14. helmikuuta 2019

KOIRANPENTUPROJEKTI KIRJAN KANSIEN VÄLIIN (+ALEKOODI)

 Kaupallinen yhteistyö Rajala Pro Shopin kanssa.

Vietin viime keväänä suurimman osan ajastani rakkaan pikkukaupungin rauhallisuudessa, Savonlinnassa, vanhempieni luona, sillä vanhin koiramme Ar'tfulfox's Black Amethyst, tuttavallisemmin Aada oli astutettu tammikuussa ja olin luvannut olla auttamassa pentujen kanssa, kun ne maaliskuun lopussa syntyisivät tähän maailmaan. Pennut syntyivät maaliskuun viimeisenä maanantaina, sinä samana päivänä, kun blogini täytti yhdeksän vuotta, oli kaunis pakkaspäivä ja olimme käyneet äitini ja Aadan kanssa juuri kävelemässä rauhallisen lenkin, kun ensimmäinen pentu päätti syntyä. Isäni oli juuri lähdössä töihin, mutta ehti kuitenkin auttaa tämän ensimmäisen pennun maailmaan ja hänen lähdettyään jäimme naisten kesken auttamaan Aadaa synnytyksessä. Se talvinen, kylmä maanantai oli ihmeellinen päivä, enkä tule varmasti koskaan unohtamaan sitä, kuinka kuusi pientä koiranpentua syntyivät tähän maailmaan sinä auringonsäteisiin verhoutuneena maaliskuun päivänä ja kuinka ne löysivät emonsa heti synnyttyään, en tule koskaan unohtamaan sitä, kuinka sinä iltana istuin pentulaatikon vieressä ihmettelemässä niitä kuutta pientä koiranpentua, jotka olivat vielä niin kovin viattomia, etten voinut kuin rauhoittua kuunnellessani niiden tuhinaa ja vartioidessani niiden rauhallista unta.

Seuraavat seitsemän viikkoa koiranpentujen kanssa olivat vähintään ihan yhtä ihmeelliset kuin se kaunis maaliskuinen päivä, ensimmäiset yöt äitini nukkui isäni rakentaman pentulaatikon vieressä varmistaakseen, että Aadalla ja pennuilla on kaikki hyvin ja päivät minä istuin pentulaatikon vieressä punaisessa nojatuolissa, vaihdoin pentulaatikon lakanoita niiden likaantuessa ja punnitsin hurjan nopeasti kasvavia pentuja, varmistin, että ne söivät tarpeeksi ja voivat hyvin. Niiden seitsemän viikon aikana sain todistaa, kuinka pentujen varovaiset askeleet alkoivat kantamaan päivä toisensa jälkeen aina vähän varmemmin ja tulen tuskin koskaan unohtamaan sitä huhtikuista aamua, kun näin koiranpennun avaavan ensimmäistä kertaa vähän silmiään, siinä ja ihan kaikessa, mitä sain niiden seitsemän viikon aikana kokea, oli jotain uskomattoman kaunista, jotain sellaista, jonka kokemisesta olen äärettömän kiitollinen. Sain olla vierellä, kun pennut saivat ensimmäistä kertaa kiinteää ruokaa ja kun pennut pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään tämän kauniin maailman pentulaatikon ulkopuolella, sain olla vierellä, kun pennut näkivät kaikki ne ihmeelliset asiat, kuten viileän nurmikon kevätaamuna ja öisen sateen kasteleman mullan tassujen alla, koko vähitellen kevääseen heräävän luonnon.
 
IMG_7859IMG_7924

Minä olin vierellä niin kauan, että siihen oli enää muutama päivä, että ensimmäinen pentu lähtisi maailmalle, uuteen kotiinsa ja istuessani niinä ihan viimeisinä päivinäni pikkukaupungissa katselin, kuinka ne kuusi maailman suloisinta koiranpentua juoksivat järjetöntä vauhtia toistensa perässä ja kaivoivat pihakeinun alle kuoppia pienillä tassuillaan, kiipeilivät vanhojen autonrenkaiden ylitse, pureskelivat kukkapenkeistä nousevia kasveja ja painivat niin, että välillä minua vähän hirvitti. Sen lisäksi, että tämä pentuprojekti oli tärkeä minulle, se oli vielä tärkeämpi äidilleni ja vaikka kaksi kuudesta koiranpennusta jäi lopulta vanhemmilleni, oli neljästä muusta luopuminen äidilleni todella raskasta ja tavallaan uskon, ettei hänen elämässään tule olemaan enää päivääkään, jolloin hän ei lähteneitä pentuja ajattelisi. Sen jälkeen, kun lähdin toukokuun puolivälissä takaisin Jyväskylään, olen aina hetkittäin miettinyt, kuinka tahtoisin jättää äidilleni jonkin muiston niistä neljästä muusta pienestä koiranpennusta ja niistä seitsemästä uskomattomasta viikosta, jotka vietimme niiden kanssa ja joiden aikana saimme kokea paljon sellaista, mitä me emme olisi tavallaan koskaan osanneet kuvitella kokevamme, paljon sellaista, mitä tulemme varmasti muistelemaan koko loppuelämämme ajan.

Rakas äitini täytti tammikuussa 50 vuotta ja koska en kiireideni takia päässyt juhlistamaan hänen syntymäpäiväänsä Savonlinnaan päätin, että tahdon antaa hänelle lahjan, josta hän tulisi aidosti onnelliseksi, jotain sellaista, minkä pariin hän tulisi varmasti palaamaan vielä kerta toisensa jälkeen. Otin viime keväänä Savonlinnassa niiden seitsemän viikon aikana, jotka vietin koiranpentujen kanssa, aivan luvattoman paljon valokuvia, mutta suurin osa niistä valokuvista on edelleen ainoastaan minun kovalevyilläni, varmassa piilossa muiden katseilta. Niin käy suurimmalle osalle ottamistani valokuvista, ne eivät koskaan päädy fyysisiksi valokuviksi vaan unohtuvat kovalevylleni ilman, että minä tai kukaan muukaan palaa niihin välttämättä enää koskaan. Tiedän, että viime keväänä ottamani valokuvat ovat äidilleni tärkeitä, hän kaivaa edelleen hetkittäin niiden seitsemän viikon aikaisia valokuvia puhelimensa muistista ja siksi tahdoin antaa hänelle syntympäivälahjaksi jotain sellaista, mikä sisältäisi viime keväältä ottamiani valokuvia niiden seitsemän viikon ajalta, jotka saimme viettää kuuden koiranpennun kanssa ja joiden aikana saimme kokea jotain kovin ainutlaatuista. Tämän rakkaan äitini syntymäpäivälahjan pääsin onnekseni toteuttamaan yhteistyössä Rajala Pro Shopin kanssa, jonka valikoimista löytyy todella monipuolisesti kaikkea valokuvaamiseen ja valokuviin liittyen.

IMG_7870IMG_7910IMG_7951

Kuvakirja ja muki saatu Rajala Pro Shopista.

Rajala Pro Shop tarjoaa kameroiden, objektiivien sekä erilaisten kamera- ja studiovarusteiden lisäksi laajasti erilaisia kuvapalveluita, jotka olivat jääneet minulle vieraiksi, vaikka olen yrityksen muista tuotteista ollut erityisen tietoinen viimeisimmän kymmenen vuoden ajan, aina siitä asti, kun sain ensimmäisen järjestelmäkamerani. Olin positiivisesti yllättynyt käydessäni yhtenä tammikuisena iltana tarkemmin läpi Rajala Pro Shopin tarjoamia kuvapalveluita, joihin kuuluu esimerkiksi kuvatulosteita, suurennoksia, canvastauluja sekä valokuva-albumeita, ja minun oli tavallaan vaikea päättää, millä tavalla tahtoisin jättää äidilleni muiston niistä seitsemästä uskomattoman kauniista viikosta ja kahden vanhemmilleni pennun lisäksi niistä neljästä pennusta, jotka lähtivät toukokuussa maailmalle. Lopulta minä päädyin tekemään äidilleni mustakantisen, 40-sivuisen kuvakirjan, jonka kokoaminen oli yllättävän helppoa Rajala Pro Shopin ohjelmalla. Ohjelmassa oli mahdollista tallentaa keskeneräinen kuvakirja ja olin siitä kovin onnellinen, sillä kokosin kuvakirjaa viikon mittaan pienissä osissa käyden samalla läpi valokuvia seitsemän viikon ajalta, niitä kun oli lopulta enemmän kuin olin muistanut. Kuvakirjan lisäksi tilasin vanhemmilleni myös mukin koko meidän pienen koiralauman valokuvalla, sillä ensimmäisellä onnistuneella, jonka otimme äitini kanssa viettäessäni joululomaani Savonlinnassa ja josta äitini oli erityisen onnellinen nähdessään sen ensimmäisen kerran kamerani näytöltä, olimme todella onnistuneet.

Olin varautunut odottamaan tilaukseni saapumista parin viikon ajan, mutta iloiseksi yllätykseksi sain kuitenkin paketin saapumisilmoituksen jo seuraavalla viikolla ja avatessani pakettia sinä tammikuisena iltana hymyilin itsekseni, sillä pentuprojektista koostamani kuvakirja oli kauniimpi ja laadukkaampi kuin olisin koskaan osannut odottaa. Seuraavana maanantaina paketoin kuvakirjan ja mukin takaisin suureen pahvilaatikkoon ja lähetin sen Savonlinnaan äidilleni, jolta sain seuraavana iltana sydämillä täytetyn viestin. Äitini oli kuvakirjasta ja mukista vielä onnellisempi kuin mitä olisin osannut odottaa ja se teki minut myös kovin onnelliseksi, se, että olin onnistunut ilahduttamaan rakasta äitiäni jollain sellaisella, mikä merkitsi hänelle oikeasti paljon ja mikä saa hänet onnelliseksi vielä monta kertaa hänen elämänsä aikana. Mikäli myös te tahdotte ilahduttaa lähimmäistänne valokuvilla esimerkiksi yhteisistä muistoistanne tai jostain hänelle rakkaasta, olen onnellinen saadessani jakaa teille alennuskoodin, jolla saatte juuri nyt 20% alennusta Rajala Pro Shopin kuvapalveluiden tuotteista. Alennuskoodi on 8XVZL ja se on voimassa toistaiseksi, joten mikäli tahdotte esimerkiksi toteuttaa samanlaisen kuvakirjan kuin minä toteutin äidilleni, voitte käyttää siihen aikaa ja tehdä siitä juuri sellaisen kuin haluatte, ilman mitään kiirettä. Toivon, että teidän lähimmäisenne tulevat lahjoistanne yhtä onnellisiksi kuin äitini saamastaan kuvakirjasta ja mukista, onnellisuutta ei voi koskaan olla liikaa, eikä varmasti valokuviakaan.

IMG_7887IMG_7937

12. helmikuuta 2019

IDA PAUL & KALLE LINDROTH JA TAIANOMAINEN ILTA LUTAKOSSA

P2010285P2010389
Ida Paul & Kalle Lindroth oli minulle todella kauan sellainen duo, jota en tavallaan osannut kuvitella kuuntelevani, en vain yksinkertaisesti osannut, vaikka luin sosiaalisesta mediasta jatkuvasti ylistäviä kommentteja duon musiikista ja live-esiintymisistä. En osannut, vaikka pidin heidän musiikkiaan erityisen kauniina ja herkkänä, en osannut kuvitella kuuntelevani ja niin minä en koskaan tietoisesti valinnut Spotifyn soittolistoilta heidän musiikkiaan. Vuosi sitten tämä tilanne kuitenkin muuttui istuessani yhtenä helmikuisena iltana pienessä yksiössäni, olin vain hetkeä aiemmin saanut kutsun työhaastatteluun ja elämä tuntui hetken tavallista kevyemmältä, kun sattumalta päädyin kuuntelemaan yhtyeen musiikkia, valitsemaan joltakin satunnaiselta soittolistalta yhtyeen biisin ja lopettamaan kirjoittamisen kuunnellakseni. Siinä hetkessä sydämeni valtasi aivan ääretön onnellisuus ja en voinut kuin pysähtyä miettimään, kuinka minun olisi pitänyt pysähtyä kuuntelemaan jo kauan sitten, niin käsittämättömän onnelliseksi musiikki minut siinä hetkessä teki.

Helmikuun ensimmäisen päivän iltana pukeuduin mustaan mekkoon, ripustin korviini vähän näyttävämmät korvakorut ja kävelin Lutakkoon vuoden ensimmäiselle keikalle, Ida Paulin & Kalle Lindrtohin keikalle, jolle olin ostanut lipun vain muutamaa päivää aiemmin, vaikka olin jo kauan tiennyt tahtovani nähdä kyseisen keikan. Saavuin paikalle juuri oikeaan aikaan, sillä hetkeä myöhemmin paikalle alkoi vaeltaa laumoittain ihmisiä, jotka muodostivat nopeasti pitkän jonon. Paljonko kello on, ovella seissyt järjestysmies kysyi minulta, ihan vain miettiäkseen, kuinka kauan menisi, että se ihmismäärä saataisiin sisälle. Kauan, mietin seistessäni yleisömeren keskellä viisi minuuttia ennen keikan alkamista ja katsoessani, kuinka yleisöä nousi jatkuvasti portaita pitkin saliin. En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka saapuvat keikkapaikalle juuri ennen keikan alkamista, en ymmärrä ainakaan silloin, kun keikan tiedetään olevan loppuunmyyty, mutta sinä iltana en jaksanut välittää, minulla ei ollut kiire mihinkään ja yleisömeren keskellä tuntui tavallaan kuin olisin ollut kotona, se tunne oli sama kuin vuosia sitten Tavastialla, tavallaan kovin tuttu ja turvallinen.

P2010519

Lopulta, noin viisitoista minuuttia yli kymmenen, Ida Paul ja Kalle Lindroth kuitenkin nousivat lavalle uuden biisinsä Hiekkalaatikolla kanssa ja minä en voinut kuin huokaista itsekseni, niin ihastuttava tämä duo oli jo ensimmäisen biisin perusteella. Tämän uuden biisin jälkeen kaksikko kertoi soittavansa seuraavaksi lähes kaikki Nää kaikki kertoo susta -albumin biisit, jotka olivat viimeisimmän vuoden aikana soineet kuulokkeissani huomattavan paljon, vaikka minä en kyseisestä albumista ole koskaan kirjoittanutkaan. Kaksikko kertoi halunneensa soittaa biisit niin puhtaasti sellaisina, kuin millaisina he olivat ne kirjoittaneet ja siksi sinä iltana lavalla nähtiin vain tämä kaksikko akustisine kitaroineen, eikä ainakaan allekirjoittanut olisi siinä hetkessä yleisömeren keskellä voinut toivoa yhtään enemmän. Ei olisi, sillä sen lisäksi, että rakastan akustista ja jollain tavalla pelkistettyä musiikkia, minä rakastan sitä, että musiikki esitetään alkuperäisessä muodossaan, juuri sellaisena kuin se on syntynyt, siinä vain on yksinkertaisesti aina jotain taianomaista, jotain äärettömän herkkää ja kaunista, jotain sellaista, mikä on niin helppo saada katoamaan värivalojen loisteessa.

Värivalojen häikäistessä hetkittäin silmiäni tuntui kuin musiikki olisi lävistänyt minut biisi ja hetki toisensa jälkeen, tuntui kuin musiikki olisi iskenyt suoraan rintalastani alle vuoden aikana tärkeiksi muodostuneiden sanojen tuntuessa jokaisessa hengenvedossani. Sinä iltana loppuunmyydyssä salissa yleisömeren keskellä rintalastani alla tuntui keikan ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti suunnaton, valtamerta suurempi rakkaus, sellainen, joka tuntui yhdistävän koko yleisömerta akustisen kitaroiden ja kaksikon jotenkin aivan taianomaisesti yhteensopivien äänien kertoessa tarinoitaan, joihin yleisömeri ei vain yksinkertaisesti voinut olla lähtemättä mukaan. Yleisömeren muuttuessa valtavaksi kuoroksi silmäkulmani täyttyivät kyynelistä pelkästään siitä loputtomasta onnellisuudesta, joka täytti sydämeni vielä silloin, kun kävelin yhdentoista jälkeen Lutakosta keskustaan. Ida Paul & Kalle Lindroth oli jotain sellaista, mikä saa hauraan sydämeni edelleen täyttymään onnellisuudesta kirjoittaessani tätä, musiikki oli sinä iltana niin äärettömän voimakasta ja samanaikaisesti niin herkkää, että tunsin pakahtuvani siihen tunteeseen, musiikki oli niin kovin kaunista, että olen kiitollinen siitä, etten jättänyt menemättä keikalle, vaikka sellaista vaihtoehtoa ehdin ennen keikkaa harkitsemaankin.

P2010609P2010514

8. helmikuuta 2019

OLEN TUNTENUT OLEVANI MYÖHÄSSÄ ELÄMÄSTÄNI

IMG_8011P1270077IMG_8032

let it go
let it leave
let it happen
nothing
in this world
was promised or
belonged to you anyway

- all you own is yourself

(Rupi Kaur, 2017)

Sen lisäksi, että elämä on tehnyt minut alkuvuonna niin kovin onnelliseksi ja musiikki sydämeni muutamaan rytmiään rintalastani alla, tämä elämä on hetkittäin tuntunut myös samalta kuin eilen kasvojani piiskannut lumisade, kun seisoin bussipysäkillä odottamassa myöhässä olevaa bussia. Myöhässä minäkin olen tuntenut olevani, aivan jatkuvasti, vaikka siihen ei välttämättä olisi ollut mitään syytäkään, on vain ollut sellainen tunne, että minä olen tavallaan jäljessä jostain aikataulusta, luultavasti elämästäni. En tiedä, ehkä minun on jollain tavalla kai kuulunutkin olla myöhässä tai ainakin hidastaa vauhtia, sillä koko viime syksyn eri tavoin oireillut silmäni päätti yhtenä aamuna, että tällä kertaa vuorossa on iriitti ja muutaman viikon mittainen antibioottikuuri. Vietettyäni diagnoosin saamisen jälkeen kokonaisen vuorokauden sängyn pohjalla ymmärsin nimittäin, että luultavasti se oli kehoni tapa kertoa minulle, että nyt on hidastettava vauhtia, päästettävä irti stressistä ja elettävä niin kuin minulla on aina tapana kirjoittaa, elää hetkessä ja nauttia niistä sellaisista aamuista, kun auringonsäteet murtautuvat sisään sälekaihtimien lävitse ja tee maistuu niin hyvältä, että hymyilyttää. 

Onneksi niitä kauniita aamuja on silti ollut huomattavasti enemmän kuin niitä sellaisia, kun lumisade piiskaa kasvojani kävellessäni töihin hämärän vaihtuessa vähitellen harmauteen. Niitä kauniita aamuja, kun Rupi Kaurin tekstit jättävät jälkeensä kauniin hiljaisuuden ja tee ehtii jäähtyä ennen kuin olen ehtinyt juomaan sitä, ihan vain siksi, että olen jäänyt kiinni teksteihin, yksittäisiin sanoihin. Lauseisiin, jotka jäävät kaikumaan valkoisille seinille harjatessani hiuksia peilin edessä ja pukeutuessani pehmeän, puhtaan valkoiseen neuletakkiin kylmyyden saadessa auringonsäteet murtautumaan pilviverhon lävitse, lauseisiin, jotka kaikuvat mielessäni vielä istuessani työpöytäni ääreen kirjoittamaan. Niin, onneksi sellaisia aamuja on ollut enemmän ja kaikki ne aamut, jolloin herääminen on ollut hankalaa ja lumisade on piiskannut kasvojani armottomasti, ne kaikki vaikeat aamut ovat unohtuneet nopeasti, eivätkä jääneet mieleeni kummittelemaan.

IMG_8021P1270202