminen on äärettömän tärkeää ja minun kohdallani se vaati useita vuosia, käsittämättömän määrän epäonnistuneita valokuvia ja turhautumiseen asti sitä kirjoittamista, mutta kaikkien näiden vuosien, valokuvien ja tekstien jälkeen voin rehellisesti sanoa, että minä olen löytänyt oman ääneni ja tavallaan olen siitä äärimmäisen ylpeä. Olen siitä yksinkertaisesti juuri niin ylpeä, että löytäessäni vuosia sitten omista blogiteksteistäni varastettuja otteita minulle tuntemattoman ihmisen blogista, sen sijaan, että olisin ollut jollain tavalla otettu siitä, että joku piti teksteistäni niin paljon, olin järjettömän vihainen siitä, että jotain sellaista, minkä luomiseen olin käyttänyt tuhottomasti tunteja, oli varastettu jonkun toisen ääneksi ja tekstiksi, vain ne ottamani kuvat puuttuivat.
4. Kenenkään elämää ei kannata kadehtia sosiaalisen median perusteella. Minä kuulun aivan ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka ovat joskus kadehtineet muiden elämää blogien lisäksi myös muun sosiaalisen median perusteella, olen ollut kateellinen katsellessani täydellisiä Instagram-kuvia ja lukiessani blogitekstejä täydellisistä parisuhteista, lisäksi olen ajatellut elämäni olevan huonompaa kuin muiden pelkästään siksi, että sosiaalinen media antaa olettaa niin. Eihän se kuitenkaan mene niin ja sosiaalinen media on yleisesti ottaen ainoastaan pintaraapaisu elämästä, niiden täydellisten Instagram-kuvien takana voi olla tavallista harmaata arkea, onnellisuutta hehkuvien blogitekstien takana voi olla ehkä maailman onnettomin ihminen ja Snapchatin filttereiden takana väsyneet kasvot, nykyään yhä harvempi tahtoo jakaa sosiaaliseen mediaan niitä huonompia hetkiä elämästään. On helppoa kätkeä harmaa arkensa kauniiden kuvien taakse, pelastaa meikittömät kasvot filttereillä ja kirjoittaa pelkästään niitä positiivisia tilapäivityksiä, siksi kenenkään elämää ei kannata kadehtia vain sosiaalisen median perusteella, elämä ei ole koskaan pelkästään sitä, mitä näet Instagramissa.
5. Positiivisista asioista on yleensä aina vähän helpompi kirjoittaa. Tämä liittyy tavallaan edelliseen kohtaan, sillä sosiaalinen media on täynnä kauniita filttereihin verhottuja kuvia ja täydellisestä elämästä kertovia tekstejä, eikä tämä minunkaan blogini ainakaan jatkuvasti ole poikkeus. On aivan huomattavasti helpompaa kirjoittaa niistä positiivisista asioista, kertoa hukkuneensa musiikkiin kirkkaiden värivalojen loisteessa, huutaneensa äänensä käheäksi loputtomasta onnellisuudesta ja nukahtaneensa sitten maailman rakkaimman ihmisen kainaloon, on aivan huomattavasti helpompaa kirjoittaa auringonsäteisiin verhoutuneesta päivästä Ilosaarirockissa kuin siitä yöstä Provinssissa, kun satoi kaatamalla vettä ja kyyneleet valuivat poskipäille pettymyksen hiipiessä sydämeeni. Huomattavasti helpompaa kirjoittaa kaikesta siitä, mikä sai hymyilemään kuin siitä, mikä sai kyyneleet valumaan vuolaina ja nimenomaan siksi minäkin kirjoitan mieluummin niistä positiivista asioista, enkä edes harkitse kirjoittavani mitään siitä, kuinka joinakin päivinä vain istun tässä pienessä yksiössäni ja itken loputonta ahdistustani. Sen olen kuitenkin näiden melkein yhdeksän vuoden aikana huomannut, että niistä negatiivisista asioista kirjoittaminen antaa itselleni ihan suunnattomasti enemmän kuin se, että kirjoitan ainoastaan positiivisista asioista, vaikka sisälläni riehuisi hirmumyrsky. Lisäksi uskon, että se antaa hetkittäin enemmän myös lukijoille, nimittäin itse ainakin saan äärettömästi enemmän irti rehellisen negatiivisista teksteistä kuin teeskennellystä positiivisuudesta, siksi yritän välillä kirjoittaa myös huonoista hetkistäni, vaikka se vaatiikin rohkeutta.
5. Positiivisista asioista on yleensä aina vähän helpompi kirjoittaa. Tämä liittyy tavallaan edelliseen kohtaan, sillä sosiaalinen media on täynnä kauniita filttereihin verhottuja kuvia ja täydellisestä elämästä kertovia tekstejä, eikä tämä minunkaan blogini ainakaan jatkuvasti ole poikkeus. On aivan huomattavasti helpompaa kirjoittaa niistä positiivisista asioista, kertoa hukkuneensa musiikkiin kirkkaiden värivalojen loisteessa, huutaneensa äänensä käheäksi loputtomasta onnellisuudesta ja nukahtaneensa sitten maailman rakkaimman ihmisen kainaloon, on aivan huomattavasti helpompaa kirjoittaa auringonsäteisiin verhoutuneesta päivästä Ilosaarirockissa kuin siitä yöstä Provinssissa, kun satoi kaatamalla vettä ja kyyneleet valuivat poskipäille pettymyksen hiipiessä sydämeeni. Huomattavasti helpompaa kirjoittaa kaikesta siitä, mikä sai hymyilemään kuin siitä, mikä sai kyyneleet valumaan vuolaina ja nimenomaan siksi minäkin kirjoitan mieluummin niistä positiivista asioista, enkä edes harkitse kirjoittavani mitään siitä, kuinka joinakin päivinä vain istun tässä pienessä yksiössäni ja itken loputonta ahdistustani. Sen olen kuitenkin näiden melkein yhdeksän vuoden aikana huomannut, että niistä negatiivisista asioista kirjoittaminen antaa itselleni ihan suunnattomasti enemmän kuin se, että kirjoitan ainoastaan positiivisista asioista, vaikka sisälläni riehuisi hirmumyrsky. Lisäksi uskon, että se antaa hetkittäin enemmän myös lukijoille, nimittäin itse ainakin saan äärettömästi enemmän irti rehellisen negatiivisista teksteistä kuin teeskennellystä positiivisuudesta, siksi yritän välillä kirjoittaa myös huonoista hetkistäni, vaikka se vaatiikin rohkeutta.
6. Itsekriittisyys ei katoa blogivuosien myötä, päinvastoin. Olen aina ollut käsittämättömän itsekriittinen, kritisoinut itseäni jokaisesta pienestä virheestäni ja kärsinyt siitä, etten koskaan ole tyytyväinen mihinkään, mitä teen. Tämä blogi on kuitenkin todennäköisesti se kaikista heikoin kohta, tämän suhteen olen aina aivan äärettömän itsekriittinen ja olen todella harvoin tyytyväinen omiin teksteihini tai ottamiini valokuviin, olen äärettömän itsekriittinen huolimatta siitä, että kukaan muu harvoin kritisoi kirjoittamiani tekstejä tai ottamiani valokuvia. Tavallaan sillä, mitä muut ajattelevat blogistani, ei ole koskaan ollut itselleni niin suurta merkitystä kuin sillä, mitä itse ajattelen ja olenko itse tyytyväinen siihen, mitä kirjoitan tai millaisia valokuvia otan. Omasta mielestäni en yksinkertaisesti ole koskaan tarpeeksi hyvä ja on todellinen ihme, että ylipäätään enää kirjoitan tätä blogia kaiken itsekriittisyyteni kanssa, nimittäin sen sijaan, että nämä melkein yhdeksän vuotta olisivat vähentäneet minun itsekriittisyyttäni tämän blogin suhteen, nämä vuodet ovat päinvastoin vain lisänneet sitä. Näiden melkein yhdeksän blogivuoden jälkeen minä olen huomattavasti itsekriittisempi tämän blogin suhteen kuin silloin, kun joskus kahdeksan vuotta sitten kirjoitin niitä aivan ensimmäisiä blogitekstejäni.
Lähetä kommentti