8. joulukuuta 2019

TAVATTOMAN ONNELLINEN VIIKONLOPPU MÖKILLÄ

PA190548IMG_9476PA190652

On olemassa mökki, jolla vietin lapsuusvuosinani monta uskomattoman onnellista hetkeä, mökki, jonka kuistilla olen istunut lukemattomia kertoja kauniina kesäpäivinä, mutta myös vuosien takaisina kylminä talvipäivinä, silloin talvet olivat vielä kylmiä ja lumisia. Mökki, jonka saunassa olen laulanut pikkusiskoni kanssa mummolleni Anssi Kelaa ja jonka tuvassa oli aina talviöisin ihanan lämmin nukkua, kun ikkunalasin takana lumisade piiskasi korkeiden koivujen paljaita oksia, mökki, joka oli lapsuusvuosinani yksi elämäni tärkeimmistä paikoista. Siitä, kun olin viimeksi käynyt mökillä, oli kuitenkin lokakuussa kuin huomaamattani kulunut neljä kokonaista vuotta ja kun sitten viimein lokakuun puolivälissä matkustimme sen maailman rakkaimman kanssa ensimmäistä kertaa kahdestaan viettämään viikonloppua mökille, olin äärettömän innoissani jokaisesta tutusta tienhaarasta. Jollain tavalla tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut lapsuusvuosistani, muistin edelleen ne tärkeimmät tienhaarat, joista oli käännyttävä ja ne kohdat, joissa oli katsottava ikkunasta tienlaidassa laiduntavia hevosia tai lehmiä, muistin sen tunteen, miltä ne matkat lapsuusvuosina tuntuivat.

Ajaessamme muutamaa päivää aiemmin avattua Vekaransalmen siltaa en voinut kuitenkaan olla muistelematta sitä, kuinka lapsuusvuosinani salmi ylitettiin lossilla ja kuinka se oli tavallaan aina yhtä jännittävää, joskus saimme nousta pois autosta ja katsella maisemaa lossin kannelta. Enää salmea ei ylitetä lossilla, mutta olihan se uusi Vekaransalmen silta kieltämättä aivan uskomattoman hieno lokakuun kauniiseen ruskaan verhoutuneen maiseman keskellä, kuten oli myös jokainen tienhaara sillä matkalla. Saapuessamme lopulta mökin pihaan huokaisin itsekseni, kuinka kaikki oli ennallaan, mikään ei ollut muuttunut siitä neljän vuoden takaisesta juhannuksesta, jolloin olin viimeksi käynyt siellä ja viettänyt aikaani kaiken sen loputtoman rauhan keskellä. Pihapiirin kaksi vanhaa aittaa seisoivat edelleen paikoillaan, korkeat koivut humisivat vaimeasti varovaisessa tuulessa ja rannassa laituri oli nostettu talveksi kuivalle maalle, aivan kuten jokaisena syksynä. Mökin terassilla oli edelleen ne samat nojatuolit ja tuvassa sama pirttikalusto ja keinutuoli kuin lapsuusvuosinani, makuuhuoneessa ne samat vanhat valokuvat rakkaista ihmisistä ja keittiössä jääkaapin ovessa samat magneetit, kaikki oli ennallaan ja se teki minut jotenkin aivan hurjan onnelliseksi sinä lokakuisena iltapäivänä.

PA190591

Pimeyden laskeuduttua istuimme terassilla ihmettelemässä pimeyteen verhoutunutta maisemaa, jollain tavalla sitä aina kaupungissa asuessaan unohtaa, mitä pimeys on kaikkien niiden katu- ja mainosvalojen loisteen ulkopuolella, unohtaa ja siksi se pimeys oli sinä iltana niin kiehtovaa. Kaiken sen pimeyden keskellä nautimme musiikista ja loputtomasta rauhallisuudesta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossa, enkä voinut olla miettimättä sitä, kuinka suunnattomasti olin tarvinnut juuri sellaista rauhoittumista, hetkeä kaukana kaikesta. Myöhemmin se maailman rakkain lämmitti meille puusaunan ja saunoimme aamuyöhön asti, istuimme aina hetkittäin terassilla kuuntelemassa vuorotellen musiikkia ja hiljaisuutta, loputonta hiljaisuutta ja metsästä kantautuvia ääniä, jotka saivat mielikuvituksen kirjoittamaan tarinoitaan. Se oli käsittämättömän onnellinen ilta, yksi tämän syksyn onnellisimmista ja nukahtaessani lopulta tuvan lämpöön en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka minä en olisi osannut kuvitellakaan olevani niin onnellinen siitä rauhasta.

PA200809PA190761PA200823

Seuraavana aamuna me ajoimme Lohilahdelle käymään Rissasen kyläkaupassa, siinä samassa pienessä kyläkaupassa, jossa olin käynyt lapsuusvuosinani lukemattomia kertoja. Matkalla en voinut olla miettimättä, kuinka lapsena se matka tuntui pidemmältä ja se pieni kylä niin paljon suuremmalta kuin miltä se sinä lokakuisena päivänä tuntui, niin paljon pienemmältä, vaikka se olikin edelleen samanlainen kuin lapsuusvuosinani, mikään ei ollut muuttunut. Kyläkaupassa käyminen ja se, kuinka kaupassa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt vuosia sitten, tekivät minut jotenkin ihan tavattoman onnelliseksi ja katsellessamme hetken maisemaa kaupan pihasta minä en voinut olla naurahtamatta itsekseni kaikelle sille onnellisuudelleni, joka pysyi kasvoillani koko matkan takaisin mökille ja vielä mökilläkin, jonne saapuessamme istuimme jälleen hetken terassilla kuuntelemassa hiljaisuutta, jostain vähän kauempaa kantautuvaa metsäkoneen ääntä.

Hetken istuttuamme minä kaivoin kamerat repustani ja vietimme pari tuntia lokakuun ruskan keskellä valokuvaamisen parissa, valokuvaaminen on nykyään yksi yhteisistä harrastuksistamme ja en voisi olla siitä enää yhtään onnellisempi, sillä minulle merkitsee suunnattomasti se, että jokin, mikä on minulle niin järjettömän tärkeää, on alkanut vähitellen kiinnostamaan myös sitä maailman rakkainta. Sinä iltapäivänä valokuvaaminen tuntui jollain tavalla paremmalta kuin aikoihin, se oli vapauttavaa ja rauhoittavaa, ei tarvinnut olla uskomattoman hienoja valokuvia, tunne ja muistot olivat sinä iltapäivänä tärkeämpiä. Valokuvaamisen päätteeksi istuimme ennen pimeyttä vielä hetken rannassa katselemassa maisemaa ja kuuntelemassa hiljaisuutta, vastarannalla osa lehtipuista oli verhoutunut vielä kauniisti ruskaan ja oli niin uskomattoman rauhallista, että se tuntui jokaisessa solussani ja sai hauraan sydämeni muuttamaan hetkeksi rytmiään.

PA200786

Illalla maailman rakkain lämmitti saunan lisäksi myös tuvan takan minun tehdessäni sillä välin ruokaa, ikkunalasin takana maisema verhoutui pimeyteen ja en muistanut, milloin mikään olisi tuntunut yhtä tunnelmalliselta kuin se hetki, takassa tanssiva tuli ja pirttipöydän ääressä yhdessä syöty illallinen. Se ilta oli käsittämättömän onnellinen, saunoimme monta tuntia kaikessa rauhassa ja istuimme hetkittäin kuistilla kuuntelemassa vuoroin musiikkia ja hiljaisuutta, jossain kauempaa metsästä kantautui tuntemattomia ääniä ja kun viimein nukahdimme tuvan lämpöön, nukuin rauhallisemmin kuin aikoihin. Sunnuntaiaamuna heräsin auringonsäteisiin ja istuin kuistilla katselemassa, kuinka ranta oli hetken ihan täynnä lintuja, se oli ihmeellinen hetki, minä mietin itsekseni palatessani hetkeä myöhemmin takaisin sisälle tekemään aamiaista, ihmeellinen hetki ja ihmeellinen viikonloppu, mutta myös niin kovin onnellinen, että vieläkin hymyilyttää.

IMG_9373IMG_9437IMG_9470IMG_9442

29. marraskuuta 2019

SAVONLINNA JA YKSI ERITYISEN HIENO SUOMENHEVONEN

IMG_9080IMG_9170IMG_9095

Matkustin lokakuun puolivälissä Savonlinnaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun heinäkuun lopussa matkustin sieltä takaisin Jyväskylään. Olin odottanut sitä valehtelematta jo monta viikkoa, olin odottanut sitä, että pääsen kävelemään lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään, hengittämään rauhallisuutta keuhkojeni täydeltä ja nauttimaan ruskan viimeisistä hetkistä, olin odottanut pääsen nukkumaan vanhaan huoneeseeni ja kuuntelemaan, kuinka sade rummuttaa peltikattoa kaivautuessani peittojen alle lämpimään. Olin odottanut ja kun minä viimein yhtenä perjantai-iltana saavuin pikkukaupungin linja-autoasemalle hymyilin itsekseni, kuinka siinä illan pimeydessä mustan taivaan alla kaupunki tuntui jo nukkuvan talviuntaan, ajaessamme keskustan läpi kotiin kadut huusivat tyhjyyttään ja katuvalot loivat varjoja kadunkulmiin. Aivan kuten joka vuosi lokakuussa ja jollain tavalla se tuntuu aina yhtä kotoisalta, se talviunta nukkuva kaupunki, mietin itsekseni vielä nukahtaessani sinä iltana vanhan huoneeni hiljaisuudessa. Sinä yönä nukuin erityisen hyvin ja heräsin aamulla sateen ropinaan, pukeuduin lämpimästi ja syötyäni aamiaista kävelin vanhempieni ja koirien kanssa takapihalta avautuvassa metsässä, annoin sateen kastella hiukseni ja hengitin keuhkojeni täydeltä rauhallisuutta.

Sade ei lakannut koko päivänä ja kaivautuessani myöhään illalla peittojen alle minä kuuntelin, kuinka sade rummutti edelleen peltikattoa, tuntui enemmän syksyltä kuin oli tuntunut kertaakaan koko syksyn aikana. Sunnuntaiaamuna ei enää satanut vettä kävellessämme äitini kanssa takapihalta avautuvaan metsään koirien kanssa, ei enää satanut ja sinä aamuna se teki minut tavallaan ihan äärettömän onnelliseksi. Metsä oli verhoutunut uskomattoman kauniiseen ruskaan, se oli kauniimpi kuin se on ollut kertaakaan tämän kuluvan vuoden aikana, vaikka rakastankin sitä aina ja vaikka se metsä onkin minulle aina erityinen. Pysähdyimme mäen päälle katselemaan kauas jatkuvaa maisemaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, en ollut pysähtymään katselemaan maisemaa siitä kohdasta aikoihin ja jollain erityisellä tavalla se ruskaan verhoutunut maisema sai minut rauhoittumaan, kuuntelin tuulen tarttuvan puiden latvoihin ja lintujen laulavan jossain kaukana niin, että tuntui kuin ääni olisi kantautunut korviini kuiskauksena tuulen mukana. Se oli onnellinen aamu, yksi lokakuun kauneimmista ja kotiin palatessamme kietouduin harmaaseen neuleeseen, kuuntelin, kuinka sade alkoi vain hetkeä myöhemmin rummuttaa taas peltikattoa aivan kuin muistuttaakseen lähestyvästä harmaasta marraskuusta.

IMG_9235

Sunnuntai-iltapäivänä minä pääsin ratsastamaan kauniilla suomenhevostammalla nimeltä Rokkitar. Kaksi vuotta sitten noustessani sen selkään ensimmäistä kertaa minulla oli takanani monen vuoden ratsastustauko ja onkin myönnettävä, etten yksinkertaisesti pärjännyt silloin tamman kanssa, en saanut sitä missään vaiheessa kunnolla kuuntelemaan minua ja sen sijaan, että minä olisin kertonut oikean suunnan, minä lähinnä vain roikuin tamman mukana. Kun viime syksynä aloin käymään vuosien tauon jälkeen ratsastustunneilla en voinut olla miettimättä, että jonain päivänä tahdon nousta uudelleen Rokkitaren selkään kokeillakseni saisinko sen nyt avuilleni vai roikkuisinko minä edelleen vain mukana. 

Sinä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä minä sitten viimein nousin Rokkitaren selkään ja suuntasimme tamman kanssa sille samalle pellolle kuin kaksi vuotta sitten, enkä voi väittää, että yhteistyömme olisi sujunut samantien. Ei nimittäin sujunut vaan tamma kokeili minua hetken aikaa ennen kuin sain sen kuuntelemaan minua ja voi, kuinka rakastinkaan jokaista hetkeä sen jälkeen. Ratsastaessani ympäri sitä ruskaan verhoutunutta peltoa minä en osannut kuin hymyillä, en osannut, eikä se haitannut yhtään, varovaisessa tihkusateessa tuntui aivan kuin olisin hetki hetkeltä osannut ratsastaa sitä kaunista suomenhevostammaa paremmin, kuin olisin tavallaan hetki hetkeltä ymmärtänyt vähän enemmän. Sen lisäksi, että minusta tuntui kuin minä olisin hetki hetkeltä ratsastanut itse vähän paremmin, minusta tuntui jatkuvasti enemmän siltä, että se oli yksi hienoimmista hevosista, joilla olen elämäni aikana päässyt ratsastamaan. Siinä hetkessä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä sen kauniin tamman ravi oli ehkä hienointa, mitä olin koskaan päässyt kokemaan ja se, kuinka herkästi se lopulta reagoi kaikkeen, mitä tein tai en tehnyt, oli jollain tavalla äärettömän pysäyttävää. Niin pysäyttävää, että siinä hetkessä ruskaan verhoutuneella pellolla tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, vain se hetki sillä pellolla, se erityisen hieno suomenhevostamma ja se peltoa vähän kauempana kiertävä koira. Se hetki oli täydellinen, mutta ei minusta vieläkään erityisen hyvää ratsastajaa tullut, vaikka en enää vain roikkunutkaan mukana.

IMG_9226IMG_9228IMG_9169IMG_9251

16. marraskuuta 2019

SILLÄ HEVOSELLA ON ERITYINEN PAIKKA SYDÄMESSÄNI

IMG_8920IMG_9048

Yksi ratsastushistoriani tärkeimmistä hevosista on ollut ehdottomasti suomenhevostamma Sirivei, jolla ratsastin vuosia sitten käydessäni lähes viikottain ratsastamassa Kirsin tallilla Enonkoskella. Suomenhevosista se on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein, se oli aivan äärettömän rauhallinen ja minulla ei koskaan ollut turvaton olo noustessani ratsaille, vaikka se olikin silloin vuosia sitten kokooni nähden suhteellisen suuri, oikeastaan päinvastoin, noustessani ratsaille tuntui kuin olisin palannut kotiin kerta toisensa jälkeen. Se kaunis tummanrautias suomenhevonen oli minun ratsastushistoriani toinen hevonen, johon tunsin saavani aivan erityisen yhteyden, joka ei murtunut, vaikka se kerran säikähti ratsastustunnilla jotain niin pahasti, että sen vaihtaessa kiitolaukkaan minä en enää pysynytkään sen selässä. Silloin viisitoista vuotta sitten minä nousin takaisin ratsaille heti Sirin rauhoituttua, eikä minua pelottanut hetkeäkään sen selässä sen lopputunnin aikana, sen selässä minua ei pelottanut mikään, niin paljon minä siihen luotin, vaikka se olikin vain hetkeä aiemmin säikähtänyt jotain ja minä pudonnut sen seurauksena, minä vain yksinkertaisesti luotin.

Kirjoitin hetki sitten siitä, kuinka olen päässyt loka- ja marraskuun aikana ratsastamaan kolmella eri suomenhevosella, joista se ensimmäinen oli Turon Ruusu, tuttavallisemmin ihan vain Ruu, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa vuosi sitten syksyllä ja johon rakastuin valehtelematta jo heti sen ensimmäisen yhteisen ratsastustuntimme aikana. Ruu oli toinen ratsuni pitkän ratsastustaukoni jälkeen ja tavallaan samalla myös se hevonen, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että ratsaille palaaminen oli ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olin tehnyt viimeisimpien vuosien aikana, jollain tavalla sillä ratsastustunnilla ymmärsin, että juuri sitä minä olin kaivannut elämääni. Sen ensimmäisen yhteisen tuntimme jälkeen pääsin ratsastamaan Ruulla suhteellisen paljon, mutta siitä, kun olin viimeksi päässyt ratsastamaan Ruulla, oli ehtinyt silti lokakuun alussa kulua jo melkein puoli vuotta, sillä Ruu varsoi viime keväänä ja oli sen myötä myös ansaitulla lomalla palaten takaisin töihin vasta tänä syksynä maiseman verhouduttua kauneimpiin väreihinsä.

IMG_8969

Noustessani silloin lokakuun alussa Ruun selkään ensimmäistä kertaa melkein puoleen vuoteen tuntui kuin siitä ei olisi ollut hetkeäkään, kun viimeksi olin päässyt ratsastamaan sillä kauniilla tammalla, mutta silti tavallaan kuin allani olisi aivan vieras hevonen, varsominen ja pitkä loma olivat selvästi tehneet tehtävänsä. Keskityimme sillä ratsastustunnilla samoihin pohkeenväistöihin, joita olin päässyt edellisenä päivänä tekemään Cintin kanssa ja vaikka meillä meni Cintin kanssa lopulta ihan hyvin, olin onnellinen siitä, että pääsin tekemään samaa tehtävää sillä tunnilla eri hevosen kanssa, nämä kaksi hevosta eroavat toisistaan nimittäin ainakin minun kohdallani huomattavan paljon. Muistan, kuinka niinä ratsastushistoriani ensimmäisinä vuosina käydessämme äitini ja pikkusiskoni kanssa samoilla ratsastustunneilla toisin kuin minä ja pikkusiskoni, äitimme pääsi tekemään pohkeenväistöjä ja kaikkea sellaista, mitä me emme pikkusiskoni kanssa koskaan päässeet tekemään niinä aivan ensimmäisinä vuosina. Emme me toisaalta päässeet niitä suuremmin tekemään seuraavassakaan ratsastuskoulussa ja oikeastaan kaikenlaiset väistöt ja taivutukset jäivät minulle kaukaisiksi niiden ratsastuskouluvuosieni aikana, eivätkä ne käyneet mielessäkään siirtyessämme lopulta kaviouran kiertämisestä maastoretkiin islanninhevosten kanssa, niinä hetkinä maastossa tärkeintä oli se tunne, valtava rauha ja onnellisuus.

Siksi ne kaksi ratsastustuntia lokakuun alussa, joiden aikana keskityimme suurimmaksi osaksi vain pohkeenväistöihin olivat minulle kovin mieluisia, ne haastoivat minua tarpeeksi, mutta saivat silti aikaan sellaisia onnistumisen tunteita, jotka hymyilyttivät vielä kotimatkallakin. Ja sen lokakuisen Ruun kanssa viettämäni ratsastustunnin jälkeen hymyilytti myös se, kuinka Ruu oli ollut niin uskomattoman hieno ja kuinka minusta oli ratsailla tuntunut kuin missään muualla ei olisi yhtä luonnollista olla. Siinä, missä Sirivei on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein suomenhevonen, on Ruulla myös erityinen paikka sydämessäni, se on aivan ehdottomasti yksi niistä hevosista, joihin minä luotan aivan suunnattomasti ja joiden nimen näkeminen listassa siinä oman nimen kohdalla saa minut aina vähän hymyilemään.

IMG_8880IMG_8855IMG_9015IMG_8878