Tammikuussa pieni karvakuonomme alkoi nukkua öisin vieressäni ensimmäistä kertaa kuukausiin, heräsin öisin silittämään sen pehmeää turkkia ja kuuntelin, kuinka pieni ihminen tuhisi omassa sängyssään, mikä uskomaton onni, mietin nukahtaessani uudelleen makuuhuoneen pimeydessä. Luulen, että niinä hetkinä pieni karvakuono tiesi jotain sellaista, mitä kukaan meistä ihmisistä ei vielä niinä tammikuun kylminä tiennyt, se tiesi sen, minkä saimme tietää yhtenä aikaisena tammikuisena aamuna, kun kaupunki ikkunalasin takana vielä nukkui.
Minulla oli ollut muutaman päivän vahva aavistus siitä, että niinä kylminä tammikuisina päivinä meitä olisi yksi enemmän, vahva aavistus siitä, että olisimme saaneet kohdata sen uskomattoman suuren onnen jo toista kertaa elämässämme. Sinä tammikuisena aamuna kaupungin vielä nukkuessa ikkunalasin takana saimme tietää, ettei se aavistus osunut väärään vaan tulevana syksynä meitä olisi yksi enemmän ihmettelemässä ruskan värejä.
Mikä uskomaton onni, mietin sinä aamuna ja niin olen miettinyt tänäänkin.
Niistä tammikuun kylmistä päivistä saakka olen saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se on ollut vähintään yhtä ihmeellistä kuin se oli odottaessamme sitä pientä ihmistä, jonka syntymästä tuli kuluneeksi kesäkuussa jo kaksi kokonaista vuotta. On ollut ihmeellistä kulkea pitkin villiintyttä omenatarhaa, katsella pienen ihmisen kulkevan pitkin korkean koiranputken reunustamia polkuja karvakuonon perässä ja hetkittäin tuntea pienimmän aarteemme varovaiset liikkeet pysähtyessäni aloilleni ja hymyillessäni itsekseni, mikä uskomaton onni.
Social Icons