22. syyskuuta 2018

MINUN OLI PÄÄSTÄVÄ KUULEMAAN METSÄN HUMINA YMPÄRILLÄNI

IMG_0587IMG_0653IMG_0612

Viime viikolla minä istuin yhtenä tuulisena iltapäivänä vanhassa huoneessani, siinä, jossa vuosia sitten kirjoitin aivan jokaisen blogitekstini, ja katselin ikkunasta, kuinka tuuli taivutti vastapäisen metsän puiden latvoja, se tavallaan kutsui minua, minusta tuntui, että luonto ja sen uskomaton voima kutsui minua luokseen. Minusta tuntui, että minun oli oli päästävä kävelemään metsään, minun oli päästävä tuntemaan tuulenhenkäys vaaleilla hiuksillani ja kuulemaan metsän humina ympärilläni, tuntui, että minun oli oltava hetki keskellä hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan kevyet askeleeni ja metsän humina. Tuntui, että minun oli ihan yksinkertasesti vain oltava hetki, hengitettävä raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kuunneltava rauhoittavaa hiljaisuutta, se tunne oli yksinkertaisesti niin vahva, että vain hetkeä myöhemmin seisoin kuistilla pyytämässä koiria sisälle ja kävelin sitten itsekseni takapihalta avautuvaan, kovin rakkaaseen metsään.

Kävelin niitä ihan samoja metsäpolkuja, jotka ovat johdattaneet minua nämä viimeisimmät neljätoista vuotta, samoja metsäpolkuja, joita olen kulkenut lukemattomia kertoja nyt jo edesmenneiden koiriemme kanssa, metsäpolkuja, jotka ovat saaneet minut rauhoittumaan, olemaan hetken olemassa vain itseäni varten, kuuntelemaan askeliani ja sitä metsän rauhallista huminaa ympärilläni. Eikä se tuulinen iltapäivä ollut poikkeus, kävellessäni loivasti nousevaa metsäpolkua ja pysähtyessäni hetkittäin katselemaan luonnon uskomatonta kauneutta ympärilläni tuntui aivan kuin hetkeä aiemmin rintalastani alla painaneet kivenlohkareet olisivat murtuneet, vaihtuneet vähitellen suunnattomaan rauhaan tuntiessani maan jalkojeni alla kantavan varmemmin kuin missään. Tuntui kuin metsä olisi sulkenut minut turvalliseen syliinsä ja kertonut minulle tarinoita jostain vuosien takaa, jostain niin kaukaa, että se sai minut tuntemaan itseni kovin pieneksi, ilmassa tuoksui rauhoittava syksy, maa jalkojeni alla oli verhoutunut lehtipeitteeseen ja kylmyyden juostessa kalpealla ihollani kietouduin tiukemmin neuletakkiini, joka on melkein yhtä kaunis kuin vähitellen syksyyn verhoutuva luonto.

IMG_0678

Hetken aikaa oli tavallaan aivan sanoinkuvaamattoman täydellistä, hiljaisuuden rikkova puiden humina ympärilläni, hetkittäiset auringonsäteet puiden lomitse ja vähitellen syksyn väreihin verhoutuva luonto, olin odottanut rauhoittavaa syksyä niin järjettömän kauan, etten osannut kuin hymyillä kaiken sen täydellisyyden keskellä. Olin odottanut iltojen pimenevän, luonnon verhoutuvan vuoden kauneimpaan huntuunsa ja ilman viilenevän, minä olin odottanut järjettömän kauan pääseväni pukemaan ylleni lämpimiä neuleita ja kulkemaan niitä samoja polkuja, kuuntelemaan hiljaisuutta ja pysähtymään hetkittäin katselemaan maisemaa linssin lävitse. Siinä hetkessä, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja auringonsäteiden pilkistäessä hetkittäin puiden lomitse, kaikki oli täydellistä, niin äärettömän täydellistä, että tuntui kuin olisin voinut pakahtua siihen tunteeseen, sen tunteen takia minä kaipaan sitä takapihalta avautuvaa metsää aina, kun olen ollut liian kauan poissa. Kaipaan sitä rauhoittavaa tunnetta, vuosien saatossa tutuiksi käyneitä metsäpolkuja ja sitä, kuinka tiedän, mihin kohtaan auringonsäteet osuvat kauneimmin, kaipaan sitä, että tunnen olevani niin kotona.

IMG_0598IMG_0657

20. syyskuuta 2018

KUUSI VALOKUVAA RATSASTUSHISTORIASTANI (1995-2002)

IMG_0567IMG_1215

Yhtenä päivänä pikkukaupungin rauhallisuudessa minä katselin vanhoja valokuvia, sellaisia, jotka olivat tavallaan jo unohtuneet vuosien mittaan ja sellaisia, joita en voisi koskaan unohtaa. Niistä valokuvista tahdon tänään esitellä kuusi sellaista, jotka liittyvät olennaisesti minun historiaani ratsastuksen suhteen, kuusi valokuvaa, jotka kertovat jotain siitä, mitä rakastan aivan suunnattomasti. Näistä valokuvista aivan ensimmäinen on otettu helmikuussa 1995 Vuohimäen ratsastuskoulun maneesissa, valokuvassa minut on nostettu ensimmäistä kertaa elämässäni ratsaille, ratsuni on tässä valokuvassa shetlanninponi Piki, jota pidettiin ratsastuskoululla vähän hankalana, mutta joka kuitenkin kuljetti minua selässään turvallisesti äitini pitäessä minusta kiinni ja tuntemattoman tytön taluttaessa ponia toiselta puolelta. Toinen valokuva on otettu myös samaisessa maneesissa samana päivänä, minulla on ylläni toppahaalari, rukkaset ja suloiset vaaleanpunaiset kumisaappaat, päässäni ratsastuskoululta lainattu kypärä ja suussani tutti, minä en ilmeisesti luopunut tutista edes päästessäni ratsaille ensimmäistä kertaa. Myöhemmin aloitin ratsastustunnit samaisella ratsastuskoululla ja minulla ei enää ollut tuttia suussa, mutta siitä ja ponista nimeltä Niki minä kerron vähän myöhemmin tässä tekstissä.

Kahdessa seuraavassa valokuvassa ratsastan suomenhevostamma Siriveillä Kirsin tallilla Enonkoskella, jonne äitini ja pikkusiskoni kanssa vaihdoimme käytyämme muutaman vuoden tunneilla Vuohimäen ratsastuskoululla. Valokuvissa esiintyvä Sirivei on ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein suomenhevonen, se oli aivan äärettömän rauhallinen ja minulla ei koskaan ollut turvaton olo noustessani ratsaille, vaikka se oli kokooni nähden suhteellisen suuri, oikeastaan päinvastoin, noustessani ratsaille tuntui kuin olisin palannut kotiin kerta toisensa jälkeen. Tämä kaunis tummanrautias suomenhevonen oli minun ratsastushistoriani toinen hevonen, johon tunsin saavani aivan erityisen yhteyden, joka ei murtunut, vaikka se kerran säikähti ratsastustunnilla jotain niin pahasti, että sen vaihtaessa kiitolaukkaan minä en enää pysynytkään sen selässä. Minä kuitenkin nousin takaisin ratsaille heti hevosen rauhoituttua, kuten nousin kerran myös tämän kuvissa näkyvän New Forestin poni Rosefields Billy Boyn eli Pipon selkään hermostuttuani sen itsepäisyyteen pahemmin kuin olen koskaan ratsastaessani hermostunut. Pipon tarina päättyi keväällä 2004 sen karattua laitumelta ja jäätyä epäonnisesti auton alle ja suomenhevostamma Sirivei siirtyi vihreämmille laitumille ilmeisesti vuonna 2011.

IMG_0572IMG_1221-horzIMG_1219

Viidennessä valokuvassa ratsastamme pikkusiskoni kanssa Vuohimäen ratsastuskoulun kentällä ja ratsuni on Cobalt eli tuttavallisemmin Calle, jolla ratsastin muistaakseni vain muutaman kerran. Muistan yhden päivän, kun äitini sai Callen ratsukseen ja kun äitini meni laittamaan sitä valmiiksi tunnille se ei tahtonut millään nousta ylös karsinassaan, se oli ilmeisesti tosiaan päättänyt levätä ja ratsastustunnille lähteminen ei kiinnostanut sitä yhtään, muuten Calle oli kovin miellyttävä hevonen, yksi niistä, joilta opin paljon ensimmäisinä ratsastusvuosinani. Takanani ratsastaa pikkusiskoni ponilla, jolla ratsastin ensimmäiset ratsastustuntini pikkusiskoni ratsastaessa silloin vielä Pikillä, sillä samalla pienellä ja itsepäisellä shetlanninponilla, jonka satulaan äitini minut nosti vuonna 1995 vaaleanpunaisissa kumisaappaissani.

Tämä kuvan poni on risteytysponi Niki, joka oli tavallaan ensimmäinen ratsuni, ensimmäinen poni, joka opetti minulle jotain ratsastuksesta ja siksi se onkin ratsastushistoriani kannalta merkittävä nelijalkainen. Merkittävä se on toki myös pikkusiskoni ratsastushistorian kannalta, sillä vaikka Niki tunnettiin tallilla itsepäisyydestään, se totteli pikkusiskoani äärettömän hyvin ja minä uskon, ettei kukaan poni tai hevonen ole opettanut pikkusiskolleni ratsastuksesta niin paljon kuin kyseinen poni. Nikiä en vuoden 2002 jälkeen ole nähnyt kertaakaan, mutta sen tiedän, että jossain vaiheessa poni muutti Sulkavalle viettämään eläkepäiviään ja uskon sen saaneen ihanan loppuelämän, juuri sellaisen kuin se ansaitsi opetettuaan montaa pikkuratsastajaa niinä ensimmäisinä ratsastusvuosina, myös minua ja kovin pientä pikkusiskoani.

IMG_1214IMG_0564

Kuudennessa, viimeisessä valokuvassa äitini ratsastaa Vuohimäen ratsastuskoulun kentällä Arnikalla, lämminverisellä ratsuhevosella, joka oli kaikista ratsastuskoulun hevosista itselleni tärkein. Arnika oli silloin vielä nuori, äärettömän herkkä ja pelokas hevonen, se pelkäsi talvella maneesin katolta putoavan lumen ääntä ja ei suostunut kulkemaan ensimmäisenä, mutta silti se oli ensimmäinen hevonen, jonka kanssa minä tunsin erityisen yhteyden, sen kanssa opin ratsastuksesta ja hevosista enemmän kuin kenenkään kanssa aiemmin ja muistelen sitä edelleen rakkaudella. Olimme molemmat herkkiä, minä ja tämä uskomattoman kaunis hevonen, mutta istuessani sen selässä tuntui kuin pystyisin mihin tahansa ja se on yksi suurimmista syistä, miksi yksikään hevonen ei ole Arnikan jälkeen tuntunut lähellekään samalta ja miksi minusta tuntui niin pahalta, kun Arnika lopulta myytiin. Yritin tätä tekstiä kirjoittaessani selvittää, mihin Arnika lopulta päätyi saamatta sitä kuitenkaan selville, mutta sen kuitenkin tiedän, että ilmeisesti Arnika sai jossain vaiheessa elämäänsä varsan, joka on vähintään yhtä kaunis tamma kuin äitinsä. Toivottavasti tämä minulle suunnattomasti ratsastuksesta opettanut hevonen sai elää aivan uskomattoman hienon elämän rakastavien ihmisten ja lajitovereidensa kanssa, toivottavasti sitä ymmärrettiin niin kuin minä ymmärsin sitä silloin kuusitoista vuotta sitten.

IMG_1268

18. syyskuuta 2018

SAMMALPEITTEEN KESKELLÄ PIKKUKAUPUNGISSA

IMG_0734IMG_1137

Viime keskiviikkona minä istuin bussissa matkalla kohti pikkukaupungin rauhallisuutta, hymyilin itsekseni ja musiikin kaikuessa korvissani katselin ohikiitävää maisemaa, joka tuntui pukeutuvan kilometri toisensa jälkeen yhä kauniimmin syksyn väreihin, oli tavallaan äärettömän rauhoittavaa istua siinä, katsella bussin ikkunalasin takana siintäviä peltoja ja loputonta metsää. Auringonsäteiden vaihtuessa hetkittäin sadekuuroihin ohitimme maisemia, jotka olen nähnyt näiden viimeisimmän parin vuoden aikana luvattoman monesti ja saapuessamme lopulta Savonlinnan linja-autoasemalle minä näin, kuinka isovanhempani olivat odottamassa minua. Kuinka kauan sinä viivyt tällä kertaa, sama kysymys kuin aina, isoäitini toivoo, että minä olisin enemmän pikkukaupungin rauhallisuudessa ja niin toivon kieltämättä minäkin, mietin ajaessamme lapsuuteni kotipihaan ja tervehtiessäni koiriamme, neljää aivan uskomattoman rakasta karvakuonoa, joita minulla oli ollut ihan kamala ikävä. Neljää rakasta karvakuonoa, joista pienimmät eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan sinä iltana ja joista vanhimmat valtasivat sänkyni ennen kuin menin nukkumaan, sinä yönä nukuin paremmin kuin aikoihin, pikkukaupungin uinuessa rauhassa ikkunalasin takana minäkin kai rauhoituin vahvemmin kuin aikoihin.

Seuraavana aamuna heräsin rauhallisuuteen, tuntuu aina täysin erilaiselta herätä vanhasta huoneestani, missä vietin ne nuoruuteni vaikeimmat vuodet, kuin mistään muualta. Se huone oli todella kauan minun turvapaikkani ja on sitä vähän edelleen, mietin kävellessäni keittiöön syömään aamupuuroa ja myöhemmin seisoin kotipihassamme katselemassa, kuinka melkein vanhempien koiriemme kokoisiksi kasvaneet koiranpennut olivat täynnä loputonta energiaa, sellaista, joka tarttuu ajoittain aivan kuin vahingossa myös minuun. Oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä oikeasti niin kylmä, että tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini minun oli kietouduttava harmaaseen neuletakkiini pitääkseni itseni lämpimänä, tuuli niin kovaa, että se sai puiden latvat taipumaan suunnattomalla voimallaan ja ne vain osittain ruskaan pukeutuneet lehtipuut luopumaan lehdistään. Juuri niin kovaa, että kuulin sen istuessani keittiössä juomassa teetä ja katselemassa vanhoja valokuvia, tuuli kuiskaili ikkunalasin takana niin kovaäänisesti, etten voinut olla kuulematta sitä, se kertoi tarinoitaan syksystä, siitä, kuinka luonto valmistautuu pitkään talveen, siihen kovin kylmään ja armottomaan.

IMG_0764

Illalla tuuli rauhoittui, auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse ja kävelimme äitini ja neljän koiramme kanssa takapihaltamme avautuvassa metsässä, joka oli alkanut vähitellen pukeutua ruskaan ja valmistautua tulevaan talveen. Olen aina rakastanut sitä metsää, olen rakastanut jokaista vuodenaikaa kävellessäni metsäpolkuja ja kuunnellessani puiden huminaa ympärilläni, mutta enemmän kuin mitään olen rakastanut vähän korkeammalla metsässä kulkevaa leveää metsäpolkua, jota reunustavat korkeat, vuosikymmenien ajan tätä elämää nähneet kuuset. Kävellessämme sinä iltana sitä metsäpolkua koirien juostessa vapauttaan edellämme metsän käsittämätön taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani, metsäpolku askeleideni alla kantoi varmemmin kuin mikään aikoihin ja ne vanhat, vuosikymmeniä elämää ja vaihtuvia vuodenaikoja nähneet, kuuset sulkivat minut hetkeksi turvalliseen syleilyynsä, hetken aikaa minun oli rauhallisempi ja turvallisempi olla kuin aikoihin, sammalpeitteen keskellä minä tunsin olevani kotona, niin kotona.

Ne vanhat ja tukevasti aloillaan seisovat kuuset ovat nähneet elämää todella paljon kauemmin kuin minä, seisoneet rauhallisina syysmyrskyistä niihin talven ensimmäisiin lumisateisiin, kasvattaneet oksiaan kevään lämpimien aamujen saapuessa ja katsoneet, kuinka viereltä on kaatunut ystäviä. Niiden kuusien ympäröimänä minä olin kovin pieni ja se tuntui suunnattoman rauhoittavalta, niin uskomattoman pieni, että kävellessämme hetkeä myöhemmin takaisin kotiin en osannut kuin hymyillä ja nukahtaessani vanhassa huoneessani illan viimeisten valonsäteiden vaihduttua pimeyteen ikkunalasin takana huokaisin itsekseni, minun oli yksinkertaisesti aivan uskomattoman hyvä ja rauhallinen olla siinä.

IMG_0747IMG_1136IMG_0738