Slider

3. heinäkuuta 2020

METSÄPOLKU KUIN LAPSUUDEN SATUKIRJOISTA

IMG_0752 IMG_1057

Yhtenä päivänä vain hetki ennen sadetta kävelimme pitkin puiden varjostamaa metsäpolkua, keyvt tuuli tuntui hetkittäin kosketuksena käsivarsillani ja sai korkean heinän kumartamaan metsäpolun reunassa, oli hetken niin rauhallista, että se tuntui jossain syvällä rintalastani alla. Puut olivat taipuneet jonain lumisena talvena lumen peitettyä ne armottomasti alleen ja muodostivat paikoittain uskomattoman kauniin kaaren metsäpolun ylle, enkä voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka kaikki oli kuin lapsuuden kauneimmista satukirjoista, niistä sellaisista, joiden kuviin palasin lapsuusvuosinani vuosi toisensa jälkeen. Niissä satukirjojen kuvissa oli lapsuusvuosinani jotain kovin taianomaista ja niin oli myös siinä vihreän lukemattomiin sävyihin verhoutuneessa metsäpolussa sinä kesäkuisena päivänä, minä mietin itsekseni kulkiessani syvemmälle metsään tuulen koskettaessa hetkittäin käsivarttani ja puiden humistessa ympärilläni, aivan kuin lapsuuden satukirjojen kuvista, huokaisin itsekseni.

Lapsuuden satukirjojen kuvista tai vuosien takaisiin runoistani, niistä, jotka minä kirjoitin Helsingin asuntoni pienellä parvekkeella niinä sellaisina öinä, kun kesä alkoi vähitellen vaihtua syksyyn ja ilmassa tuoksui lupaus kylmistä aamuista. Sinä kesäkuisena päivänä ilmassa tuoksui kuitenkin lupaus sateesta, lupaus rauhoittavasta ja puhdistavasta sateesta, kuljin metsäpolkua pitkin syvemmälle metsään ja tunsin, kuinka metsän rauhoittava voima sai sydämeni muuttamaan rytmiään. Se on aina yhtä ihmeellistä, metsän rauhoittava voima ja se, kuinka suunnattomasti se vaikuttaa rauhattomaan sydämeeni, mietin katsellessani edessäni avautuvaa maisemaa, valon ja varjon uskomattoman kaunista leikkiä ja lupiineja, jotka huojuivat kevyessä tuulessa. Se hetki metsäpolulla oli sinä kesäkuisena päivänä juuri sitä, mitä minä olin kaivannut huomaamattani monta päivää ja palatessamme kotiin, tähän minun kovin pieneen asuntooni, minun oli helpompi hengittää kuin oli ollut kokonaiseen viikkoon.

IMG_0836IMG_1029IMG_0988

Myöhemmin sinä iltana taivas aukesi ja satoi ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, nukahdin sateen hakatessa armottomasti ikkunalautaan, näin unta unohtamisesta ja kävelin aikaisin seuraavana aamuna kevyessä sateessa, annoin varovaisten sadepisaroiden pudota kasvoilleni ja hengitin raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä. Tavallaan olin odottanut sitä aivan suunnattomasti, rauhoittavaa ja puhdistavaa sadetta, joka saisi tuulen muuttamaan suuntaansa ja loputtoman helteen väistymään, ja katsellessani sitä myöhemmin ikkunalasin takaa minä mietin itsekseni, kuinka juuri siinä hetkessä sade tuntui paremmalta kuin se oli tuntunut aikoihin, paljon paremmalta.

IMG_0703IMG_1034

28. kesäkuuta 2020

ON TAAS AIKA HYVÄSTELLÄ

IMG_0439 IMG_0475

Muistan edelleen, kuinka viisi vuotta sitten yhtenä huhtikuisena aamuna istuin raitiovaunussa auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja kirjoitin muistikirjaani sanoja lähtemisen vaikeudesta. Olin hetkeä aiemmin irtisanonut pienen soluasuntoni vuokrasopimuksen ja istuessani siinä minä ymmärsin, kuinka vaikeaa minun oli hyvästellä Helsinki ja kuinka suunnattomasti tulisin kaipaamaan kaikkea sitä. Raitiovaunujen kolinaa, iltapäivän ruuhkaa rautatieasemalla ja hiljaisia sunnuntaiaamuja Aleksanterinkadulla, mutta myös sitä pientä asuntoani, jonka pienellä parvekkeella olin istunut lukemattomia kertoja katselemassa, kuinka lentokoneet lensivät ohitse öisellä taivaalla. Hyvästelin sitä minun pientä asuntoani ja koko kaunista Helsinkiä koko kevään ja toukokuun lopussa matkustin rakkaaseen pikkukaupunkiin jäädäkseni, muutin kauniiseen asuntoon Linnankadulla ja istuin iltaisin rannassa katselemassa auringonlaskuja, tanssitin sormia pianon koskettimilla ja valokuvasin kesän kauneutta.

Kymmenen kuukautta myöhemmin hyvästelin myös sen valoisan asunnon Linnankadulla, asunnon, jota rakastin aivan äärettömästi ja jonka hyvästeleminen oli vielä vaikeampaa kuin sen pienen soluasunnon hyvästeleminen, vaikeampaa, vaikka olin asunut siinä kauniissa asunnossa vain kymmenen kuukautta. Muistan, kuinka nukuin viimeisen yön siinä asunnossa muuttolaatikoiden keskellä ja heräsin keskellä yötä katselemaan ikkunasta ulos, katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja kyseenalaistamaan sen, olinko tekemässä oikein. Sitä se on ollut niinä molempina kertoina, kun olen hyvästellyt vanhan asuntoni, kyseenalaistamista ja loputonta haikeutta sekoitettuna toiveikkuuteen ja minusta tuntuu, että niin sen on kuulunutkin olla, olenhan minä niinä molempina kertoina muuttanut kaupungista toiseen ja jättänyt aina taakseni asunnon lisäksi myös kokonaisen kaupungin.

IMG_0493

Muutama päivä sitten irtisanoin tämän pienen asuntoni vuokrasopimuksen, tämän asunnon, jossa olen asunut yli neljä vuotta ja jonka vuokrasopimuksen irtisanomista olen suunnitellut kauemmin kuin uskaltaisin myöntää. Istuessani tässä asunnossa vain hetki sen jälkeen, kun olin irtisanonut vuokrasopimukseni, huomasin, että tällä kertaa jokin on toisin, tällä kertaa en kyseenalaista päätöstäni hyvästellä tämä asunto, tällä kertaa olen varma siitä, että teen oikein. Minä olen varma, vaikka tämän asunnon hyvästeleminen tulee varmasti olemaan vaikeaa, aivan uskomattoman vaikeaa, sillä tässä pienessä asunnossa olen rakentanut itseni tavallaan uudelleen, mennyt elämässäni eteenpäin ja uskaltanut luottaa itseeni kaiken muutoksen keskellä, tässä asunnossa minä olen voinut huonommin kuin koskaan, mutta ollut myös niin onnellinen, että se on tuntunut ihan jokaisessa solussani. Nyt on kuitenkin kaikesta huolimatta jäähyväisten aika, on aika hyvästellä tämä minun pieni kotini ja samalla myös yksin asuminen, seuraavassa kodissani en enää asu yksin ja olen siitä valehtelematta uskomattoman onnellinen. Tällä kertaa en hyvästele kokonaista kaupunkia vaan jotain sellaista, mikä on ollut osa elämääni viimeisimmät kahdeksan vuotta ja mikään päätös ei ole aikoihin tuntunut yhtä oikealta, mikään ei ole tuntunut paremmalta.

IMG_0457IMG_0526IMG_0461

25. kesäkuuta 2020

YKSI JYVÄSKYLÄN KAUNEIMMISTA PAIKOISTA

IMG_3167 IMG_9757 IMG_9623

Minä kirjoitin kaksi vuotta sitten siitä, kuinka yksi Jyväskylän kauneimmista paikoista on aivan ehdottomasti Korkeakoski. Kirjoitin siitä, kuinka löytäessäni sinne ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten jäin kuuntelemaan veden kohinaa kuin en olisi koskaan veden kohinaa kuullutkaan, kirjoitin, kuinka sinä keväisenä päivänä koski virtasi valtoimenaan ja se näkymä oli juuri niin taianomainen kuin olin kuvitellutkin, juuri sellainen, jonka minä tiesin tahtovani nähdä vielä jonain päivänä uudelleen. Siihen, että löysin itseni sinne uudelleen, meni kuitenkin kaksi kokonaista vuotta ja löytäessäni itseni sinne silloin kaks vuotta sitten kaikki näytti vielä kauniimmalta, koskea varjoastavat puut olivat pukeutuneet syvän vihreään ja saivat sen edessäni kovin rauhallisesti virtaavan kosken näyttävän niin taianomaiselta, että olin sanaton. Sinä kauniina kesäkuisena päivänä tiesin tahtovani palata sinne takaisin vielä sinä samana kesänä, tiesin tahtovani palata kuuntelemaan kosken rauhallista kohinaa ja metsän huminaa, tiesin tahtovani palata hengittämään sitä uskomatonta taianomaisuutta heuhkojeni täydeltä.

Siihen, että palasin takaisin siihen taianomaisen kauniiseen paikkaan, meni kuitenkin jälleen kaksi kokonaista vuotta ja kesäkuun puolivälissä kävelimme sen kaikista rakkaimman kanssa yhtenä lämpimänä lauantaina pitkin Jyväskylän katuja suuntanamme Korkeakoski, se yksi tämän kaupungin kauneimmista paikoista. Päästessämme perille minä en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka kaikki näytti vielä kauniimmalta kuin silloin kaksi vuotta sitten, korkeat lehtipuut varjostivat valtoimenaan virtaavaa koskea ja veden kohinan peittäessä alleen liikenteen äänet tuntui hetken kuin olisimme olleet jossain aivan muualla, kuin olisimme olleet jossain kovin kaukana tästä kaupungista. Kuin ihan jossain toisessa maailmassa, mietin istuessani viileällä kivellä veden virratessa ohitseni, linnut lauloivat jossain syvemmällä metsässä, korkeat puut humisivat tuulessa ja minä kastoin käteni viileään veteen, sinä lämpimänä kesäpäivänä viileä vesi tuntui jotenkin aivan erityisen hyvältä ihollani, se oli ihmeellistä ja vesipisaroiden kimmeltäessä puiden lävitse murtautuneiden auringonsäteiden loisteessa minä en osannut kuin hymyillä itsekseni, ihan olla vain ja nauttia siitä, että tässä kaupungissa on jotain niin äärettömän kaunista.

IMG_9701

Sinä kauniina kesäpäivänä kenkäni kastuivat noustessani korkeammalle kivelle kuuntelemaan kosken kohinaa veden virratessa uskomattomalla voimalla vierestäni ja viileän tuulen koskettaessa käsivarsiani, luulen, että se oli yksi tämän kesän hienoimmista hetkistä, jollain tavalla voimakkaimmista. Siinä hetkessä luonnon voima oli jotenkin niin uskomatonta, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani ja astuessani hetkeä myöhemmin keskelle virtaavaa vettä päätin, että tahdon vielä tänä vuonna palata sinne, nähdä kaiken sen taianomaisuuden syksyllä, kun ruska maalaa maiseman äärettömän kauniiksi lämpimin sävyin. Tänä vuonna minä en unohda palata, mietin katsellessani virtaavaa vettä vähän kauempaa varjossa korkeiden puiden alla, en unohda ja suosittelen myös sinua seikkailemaan Korkeakoskelle näkemään kaiken sen taianomaisuuden, sitä on yksinkertaisesti niin kovin vaikea kuvailla sanoin tai edes valokuvin, se on nähtävä ja koettava itse, tunnettava jokaisessa hengenvedossa.

IMG_9994IMG_9922IMG_9990
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.