OLEN KAIVANNUT SINNE ENEMMÄN KUIN AIKOIHIN

 

Meillä oli vuosien ajan tapana matkustaa syksyisin viikoksi mökille, aina kauneimman ruskan aikaan, ja kaipuu sinne on tuntunut tänä syksynä kipuna jossain syvällä sielussani, 

 

   kaipuu metsien keskelle ja hiljaiselle kylätielle.

 

 

 Olen kaivannut pieni hetkiä, pieniä asioita.    

 

Olen kaivannut kävelyitä hiljaisella kylätiellä, istumista takkatulen ääressä, puulämmitteisen saunan lempeitä löylyjä ja nukahtamista tuvan turvalliseen lämpöön, kun ikkunalasin takana pimeys on syvempää kuin koskaan kaupungissa. Heräämistä ilman kiirettä mihinkään, laiturilla istumista pitkässä yöpaidassa ja kumisaappaissa ja kauniiden sanojen kirjoittamista mökin kuistilla, kun ilma on vielä niin viileää, että se pistelee sormenpäitä.

 

Kävelyitä läheisellä pellolla iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ja sitä, miltä musiikki kuulostaa iltamyöhään mökin kuistilla taivaan täyttyessä lukemattomista tähdistä, olen kaivannut kaikkia niitä pieniä hetkiä ja asioita, otsalampun valossa yhdessä käveltyjä iltalenkkejä ja sitä, kuinka kaappikello löi rauhallisesti aikaa eteenpäin.

 

 

Enemmän kuin mitään, olen tahtonut näyttää sen kaiken pienelle ihmiselle, olen tahtonut näyttää mökin pihassa kasvavat korkeat koivut, laiturilta avautuvan uskomattoman maiseman ja takkatulen tanssin illan hämärtyessä ikkunalasin takana. Olen tahtonut enemmän kuin mitään ja vaikka tiedän, etten minä voi koskaan tehdä niin, olen haaveillut siitä, että olisimme saaneet joskus nukahtaa pienen ihmisen kanssa sen rakkaan mökin lämpöön hiljaisena syysiltana sadepisaroiden juostessa pitkin ikkunalasia.

 

    Aivan kuten minäkin nukahdin lapsuusvuosinani. 

 

NELJÄSTÄ VUODENAJASTA SYKSY ON MINULLE RAKKAIN

 

Kesän viimeisinä päivinä, kun ilmassa alkaa tuoksua häivähdys syksystä ja kesän vihreys alkaa ihan vähitellen vaihtua syksyn lämpimiin väreihin, jossain syvällä rintalastani alla jokin tavallaan muuttuu. Niin on tapahtunut niin kauan kuin minä muistan, syksyn ensimmäisinä päivinä jokin minussa herää, muun maailman rauhoittuessa kesän valon vaihtuessa syksyn hämärään minä herään ennen auringonnousua ehtiäkseni valokuvaamaan aamun ensimmäisinä valoisina tunteina ja kävellessäni kotiin kaupungin herätessä uuteen päivään hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen tästä vuodenajasta, aikaisten aamujen lempeästä valosta ja hiljaisuudesta.

 

 

Neljästä vuodenajasta syksy on aina ollut minulle ehdottomasti rakkain ja vaikka olen nähnyt elämäni aikana monta aivan uskomattoman kaunista syksyä, en koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka luonto verhoutuu syksyisin vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen kuin se rauhoittuu ottamaan vastaan talven kylmyyden.

 

Se on niin ihmeellistä, että se saa minut huokaisemaan kaiken taianomaisuudesta kävellessäni kamerani kanssa ruskaan verhoutuneita katuja aikaisina aamuina, mutta ennen kaikkea inspiroitumaan kaikesta rakastamastani, kulkemaan kamerani kanssa ympäri kaupunkia, tarttumaan neulepuikkoihin ensimmäistä kertaa yli vuoteen ja kirjoittamaan yksittäisiä sanoja ja keskeneräisiä lauseita puhelimen muistioon herätessäni keskellä yötä,

 

     katselemaan keittiön ikkunan takana avautuvaa maisemaa ennen auringonnousua,

      hymyilemään itsekseni, kuinka niissä aikaisissa syysaamuissa on jotain erityistä.

 

Tänä syksynä olen rakastanut niitä aikaisia aamuja ja ruskaan verhoutunutta maisemaa enemmän kuin vuosiin, olen rakastanut, sillä olen saanut ihmetellä niitä pienen ihmisen kanssa. Rakastan syksyä, mutta vielä enemmän rakastan sitä, että me olemme saaneet viettää jo toisen syksyn hänen kanssaan, ajaa iltapäivällä hetkeä ennen auringonlaskua yhdessä Vaajakoskelle katselemaan ruskan uskomattomiin väreihin verhoutunutta maisemaa ja ihmettelemään puista putoavia keltaisia lehtiä, pieniä kiviä ja syyssateen jälkeensä jättämiä vesilammikoita.

 

KURAETEINEN, KUMISAAPPAITA JA SATEENVARJO-TARRA

  

     Pieni ihminen on aloittanut tänä syksynä päiväkodin ja se tuntuu uskomattomalta,

       tuntuu kuin vasta eilen olisin pidellyt häntä ensimmäistä kertaa sylissäni.

 

Yhtenä iltana maatessani vielä hereillä pimeässä makuuhuoneessamme minä jäin miettimään sitä ainoaa vuotta, jonka vietin päiväkodissa. Ensimmäinen asia, joka muistui elävästi mieleeni, oli se, miltä kuraeteisessä tuoksui sateisina päivinä, kun se sateisina aamupäivinä täyttyi kuraisista sadevaatteista ja kumisaappaista. En tiedä, miksi se muistui mieleeni ensimmäisenä tai miksi muistan sen niin vahvasti, mutta minulle juuri se tuo mieleen sen rakkaassa pikkukaupungissa sijaitsevan päiväkodin ja sen yhden ainoan vuoden, jonka minä vietin siellä. 

 

 

Seuraavaksi muistin jokaisen nurkan esikouluryhmäni tiloista. Sen, kuinka kuraeteisestä kuljettiin seuraavaan huoneeseen, jossa oli jokaisen lapsen tavaroille oma pieni kaappinsa, minun kaappini oli merkitty sateenvarjo-tarralla. Muistin ruokasalin ja huoneen, jossa minä nukuin päiväuneni yläsängyssä muumipehmolelu turvanani, muistin jokaisen nurkan ja jokaisen pienen yksityiskohdan, liitutaulun ruokasalin päädyssä ja lelut eteisessä.

 

 

Muistin lukuisia leikkejä ja sen, kuinka aina iltapäivisin keinuimme ulkona ja kiipesimme leikkimökin katolle, minä muistin, kuinka äiti tuli hakemaan minut ja pikkusiskoni kotiin polkupyörällä työpäivän jälkeen. Isä teki vuorotyötä ja hänellä oli aina vuorollaan tapana hakea meidät autolla, Ford-merkkisellä, kuten nykyäänkin.

 

    Se oli hyvä vuosi, vaikka jäikin ainoaksi päiväkodissa.

 

Pieni ihminen nukkui sänkymme vieressä omassa pinnasängyssään, kuuntelin hänen rauhallista hengitystään ja nukahdin hetkeä myöhemmin itsekin. Aamulla vein hänet päiväkotiin ja ajaessani takaisin kotiin aloittaakseni työpäivän hymyilin itsekseni, kuinka äärettömän onnellinen olin siitä, että olimme löytäneet pienelle ihmiselle pienen ja ihanan, turvallisen päiväkodin. Luulen, että hänellekin jää hyviä muistoja päiväkotivuosistaan.