18. marraskuuta 2018

TÄNÄ SYKSYNÄ HEVOSET OVAT OLLEET MINULLE HENKIREIKÄ

IMG_3568IMG_3569IMG_3572

Minä nousin ensimmäistä kertaa ratsaille, pienen shetlanninponin selkään ollessani vain 2,5-vuotias, minulla oli silloin vaaleanpunaiset kumisaappat pienissä jaloissani ja tutti suussani, äitini piti minusta kiinni, että pysyisin satulassa sen tuntemattoman tytön taluttaessa ponia. Viisi vuotta myöhemmin nousin uudelleen ponin selkään, eikä sen jälkeen ole enää ollut paluuta siihen elämään, johon ei kuulunut poneja ja hevosia, minä kävin ratsastustunneilla vuosien ajan ja kyllästyttyäni kaviouran kiertämiseen vaihdoin tutun ratsastuskentän islanninhevosiin ja ihan uskomattoman kauniisiin maastoretkiin, mutta lopulta muutettuani pois lapsuuteni pikkukaupungista harrastus jäi, enkä noussut ratsaille enää kuin todella satunnaisesti. Viime vuonna minusta alkoi kuitenkin tuntua, että minun täytyisi päästä taas ratsastamaan ja kun sitten lopulta kesällä aloin kartoittamaan tämän kaupungin mahdollisuuksia ratsastuksen suhteen kartoitin samalla myös hiljaa mielessäni omia taitojani, mietin kauan, että osaisinko lopulta ratsaille päästessäni oikeastaan mitään ja olisiko minun paikkani millaisella tallilla. Vaikka olin usein kuullut sanottavan, että ratsastus olisi kuin polkupyörällä ajaminen ja ettei sitä taitoa unohtaisi, en kuitenkaan uskonut siihen, minulla oli järjettömän vahva tunne siitä, että ne islanninhevosten kanssa maastossa vietetyt vuodet sekä totaalinen tauko ratsastamisesta olisivat vaikuttaneet suuresti siihen, mitä osasin ja miltä ratsaille nouseminen ensimmäistä kertaa vuosiin ratsastuskentän keskihalkaisijalla tuntuisi.

Se aivan ensimmäinen kerta, kun nousin ratsaille vuosien tauon jälkeen, oli todella jännittävä. Minä olin odottanut sitä hetkeä monta viikkoa, nähnyt siitä lukemattomia unia, mutta kävellessäni tallille en tiennyt, mitä odottaa siltä hetkeltä, tavallaan odotin aivan äärettömästi ja sitten en kuitenkaan mitään, minä en odottanut osaavani enää samalla tavalla kuin ennen, mutta odotin tuntevani tismalleen samalla tavalla kuin silloin, kun nousin ratsaille 7-vuotiaana. Niin minä tunsinkin, se pelonsekainen riemu oli sanoinkuvailematonta noustessani lähes hevosen mittoihin kasvaneen ratsuponin selkään yhtenä elokuisena iltapäivänä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa ja suunnatessani keskihalkaisijalta kaviouralle mietin itsekseni, kuinka tavallaan tuntui, etten olisi ollut hetkeäkään poissa hevosten parista. Jollain tavalla se tuntui kotiin palaamiselta, siltä kuin jokin palanen elämässäni olisi löytänyt tiensä takaisin luokseni ja tuntiessani ponin liikkeet allani en osannut kuin hymyillä. Hymyillä, vaikka ratsastustunnin edetessä sain lopulta huomata olleeni oikeassa, taitoni ratsastuksen suhteen olivat todella ruosteessa vuosien tauon jälkeen ja moni sellainen taito, jonka olin kuvitellut säilyneen matkassani, oli kadonnut jonnekin kauas, jonnekin, mistä se olisi ehkä vielä mahdollista löytää, mutta ei kuitenkaan sillä nimenomaisella ratsastustunnilla. Laskeutuessani satulasta sinä iltapäivänä tiesin, että niiden taitojen takaisin saamiseen tarvittaisiin monta ratsastustuntia, kärsivällisyyttä ja sellaisia hetkiä, kun tuntuu, ettei siitä ratsastamisesta vain yksinkertaisesti tule yhtään mitään, vaikka kuinka yrittäisin ja vaikka kuinka olisin kärsivällinen.

IMG_3583

Niitä sellaisia hetkiä on tänä syksynä ollut paljon, on ollut niitä sellaisia iltoja, kun minä olen lähtenyt ratsastustunnin jälkeen kotiin pettyneenä itseeni ja sellaisia iltoja, kun olen hetkellisesti harkinnut lopettavani ratsastamisen kokonaan, on ollut paljon sellaisia hetkiä, kun ratsailla on vain yksinkertaisesti tuntunut, etten minä ehkä koskaan tule oppimaan. Kaikista niistä hetkistä huolimatta olen kuitenkin palannut kerta toisensa jälkeen tallille, hakiessani ratsuani tarhasta uponnut nilkkojani myöten mutaan ja ratsastanut sateen piiskatessa kasvojani, olen puhdistanut mudasta ja hiekasta likaisia varusteita tunnin jälkeen ja heittänyt kaikki vaatteeni pesukoneeseen päästessäni kotiin, mutta uskallan väittää, että ihan kaikki se on ollut tämän arvoista. Tämän, että lopulta olen päässyt oppimaan hevosista ja ratsastuksesta aivan suunnattomasti, mutta kieltämättä myös kaikkien niiden hetkien, kun auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani olen taluttanut hevosta talliin ja pysähtynyt silittämään sen pehmeää kaulaa, niiden taianomaisten hetkien, kun olen ratsailla tuntenut olevani yhtä ratsuni kanssa ja onnistunut jossain tehtävässä niin, että vielä palatessani kotiin olen hymyillyt.

IMG_3591IMG_3600

Minä olen kirjoittanut tänä syksynä paljon nimenomaan siitä, kuinka olen päässyt oppimaan paljon ratsastuksesta ja hevosista, mutta se, mistä en ole kirjoittanut oikeastaan mitään, on kuitenkin suunnattomasti tärkeämpää kuin yksikään oppimani asia. En nimittäin ole kirjoittanut tänä syksynä oikeastaan yhtään mitään siitä, kuinka uskomattoman tärkeä henkireikä ratsastus on minulle ollut näiden muutaman kuukauden aikana ja kuinka hevosten kanssa toimiminen on auttanut minua henkisen hyvinvointini suhteen niin valtavasti, etten olisi koskaan osannut edes kuvitellakaan sellaista. En, vaikka minä olen lapsuudestani asti ymmärtänyt hevosten läsnäolon rauhoittavan minua, nimittäin tänä syksynä ratsastuksella ja hevosten läsnäololla on ollut niin suuri vaikutus henkiseen hyvinvointiini ja jaksamiseeni, että sitä on tavallaan vaikea selittää, se on jotain sellaista, mikä täytyy päästä itse kokemaan. Sen uskallan kuitenkin sanoa, että ilman hevosten kanssa viettämääni aikaa tämä syksy olisi ollut tavattomasti raskaampi ja olisin todennäköisesti aivan erilaisessa pisteessä itseni kanssa, minä olisin paljon ahdistuneempi ja stressaantuneempi, jollain tavalla rikkinäisempi.

Tämän syksyn aikana elämäni on ollut kiireistä ja tuonut mukanaan valtameren kokoisen stressin, josta en ole osannut päästää irti oikeastaan kuin niinä hetkinä, kun minä olen harjannut hevosta pitkin ja rauhallisin vedoin, kuunnellessani hevosen rauhallista hengitystä satuloidessani sitä vain vähän ennen ratsastustuntia ja noustessani ratsaille, tarttuessani ohjiin, päättäväisesti ja lempeästi. Hevoset ja ratsastus ovat kuluneen syksyn aikana antaneet minulle mahdollisuuden hypätä kerran viikossa hetkeksi pois kiireen täyttämästä elämästäni ja keskittyä hetken aikaa johonkin niin, ettei minun tarvitse stressata yhtään mistään tai miettiä esimerkiksi niitä työasioita, jotka ovat olleet mielessäni lähes tauotta myös kaikkina niinä sellaisina hetkinä, kun en ole ollut töissä. Se mahdollisuus on ollut minulle korvaamaton, enkä vaihtaisi niitä hevosten kanssa viettämiäni hetkiä pois mistään hinnasta, juuri niin arvokkaita ne ovat minulle henkisesti olleet. 

IMG_3643IMG_3649IMG_3725

Niinä hetkinä, kun olen hevosten kanssa, unohdan kaiken muun, mitä elämässäni tapahtuu juuri sillä hetkellä, unohdan jokaisen stressiä aiheuttavan asian ja tekemättömän työtehtävän, unohdan jatkuvat paineeni onnistumisesta ja siitä, olenko tarpeeksi, nimittäin niinä hetkinä toimiessani hevosten kanssa tunnen lähes poikkeuksetta olevani tarpeeksi. Hevonen hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, hiukset takkuisina ja silmänaluset tummina, väsyneenä ja vähän vaitonaisena, niin kauan kuin minä kohtelen hevosta hyvin, sekin kohtelee minua hyvin ja ymmärtäväisesti, hevoselle minä olen tarpeeksi huolimatta siitä, etten välttämättä osaa aina aivan kaikkea tai ole aina ihan parhaimmillani. Jollain taianomaisella tavalla se rauhoittaa minua, ymmärrys siitä, ettei minun tarvitse olla siinä hetkessä yhtään enemmän ja ehkä nimenomaan juuri siksi harjatessani hevosta pitkin rauhallisin vedoin ennen ratsastustuntia tuntuu kuin maailma ympäriltäni katoaisi, kuin siinä hetkessä olisi olemassa vain minä ja hevonen, kaunis suuri eläin, joka usein huokuu valtameren kokoista rauhallisuutta. Niin valtavan suurta, että se saa minutkin rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen ja silittämään hevosen pehmeää kaulaa, hengittämään rauhallisesti hakiessani satulahuoneesta varusteita ja kiristäessäni hetkeä myöhemmin satulavyötä ratsastuskentän keskihalkaisijalla, niin rauhallisesti, että rauha tuntuu selkärangassani.

Kun nousen ratsaille tuntuu kuin kaikki muu unohtuisi, ratsastamiseen on keskityttävä niin, ettei ole tilaa millekään muulle, on vain seuraava askel ja se, kuinka kaikki, mitä teen istuessani ratsailla vaikuttaa hevoseen, eläimeen, jolla on minuun verrattuna aivan uskomattomasti voimaa ja joka voisi  kesken ratsastustunnin lähteä, jos se vain niin päättäisi. Istuessani ratsailla minun on tavallaan oltava yhtä ratsastamani hevosen kanssa, puhuttava samaa kieltä niin, että saan sen kulkemaan haluamallani tavalla ja väitän, ettei mikään elämässäni ole aikoihin ollut yhtä palkitsevaa kuin se, kun pitkän yrittämisen jälkeen hevonen on kulkenut juuri kuten minä olen halunnut ja on tuntunut, että olen satulassa yhtä hevosen kanssa. Sen lisäksi, että se on ollut äärimmäisen palkitsevaa, se on myös opettanut minulle suunnattomasti kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta, istuessani ratsailla minun on ollut pakko olla kärsivällinen ja kuunnella itseni lisäksi myös hevosta, minun on ollut ymmärrettävä, että on oltava rauhallinen pystyäkseen olemaan yhtä hevosen kanssa ja että onnistumiseen vaaditaan usein kärsivällisyyttä, epäonnistumisia ja niitä hetkiä, kun tuntuu kuin puhuisi aivan eri kieltä hevosen kanssa. Lopulta se yhteinen kieli on kuitenkin aina löytynyt, kärsivällisyyden ja rauhallisuuden kautta, enkä ole yhdenkään ratsastustunnin jälkeen ollut stressaantunut, olen ollut valtameren verran suunnatonta rauhaa ja olemassa sitä hetkeä varten, laskeutuessani satulasta hengittänyt rauhallisesti, vaikka takana olisikin epäonnistumisia.

IMG_3799IMG_4005

Niin, tänä syksynä hevoset ja ratsastus ovat olleet minulle aivan suunnattoman tärkeä henkireikä ja minusta tuntuu, että ilman sitä henkireikää loputon stressi ja ahdistus olisivat vieneet minut mukanaan, saaneet minut siihen pisteeseen, josta on niin kovin vaikea päästä pois. Se, että kesällä päätin jatkaa lapsuuteni harrastusta, on todennäköisesti paras päätös, jonka olen tehnyt aikoihin ja olen aivan äärettömän kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen tänä syksynä saanut viettää hevosten ja ponien kanssa, mutta vielä kiitollisempi minä olen viikottaisesti mahdollisuudesta hypätä pois stressin täyttämästä elämästäni. Kiitollinen ja järjettömän onnellinen kaikesta, myös kaikista niistä hetkistä, jotka vielä tulevaisuudessa saan hevosten ja ponien kanssa viettää, minä nimittäin tiedän, että matkani on vasta alussa ja tästä matkasta tulee kaunis, sellainen, jota minä en vaihtaisi mihinkään, niin valtavasti tämä kaikki minulle merkitsee.

IMG_4010

14. marraskuuta 2018

SYKSYN KAUNEIN ILTAPÄIVÄ KAUPUNGIN YLLÄ

IMG_3455IMG_3382

Kirjoitin aiemmin, kuinka yhtenä kauniina sunnuntaina, kun lämpötilan puolesta tuntui hetken enemmän kesältä kuin syksyltä, kävelimme sen maailman rakkaimman kanssa Naissaaren kautta Kanavuoren luontopolulle. Kirjoitin, sillä se oli ehdottomasti tämän uskomattoman kauniin syksyn kaunein iltapäivä ja katsellessani korkealta vuorelta unohduin miettimään itsekseni, kuinka minun olisi pitänyt kiivetä vuorelle jo kauan sitten, minun olisi pitänyt kiivetä katsomaan sitä uskomattoman kaunista syksyn kirkkaisiin väreihin verhoutunutta maisemaa. Minun olisi pitänyt, minä havahduin ajatuksistani pysähtyessäni lukemaan luontopolun varrelle pystytetyn infotaulun karttaa ja seurasin sitten hetkeäkään miettimättä maailman rakkaimman perässä kivikkoista polkua tietämättä lainkaan, mihin se tulisi meidät johtamaan.

Lopulta päädyimme aivan käsittämättömän kauniin maiseman äärelle, emmekä me voineet kuin pysähtyä katselemaan kaikkea sitä edessämme avautuvaa kauneutta, auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni istuin lämpimälle kalliolle ja mietin, etten ollut aikoihin ollut missään niin korkealla, en ollut aikoihin nähnyt niin kovin kauas. Syksyn väriloisto oli siinä hetkessä kauneimmillaan ruskaan verhoutuneen maiseman maiseman tuntuessa jatkuvan loputtomiin meidän istuessamme lämpimällä kalliolla iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä hetkittäin silmiäni, minä huokasin itsekseni kaikesta siitä ihan äärettömästä onnellisuudesta ja kaivoin kangaskassistani kameran, jonka olin saanut juuri huollosta.

IMG_3476IMG_3498IMG_3399

Istuimme siinä kauan, siinä hetkessä meillä ei ollut kiire mihinkään ja stressini tuntui jääneen jonnekin kauas, jonnekin syksyn väriloistoon pukeutuneen maiseman taakse niin kauas, ettei se enää saavuttanut minua istuessani siinä kalliolla havunneulasten tarttuessa kiinni takkini helmaan. Ikuistessani sitä syksyn kauneinta iltapäivää ja maisemaa valokuviin tarrauduin kiinni tuulessa huojuvaan mäntyyn, tunsin syystuulen tarttuvan armottomasti vaaleisiin hiuksiini ja nauroin itsekseni, kuinka hetkittäin minua hirvitti se korkeus tuulen tarttuessa minuun, vaikka en korkeita paikkoja suuremmin ole koskaan pelännytkään. Auringonsäteet maalasivat maisemaa minuutti toisensa jälkeen kauniimmin auringonlaskun lähestyessä ja kävellessämme kivikkoista luontopolkua pitkin alas minä mietin, että ne olivat todennäköisesti viimeiset valokuvat tämän syksyn väreistä, todennäköisesti viimeinen iltapäivä, kun minulla olisi tänä syksynä aikaa nauttia siitä väriloistosta, sillä syksyn väriloisto tulisi katoamaan armottomasti nopeammin kuin uskoisinkaan, niin käy joka vuosi. 

Viimeinen iltapäivä se sitten olikin, eikä sen uskomattoman kauniin iltapäivän jälkeen tullut enää sellaisia päiviä, että minulla olisi ollut aikaa jäädä nauttimaan siitä ihan sanoinkuvaamattoman kauniista väriloistosta. Lehtipuiden lehdet lähtivät lopulta syyssateiden ja tuulen mukana, maisema muuttui vähitellen kovin harmaaksi ja yhtenä aamuna satoi ensilumi aivan kuin merkiksi syksyn päättymiselle, kuin silmänräpäyksessä alkoi alkutalvi ja aamuisin oli niin kylmä, että oli kietouduttava paksuun kaulahuiviin kävellessään bussipysäkille. Ensilumi katosi ihan muutamassa päivässä ja vaihtui loputtomaan harmauteen, siihen samaan, johon minä olen tuntenut katoavani näinä marraskuun tihkusateeseen ja sumuun verhoutuneena päivinä muistellessani syksyn kauneutta, sitä aikaa, kun maailma ei ollut vielä näin harmaa.

IMG_3376IMG_3502

3. marraskuuta 2018

LÄMMIN SYYSPÄIVÄ JA KANAVUOREN LUONTOPOLKU

IMG_3288IMG_3361

Kun muutin Jyväskylään maaliskuun 2016 lopussa tavallaan kuvittelin, että tämä kaupunki saisi minut innostumaan valokuvaamisesta jollain uudella tavalla ja seikkailemaan tuntemattomilla kadunkulmilla kamerani kanssa, sillä niin uusien kaupunkien on ollut tapana vaikuttaa minuun, niin myös Helsinki vaikutti minuun vuosia sitten. On kuitenkin myönnettävä, että näiden Jyväskylässä viettämieni vuosien aikana minä olen tutustunut tähän kaupunkiin äärettömän huonosti, jostain aivan tuntemattomasta syystä minusta ei ole tuntunut siltä, että tahtoisin seikkailla tuntemattomissa paikoissa ja kulkea kamerani kanssa eri kaupunginosien välillä. Jostain aivan tuntemattomasta syystä tämä kaupunki ei saanut minua innostumaan ja tavallaan minä olen hetkittäin luovuttanutkin tämän kaupungin suhteen, mutta sitten taas hetkittäin antanut tälle kaupungille vielä häivähdyksen toivoa, sillä sellaisina hetkinä, kun olen seikkaillut kamerani kanssa tuntemattomaan löytäen kauneutta ympäriltäni on minusta tuntunut, ettei tämä kaupunki sitten välttämättä niin toivoton olekaan ja ehkä tästä kaupungista vielä löytyy se jokin, miksi minäkin voisin tuntea tämän jotenkin kodikseni.

Yksi sellaisista hetkistä oli yhtenä kauniina sunnuntaina, kun lämpötilan puolesta tuntui taas hetken enemmän kesältä kuin syksyltä ja kävelin sen maailman rakkaimman kanssa Naissaaren kautta Kanavuoren luontopolulle. Se oli tämän syksyn kaunein syyspäivä ja katsellessani maisemaa korkealta vuorelta unohduin miettimään itsekseni, kuinka minun olisi pitänyt kiivetä vuorelle jo kauan sitten, minun olisi pitänyt tulla katsomaan sitä uskomattoman kaunista syksyn väreihin verhoutunutta maisemaa, sillä minusta tuntuu, että se uskomaton maisema olisi saanut minut antamaan tälle kaupungille toivoa enemmän kuin koskaan aiemmin. Se aivan uskomaton maisema olisi saanut minut innostumaan valokuvaamisesta ja seikkailemista, se olisi saanut minut tutustumaan tähän kaupunkiin paremmin, etsimään lisää niitä kauniita maisemia ja eksymään kerta toisensa jälkeen kovin huonon suuntavaistoni takia, minä havahduin ajatuksistani meinatessani kaatua metsäpolun juurakoiden ollessa yllättävän liukkaat jalkojeni alla. Siitä lämpimästä syyspäivästä ja uskomattoman kauniista maisemista minä aion kertoa teille vielä lisää, mutta nyt aion kuitenkin lopettaa tekstini tähän ja lämmittää itselleni glögiä, nauttia hetken siitä, ettei tarvitse tehdä mitään ja voi vain olla, hengähtää pienen hetken.

IMG_3328IMG_3274IMG_3341