Slider

5. elokuuta 2020

ELOKUUN ENSIMMÄISENÄ AAMUNA ILMASSA TUOKSUI SYKSY

IMG_7580IMG_7564

Elokuun ensimmäisenä aamuna nojasin korkeaan mäntyyn ja katselin, kuinka koirat juoksivat toistensa perässä ympäri niemenkärkeä, nostaessani katseeni kohti taivasta tuntui kuin korkeat männyt jatkuisivat loputtomiin, ne ovat olleet siinä jo silloin, kun minun äitini on ollut pieni lapsi. Ne ovat nähneet vuosikymmenten ajan kesän vaihtuvan vähitellen syksyyn, huojuneet armottomassa tuulessa syysmyrskyjen riehuessa pimenevässä illassa ja verhoutuneet lumihuntuun aina ensilumen sataessa maahan, ne ovat nähneet paljon, mietin auringonsäteiden yrittäessä murtautua varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse. Elokuun tuuli tarttui mäntyjen latvoihin saaden ne huojumaan ja ilmassa tuoksui niin vahvasti syksy, että se tuntui syvällä rintalastani alla ja sai kylmät väreet juoksemaan ihollani, nojasin korkeaan mäntyyn ja suljin hetkeksi silmäni, annoin kaiken hetken ihan vain olla.

Se on viimeisimmät viisitoista vuotta ollut minulle yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa, se on ollut sitä siitä viidentoista vuoden takaisesta kesästä asti, kun muutimme vanhempieni nykyiseen kotiin, tähän taloon jota minä kutsun lapsuudenkodikseni. Sitä kesää seuranneena syksynä menin seitsemännelle luokalle, vaihdoin syksyllä tutusta ja turvallisesta koulusta vieraaseen kouluun ja jännitin sitä salaa aivan suunnattomasti, mietin viileän tuulen tuntuessa kasvoillani, sinä syksynä tuntui kuin kaikki olisi muuttunut. Lapsuusvuosinani syksyt olivat aina uuden alkuja ja sitä ne ovat minulle edelleen, siksi kai olen rakastanut syksyjä lapsuusvuosistani asti aivan äärettömästi, olen rakastanut uusia alkuja ja sitä niin kutkuttavaa tunnetta rintalastan alla, kun syksyn ensimmäisenä koulupäivänä pyöräiltiin kouluun. Sinä viidentoista vuoden takaisena syksynä minulla oli uusi koti ja vieras koulu ja ehkä siksi se syksy oli erityinen, sinä syksynä kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä, sinä syksynä katselin siinä paikassa ensimmäistä kertaa auringonlaskuja, istuin viileällä rantakalliolla ja hengitin.

IMG_7692

Nykyään syksyt eivät tuo minulle mukanaan uutta kouluvuotta, mutta siitä huolimatta syksyt tuntuvat edelleen uuden alulta, syksy saa minut aina heräämään aivan uudella tavalla. Syksyisin minä olen aina täynnä energiaa, mietin auringonsäteiden murtautuessa lopulta harmaan pilviverhon lävitse ja katselin minun edessäni avautuvaa rakasta maisemaa, joka uinui hetken auringonsäteiden loisteessa ennen kuin pilviverho peitti auringonsäteet jälleen taakseen. Luulen, että se tulee olemaan aina yksi niistä paikoista, joihin palaan syksyisin kuuntelemaan metsän huminaa ympärilläni ja katselemaan auringonlaskuja viileältä rantakalliolta, se tulee aina olemaan yksi niistä paikoista, vaikka elämä onkin vuosien aikana vienyt minut mukanaan vieraisiin kaupunkeihin ja satojen kilometrien päähän niistä korkeista männyistä. Nousin ylös ja kävelin rantakalliolle katselemaan järvelle, tänä vuonna syksy tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin niin vahvasti uuden alulta, että se tuntuu syvällä rintalastani alla kutkuttavana tunteena ja sinä elokuisena aamuna syksyn tuoksuessa häivähdyksenä ilmassa minä hymyilin.

IMG_7659IMG_7603

3. elokuuta 2020

TARINA ORANSSISTA POLKUPYÖRÄSTÄ

IMG_7365IMG_7476

Siitä tuli heinäkuun puolivälin jälkeen kuluneeksi kolme vuotta, siitä, kun minä jäin pyöräillessäni auton alle ja putosin konepellin ja tuulilasin kautta asfalttiin yhtenä heinäkuisena päivänä. Olin ollut pyöräilemässä kotiin isomummoni vanhalla polkupyörällä ja maatessani hetkeä myöhemmin ambulanssissa olin äärettömän huolissani siitä vanhasta polkupyörästäni, jolla minä olin kulkenut kaikkialle jo vuosien ajan ja joka makasi sinä kolmen vuoden takaisena heinäkuisena päivänä tien laidassa auton alle jääneenä sellaisessa kunnossa, ettei sillä voinut kulkea enää koskaan yhtään mihinkään. Ei kertakaikkiaan enää koskaan voinut ja muutamaa tuntia myöhemmin sairaalassa sain tietää, että minä olin selvinnyt onnettomuudesta pelkällä säikähdyksellä lukuunottamatta sitä, että oikean jalkani pohjeluu oli murtunut. Palatessani kotiin sinä iltana se isomummoni vanha polkupyörä seisoi autokatoksessa ja en voinut olla miettimättä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisin ollut aiemmin sinä päivänä matkalla kotiin ilman polkupyörää, en voinut, olihan se ottanut vastaan paljon suuremman osuman kuin minä.

Se minun isomummoni vanha polkupyörä, joka sinä kolmen vuoden takaisena heinäkuun päivänä pelasti minut suuremmalta vahingolta, merkitsi minulle enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää. Se oli kulkenut kanssani vuosien ajan kaikkialla, olin ajanut sillä yhtenä kesänä aikaisina aamuina keskustaan töihin ja pysähtynyt aina vanhalla rautatiesillalle katselemaan, kuinka aamuauringon säteet maalasivat maisemaa aivan kuin maalausta, olin ajanut sillä iltapäivisin turistien täyttämän keskustan lävitse ja lukinnut sen ajoittain satamaan käydessäni kävelemässä torilla. Se oli ollut mukanani kauniina kesäöinä kulkiessani ystävieni kanssa keskustan katuja ja hypätessäni aamuyöllä viileään järviveteen, se oli seisonut aamuyön viimeisinä tunteina tyhjällä kadulla minun kiivetessäni sisään autiotalon ikkunasta ja nähnyt kanssani ne kesän kauneimmat auringonnousut, kuljettanut minut turvallisesti kotiin pitkin metsäpolkuja. Se oli kulkenut kanssani kaikkialla vuosien ajan aina ollessani rakkaassa pikkukaupungissa ja nähdessäni sen sinä iltana autokatoksessa palatessani kotiin en oikein osannut kuin huokaista, kuinka minä olisin toivonut, että viimeinen yhteinen seikkailumme olisi ollut vähän kauniimpi.

IMG_7399IMG_7502IMG_7410

Seuraavana päivänä sen kolmen vuoden takaisen onnettomuuteni jälkeen vanhempani ostivat minulle käytettynä vanhan punaisen polkupyörän ja ajoin sillä vain päivää myöhemmin kotikadullamme murtuneesta pohjeluustani huolimatta. Se oli huomattavan paljon paremmassa kunnossa kuin se isomummoni vanha polkupyörä oli koskaan minun käytössäni ollut ja sillä minun olisi ollut ihan huomattavasti turvallisempaa kulkea kaikkialle sitten, kun pohjeluuni olisi parantunut. Olisi ollut, mutta sen lisäksi, etten voinut lakata ajattelemasta, ettei uusi pyöräni tulisi koskaan korvaamaan isomummoni vanhaa polkupyörää, aloin kuin huomaamattani pelätä pyöräilemistä ja kahtena seuraavana kesänä kuljin pyörällä vain muutamia kertoja paikasta toiseen peläten ihan jokaista vastaan tulevaa autoa ja tien ylitystä. Tänä vuonna kevään saapuessa minusta alkoi kuitenkin viimein tuntua, että aikaa oli kulunut tarpeeksi ja ajaessani uudella polkupyörälläni yhtenä toukokuisena aamuna kauppaan päätin, etten tahdo enää pelätä pyöräilemistä ja että siitä punaisesta polkupyörästä tulee tänä kesänä minun uusi ystäväni.

Päätin antaa sille kuluneella punaiselle polkupyörälle uuden elämän ja sen uuden elämän se todella toukokuussa sai, kun istuin monena iltana lempeiden auringonsäteiden loisteessa ensin hiomassa siitä entistä elämää pois ja maalatessani sitä myöhemmin oranssilla ja kiiltävän mustalla. Muistan sen illan, kun suljin viimeisen kerran maalipurkin kannen ja katselin uuden elämän saanutta oranssia polkupyörääni illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, musta maalipinta ei ollut vielä ihan kuiva ja maalarinteippi suojeli oranssia maalipintaa, mutta siinä se oli, minun uusi ystäväni. Sinä toukokuisena iltana siitä polkupyörästä tuli minulle erityinen ja tänä kesänä olemme ehtineet kulkea yhdessä pitkin metsien varjostamia teitä, tutuimpia kadunkulmia ja kivien, kantojen ja paksujen puunjuurien täyttämiä metsäpolkuja. Minä toivon, että tulevana syksynä pääsen katselemaan uuden ystäväni kanssa ruskaan verhoutunutta metsää ja niitä kaikista kauneimpia auringonlaskuja, mutta sitä ennen olen äärettömän onnellinen siitä, ettei minua enää pelota, tämän uuden ystäväni kanssa minä taas uskallan.

        Niin ja nykyään käytän kypärää, kolme vuotta sitten olin tyhmä ja en käyttänyt.                 

IMG_7388IMG_7436

31. heinäkuuta 2020

HEINÄKUUN VIIMEISINÄ PÄIVINÄ NÄIN UNTA SYKSYSTÄ

IMG_7256IMG_7320

Näinä heinäkuun viimeisinä päivinä olen herännyt aamuisin aikaisin kävelemään rakkaiden koirien kanssa niitä kaikista tutuimpia kadunkulmia ja istunut sitten aamupäiväksi minun vanhan työpöytäni ääreen kirjoittamaan, katsellut, kuinka ikkunalasin takana auringonsäteet vaihtuvat kuurosateisiin ja kävellyt hetkittäin paljain jaloin sateen kastelemalla nurmikolla. Aamupäivät ovat olleet rauhallisia ja kirjoittaminen on tuntunut vähän samalta kuin vuosia sitten asuessani vielä vanhassa huoneessani, teksti on syntynyt kuin itsestään aivan kuten se syntyi myös vuosia sitten, silloin, kun minä rakastin kirjoittamista enemmän kuin olisin osannut kirjoittaa kokonaisin lausein. Tässä huoneessa on jotain taianomaista jostain kaukaa vuosien takaa, olen miettinyt aina lopettaessani kirjoittamisen ja kävellessäni varjoisassa metsässä koirien kanssa, kuunnellessani metsän huminaa ympärilläni.

Iltaisin olen viettänyt aikaa neljän uskomattoman rakkaan belgianpaimenkoiran ja vanhempieni kanssa, istunut olohuoneessa koiran painaessa päänsä polvelleni käydessä nukkumaan viereeni ja silittänyt tuntikausia pehmeää turkkia, kuunnellut, kuinka kaatosade rummuttaa peltikattoa ja katsellut, kuinka ikkunan takana voimakas tuuli tarttuu korkeiden puiden latvoihin. Tavallaan olen ollut onnellinen siitä, ettei näiden lomaviikkojeni aikana ole ollut helteitä, olen aina rakastanut enemmän vähän viileämpiä kesäpäiviä ja sitä, kun kesä alkaa vähitellen vaihtua syksyyn. Näiden heinäkuun viimeisten päivien aikana on hetkittäin tuntunut syksyltä ja se on saanut minut hymyilemään itsekseni piiloutuessani lopulta peiton alle näkemään unta tulevasta syksystä ja nukkumaan paremmin kuin olen nukkunut aikoihin, tässä vanhassa huoneessani nukun paremmin kuin missään muualla.

IMG_7296IMG_7352IMG_7244
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.