KAHDEKSAN PÄIVÄÄ RAKKAASSA PIKKUKAUPUNGISSA

Vietimme pienen karvakuonon kanssa kahdeksan päivää rakkaassa pikkukaupungissa, ne olivat uskomattoman kauniita päiviä ja kävellessämme äitini ja viiden paimenkoiramme kanssa viime lauantaina rantaan iltapäivän auringonsäteiden loisteessa mietin hetken, kuinka tahdon tulevana kesänä viettää mahdollisimman paljon aikaa siinä niin valtavan rakkaassa kaupungissa. En tiedä, kumpi meistä oli nauttinut niistä päivistä enemmän, mutta katsellessani sinä auringonsäteisiin verhoutuneena lauantaina pienen karvakuonon juoksevan lauman mukana suoraan järveen saapuessamme niemenkärkeen olin melko varma, ettei sillä ollut mikään kiire palata kotiin.

Niiden kahdeksan päivän aikana pieni karvakuono oli saanut juosta vapaana neljän muun paimenkoiran kanssa ja minut oli tehnyt valtavan onnelliseksi nähdä, kuinka siitä oli tullut vanhempieni pienen koiranpennun ystävä. Ajaessamme seuraavana päivänä takaisin kotiin mietin itsekseni, kuinka tavallaan odotin jo seuraavaa matkaa siihen pikkukaupunkiin ja niihin tavattoman rakkaisiin maisemiin, ennen sitä pienen karvakuonon on kuitenkin levättävä kunnolla, että se jaksaa taas leikkiä ja juosta vapaana muun koiralauman kanssa, nauttia kesästä.

 

OLEN VOINUT PALATA VAIKKA ELÄMÄ ON VIENYT MUKANAAN

 

Viime perjantaina kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa kahdestaan lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä, aurinko oli paistanut koko päivän kauniin pilvettömältä taivaalta ja meidän kävellessämme korkeiden koivujen reunustamaa polkua illan viimeiset auringonsäteet alkoivat vähitellen painua metsän taakse, mutta saivat kuitenkin edelleen varjot tanssimaan metsäpolulla. Rakas karvakuono oli väsynyt leikittyään koko päivän vanhempieni koiranpennun kanssa ja pysähtyessämme hetkeksi katselemaan ympärillämme avautuvaa maisemaa se asettui makuulle, haisteli rauhallisena lähestyvää kesää tai ehkä sitten jossain kauempana kulkevaa koiraa.

 

Se metsä on ollut minulle aivan äärettömän rakas pian kahdenkymmenen vuoden ajan ja istuessani sinä iltana metsäpolulla katselemassa illan viimeisten auringonsäteiden painuvan metsän taakse mietin itsekseni, kuinka se on tavallaan valtavan lohdullista, että olen vuosi toisensa jälkeenvoinut palata niille metsäpoluille. Olen voinut palata, vaikka elämä on vienyt mukanaan vieraisiin kaupunkeihin ja uusille kadunkulmille, olen voinut palata ja se teki minut sinäkin iltana kovin onnelliseksi. Niille metsäpoluille tulen palaamaan varmasti vielä vuosien ajan, hymyilin itsekseni kävellessämme kapeampaa metsäpolkua pitkin kotiin, pysähtyessämme korkean mäen päälle katselemaan vanhojen kuusten varjostamaa maisemaa ja kuunnellessamme, kuinka linnut lauloivat vapauttaan.

KUIN KESÄ OLISI TULLUT TERVEHTIMÄÄN

 

Viime lauantaina ajoimme pienen karvakuonon kanssa kahdestaan rakkaaseen pikkukaupunkiin, auringonsäteet maalasivat maiseman kauniin keväiseksi ja metsät ja pellot vuorottelivat tuulilasin takana minun hymyillessäni itsekseni, kuinka suunnattomasti olen alkanut nauttimaan siitä vapauden tunteesta auton ratissa. Ajaessamme viimeiset kilometrit kohti lapsuudenkotiani jokainen risteys ja jokainen taakse jäänyt rakennus muistutti minua niistä vuosista, jolloin asuin vielä tässä kaupungissa, kuljin näitä katuja isomummoni vanhalla polkupyörällä ja haaveilin aina hetkittäin muuttavani vielä jonain päivänä pois täältä, kauas johonkin suurempaan kaupunkiin.

 

Enää en osaisi kuvitella haaveilevani sellaisesta, mietin istuessani sinä iltana takapihan lämpimässä paljussa ja katsellessani korkeiden koivujen latvojen tanssivan viileässä tuulessa. Ympärilläni kuiskaileva hiljaisuus tuntui valtameren kokoiselta sulkiessani hetkeksi vihreät silmäni, hengittäessäni keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja tuntiessani tuulen koskettavan varovaisesti olkapäitäni, siinä hetkessä rintalastani alla asui ääretön rauha. Olin aivan valtavan onnellinen siitä, että olimme aiemmin samana päivänä ajaneet pienen karvakuonon kanssa tähän rakkaaseen kaupunkiin ja näihin lapsuuteni maisemiin, joihin minä haaveilen nykyään aina hetkittäin palaavani takaisin jäädäkseni pysyvästi, vielä joitakin vuosia sitten se olisi tuntunut vähintään erikoiselta haaveelta.

 

 

Yhtenä iltana kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa kylän poikki rantaan katselemaan, kuinka ilta-auringon säteet maalasivat maisemaa lämpimillä sävyillään. Kulkiessamme metsäpolkua pitkin rantakalliolle pysähdyin hetkittäin ihmettelemään kevääseen herännyttä luontoa, niitä vähitellen lehdiksi avautuvia lehtipuiden silmuja ja pieniä valkoisia kukkia metsäpolun reunassa, pieni ihmeitä, ajattelin ja istuin rantakalliolle kuuntelemaan, kuinka linnut lauloivat lähestyvästä kesästä. Pieni karvakuono kastoi jalkansa rantaveteen, järvivesi oli vielä kylmää, mutta laineiden osuessa rantakallioon minusta tuntui hetken kuin kesä olisi tullut tervehtimään.

        Illassa on lupaus kesästä, Scandinavian Music Group lauloi kotimatkalla.