17. joulukuuta 2018

TUOMAAN MARKKINAT JA TAVATTOMAN KAUNIS HELSINKI

PC080138PC080101

Kun asuin viimeistä talveani Helsingissä, kävelin pitkin kaunista jouluvaloihin verhottua Aleksanterinkatua muutamaa päivää ennen kuin lähdin viettämään joulua rakkaaseen pikkukaupunkiin perheeni luokse. Aleksanterinkatu oli silloin yksi itselleni rakkaimmista kaduista Helsingissä, mutta sinä päivänä minä olin tullut ihastelemaan jotain muuta kuin sitä tavattoman kaunista katua vaan jatkoin matkaani ihan Senaatintorille asti ja kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Tuomaan markkinoilla. Kierreltyäni markkinoilla hetken kiipesin Tuomiokirkon portaat ylös asti ja jäin katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, joka oli yksinkertaisesti niin uskomattoman kaunis, että tummansinisen taivaan alla olin valtameren kokoista hiljaisuutta, siinä hetkessä tiesin, että minun tulee aivan ääretön ikävä Helsinkiä, kun minä jonain päivänä olen kaukana siitä maisemasta, kaukana kaikesta siitä, mikä oli minulle silloin rakasta. Ääretön ikävä minulla on ollutkin niin usein, etten uskalla edes myöntää ja kerta toisensa jälkeen olen palannut siihen hetkeen, kun seisoin Tuomiokirkon portailla katselemassa sitä edessäni avautuvaa maisemaa, olen palannut siihen tunteeseen, johon tunsin pakahtuvani silloin neljä vuotta sitten Helsingin uinuessa tummansinisen taivaan alla ja joulun tuntuessa sydämessäni.

Nyt neljä vuotta myöhemmin minä kiipesin jälleen Tuomiokirkon portaat ylös ja jäin katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, jäätävä sade piiskasi kasvojani ja kylmä merituuli tarttui sateen kastelemiin hiuksiini, mutta kaikesta siitä huolimatta olin tavattoman onnellinen. Olin onnellinen, vaikka jäätävän sateen piiskatessa kasvojani minulla oli kylmä ja merituuli sai kylmyyden tuntumaan entistä jäätävämmältä, olin onnellinen, sillä se oli ensimmäinen kerta sen neljän vuoden takaisen hetken jälkeen, kun seisoin siinä katselemassa edessäni avautuvaa maisemaa. Näiden neljän vuoden aikana olen käynyt useasti Helsingissä näin joulukuussa, mutta jostain aivan tuntemattomasta syystä en ole kertaakaan katsellut sitä valoihin verhoutunutta maisemaa, joten tuntui aivan erityiseltä seisoa siinä, hengittää keuhkojeni täydeltä sitä tunnetta ja olla vain, katsella edessäni avautuvaa maisemaa. Hetkeä myöhemmin laskeuduin portaat alas ja kiersin Tuomaan Markkinoita joulutunnelman tuntuessa sydämessäni sateesta huolimatta, katselin pienten lasten onnellisuutta karusellin pyöriessä rauhallisesti ympäri ja kävelin sitten jouluvaloihin verhoutunutta Aleksanterinkatua suunnattoman kaunis onnellisuus rintalastani alla, katsellessan Stockmannin jouluikkunaa hymyilin, kuinka minun oli niin hyvä olla.

PC080104PC080110PC080142PC080086PC080166

15. joulukuuta 2018

YHDESSÄ YÖSSÄ MARRASKUU VAIHTUI JOULUKUUHUN

IMG_5549IMG_5563IMG_5553

Marraskuu vierähti ohitseni niin nopeasti, että tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, mutta kaikesta tapahtuneesta päätelleen se kuitenkin oli, tuo harmaa, mutta silti kovin kaunis marraskuu. Vietin viikon rakkaassa pikkukaupungissa ja palasin sitten takaisin Jyväskylään järjestämään joulumarkkinoita, jotka olivat vieneet suurimman osan työajastani elokuusta asti ja saivat minut hetkittäin stressaantumaan niin, että heräsin aamuöisin saamatta enää unta. Vaikka stressi olikin marraskuussa hetkittäin valtameren kokoista ja meinasi jossain vaiheessa viedä minut mukanaan, marraskuussa tapahtui myös paljon kaikkea sellaista, mihin ei liittynyt stressiä ja siitä kaikesta muusta marraskuussa tapahtuneesta tahdon teille tänään kertoa, sillä ne asiat merkitsivät marraskuussa minulle suunnattomasti enemmän kuin ne stressin täyttämät hetket. Ne asiat tekivät harmaasta marraskuustani kauniin, vaikka se vierähtikin ohitseni niin nopeasti, että tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja kuin marraskuu olisi vaihtunut joulukuuhun huomaamattani, nyt minä aion kertoa teille kaikesta siitä, kovin harmaasta marraskuusta ja siitä, kuinka yhtenä aamuna se oli vaihtunut joulukuuhun.

Marraskuussa näin kaksi uskomattoman hienoa keikkaa, toisen Helsingissä ja toisen täällä Jyväskylässä, kaksi sellaista keikkaa, jotka saavat minut edelleen sanattomaksi kirjoittaessani tätä, juuri niin uskomattomia ja pysäyttäviä ne olivat, Paperi T ja Disco Ensemble. Sanattomaksi minut sai kieltämättä myös se, että sama mies, jonka minä pyysin luokseni kuuntelemaan Lapkoa kolme vuotta sitten marraskuisena yönä, on pysynyt vieressäni siitä marraskuisesta yöstä asti ja kaksi päivää ennen syntymäpäivääni vietimme meidän kolmatta vuosipäiväämme, teimme hyvää ruokaa ja oikeastaan vain olimme, kaupungin uinuessa pimeydessä ikkunalasin takana nautimme toistemme olemassaolosta. Nämä kolme meidän yhteistä vuottamme ovat olleet ihmeelliset ja kaiken onnellisuutemme keskellä me olemme kohdanneet myös monia vastoinkäymisiä, pieniä ja sitten niitä vähän suurempia, mutta lopulta olemme aina selvinneet kaikesta yhdessä, menneet eteenpäin entistä vahvempina ja kasvaneet samalla kiinni toisiimme, vastoinkäymiset ovat aina tuoneet meitä lopulta lähemmäs toisiamme. Siinä, missä olemme kohdanneet näiden vuosien aikana vastoinkäymisiä, olemme myös kohdanneet uskomatonta onnellisuutta ja rakastaneet aivan suunnattomasti, aivan kuin esimerkiksi sinä marraskuisena iltana, kun minä täytin 26 vuotta ja istuimme elokuvateatterin hämärässä katsellen kesken elokuvan välillä toisiamme.

IMG_5556

Sitten saapui jo joulukuu, yhdessä yössä harmaan sävyihin verhoutunut marraskuu oli jäänyt taaksemme ja istuessani seitsemältä aamulla bussissa matkalla Hipposhallille saattaamaan loppuun joulumarkkinat, joita olin järjestänyt koko syksyn, minä katselin, kuinka puhelimeni näytössä päivämäärä oli vaihtunut joulukuuhun. Joulukuun ensimmäinen oli kaunis pakkaspäivä ja auringonsäteet murtautuivat pilviverhon takaa ensimmäistä kertaa sillä viikolla, mikä tuntui sinä talvisena päivänä tavallaan merkittävältä, aivan kuin valtava kivenlohkare olisi murtunut pieniksi palasiksi rintalastani alla saaden auringonsäteet vihdoin taivaalle. Tuntui kuin siihen auringonsäteiden verhoamaan päivään olisi päättynyt jotain ja tavallaan siihen päättyikin, kävellessäni illalla sen rakkaimman luokse olin käsittämättömän väsynyt, jalkani olivat kymmenen tunnin seisomisesta kipeät ja tuntui kuin olisin voinut nukahtaa hetkenä minä hyvänsä, mutta ennen kaikkea minä kuitenkin olin onnellinen, onnellinen siitä, että se kaikki oli viimein ohitse. Sinä iltana annoin itseni vain olla, istuin lämpimässä saunassa rauhan tuntuessa sydämessäni ja nukahtaessani viimein vuorokauden vaihteessa näin unta, jota en enää seuraavana aamuna muistanut tarkasti, eikä minun tarvinnutkaan muistaa, ei se ollut niin tärkeää.

Joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen koko tämän syksyn rauhattomasti lyönyt sydämeni on vähitellen rauhoittunut, minä olen uskaltanut päästää irti stressistä ja olla vain, istua iltaisin pienessä ja kovin rakkaassa asunnossani katsellen kynttilöiden luomaa valoa. Joulukuu on tänä vuonna alkanut kauniisti, olen viettänyt aikaa sen maailman rakkaimman kanssa, nauttinut rauhasta rintalastani alla ja nukkunut hyvin, heräämättä aamuöisin stressaamaan mistään, mutta olen myös matkustanut Helsinkiin, kävellyt jouluvaloihin verhottuja katuja vesisateessa ja seisonut Tuomiokirkon portailla katsomassa edessäni loistavia valoja, olen seisonut yleisömeren keskellä Disco Ensemblen poistuessa lavalta viimeisen kerran ja öisellä kotimatkalla katsellut pimeydessä uinuvaa maisemaa. Sitten on ollut niitä iltoja, kun olen vain istunut tässä pienessä, niin kovin rakkaassa asunnossani katselemassa niiden kynttilöiden luomaa valoa ja jostain syystä niissä illoissa on ollut minulle jotain erityistä, niinä iltoina sydämeni on osannut rauhoittua lyömään tasaisesti ja rauhallisesti, niinä iltoina rauha on tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja jos jostain, niin siitä olen ollut tavattoman onnellinen.

IMG_5551IMG_5561

12. joulukuuta 2018

DISCO ENSEMBLE – TARINOITA, JOTKA EIVÄT UNOHDU

PB160684PB160719

Disco Ensemble. Pelkästään yhtyeen nimen mainitseminen saa aina aikaan lämpimän tunteen rintalastani alla, onhan kyseinen yhtye kuulunut elämääni jo kymmenen vuoden ajan ja ollut niistä sieltä kymmenen vuoden takaisista hetkistä aina tähän päivään asti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista yhtyeistä. Näiden kymmenen vuoden aikana olen viettänyt yhtyeen musiikin seurassa lukemattomia tunteja, hukkunut värivalojen loisteeseen useammin kuin muistan ja hymyillyt keikkojen jälkeen kävellessäni kotiin, mutta ennen kaikkea minä olen tuntenut niin vahvasti, että se tuntuu selkärankani jokaisessa nikamassa, tuntenut niin äärettömän vahvasti, ettei siinä ole lopulta ollut mitään järkeä. Näihin kymmeneen vuoteen mahtuu suunnattomasti muistoja, niitä sellaisia, jotka eivät varmasti tule koskaan unohtumaan ja muistan edelleen esimerkiksi sen hetken, kun näin yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa. Oli Jurassic Rock 2010, ne aivan ensimmäiset festarit, joille lähdin ystävieni kanssa tarkoituksenani leiriytyä leirintäalueella koko festareiden ajan, festarit, joiden aikaan ystäväni ei ollut täyttänyt vielä sitä leirintäalueelle pääsyyn vaadittavaa 16 vuotta ja jonka puolesta kaverimme oli luvannut tarpeen vaatiessa valehdella, esittää puhelimessa olevansa hänen isänsä, mikäli joku tahtoisi puhua hänen vanhempiensa kanssa tarkastaakseen hänen ikänsä, eihän hänellä mitään henkilöllisyyspapereita ollut. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kyseenalaistanut hänen ikäänsä ja niin me pystytimme telttamme leirintäalueelle Mikkelin Visulahteen, kaikki oli silloin vielä niin kovin uutta ja hienoa, olihan se ensimmäinen kerta leirintäalueella. 

Disco Ensemble esiintyi festareiden ensimmäisenä iltana ja olin nähnyt aiemmin samana päivänä myös sen hetkisen suosikkiyhtyeeni Lapkon ensimmäistä kertaa livenä, joten on varmaan sanomattakin selvää, että olin onnellisuudesta aivan sekaisin. Disco Ensemblen noustessa lavalle sinä kahdeksan vuoden takaisena iltana minä olin sanaton, yhtye oli yksinkertaisesti aivan uskomaton ja siinä energiassa oli jotain sellaista, mitä en ollut kokenut minkään yhtyeen keikalla koskaan aiemmin. Yhtyeen lavaenergia tuntui jokaisessa hengenvedossani, jokaisessa solussani ja sitä samaa energiaa minä olen ihmetellyt sen illan jälkeen vuosi ja keikka toisensa jälkeen, sillä kertaakaan Disco Ensemble ei ole jättänyt minua keikallaan kylmäksi. Festareiden toisena iltana minulla puolestaan oli kylmä, jotenkin aivan järjettömän kylmä seistessäni vesisateessa katselemassa keikkoja ja päätin lähteä pikkusiskoni kummin luokse festareiden toiseksi yöksi, olinhan tullut edellisenä iltana kipeäksi ja teltassa nukkuminen ei houkutellut, sillä kaiken lisäksi olin päättänyt olla festareiden ajan täysin selvinpäin (tähän on varmaan hyvä kertoa, että olin juonut itseni ensimmäistä kertaa humalaan muutamaa kuukautta aiemmin ja ajattelin, etten tarvitse alkoholia festareilla, sillä kyllähän se musiikki olisi parempaa selvinpäin ja niin se onkin, mutta festareiden leirintäalueet eivät ole lempipaikkani selvinpäin vielä tänäkään päivänä.)

PB160728

Joulukuussa 2012 yhtye esiintyi Savonlinnan Happytimessa, siinä pienessä baarissa, jossa olin istunut ystävieni kanssa lukuisia kertoja, mutta jossa olin aiemmin todistanut vain kahta keikkaa. Lava oli äärettömän pieni ja yhtye kulki sinne yleisömassan läpi, mutta ehkä nimenomaan se teki keikasta niin erityisen ja intiimin, sellaisen, jota muistelen edelleen lämmöllä. Sillä keikalla yhtyeen energia yhdistettynä yleisömeren energiaan oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, enkä minä osannut sanoa, milloin olisin viimeksi ollut niin vahvasti elossa, yleisömeren keskellä, aivan vieressäni olleiden iholla huusin ääntäni käheäksi ja nostin käteni ilmaan, olin elossa. Seuraavana aamuna nauroin itsekseni, kuinka olin onnistunut keikan aikana saamaan koko kehoni täyteen eri kokoisia mustelmia ja kuinka kaikista niistä mustelmista ja käheästä äänestäni huolimatta se oli kuitenkin ollut sen arvoista, Disco Ensemble oli ollut niiden mustelmien ja käheän äänen arvoinen. Se joulukuinen keikka Happytimessa on yksi niistä keikoista, joita muistelen edelleen lämmöllä, niin erityinen se tavallaan oli, niin äärettömän intiimi ja tunnelataukseltaan vahva, niin rakkaat muistot siitä keikasta jäi.

Sen joulukuisen keikan jälkeen minulle jäi sellainen tunne, että minun olisi nähtävä yhtye pian uudelleen värivalojen loisteessa, joten on varmaan sanomattakin selvää, ettei minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, menisinkö helmikuussa 2013 katsomaan yhtyeen keikkaa Nosturiin, ennen kuin ehdin edes miettiä minä olin ostanut lipun sille helmikuiselle keikalle. Helmikuun viidentenätoista päivänä suuntasimme ystävieni kanssa keikkapaikalle ja päästyäni hieman ennen keikan alkamista salin puolelle jostain syystä minusta tuntui, että on käsittämättömän hyvä idea puskea yleisömassan keskelle ja osallistua uusissa, korollisissa saappaissani ensimmäistä kertaa elämässäni pittiin. En osaa sanoa, oliko se välttämättä käsittämättömän hyvä idea, mutta ainakin minulla oli valehtelematta aivan järjettömän hauskaa ja musiikki tuntui jokaisessa hengenvedossani, minkä lisäksi sain kokea sen, miltä tuntuu kaatua keskellä pittiä ja sen, miltä tuntuu valehdella oma nimensä ja puhelinnumeronsa jollekin, joka olisi ollut niin kovin kiinnostunut tapaamaan vielä joskus myöhemmin. Minä en vain ollut kiinnostunut, sinä vuonna ja monta vuotta sen jälkeenkin minua kiinnosti lähinnä vain musiikki ja erityisesti keikat, joista minulla olisi ihan lukemattomia tarinoita kerrottavana, vaikka niistä paljon olenkin niiden vuosien aikana kirjoittanut, jättänyt vain aina kertomatta esimerkiksi ne hetket, jolloin olen kaatunut pitissä tai kävellyt keikan jälkeen vahingossa Ruoholahteen, kun on pitänyt kävellä rautatieasemalle, niin, sekin on mahdollista.

PB160704PB160709

Helmikuussa 2015 yhtyeen toinen ja todennäköisesti tunnetuin albumi First Aid Kit täytti kymmenen vuotta ja yhtye lähti sen kunniaksi kiertueelle, joka pysähtyi huhtikuussa Tavastialle. Sinä keväänä olin lähes poikkeuksetta jokaisella keikalla eturivissä, eikä tämä keikka tehnyt asiaan mitään poikkeusta ja minulla ei vieläkään, näin kolme vuotta keikan jälkeen ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvailemaan sitä tunnetta rintalastani alla sillä kyseisellä keikalla. First Aid Kit oli ollut minulle vuosien ajan yksi kaikista rakkaimmista albumeista, olin kuunnellut sitä aivan luvattoman paljon ja kun loppuunmyydyllä Tavastialla ne kaikista rakkaimmat biisit kaikuivat yleisömeren ylitse, tuntui kuin ne eivät olisi koskaan kuulostaneet niin vahvoilta, yksinkertaisesti niin uskomattoman hyviltä. Siinä hetkessä eturivissä minä olin järjettömän vahvasti elossa, huusin jokaisella hengenvedollani ääntäni käheäksi ja kyyneleet silmäkulmassa olin niin äärimmäisen onnellinen, etteivät edes kaikki maailman sanat olisi pystyneet kuvailemaan sitä tunnetilaa, siinä hetkessä minä olin samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu, siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista surumielisyyttä ja silti niin tavattoman suurta onnellisuutta, että pystyin ainoastaan nostamaan käteni ilmaan ja huutamaan ääntäni käheäksi. Huolimatta siitä, että olin eturivissä, löysin itsestäni seuraavana aamuna mustelmia, mutta naurahdin itsekseni, että jos joku keikka oli mustelmien arvoinen niin nimenomaan se edellisenä iltana todistamani, vielä harjatessani takkuisia hiuksiani sinä aamuna minua hymyilytti.

Seistessäni näiden ja luvattoman monen muun keikan jälkeen Lutakossa marraskuun kuudentenatoista rintalastani alla oli jälleen se lämmin tunne, keskellä yleisömerta tuntui kuin minä olisin ollut kotona ja yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen en voinut kuin unohtua miettimään, kuinka minun tulee ikävä. Minun tulee ikävä sitä aivan käsittämätöntä energiaa ja sitä euforiaa, johon minä tunnen hukkuvani jokaisella Disco Ensemblen keikalla, minulle tulee ikävä sitä valtameren kokoista tunnemassaa, jonka yhtyeen musiikki saa minut hetkittäin tuntemaan yleisömeren keskellä, minun tulee ikävä kaikkea sitä, sillä minkään muun yhtyeen keikalla en tunne samoin. Minä olin kuitenkin päättänyt, että sinä iltana en tahdo olla surullinen ja sanojen but maybe you'll come and put me out of my misery / one graceful day you'll set me free kaikuessa loppuunmyydyssä salissa huusin jälleen ääntäni käheäksi, kuten jokaisella todistamallani Disco Ensemblen keikalla, huusin, sillä minusta tuntui, etten voinut tehdä mitään muuta. Yhtye oli yksinkertaisesti niin kova, että unohdin kokonaan sen, että yhtyeen viimeiseen keikkaan oli enää alle kuukausi ja sen jälkeen minä en välttämättä pääsisi enää koskaan nauttimaan yhtyeen musiikista värivaloissa, mutta ehkä se oli kuitenkin hyvä, että unohdin, sillä sen keikan aikana minä nautin musiikista, nautin siitä, että musiikki sai minut tuntemaan. Nautin niin suunnattomasti, että kävellessämme poikaystäväni kanssa myöhemmin samana iltana kotiin minä vain hymyilin tyhmästi ja nukahdin hetkeä myöhemmin onnellisena, niin kovin onnellisena siitä, että sain kokea sen illan, mutta myös ne kaikki muut illan näiden kymmenen vuoden aikana, olin onnellinen kaikista niistä muistoista, jotka eivät tule koskaan unohtumaan.

PB160739