23. lokakuuta 2018

SAIN KAMERANI TAKAISIN JA HYMYILIN ITSEKSENI METSÄSSÄ

IMG_2994IMG_3011

Kirjoitin aivan lokakuun alussa siitä, kuinka järjestelmäkamera, jolla minä olen ottanut viimeisimmän neljän vuoden ajan suurimman osan kaikista valokuvistani, päätti luovuttaa 101 703 valokuvan jälkeen. Minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, mikä kamerassa olisi vikana, sillä saadessani rikkinäisen kameran käsiini tiesin samantien, että kameran suljin oli laulanut viimeisen kerran ja minun olisi viimein tehtävä päätös, jota olin tavallaan kauhulla odottanut, päätös siitä, tahdonko vaihdattaa kameraani uuden sulkimen vai olisiko mahdollisesti kuitenkin aika ostaa uusi kamera tämän rikkinäisen, hienosti minua jo neljä vuotta palvelleen kamerani tilalle. Koska jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulostanut minulle missään vaiheessa millään tavalla mahdolliselta vaihtoehdolta, päädyin lähettämään kameran JAS Tekniikalle korjattavaksi, vaikka tiesin sen maksavan niin paljon, ettei siinä välttämättä tavallaan ollut mitään järkeä. Moni olisi varmasti antanut kameran jäädä niille sijoilleen ja ostanut uuden kameran tilalle, onhan kameroissa kuitenkin vuoden 2014 jälkeen tapahtunut huomattavia muutoksia, moni olisi varmasti jättänyt sulkimen vaihtamatta, antanut vain olla.

Minun rakas silmäteräni, Canon EOS 70D kuitenkin lähti silloin lokakuun alussa JAS Tekniikalle ja palasi reissultaan puolentoista viikon kuluttua uuden sulkimensa kanssa, enkä minä olisi voinut olla päätöksestäni yhtään onnellisempi, sillä hakiessani kameran postista yhtenä sateisena iltapäivänä minusta tuntui kuin olisin saanut osan itsestäni takaisin. Kyseisestä kamerasta on vuosien mittaan tullut kuin toinen käteni, minä olen kulkenut sen kanssa aivan lukemattomia kertoja katselemassa maailman kauneutta ja ikuistamassa kaikkea sitä, minkä muuten ehkä unohtaisin, siitä on tullut minulle korvaamaton, sellainen, mitä mikään uusi kamera ei olisi koskaan voinut korvata ja siksi minusta tuntui kuin olisin saanut osan itsestäni takaisin, tuntui kuin olisin ollut ihan vähän kokonaisempi kuin olin ollut kahteen viikkoon. Mennessäni sinä iltana nukkumaan mietin kahta edellistä viikkoa ja sitä, kuinka minä olin niiden kahden viikon aikana ollut valokuvaamisen suhteen tavallaan kuin jossain pienessä lasisessa häkissä osaamatta tehdä mitään, minä en ollut osannut valokuvata, vaikka olisin ottanut kameran käteeni, minä en osannut enkä tahtonut ilman rakasta silmäterääni.

IMG_3001

Seuraavana päivänä minä lähdin töistä aikaisemmin ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni kävelin Sippulanniemen luontopolulle. Kuljin pitkin uskomattoman kauniita metsäpolkuja puiden humistessa ympärilläni ja lintujen laulaessa vapauttaan unohduin miettimään, kuinka olin koko viikon ollut järjettömän stressaantunut, tehnyt ylitöitä ja herännyt öisin painajaisiin, jotka olivat saaneet minut istumaan pimeässä asunnossani saamatta heti uudelleen unta, unohduin miettimään, kuinka se hetki siellä metsäpolulla oli varmasti ensimmäinen hetki sillä viikolla, kun minua ei stressannut yhtään mikään ja minun oli rauhallinen olla. Ensimmäinen hetki sillä stressin täyttämällä viikolla, kun minä uskalsin hengittää rauhallisesti ja antaa kaiken vain olla, kulkea metsäpolkua pitkin tuntemattomaan ja katsella ympärilleni, kun ympärilläni rauhallisuus kulki kuin tuulenhenkäys tarttuen vaaleisiin hiuksiini, kuiskaillen minulle hiljaisia tarinoitaan.

Puiden humistessa ympärilläni jäin hetkeksi istumaan kalliolle, hengitin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa ja huokaisin itsekseni, kuinka syksy oli juuri kauneimmillaan ja samalla kauniimpi kuin se oli ollut vuosiin, syksyyn verhoutunut luonto oli yksinkertaisesti niin kaunis, etten minä voinut kuin hymyillä kaikelle sille kauneudelle. Kaivoin rakkaan, uuden sulkimen saaneen kamerani kangaskassistani ja ottaessani ensimmäiset valokuvat hymyilin tyhmästi itsekseni, olin aivan äärettömän onnellinen siitä, että olin saanut rakkaan kamerani takaisin, mutta luonnollisesti myös siitä, että sydämessäni tuntui rauha, valtameren kokoinen rauha, ikuistin sen kaiken kamerani kanssa, ikuistin, jotta muistaisin myös kaikkina niinä hetkinä, kun stressi tuntuu syvällä rintalastan alla ja sydän hakkaa niin lujaa, että lähes hirvittää.

IMG_3018IMG_3014IMG_3009

20. lokakuuta 2018

HYPPÄSIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA JA OLIN HETKEN KAUHUISSANI

IMG_0982IMG_0994

Tämän blogitekstin valokuvat on otettu aivan lokakuun alussa, yhtenä kovin kauniina syyspäivänä, kun saavuttuani tallille viikottaiselle vakiotunnilleni sain tietää, että minä pääsisin tulevalla ratsastustunnilla hyppäämään ensimmäistä kertaa elämässäni esteitä. Se, etten ollut kertaakaan elämässäni hypännyt esteitä, ei johdu millään tavalla siitä, etten olisi tahtonut hypätä vaan lähinnä siitä, että tallilla, jossa kävin viimeisimmillä ratsastustunneillani ennen tätä syksyä, en koskaan päässyt hyppäämään ja oli yllättävää, jos kentälle ilmestyi jossain vaiheessa puomeja, joita hyvällä tuurilla päästiin menemään tunnin päätteeksi. Saadessani silloin lokakuun alussa tietää tulevan ratsastustunnin sisällöstä olin hetken kauhuissani, sillä minulla ei ollut rehellisesti sanottuna mitään käsitystä siitä, riittäisivätkö taitoni siihen, että pääsisin edes pienen esteen ylitse tippumatta ratsuni selästä. On myönnettävä, että minä olen ratsastustaitojeni suhteen hetkittäin kovin epäileväinen, sillä se, etten ollut vuosiin käynyt ratsastustunneilla vaan kulkenut vain islanninhevosten kanssa maastossa, oli vaikuttanut todella paljon taitoihini, myös niihin aivan perustaitoihin, joiden kuvittelin säilyneen kaikista näistä vuosista huolimatta. Olen hetkittäin epäileväinen, mutta silloin olin kauhuissani, sillä luvassa oli jotain sellaista, minkä suhteen minulla ei ollut koskaan ollutkaan mitään osaamista, jotain sellaista, mikä olisi minulle täysin uutta ja vierasta, olin kauhuissani, mutta samalla myös vähän innoissani, olinhan aina halunnut kokeilla hyppäämistä.

Ratsuni oli pieni ja sympaattinen huzul-poniruuna Aksu, joka on toinen niistä poneista, jotka ovat saaneet minut tänä syksynä ymmärtämään, että sydämessäni on aivan erityinen paikka myös poneille, niille hevosta pienemmille ja usein itsepäisemmille nelijalkaisille. Toinen niistä poneista, enemmän hevosen kuin ponin kokoinen Garion, odotti jo tarhan portilla mennessäni hakemaan pientä ratsuani talliin ja taluttaessani sitä tallien välistä pitkin pysähdyin hetkeksi, silitin sen pehmeää kaulaa ja olin vain, sillä ne rauhalliset hetket näiden nelijalkaisten kanssa ovat merkinneet minulle tänä syksynä niin paljon. Ne ovat olleet tavallaan ihan erityisiä hetkiä, sellaisia, joista minä en suostuisi luopumaan, mietin varustaessani pientä ratsuani, jolla tuntuu kuitenkin olevan tavattoman suuri sydän ja äärettömän vahva tahto pienestä koostaan huolimatta, ehkä nimenomaan siksi minä pidän siitä niin kovasti ja siksi se on vallannut itselleen paikkansa sydämessäni nyt tämän syksyn aikana, vaikka en sitä monesti ratsukseni olekaan saanut. Noustessani viimein ratsaille minusta tuntui, että siitä ratsastustunnista tulisi mielenkiintoinen ja samalla sellainen, jonka tulisin muistamaan vielä kauan, minusta tuntui, että siitä ratsastustunnista tulisi jollain tavalla käänteentekevä. Ravipuomien ylittäminen oli minulle tuttua vuosien takaisilta ratsastustunneilta, mutta siinä vaiheessa, kun ravipuomit vaihdettiin pieniin esteisiin minä olin taas hetken kauhuissani, olin kauhuissani, vaikka ylitin esteet ravissa ilman mitään ongelmia. Laukkaa minä kuitenkin vähän jännitin, jostain syystä en uskonut pysyväni ratsuni selässä ylittäessäni estettä, minä en uskonut ja se harmitti minua, sillä pieni ratsuni innostui päästessään hyppäämään, tuntui kuin sen suuri ponin sydän olisi ollut tulta.

IMG_0991

Lopulta uskalsin hypätä esteen laukassa ja todeta sitten mielessäni, että olinkin ollut aivan turhaan kauhuissani ennen ratsastustuntia, hyppääminen oli todellisuudessa ihan valtavan hauskaa ja en olisi voinut olla enää yhtään onnellisempi siitä, että olin todella uskaltanut ja siitä, että olin jälleen päässyt eteenpäin osaamisessani ratsastuksen suhteen. Olin päässyt eteenpäin osaamisessani ratsastuksen suhteen, mutta ihan ehdottomasti myös itseluottamukseni suhteen ja siksi ratsastustunti oli tavallaan käänteentekevä, se sai minut uskomaan itseeni ihan vähän enemmän ja luottamaan siihen, että osaan ja minun on mahdollista oppia kaikki se, mitä en osaa. Pelkästään ajatus siitä sai minut hymyilemään vielä istuessani bussissa matkalla kotiin ja oikeastaan se saa minut hymyilemään myös kirjoittaessani tätä blogitekstiä, se oli hyvä ratsastustunti ja niin on ollut monta seuraavaakin tuntia, tämä harrastus tekee minut kerta toisensa jälkeen aivan äärettömän onnelliseksi ja uskallan väittää, että oli yksi minun elämäni parhaimpia päätöksiä nousta jälleen ratsaille.

IMG_1115IMG_1094IMG_1137

18. lokakuuta 2018

KORJAAMO, ONNELLISUUS JA LOVE REMAINS THE SAME

PA060589PA060601

Olen kirjoittanut blogihistoriani aikana Von Hertzen Brothersista niin monesti, että minusta on viimeisimmän parin vuoden aikana tuntunut, ettei minulla ole yhtyeestä enää mitään uutta sanottavaa. Osittain se on varmasti totta, olenhan kirjoittanut yhtyeestä useammin kuin mistään muusta yhtyeestä, minä olen kirjoittanut ihan lukuisista keikoista ja siitä, mitä yhtye merkitsee minulle, olen kirjoittanut vuosia kestäneestä matkasta, jonka kuljin yhtyeen musiikin kanssa ja kuinka yhtyeen musiikki on saanut minut jaksamaan eteenpäin. Niistä lukuisista teksteistäni huolimatta aion jälleen kirjoittaa yhtyeestä ja siitä, mitä yhtyeen kolmas albumi Love Remains the Same (2008) merkitsee minulle, minä aion kirjoittaa siitä, kuinka lokakuun kuudentena päivänä matkustin Helsinkiin hukkumaan musiikkiin kyseisen tavattoman hienon albumin juhlakeikalle ja kuinka seistessäni yleisömeren keskellä minusta tuntui, että koko tämä suuri maailma olisi ollut hetken siinä, musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, vain se hetki ja musiikki. Aion kirjoittaa siitä, kuinka musiikki sai unohtamaan kaiken muun, nostamaan kädet ilmaan suunnattomasta rakkaudesta ja kuivaamaan lopulta kyyneliä silmäkulmistani, hymyilemään kyynelteni seasta.

Vuonna 2008 julkaistu Love Remains the Same lienee ensimmäinen kosketukseni yhtyeen musiikkiin, vaikka kyseinen albumi ei aikoinaan aivan saanutkaan minua koukuttumaan yhtyeen musiikkiin niin, että se olisi päätynyt päivittäiseen kuunteluuni. Muutamaa vuotta myöhemmin albumi kuitenkin palasi elämääni entistä vahvempana samalla, kun yhtye julkaisi seuraavan albuminsa Stars Aligned (2011), albumi palasi elämääni ilman, että minä osasin yhtään odottaa sitä, kuinka suunnattomasti se tulisi vaikuttamaan elämääni tulevien vuosien aikana. Seuraavien vuosien aikana albumista tuli minulle nimittäin aivan äärettömän tärkeä, se kulki mukanani niissä kaikista vaikeimmissa hetkissä ja myös niissä kauneimmissa, auttoi minua pysymään kasassa istuessani aamuöisin parvekkeellani katselemassa pimeyden vähitellen vaihtuvan valonsäteisiin ja kulkemaan eteenpäin silloin, kun tuntui, etten yksin siihen pysty. Siitä tuli albumi, joka on ehdottomasti yksi elämäni rakkaimmista albumeista ja seistessäni sinä kovin kauniina lokakuisena iltana Korjaamolla yleisömeren keskellä albumin avausraidan Bring Out the Sun (So Alive) alkaessa soida sen pitkän odottamisen jälkeen minusta tuntui, että sisälläni hajosi jotain, tuntui kuin sisälläni olisi hajonnut jotain niin syvästi, etten minä voinut kuin antautua, olla olemassa musiikille siinä hetkessä. Värivalojen häikäistessä silmiäni minä mietin itsekseni, kuinka se on saanut minut luvattoman useasti antautumaan, Bring Out the Sun (So Alive) on aivan luvattoman useasti ollut se biisi, jonka edessä olen ollut tavattoman pieni ja niin rikkinäinen, että sitä on ollut yksinkertaisesti ihan mahdotonta peitellä.

PA060615

Niin tavattoman pieni ja rikkinäinen, että sitä on ollut yksinkertaisesti mahdotonta peitellä, sitä minä olin nostaessani käteni ilmaan sanojen bring out the sun to shine on everyone / when our dreams have all begun to wither / and we feel we’re overrun lävistäessä kalpean ihoni ja sydämeni muuttaessani rytmiään, eikä niiden sanojen jälkeen ollut enää paluuta, niiden sanojen jälkeen minä olin olemassa vain musiikille. Aivan uskomattoman hienoa avausraitaa seurasivat Spanish 411 ja Freedom Fighter, biisit, jotka ovat kulkeneet minun mukanani jo vuosikausia ja soineet kuulokkeissani loputtomasti, mutta vielä niitäkin enemmän kuulokkeissani on soinut biisi, joka kuultiin seuraavana, biisi, joka on ehdottomasti itselleni henkilökohtaisesti se kaikista rakkain biisi tältä hienolta albumilta. Somewhere in the Middle on biisi, joka on saanut minut kerta toisensa jälkeen uskomaan elämään, luottamaan siihen, että jonain päivänä minusta ei enää tunnu rikkinäiseltä ja siksi sanojen you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing kaikuessa loppuunmyydyllä Korjaamolla minun silmäni täyttyivät kyynelistä. Ne sanat ovat tuntuneet kerta toisensa jälkeen syvällä rintalastani alla, mutta sinä lokakuisena iltana yleisömeren keskellä niissä oli jotain todella erityistä, kuten koko albumissa, jokaisessa aivan uskomattoman rakkaassa biisissä ja jokainen niistä yhdeksästä biisistä sai kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani, ehkä siitä loputtomasta rakkaudesta tai sitten siitä, että tunsin palanneeni kotiin. Viimeisen biisin The Willing Victim kaikuessa yleisömeren ylitse kuivasin silmäkulmiini unohtuneita kyyneliä, eikä se musiikillinen taideteos ole varmaan koskaan kuulostanut niin käsittämättömän hienolta, eikä se ole koskaan saanut minua tuntemaan niin vahvasti ja haurasta sydäntäni lyömään niin kiivaasti, se oli erityistä.

Albumin viimeisen biisin jälkeen seisoin aloillani, olin yksinkertaisesti loputonta sanattomuutta ja yhtyeen palatessa värivalojen loisteeseen pienen tauon jälkeen soittamaan muuta tuotantoaan annoin musiikin taas viedä mukanaan, enkä minä oikeastaan olisi voinut vastustellakaan. Toisen setin ensimmäinen biisi, aivan uskomattoman kaunis Prospect for Escape oli vain alkusoittoa kaikelle sille hienoudelle, mitä sain kuulla seistessäni siinä yleisömeren keskellä, nimittäin yhtye soitti biisejä, joita ei pitkään aikaan ole värivalojen loisteessa kuultu, biisejä, jotka ovat aikoinaan merkinneet ja merkitsevät minulle edelleen suunnattomasti ja joita olin tietämättäni kaivannut. You Don't Know My Name ja Voices in Our Heads saivat minut palaamaan vuosia taaksepäin elämässäni puhumattakaan siitä, kuinka vahvasti Insomniac sai palaamaan viiden vuoden takaisiin hetkiin, niihin unohtumattomiin iltoihin värivalojen loisteessa, niihin, joita minä en vaihtaisi yhtään mihinkään. Musiikin saadessani minut huutamaan ääneni käheäksi minä nostin käteni ilmaan ja en osannut olla hymyilemättä, olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen, ettei siinä ollut mitään järkeä ja kävellessäni encoressa kuultujen uskomattoman hienojen biisien Kiss A Wish ja New Day Rising jälkeen Mannerheimintietä pitkin kaukoliikenteen terminaaliin kuin huomaamattani tanssin askeleeni, kaikesta väsymyksestä ja kovin kipeistä jaloistani huolimatta en vieläkään osannut lopettaa loputtomalta tuntuvaa hymyilemistä. Hymyileminen päättyi vasta, kun minä istuin bussissa matkalla Jyväskylään, se bussimatka olisi taas uusi tarina, sellainen, joka sai minut miettimään syvästi, kuinka paljon todellisuudessa tahdon nähdä keikkoja, mutta niin, ilmeisesti juurikin niin paljon, että jaksan yöllisiä bussimatkoja, niitä humaltuneita kanssamatkustajia ja myöhästymisiä, niin paljon tahdon nähdä ja kuulla musiikkia.

PA070926PA060633PA070934