Slider

29. marraskuuta 2020

ME OLIMME RAKKAUTTA ENSISILMÄYKSELLÄ

IMG_1019IMG_1347

 

Lapkon toinen studioalbumi, Scandal, siitä tämä tarina sai alkunsa viisi vuotta sitten marraskuisena iltana yhdessä rakkaan pikkukaupungin baarissa. Sinä viiden vuoden takaisena marraskuisena iltana minun piti olla Helsingissä katsomassa kahden rakkaan yhtyeen keikkaa, mutta jostain tuntemattomasta syystä olin kuitenkin päättänyt jäädä pikkukaupunkiin ja löysin itseni ystävieni keikalta, kun minulle tuntematon mies pyysi minulta kameraani lainaan ystävälleen. Hämennyin niin, että suurempia kyselemättä ojensin kamerani sille silloin vielä tuntemattomalle miehelle ja jatkoin musiikkiin hukkumista, se oli ihmeellinen ilta ja sinä iltana tämä tarina sai alkunsa, tämä tarina, jota on ollut hetkittäin tavallaan vähän vaikea uskoa todeksi. Sitä iltaa seuranneena yönä kävelimme valomerkin jälkeen yhdessä sen saman tuntemattoman miehen kanssa pieneen kotiini Linnankadulle kuuntelemaan Lapkoa, yhtyeen toista studioalbumia, josta olin hetkeä aiemmin puhunut silmät loistaen ja joka oli aivan ensimmäinen asia, joka todella yhdisti meidät. Kaupunki verhoutui marraskuun harmaaseen sinä yönä, oli satanut räntää koko illan ja saappaani hajosivat kesken matkan, nauroin ja kävelin ilman kenkiä kotiin asti, kerroin, että tahdon tatuoida ranteeseeni tärkeitä sanoja, sanoja, jotka olivat tavallaan enemmän kuin sanoja.


Sinä yönä minä en tiennyt hänestä juuri mitään, tiesin oikeastaan vain hänen nimensä ja sen, että hän rakasti sitä ihan uskomattoman hienoa albumia yhtä suunnattomasti kuin minä, sinä yönä se kuitenkin riitti ja tuntui turvalliselta istua pienen kotini sohvalla yhdessä, kuunnella se albumi ensimmäisestä biisistä viimeiseen saakka. Ranteessani ei ole vieläkään tatuoituna niitä tärkeitä sanoja, mutta siitä tuntemattomasta miehestä tuli lopulta minun mieheni, se ihminen, joka on kulkenut vierelläni viisi kokonaista vuotta ja nähnyt kaiken onnellisuuteni lisäksi myös ne kaikista huonoimmat päiväni, ihminen, joka on nähnyt minusta kaiken ja kulkee silti vierelläni, kaikesta huolimatta. Tämä tarina, joka sai alkunsa viisi vuotta sitten sinä yhtenä marraskuisena iltana yhdessä pikkukaupungin baarissa, on ollut uskomattomin matka, jonka olen saanut tähänastisen elämäni aikana kulkea ja kävellessämme yhtenä marraskuisena päivänä kahdestaan pitkin lumisia metsäpolkuja minä hymyilin hetken itsekseni, kuinka kiitollinen olen siitä, että sinä viiden vuoden takaisena iltana päätin lopulta jäädä rakkaaseen pikkukaupunkiin, vaikka Helsinki oli kutsunut minua luokseen vahvemmin kuin se oli kutsunut minua aikoihin.

 

IMG_0985IMG_0942IMG_1000

 

Siitä viiden vuoden takaisesta illasta on kuljettu todella pitkä matka tähän päivään, on ollut niin suunnatonta onnellisuutta, että sanat ovat tuntuneet riittämättömiltä, mutta on myös taisteltu yhdessä demoneita vastaan ja kuljettu sumussa tietämättä, mihin suuntaan kääntyä. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut valtameren kokoisia tunteita, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois, en vaihtaisi, koska kaikkien niiden hetkien ja valtameren kokoisten tunteiden jälkeen olemme tässä, olemme yhdessä ja vahvempia kuin koskaan aiemmin. Näiden viiden vuoden aikana minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut tuntea, miltä se tuntuu, kun toinen ihminen rakastaa minua niin käsittämättömän paljon, että olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen kyyneleeni kuivumaan ja vieläkin enemmän, jotta minun olisi edes hetken aikaa vähän parempi olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut luottaa siihen loputtomaan rakkauteen, uskaltanut huutaa pelkäämättä kaiken hajoavan palasiin ja tuntenut kelpaavani, vaikka itkuiset silmäni muodostaisivat varjoja kasvoilleni ja hiukseni olisivat takkuiset, ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut viimein haaveilla yhteisestä omasta kodista ja asuntolainasta.

 

En tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu viiden vuoden päästä, mutta sen minä tiedän, että meillä on paljon yhteisiä unelmia, sellaisia, joita janoamme päästä toteuttamaan, sellaisia, jotka saavat meidät istumaan tuntikausia pimeässä huoneessa haaveillen, miettien, millaista elämä tahdomme yhdessä elää tulevaisuudessa. Hetkittäin ne unelmat tuntuvat liian suurilta, mutta toisaalta uskon siihen, että mikä tahansa tässä elämässä on mahdollista, mikään unelma ei ole liian suuri meille kahdelle ja olen onnellinen siitä, että saan unelmoida kaikista niistä asioista juuri hänen kanssaan. Olen onnellinen siitä, että huolimatta siitä tosiasiasta, että olemme molemmat viettäneet lapsuutemme siinä rakkaassa pikkukaupungissa ja käyneet saman lukion, tapasimme kuitenkin vasta sinä viiden vuoden takaisena iltana, silloin, kun aika oli oikea. Minä olen onnellinen siitä, koska sinä iltana me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä ja minun maailmani pysähtyi hetkeksi, käänsi suuntaansa ja jatkoi eteenpäin suuntaan, johon en olisi vielä sinä aamuna uskonut sen jatkavan. Sitähän tämä elämä on, koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan se jatkaa kulkuaan, mutta onneksi tiedän hänen kulkevan vierelläni riippumatta siitä, mitä elämässä tulee vastaan ja mihin suuntaan elämä jatkaa kulkuaan, se on suurin onni, mitä juuri nyt tiedän.

 

IMG_0988IMG_1329

24. marraskuuta 2020

LOKAKUUN VIIMEINEN ILTA JA PAINAJAINEN ENNEN JOULUA

IMG_0639IMG_0727

 

Lokakuun viimeisenä iltana lähestyvän marraskuun kylmyys tunkeutui kotiimme ikkunanpielistä, minä sytytin kynttilöitä illan viimeisten valonsäteiden vaihtuessa pimeyteen ja katselin, kuinka kaupunki ikkunalasin takana vähitellen hiljentyi odottamaan marraskuuta saapuvaksi. Viime vuosina marraskuu on ollut aivan lohduttoman harmaa, mietin lämmittäessäni glögiä ja unohduin miettimään lapsuusvuosieni talvia, sitä, kuinka marraskuussa maailma verhoutui lumihuntuun ja rakensimme lumihevosia läheiseen metsään. Ne talvet olivat ihan äärettömän kauniita, mietin itsekseni kääriytyessäni tiukemmin lämpimään neuletakkiini ja laittaessani villasukat jalkaani, lokakuun viimeisenä iltana lumihuntuun verhoutuva maisema oli vain kaukainen muisto ja kaupungin uinuessa ikkunalasin takana mustan taivaan alla kaivauduin syvälle sohvan nurkkaan ja neuloin villasukkaan kantapään, olin päättänyt antaa maailmani hetkeksi pysähtyä aloilleen ja nauttia siitä lokakuun aivan viimeisestä illasta.


Sinä lokakuun viimeisenä iltana katsoin sen kaikista rakkaimman elokuvan, jonka olen katsonut elämäni aikana useammin kuin uskaltaisin koskaan myöntää. The Nightmare Before Christmas on ollut minulle kaikista rakkain elokuva niin kauan kuin muistan, minä rakastan kaikkea siinä elokuvassa ja aivan yhtä suunnattomasti rakastan Danny Elfmanin säveltämää elokuvan uskomatonta soundtrackia, joka soi kuulokkeissani yllättävän usein. Sinä iltana The Nightmare Before Christmas sai minut hymyilemään aivan kuten se on saanut lukemattomia kertoja elämäni aikana ja lokakuun vaihtuessa viimein marraskuuhun mietin itsekseni, kuinka en varmaan koskaan tule rakastamaan mitään muuta elokuvaa niin kuin minä rakastan sitä mestariteosta. Seuraavana aamuna hymyilin itsekseni elokuvan soundtrackin sanojen "there's frost on every window,  oh, I can't believe my eyes, and in my bones I feel the warmth, that's coming from inside" kaikuessa mielessäni, kaivoin ne viimeisetkin joulukoristeet laatikosta ja vaihdoin makuuhuoneen oranssit verhot metsänvihreisiin, minulle syksy oli vaihtunut talveen.

 

IMG_0694IMG_0753IMG_0641

20. marraskuuta 2020

SUNNUNTAINA MAAILMA YMPÄRILTÄMME OLI KADONNUT

IMG_0305IMG_0347

 

Yhtenä lokakuun sunnuntaina minä heräsin aikaisin hyvin nukutun yön jälkeen, sytytin kynttilöitä valaisemaan hämärää makuuhuonetta ja söin aamiaista sängyssä, oli yksi lokakuun parhaimmista aamuista, kynttilät loivat pehmeitä varjojaan valkoiseksi maalatulle seinälle ja television ruudulla Lorelai Gilmore joi kahviaan. Gilmore Girls on yksi lempisarjoistani ja olen nähnyt sarjan jokaisen tuotantokauden luvattoman useasti, mutta kaikkien näiden vuosien ja katselukertojen jälkeen hymyilin itsekseni sinä lokakuisena sunnuntaina katsellessani neljättä tuotantokautta, se tuntui jotenkin aivan äärettömän turvalliselta, lähes yhtä turvalliselta kuin edellisenä iltana vaihdetut puhtaat lakanat ja vaniljatee, jota minä olen juonut aamuisin siitä asti, kun asuin vielä vuosia sitten Helsingissä. Ikkunalasin takana pimeys vaihtui vähitellen valonsäteisiin, yöllä oli ollut pakkasta ja avatessani parvekkeen oven kylmä ilma tulvi sisään makuuhuoneeseen, sataisipa ensi yönä lunta, mietin hetken itsekseni.


Seitsemän jälkeen minä kävelin Kuokkalan siltaa pitkin satamaan yhdessä sen ihmisen kanssa, joka on katsellut kanssani tätä maailmaa kohta jo viiden vuoden ajan, oli niin uskomattoman sumuista, etten nähnyt vastarantaa pysähtyessäni katselemaan sillalta loputtomiin jatkuvaa sumuista maisemaa. Sumu sai taakse jäävän kotimme ja kauempana horisontissa siintävän sillan katoamaan näkyvistä, mustat linnut lensivät korkealla taivaalla, eikä missään tuntunut olevan ketään. Aavemaista, minä mietin kulkiessani hetkeä myöhemmin eteenpäin näkemättä edessäni siintävää kaupunkia ja tunsin, kuinka kylmyys pisteli sormenpäitäni, en ollut nähnyt sellaista sumua vuosiin ja se, kuinka se peitti kaiken alleen, teki minut jotenkin järjettömän onnelliseksi sinä aikaisena aamuna.


IMG_0260

 

Satamassa koko maailma ympärillämme tuntui kadonneen, laivat seisoivat rauhallisina aloillaan sumun keskellä katsellessani kauas näkemättä kuitenkaan mitään ja kaiken sen sumun keskellä minä istuin hetkeksi aloilleni, hengitin keuhkojeni täydeltä kylmää ilmaa ja kuuntelin, kuinka vesi oli hiljaa. Koko maailma oli hiljaa, tuuli kuiskaili kevyesti kuin kuiskaus tarttumatta kuitenkaan hiuksiini ja edellisen yön pakkanen oli jättänyt jälkensä satamalaituriin, oli jotenkin ihan täydellinen sunnuntaiaamu ja kuin tuuli, rauha kuiskaili kevyesti sydämessäni kävellessäni puoli yhdeksän jälkeen kotiin. Sinä sunnuntaina minä vain olin, annoin itseni levätä seuraavaa viikkoa varten ja hengitin syvään, minä olin ansainnut sen, mietin illalla sulkiessani olohuoneen sälekaihtimet ja sammuttaessani kynttilät juuri ennen kuin menin nukkumaan, olin ansainnut sen täydellisen sunnuntain.

 

IMG_9989IMG_0366IMG_0061

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.