16. lokakuuta 2019

SYYSKUUSSA PALASIN USKOMATTOMAN RAKKAALLE RANNALLE

IMG_7903IMG_7965

Kun vuosia sitten asuin Helsingissä, minulla oli muutamia sellaisia paikkoja, joihin palasin aina kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan ja hengittämään, muutamia sellaisia paikkoja, jotka olivat minulle erityisen tärkeitä. Yksi niistä paikoista oli Mustikkamaa ja se erityisen kaunis ranta, jonne minulla oli tapana palata aina kerta toisensa jälkeen nimenomaan kirjoittamaan, mutta myös istumaan rantakalliolle ja kuuntelemaan meren rauhoittavaa kohinaa, rauhoittumaan aivan itsekseni. Muistan sen hetken, kun vuosia sitten kävelin ensimmäistä kertaa sillä rannalla, muistan, kuinka rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta ja kuunnellessani meren kohinaa tuntui kuin koko suuri, kaunis maailma ympärilläni olisi pysähtynyt hetkeksi. Vastarannalla Kruunuvuoren surulliset autiotalot uinuivat iltapäivän auringonsäteissä istuessani viileälle rantakalliolle, viereisessä puussa orava hyppäsi oksalta toiselle ja minä en voinut kuin miettiä, että minun olisi palattava sinne vielä jonain päivänä. Niiden vuosien aikana, kun asuin Helsingissä, palasin sille rannalle kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan ja rauhoittumaan, mutta tänä syksynä havahduin siihen todellisuuteen, etten minä ollut palannut sinne kertaakaan sen jälkeen, kun neljä vuotta sitten pakkasin elämäni muuttolaatikoihin ja jätin Helsingin taakseni. En ollut palannut, mutta siinä samassa hetkessä päätin, että matkustaessani syyskuun puolivälissä Helsinkiin palaisin sille tärkeälle rannalle kuuntelemaan meren rauhoittavaa kohinaa ensimmäistä kertaa neljään kokonaiseen vuoteen.

Syyskuun neljäntenätoista päivänä minä heräsin aikaisin ja istuin heti seitsemän jälkeen bussissa matkalla Helsinkiin, ikkunalasin takana maisemat vaihtuivat kuin ohikiitävinä kuvina, kuulokkeissani soi musiikkia vuosien takaa ja ennen kuin ehdin huomatakaan, minä nukahdin bussin jatkaessa matkaansa kohti määränpäätä. Olin niin väsynyt, että nukuin melkein koko sen matkan, mutta saapuessamme Helsinkiin väsymys tuntui kadonneen ja kävellessäni kaukoliikenteen terminaalista rautatieasemalle en voinut olla hymyilemättä itsekseni miettiessäni, kuinka äärettömästi olin kaivannut Helsinkiä. Olen vannonut itselleni, etten minä enää koskaan pakkaa elämääni muuttolaatikoihin ja matkusta Helsinkiin jäädäkseni, mutta aina palatessani hetkeksi takaisin Helsinkiin minusta tuntuu, etten tahtoisi mitään niin kuin tahtoisin palata Helsinkiin jäädäkseni. Sellaisina hetkinä tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään, mietin itsekseni noustessani bussiin rautatientorilla ja katsellessani sitten tuttuja kadunkulmia ikkunalasin takana, muistan niistä edelleen jokaisen, niin järjettömän monta kertaa matkustin vuosia sitten sillä bussilla numero kuusitoista määränpäänä Mustikkamaa.

IMG_7929

Kun viimein pääsin sille samalle kauniille rannalle, jolle minulla oli vuosia sitten tapana palata kerta toisensa jälkeen, tuntui kuin olisin palannut kotiin. Olin odottanut sitä hetkeä siitä asti, kun lähdin rannalta viimeisen kerran muutamaa päivää ennen kuin jätin Helsingin taakseni neljä vuotta sitten ja kaikki nämä vuodet olin suunnitellut palaavani jonain päivänä sinne hetkeksi käydessäni Helsingissä, mutta jostain tuntemattomasta syystä palasin sinne vasta neljä vuotta myöhemmin, syyskuun neljäntenätoista päivänä. Merituuli tarttui hiuksiini ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta kävellessäni pitkin rantaviivaa, tuntui kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja silti kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi kävelin sillä rannalla. Istuin hetkeksi rantakalliolle, annoin varovaisen merituulen leikkiä hiuksillani ja suljin silmäni, kuuntelin meren rauhoittavaa kohina ja keskityin hengittämään rauhallisesti. Jokaisella hengenvedollani olin askeleen lähempänä itseäni ja tunsin aivan jotenkin aivan uskomattoman suurta rauhaa rintalastan alla hengenvetojeni vähitellen rauhoittuessa. Tavallaan tuntui samalta kuin vuosia sitten istuessani sillä samalla rantakalliolla, tuntui samalta, vaikka jokin minussa oli selvästi muuttunut niiden neljän vuoden aikana, ehkä olin kasvanut ihmisenä kulkiessani matkaani suuntaan, johon minä en olisi koskaan kuvitellut kulkevani, suuntaan, joka vei minut mukanaan joskus vuosia sitten.

Muutos sai minut kuitenkin naurahtamaan itsekseni, olisihan se kummallista, jos yhtään mikään ei neljässä vuodessa muuttuisi. Jokin minussa oli muuttunut, mutta siitäkin huolimatta istuessani sinä iltapäivänä siinä rantakalliolla tuntui tavallaan kuin tuhannet kivenlohkareet rintalastani alta olisivat kadonneet meren rauhoittavaan kohinaan, varovaisiin tuulenhenkäyksiin poskipäilläni, aivan kuin silloin vuosia sitten. Hymyilin itsekseni avatessani lopulta vihreät silmäni ja mietin, kuinka vuosia sitten vastarannalla Kruunuvuoren autiotalot uinuivat auringonsäteiden loisteessa. Nyt niistä on jäljellä enää se viimeinen, se, jonka ovet ja ikkunat oli laudattu umpeen nähdessäni sen ensimmäisen kerran, sen luovuttaessa taistelussa aikaa vastaan siitä autioituneesta huvilakylästä ei ole jäljellä enää mitään. Sinne minä tuskin enää koskaan palaan, vaikka se paikka kiehtoi minua jotenkin ihan suunnattomasti asuessani Helsingissä, mutta sille Mustikkamaan rannalle palaan varmasti vielä monta kertaa, nimittäin sille rannalle palaaminen merkitsi minulle aivan suunnattomasti, enemmän kuin minä olisin osannut koskaan kuvitellakaan. Katselin vielä hetken ympärilleni, hengitin syvään merituulen leikkiessä hiuksillani ja kävelin sitten kohti kaunista Isoisänsiltaa, sitäkään ei ollut vielä olemassa silloin neljä vuotta sitten, kun minä viimeksi hengitin keuhkojeni täydeltä valtameren kokoista rauhaa sillä saarella.

IMG_8068IMG_8080IMG_8091

8. lokakuuta 2019

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

P9080515IMG_7717

Kirjoitin viimeksi elokuun alussa asioista, jotka olivat tehneet minut järjettömän onnelliseksi. Silloin kaksi kuukautta sitten kesä oli alkanut vasta hiljalleen vaihtua syksyksi ja minä olin juuri palannut rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, silloin minut oli tehnyt järjettömän onnelliseksi pikkukaupungissa vietetyt kesäpäivät ja neljä tavattoman rakasta karvakuonoa, joiden kanssa olin onnekseni saanut viettää kesän aikana monta onnellista päivää. Näiden lisäksi minut oli tehnyt onnelliseksi esimerkiksi rauhalliset illat tässä pienessä yksiössäni ja se, että kesä oli alkanut hiljalleen vaihtua syksyksi, ne tekevät minut edelleen onnelliseksi, sekä rauhalliset illat että tämä kaunis syksy. Seuraavaksi aion kirjoittaa teille juurikin niistä asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi elokuun alun jälkeen, niistä asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään kiireen keskellä ja tanssimaan askeleeni kotiin yöllä, kun kukaan ei ole näkemässä.


x Lämpimät neuleet ja villasukat. Kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka innostuvat pukeutumisesta syksyisin aina uudestaan, kuulun niihin ihmisiin, sillä rakastan tavattomasti sitä, että niinä syksyn ensimmäisinä viileinä päivinä voi pukeutua neuletakkiin ja ensimmäisten yöpakkasten jälkeen voi kaivaa vaatekaapista parkatakin, kietoutua siihen aamuisin kävellessään bussipysäkille ennen auringonnousua. Se, että voin pukeutua jälleen lämpimiin neuletakkeihin, villasukkiin ja parkatakkeihin, on tehnyt minut viimeaikoina jotenkin ihan käsittämättömän onnelliseksi ja samalla se on saanut minut tuntemaan itseni enemmän itsekseni, olenhan kuitenkin aina ollut vähän enemmän se neuletakkeihin kuin kesämekkoihin pukeutuva ihminen ja niin, on ihanaa laittaa villasukat jalkaan, kun töissä on tavattoman kylmä.

x Kynttilät ja kaamosvalot pimenevinä iltoina. Syyskuussa illat alkoivat viimein olla tarpeeksi aikaisin niin pimeitä, että tuntui hyvältä sytyttää kynttilöitä valaisemaan pimeää asuntoani istuessani työpöytäni ääressä kirjoittamassa ja voi, kuinka se tekikään minut onnelliseksi. Näin syksyisin minä valaisen asuntoni oikeastaan lähinnä vain kynttilöillä ja kaamoisvaloilla ja istuessani aina iltaisin kaikkien kauniiden valojen keskellä minun on ollut ihan käsittämättömän hyvä olla, sillä sen lisäksi, että ne ovat tehneet minut jotenkin ihan uskomattoman onnelliseksi, ne ovat saaneet minut myös rauhoittumaan aivan erityisellä tavalla. Onnelliseksi minut on tehnyt toki myös se, että asuntoni on näyttänyt samalla taas kauniimmalta ja jollain tavalla kotoisammalta kuin se on näyttänyt kertaakaan viime talven jälkeen.
 IMG_7760IMG_7729P9080524

x Se, että syyskuun stressi alkaa vähitellen väistyä. Aloitin työpaikallani uusissa työtehtävissä syyskuun alussa ja se sai stressin kuiskailemaan jälleen korvaani niin, että olin aivan äärettömän väsynyt ja jatkuvasti vähän ärtynyt. Stressi sai minut myös sairastumaan pariksi viikoksi juurikin silloin, kun minun täytyi oppia suhteellisen paljon uusia asioita muutamassa viikossa ja se lisäsi stressiäni entisestään, mutta onnekseni stressi on alkanut nyt vähitellen väistymään ja se on tehnyt minut ihan järjettömän onnelliseksi, nimittäin huolimatta siitä, että stressi saa minut lähes poikkeuksetta toimimaan jollain tavalla paremmin, se saa minut myös rauhattomaksi ja jotenkin aivan käsittämättömän väsyneeksi.

x Rauhalliset illat, kun voi vain käpertyä peiton alle katsomaan televisiota. Kesällä minusta tuntui, että minun oli jatkuvasti mentävä ja tehtävä jotain, minun oli hankalaa antaa itselleni lupa pysähtyä rauhoittumaan ja siksi syksyn saavuttua minut on tehnyt kovin onnelliseksi ne hetket, kun iltaisin voi tehdä iltapalaa ja käpertyä sitten peittojen alle katsomaan televisiota. Aloin elokuun alussa katsomaan jälleen kerran Täydellisiä naisia ja olen tällä hetkellä menossa seitsemännessä tuotantokaudessa, mutta kyseisen sarjan lisäksi olen katsonut Jane the Virginin uusinta tuotantokautta ja vaikka minua vähän hävettää myöntää, niin valehtelematta aivan liikaa Big Brotheria, joka alkoi syyskuun alussa.

x Lokakuun neljäntenä aamuna satanut ensilumi. Lokakuun neljäntenä aamuna kävellessäni bussipysäkiltä töihin olin äärettömän onnellinen katsellessani hentoon lumihuntuun verhoutunutta maisemaa pimeyden keskellä. Ensilumi satoi tänä vuonna aikaisemmin kuin viime vuonna ja se sai minut ihan tavattoman onnelliseksi, vaikka kylmyys pisteli poskipäitäni lämpötilan ollessa pakkasen puolella ennen auringonnousua. Katselin koko pitkän päivän töiden ohessa ikkunasta hentoa lumisadetta ja hymyilin aina hetkittäin itsekseni, kun ensilumi sai minut rauhoittumaan jotenkin ihan erityisellä tavalla, enkä voi väittää, etteikö ajatus ensilumesta saisi minua edelleen vähän hymyilemään itsekseni.

IMG_7755IMG_7725

6. lokakuuta 2019

SEITSEMÄN VUOTTA SITTEN ELÄMÄ OLI IHMEELLISTÄ

P9080445P9080409

Olen jostain tuntemattomasta syystä unohtunut tänä syksynä huomattavan usein miettimään sitä, millaista elämäni oli seitsemän vuotta sitten. Se seitsemän vuoden takainen syksy oli erityinen, sinä syksynä muutin Helsinkiin ja aloitin opintoni ammattikorkeakoulussa, mutta ennen kaikkea sinä syksynä alkoi yksi tärkeimmistä aikakausista elämässäni. Muistan edelleen, kuinka yhtenä kauniina elokuisena lauantaina nousin bussin kyytiin rakkaan pikkukaupungin linja-autoasemalla peloissani, mutta samanaikaisesti myös kovin innoissani kaikesta tulevasta. Se viiden tunnin bussimatka tuntui kestävän vähintään pienen ikuisuuden ja kun minä viimein jäin matkalaukkuni kanssa kyydistä Viikin pysäkillä, odottaessani hetken kummisetääni ehdin hädissäni miettiä, että onko minusta oikeasti niin isoon elämänmuutokseen. Tottakai minusta oli ja vain pari päivää myöhemmin matkustin ensimmäisen koulupäiväni jälkeen ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustaan ihmettelemään elämääni, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kuinka kävellessäni Aleksanterinkatua itsekseni mietin, kuinka uskomattomalta se tuntui, että kaikesta huolimatta olin oikeasti muuttanut siihen kaupunkiin ja että minä tulisin viettämään siellä vähintään seuraavat kolme vuotta, että se oli nyt minun kotini.

Asuttuani viikon Helsingissä sukulaisteni luona pääsin lopulta muuttamaan omaan vuokra-asuntooni, siihen pieneen soluasuntoon Malminkartanossa, se oli minulle juuri sopivan kokoinen ja viihdyin siinä kaikki ne kolme vuotta, jotka asuin Helsingissä. Muistan, kuinka purkaessamme tavaroitani muuttolaatikoista vanhempieni kanssa mietin itsekseni, kuinka se tuntui tavallaan kummalliselta, se, että koko minun pieni omaisuuteni oli yhtäkkiä vanhan huoneeni sijaan siinä pienessä soluhuoneessa. Muistan myös sen ensimmäisen illan siinä pienessä asunnossa, istuin sängyssäni hereillä myöhään yöhön ja ihmettelin elämääni kaupungin, joka oli siinä hetkessä minulle vielä vieras, verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana. Seuraavana aamuna minä istuin pienellä parvekkeellani auringonsäteiden loisteessa ja hymyilin, olin ihan tavattoman onnellinen kaikesta uudesta elämässäni, olin onnellinen siitä pienestä ja silti niin kovin kotoisasta asunnosta, vieraasta kaupungista ympärilläni ja siitä, että olin uskaltanut ottaa askeleen tuntemattomaan. Muistelen sitä syksyä usein ja varsinkin tänä syksynä se on ollut mielessäni usein, se oli erityinen syksy ja sitä seurasi kolme ihan uskomattoman hienoa vuotta. Kolme sellaista vuotta, joita en vaihtaisi mihinkään, kolme vuotta, joiden aikana kasvoin ihmisenä aivan suunnattomasti ja opin itsestäni enemmän kuin olin oppinut koko elämäni aikana, kolme vuotta, joiden aikana sain kokea monta unohtumatonta hetkeä, joita minä unohdun edelleen aina hetkittäin muistelemaan hymyillen.

IMG_7685P9080449IMG_7811

Siitä syksystä tähän päivään on kuljettu pitkä matka ja näiden seitsemän vuoden aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon, että siitä kaikesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, vaikka aina ei välttämättä siltä tunnukaan. Silti minä aina hetkittäin unohdun miettimään sitä seitsemän vuoden takaista syksyä, unohdun miettimään, sillä se oli yksi elämäni onnellisimmista ja ihmeellisimmistä syksyistä, unohdun miettimään, sillä elämäni oli silloin niin erilaista kuin se on koskaan ollut sen jälkeen, sinä syksynä kaikki muuttui ja alkoi matka tähän hetkeen, ilman sitä syksyä elämäni ei olisi koskaan päätynyt tähän pisteeseen, ilman sitä syksyä minusta ei olisi koskaan tullut ihminen, joka olen tänä syksynä.

      Tänä syksynä kaikki on hyvin, ihan niin kuin oli silloin seitsemän vuotta sittenkin.