KUIN SILMÄNRÄPÄYKSESSÄ TALVI VAIHTUI KEVÄÄSEEN

 

Kevät on vähitellen alkanut tuntua jokaisessa hengenvedossani, mietin yhtenä aamuna seistessäni parvekkeella kuuntelemassa voimistuvaa tuulta ja katselemassa, kuinka järvi oli alkanut kuin huomaamattani vapautua jään alta. Tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut silmänräpäyksessä, kuin lumihuntuun verhoutunut maisema olisi ihan silmänräpäyksessä vaihtunut kevääsen, ensimmäisiin silmuihin lehtipuiden oksilla ja kuivaan asfalttiin jalkojeni alla, tuulessa aivan valtoimenaan leijailevaan katupölyyn ja siihen, kuinka kaikki tuntui vähän kevyemmältä. 

 

Huhtikuun ensimmäisenä lauantaina me kävelimme iltapäivän lempeiden auringonsäteiden loisteessa vähitellen kevääseen heräilevässä omenatarhassa ja kantaessani pientä aarrettamme sylissäni huokaisin itsekseni, kuinka vuosi sitten vasta odotimme saavamme hänet syliimme ensimmäistä kertaa. Aivan kuin talvi vaihtui kevääseen, tuntui kuin ihan silmänräpäyksessä hänestä olisi kasvanut ihmeellinen pieni ihminen, joka ihmetteli kevääseen herännyttä maisemaa ja nauroi valloittavasti huomatessaan, kuinka pieni karvakuonomme innostui riehumaan. 

 

Hänen ensimmäinen keväänsä, minä huokaisin ääneen hetkeä myöhemmin pienen aarteemme asettuessa pienen karvakuonomme viereen selälleen ihmetelemään tuulessa heiluvia koivun oksia ja sinistä taivasta. Hänelle ihan kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä ja on uskomattoman suuri onni, että saamme ihmetellä kevättä ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, ihmetellä tuulessa heiluvia oksia, lumen alta paljastutta ruohikkoa ja ehkä pian kevään ensimmäisiä leskenlehtiä. Niin suuri onni, hymyilin vielä kävellessämme kotiin ja pysähtyessämme katselemaan hetkeksi järvelle, ei menisi enää kauaa ennen kuin viimeisetkin jäät olisivat sulaneet ja talvi olisi muisto vain.

 

SAVONLINNA, VON HERTZEN BROTHERS JA HETKI ITSEKSENI

 

Helmikuun viimeisenä iltana istuin yksin hotellihuoneessa ja katselin kuudennen kerroksen ikkunasta avautuvaa maisemaa, korkeiden puiden takana siintävää järveä ja lähempänä, ikkunan alla seisovaa hiljaista parkkihallia. Unohduin muistelemaan yhtä viidentoista vuoden takaista kevätpäivää, kun istuin ystävieni kanssa parkkihallin katolla auringonsäteiden kirkkaassa loisteessa ja katselin kameran linssin lävitse, kuinka pojat skeittasivat. Se oli yksi kevään kauneimmista päivistä, hymyilin itsekseni kävellessäni hetkeä myöhemmin pitkin Tottinkatua pitkin käymään vanhassa lähikaupassani ja poiketessani paluumatkalla Riihisaareen katselemaan järvelle.

 

Olen asunut yli kaksikymmentä vuotta elämästäni Savonlinnassa, siinä valtavan rakkaassa pikkukaupungissa, jonka kaduilla palaan aina juurilleni rauhattoman sydämeni muuttaessani rytmiään. Ennen sitä helmikuista iltaa en ollut kuitenkaan koskaan ollut viettänyt yötä yhdessäkään sen rakkaaan pikkukaupungin hotelleista ja katsellessani sinä iltana peilikuvaani hotellihuoneen kylpyhuoneessa mietin itsekseni, kuinka erityiseltä tuntui olla sinä iltana juuri siellä. Tuntui erityiseltä viettää se ilta ja seuraava yö pikkukaupungin rauhassa, olivathan ne ensimmäinen ilta ja yö, jotka viettäisin kokonaan aivan itsekseni pienen aarteemme syntymän jälkeen.

 

 

Myöhemmin samana iltana suuntasin ensimmäistä kertaa elämässäni House of Olafiin, ensimmäistä kertaa, mietin kävellessäni pitkin Olavinkatua ja naurahdin ääneen, kuinka uskomattomalta se tuntui. Kun vuosia sitten asuin vielä siinä pienessä oopperakaupungissa, sellainen paikka olisi nimittäin ollut enemmän kuin olisin siihen kaupunkiin uskaltanut toivoakaan. Sinä helmikuun viimeisenä iltana House of Olafissa soittaisi Von Hertzen Brothers ja seistessäni vain hetkeä myöhemmin odottamassa keikan alkamista unohduin miettimään itsekseni, kuinka kymmenen vuotta sitten toukokuussa hukuin musiikkiin yhtyeen keikalla Tulisuudelmassa ja seuraavana aamuna pakkasin elämäni muuttolaatikoihin muuttaakseni takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin asuttuani kolme vuotta Helsingissä. Muistan ajatelleeni silloin, etteivät ne olisi jäähyväiset, minä palaisin vielä jäädäkseni.

 

Jos joku olisi kertonut minulle sinä kymmenen vuoden takaisena iltana, etten minä koskaan palaisi Helsinkiin jäädäkseni tai että kymmenen vuotta myöhemmin hukkuisin musiikkiin yhtyeen keikalla siinä kovin rakkaassa pikkukaupungissa, en olisi uskonut. Siinä minä kuitenkin seisoin, House of Olafin hämärässä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja nautin jokaisella hengenvedollani rakkaan musiikin täyttäessä vanhaa veturitallia. Pienen oopperakaupungin nukkuessa talviuntaan ikkunalasien takana musiikki juoksi kylminä väreinä kalpealla ihollani, otti turvalliseen syliinsä keinuttaen mukanaan tunteiden valtameressä ja sai minut nostamaan käteni ilmaan, huutamaan siitä äärettömästä rakkaudesta, joka sai sydämeni lyömään kiivaasti.

 

 

Olen saanut todistaa Von Hertzen Brothersin uskomattomuutta värivalojen loisteessa kymmeniä kertoja, mutta seistessäni sinä helmikuisena iltana vanhan veturitallin hämärässä hymyilin itsekseni, kuinka se kerta tuntui jotenkin aivan erityiseltä. Tuntui erityiseltä saada todistaa sitä uskomattomuutta ja musiikin ääretöntä voimaa omassa kotikaupungissani, hymyilin nostaessani vielä kerran käteni ilmaan siitä loputtomasta rakkaudesta ja olin jokaisella hengenvedollani niin onnellinen, että sitä on vieläkin vaikea, lähes mahdoton pukea sanoiksi.

 

 

Pikkukaupungin kaduilla oli aivan hiljaista kävellessäni myöhemmin takaisin hotellille hakemaan kamerani ja jatkaessani sitten matkaani sinne, missä minulla yhdeksän vuotta sitten oli valoisa koti, jonka ikkunalaudoilla oli kasoittain levyjä. Linnankatu on minulle yksi pikkukaupungin rakkaimmista kaduista, mietin pysähtyessäni katselemaan pimeyteen verhoutunutta katua ja unohtuessani miettimään, kuinka yhdeksän vuotta sitten kävelin sitä samaa katua täysin erilaisessa elämäntilanteessa. Eksyksissä, sitä minä silloin yhdeksän vuotta sitten olin, mietin pysähtyessäni vanhan kotitaloni kohdalla ja hymyillen muistelin sitä pientä ja rakasta asuntoa, jonka valkoisille seinille ripustin muistoja vuosien varrelta ja jonka ikkunoista katselin iltaisin tummansinisen taivaan alla uinuvaa Linnankatua. Kaupunki ympärilläni nukkui rauhallista talviuntaan jatkaessani matkaani satamaan ja pysähtyessäni vielä hetkeksi katselemaan rakasta maisemaa, hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa.

 

Puoli kahden aikaan yöllä istuin hämärän hotellihuoneen sohvalla katsomassa kaikessa rauhassa Heartlandin uutta tuotantokautta ja syömässä pizzaa naurahtaen aina hetkittäin itsekseni, kuinka kummalliselta se tuntui. Vähintään yhtä kummalliselta tuntui mennä hetkeä myöhemmin yksin nukkumaan, piiloutua hotellin pehmeisiin lakanoihin ja kuunnella ilmastoinnin rauhoittavaa huminaa. Se oli ensimmäinen yö kahdeksaan kuukauteen, jonka nukuin ilman omaa pientä aarrettamme ja valehtelisin väittäessäni, etteikö minulla olisi viimeistään niinä aamuyön tunteina hotellihuoneen pimeydessä tullut aivan järjetön ikävä sitä pientä ja valtavan rakasta ihmistä.

 

Aamulla heräsin aikaisin ja kävelin harmaata Satamakatua pitkin aamiaiselle, olin nukkunut rauhallisemmin kuin olin nukkunut viikkoihin ja syödessäni siinä kiireettömyydessä aamiaista hengitin syvään, en muistanut, milloin viimeksi olisin syönyt aamiaisen ilman kiirettä mihinkään, kaikessa rauhassa. Aamiaisen jälkeen kävelin Riihisaareen hengittämään raitista ilmaa ja nauttimaan kiireettömästä aamustani, kuuntelemaan, kuinka tuuli tarttui puiden latvoihin. Vastarannalla Olavinlinna seisoi rauhallisena aloillaan harmaan sävyiihin verhoutuneen taivaan alla ja lumihiutaleet tanssivat varovaisessa tuulessa tarttuen hiuksiini, jossain syvällä rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha, se oli kaikessa harmaudessaan aivan uskomattoman kaunis aamu.

 

Palatessani takaisin hotellille keitin itselleni teetä ja palasin vielä aivan hetkeksi pehmeisiin lakanoihin, ihan vain, koska minulla ei ollut kiire mihinkään. Taustalla soi Von Hertzen Brothers, ne samat rakkaat biisit, jotka olivat edellisenä iltana kaikuneet House of Olafin hämärässä ja minä hymyilin itsekseni, kuinka se vuorokausi itsekseni oli ollut ihana. Ihanaa oli kuitenkin myös hetkeä myöhemmin palata pienen aarteemme luokse, minulla oli ollut järjetön ikävä sitä pientä ihmistä, järjetön ikävä, vaikka se pieni irtiotto arjesta olikin tarpeeseen.

 

ELÄMÄNI ERITYISIMMÄT YHDEKSÄN KUUKAUTTA, MINÄ HUOKAISIN

 

Pieni aarteemme täyttää maaliskuussa yhdeksän kuukautta, mietin ääneen yhtenä iltapäivänä istuessani pienen aarteemme kanssa kahdestaan keittiön pöydän ääressä ja katsellessani, kuinka ikkunalasin takana iltapäivän viimeiset auringonsäteet loivat kauniin lempeitä varjoja vastapäisen kerrostalon seinään. Kerrostalojen välistä avautuva rakas maisema oli vielä luminen, jään ylitse kulkevalla polulla ihmiset olivat matkalla kohti satamaa ja maiseman yllä taivas alkoi vähitellen verhoutua vaaleanpunaiseen, tulisi kylmä yö. Tuulessa oli kuitenkin jo joinakin aamuina ollut häivähdys keväästä ja ennen kuin huomaisinkaan, jään ylitse ei pääsisi enää kävelemään satamaan ja meidän oman pienen aarteemme ensimmäinen talvi vaihtuisi kevääseen, hänen ensimmäiseensä.

Maaliskuussa siitä on tullut kuluneeksi yhdeksän kokonaista kuukautta, kun sain ensimmäistä kertaa pidellä sylissäni pientä aarrettamme, yhdeksän kokonaista kuukautta siitä kesäkuisesta hetkestä, kun minusta tuli äiti ja koko maailmani muuttui. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on niin kauan, minä mietin katsellessani pienen aarteemme tarttuvan pienillä käsillään pöydälle asettelemiini valokuviin, jotka minä olin ottanut viime syksynä kävellessäni pienen aarteemme ja karvakuonomme kanssa pitkin ruskan väreihin verhoutuineita katuja. Sinä iltapäivänä taivaan verhoutuessa vaaleanpunaiseen kokosin niitä valokuvia albumiin ja kirjoitin viereen kauniita sanoja, voidakseni palata niihin erityisiin hetkiin vielä vuosikymmenten päästä ja mikä vielä tärkeämpää, jotta pieni aarteemme voisi joskus vuosien päästä katsella valokuvia ensimmäiseltä vuodeltaan, vauvavuodeltaan.

 

 

Näiden yhdeksän kuukauden aikana pienestä aarteestamme on kasvanut hurmaava ja ihmeellinen pieni ihminen, joka nukahtaa iltaisin viereeni ja nauraa aamuisin avatessani makuuhuoneen verhot, pieni ihminen, joka istui sinä iltapäivänä kanssani keittiön pöydän ääressä ja katseli tarkasti, kuinka minä liimasin valokuvia albumin mustille sivuille. Yhdeksän kuukautta, ihmettelin vielä ääneen pukiessani hetkeä myöhemmin pienen aarteemme lämpimästi ja sulkiessani oven takanamme lähtiessämme viemään pientä karvakuonoamme iltakävelylle, elämäni erityisimmät yhdeksän kuukautta, oman rakkaan pienen aarteemme elämän ensimmäiset yhdeksän kuukautta.