YHTENÄ AIKAISENA AAMUNA ENNEN AURINGONNOUSUA

 

Yhtenä aamuna minä heräsin pienen aarteemme kanssa ennen auringonnousua ja istuin keittiössä katselemassa, kuinka ikkunalasin takana taivas verhoutui hetkeksi vaaleanpunaisen sävyihin ennen kuin pimeys vaihtui aamun ensimmäisiin varovaisiin auringonsäteisiin. Kaupunki ikkunalasin takana oli vielä aivan hiljainen, kerrostalojen välistä pilkottavalla sillalla ei näkynyt vielä liikennettä ja hetken tuntui kuin koko muu maailma nukkuisi, kuin olisimme olleet pienen aarteemme kanssa aivan kahdestaan hereillä. Vastapäisten talojen ikkunoissa ei näkynyt vielä valoja, mutta pian ne syttyisivät ja kerrostalojen välistä pilkottava silta täyttyisi autoista, ihmisistä, jotka olisivat matkalla töihin tai mihin tahansa, vähitellen kaupunki heräisi siihen uuteen syyskuiseen aamuun.

 

Hetkeä myöhemmin kävelimme aamun ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa vanhan hirsitalon ohitse kohti omenatarhoja ja viljelypalstoja, pieni aarteemme katseli minua vaunuistaan kirkkain silmin ja pieni karvakuono pysähtyi hetkittäin tutkimaan hiekkatien varrelle jääneitä merkkejä toisista koirista. Keltaiset lehdet tanssivat hetkittäin voimistuvassa tuulessa ja ilmassa tuoksui niin vahvasti syksy, etten minä yksinkertaisesti voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka uskomattoman onnellinen olin siitä, ettei menisi enää kauaa ennen kuin luonto verhoutuisi ruskan sävyihin. Viljelypalstojen kohdalla pysähdyimme katselemaan syyskuisen aamun lempeisiin auringonsäteisiin verhoutunutta tuttua maisemaa, ympärillämme korkeiksi kasvaneet keltaiset kukat huojuivat tuulessa ja minä nostin pienen aarteemme syliini, kerroin, kuinka suunnattomasti rakastan sellaisia aamuja.

 

 

Kotimatkalla pieni aarteemme nukahti vaunuihinsa ja auringonsäteiden häikäistessä vihreitä silmiäni pysähdyin pienen karvakuonon kanssa hetkeksi katselemaan järvelle, vastarannalla kaupunki oli herännyt uuteen aamuun. Hengitin keuhkojeni täydeltä aamun viileää syysilmaa ja hymyilin pienen karvakuonon istuessa minun viereeni, aivaan uskomattoman kaunis syyskuinen aamu, minä mietin itsekseni ja tunsin varovaisen tuulen hiuksissani.

 

OLEN ONNELLINEN SIITÄ, ETTÄ SAAN OLLA HÄNEN ÄITINSÄ

 

Oma pieni aarteemme on tällä viikolla kolmen kuukauden ikäinen ja katsellessani hänen nukkuvan rauhallisesti vaunuissaan kävellessämme pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia unohdun aina hetkittäin miettimään itsekseni, kuinka tuntuu kuin siitä koko elämämme muuttaneesta kesäkuisesta illasta, jolloin pieni aartemme syntyi, olisi vasta hetki. Siitä ihmeellisestä kesäkuisesta illasta on kuitenkin tällä viikolla tullut kuluneeksi jo kolme kokonaista kuukautta ja olemme saaneet kolmen kuukauden ajan tutustua omaan pieneen aarteeseemme, ihmetellä yhdessä sitä, kuinka hän on sen kesäkuisen illan jälkeen kasvanut ja kehittynyt aivan valtavasti.

Kolmeen kuukauteen on mahtunut valtameren kokoisen rakkauden ja onnellisuuden lisäksi myös monta sellaista hetkeä, kun peilistä on katsonut uskomattoman väsynyt ja itkuinen äiti, mutta kaikkina niinä hetkinä, kun pieni aarteemme hymyilee kesken vaunulenkin tai nukahtaa syliini illan hämärtyessä minä en ole voinut kuin miettiä, kuinka meidät kohtasi niin suunnaton onni, että saimme pienen aarteemme syliimme sinä kesäkuisena iltana. Näiden kolmen kuukauden aikana pienestä aarteestamme on kasvanut hurmaava pieni ihminen, joka ihmettelee elämän pieniä asioita, hymyilee valloittavasti puhuessamme hänelle ja nauraa aina hetkittäin nähdessään pienen karvakuonomme. Pienestä aarteestamme on kasvanut aivan oma persoonansa, ihmeellinen pieni ihminen, jonka kanssa katselemme järvelle sumuisina aamuina ja käperrymme iltaisin sohvan nurkkaan pimeyden laskeutuessa.

 

 

Se, mitä seuraavat kolme kuukautta tuovat meille mukanaan, on vielä valtameren kokoinen arvoitus, mutta olen uskomattoman onnellinen siitä, että saamme viettää seuraavatkin kolme kuukautta pienen aarteemme kanssa ja ihmetellä yhdessä elämää. Katsella aikaisin aamulla, kuinka pimeyden jälkeen taivas on hetken vaaleanpunainen ja kuinka iltaisin sataman valot loistavat kirkkaina vastarannalla, mutta ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että saan seuraavatkin kolme kuukautta olla hänen äitinsä, ihmetellä hänen kasvamistaan ja kehittymistään.

 

HETKI KAHDESTAAN RAKKAASSA OOPPERAKAUPUNGISSA

 

Kun pieni aarteemme syntyi kesäkuun puolivälissä yhtenä kauniina iltana, tuntui kuin olisimme syntyneet myös puolisoni kanssa uudelleen, kuin olisimme syntyneet aivan uusiksi ihmisiksi ja niin me tavallaan synnyimmekin, pienen aarteemme vanhemmiksi. Sen ihmeellisen kesäkuisen illan jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen ja siksi tuntui erikoiselta päästä elokuun puolivälissä päästä viettämään aikaa ensimmäistä kertaa sen kesäkuisen illan jälkeen kahdestaan, ajaa sillan ylitse pienen oopperakaupungin keskustaan ja nauttia elokuisesta iltapäivästä.

Jätimme auton elokuiseen tapaan lähes täydelle parkkipaikalle ja kävelimme valkoisen sillan ylitse Sulosaareen kohti lettukahvilaa, jossa olimme käyneet viimeksi kuusi vuotta sitten. Kuten aina, se oli myös sinä elokuisena päivänä satumainen näky, vaaleanpunaisen huvilan pihaan oli kerääntynyt loppukesän lämpimästä iltapäivästä nauttivia ihmisiä, jotka istuivaterilaisten pöytien ääressä syöden lettuja lukuisilta erilaisilta lautasilta, lapset ihmettelivät keinuhevosta huvilan edustalla ja joku kirjoitti muistikirjaansa korkean männyn varjossa. Oli kuin koko maailma olisi pysähtynyt, siinä loppukesään verhoutuneen metsän keskellä vaaleanpunainen huvila näytti samalta kuin lapsuuden satukirjoissa ja huvilan sisällä lettujen hurmaava tuoksu täytti huoneita. Minä valitsin lettuni täytteeksi mansikkahilloa, kermavaahtoa ja kinuskia ja istuessamme valkoisen pöydän ääressä syömässä nauroin, kuinka sekin tuntui jotenkin niin erityiseltä, olla siinä kahdestaan ja nauttia lettujen lisäksi hetkestä.

 

 

Jätettyämme lettukahvilan taaksemme suuntasimme kohti Olavinlinnaa, kohti niitä valtavan rakkaita maisemia, joihin olen palannut elämäni aikana lukemattomia kertoja. Kävellessämme vanhan rautatiesillan suunnalta kohti linnaa unohduin hetkeksi miettimään itsekseni niitä hetkiä, kun lukiovuosinani kävelin aina hyppytunneilla sitä samaa hiekkatietä rakkaan musiikin soidessa korvissani ja kuinka uskomattomalta tuntui yli kymmenen vuotta myöhemmin mennä kihloihin niissä samoissa rakkaissa maisemissa. Niihin maisemiin liittyy valtavasti muistoja ja pysähtyessämme valokuvaamaan Olavinlinnan maisemiin naurahdin ääneen, kuinka hetken tuntui aivan kuin olisin ollut turistina omassa kotikaupungissani, siinä kaikista rakkaimmassa pienesssä oopperakaupungissa. 

Ajaessamme myöhemmin takaisin vanhempieni luokse, missä pieni aarteemme oli viettänyt jo muutaman tunnin aikaa isovanhempiensa kanssa, mietin itsekseni, kuinka tuntui edelleen ihmeelliseltä istua autossa kahdestaan ja katsella vaihtuvia maisemia ikkunalasin takana. Se tuntui ihmeelliseltä ja kovin erityiseltä, sillä sen kesäkuisen koko elämämme muuttaneen illan jälkeen emme olleet kertaakaan viettäneet aikaa aivan kahdestaan, olleet edes pienen hetken aikaa olemassa ihan vain toisillemme. Ehkä uskallamme myös tulevaisuudessa ottaa hetkiä meille kahdelle, sanoin saapuessamme perille, ehkä uskallamme pitää huolta myös meistä kaiken uuden keskellä.