17. syyskuuta 2019

PUOLITOISTA VIIKKOA RAKKAASSA PIKKUKAUPUNGISSA

P7230205P7230073

Kun minä toukokuun puolivälissä, päivää ennen kuin aloitin nykyisessä työssäni, istuin bussissa matkalla rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, en voinut olla miettimättä sitä, kuinka tulisin kaipaamaan sitä pikkukaupungin rauhallisuutta aivan suunnattomasti. En voinut olla miettimättä sitä, kuinka uusi työni sitoisi minut entistä vahvemmin Jyväskylään ja kuinka matkat pikkukaupunkiin eivät olisi enää niin itsestäänselvyyksiä. Onnekseni, toisin kuin olin sinä toukokuisena iltana bussissa istuessani miettinyt, matkustin kuitenkin kaksi kuukautta myöhemmin Savonlinnaan ja vietin pikkukaupungin rauhallisuudessa kokonaiset puolitoista viikkoa, puolitoista viikkoa, jotka olivat tämän kesän parhaimmat. Saapuessani sinä harmaana heinäkuisena iltana pikkukaupungin linja-autoasemalle minä en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka rauha tuntui jokaisessa hengenvedossani, kaupunki tuntui uinuvan kesäillan harmoniassa, vaikka vuosittain järjestettävät Savonlinnan Oopperajuhlat olivatkin todistetusti saaneet pikkukaupungin jälleen kerran täyttymään oopperavieraista, siinä hetkessä minun rakas pikkukaupunkini uinui harmaaseen verhoutuneen taivaan alla.

Sinä iltana minä istuin vanhan mummolan rantasaunassa, suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka kiuas kertoi tarinoitaan, oli niin uskomattoman rauhallista, että tuntui ihan kuin koko elämäni olisi hetkeksi pysähtynyt, kuin hetkeen minun ei tarvitsisi olla mitään. Hetkittäin seisoin saunan terassilla pyyhkeeseen kietoutuneena, katselin pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja peilityyntä järveä, huokaisin syvään ja annoin kaiken hetken aikaa vain olla, olin olematta yhtään mitään. Myöhemmin samana iltana kiipesin punaista portaikkoa keltaisen puutalon yläkertaan nukkumaan ja nukuin paremmin kuin kahteen kuukauteen, aamulla harmaat pilvet olivat kadonneet ja auringonsäteet loivat varjoja sen pienen huoneen tapetoiduille seinille. Seuraavat puolitoista viikkoa olivat jotenkin äärettömän kauniit, sellaiset, joita tulen epäilemättä muistelemaan syksyllä iltojen ollessa pimeitä. Niiden puolentoista viikon aikana kävelin pitkin tutuimpia kadunkulmia koirien kanssa, istuin kuistilla nauttimassa kesäpäivien tavattomasta kauneudesta ja upotin sormeni multaan kitkiessäni äitini viimeisiä kukkapenkkejä, vietin viisi työpäivää vieraalla toimistolla ja käydessäni päivittäin lounaalla Ravintola Kansakoulussa en voinut olla hymyilemättä katsellessani, kuinka ikkunalasin takana kaupunki oli äärettömän kaunis ja niin elossa, että se tuntui jokaisessa hengenvedossa. Niiden puolentoista viikon aikana minä ehdin miettiä luvattoman monesti, miltä tuntuisi palata takaisin näiden kolmen vuoden jälkeen, palata takaisin niin, ettei minun tarvitsisi enää lähteä, ehdin miettiä luvattoman monesti ja vähintään yhtä monesti vastata itselleni, että ajatus tuntui rauhoittavalta.

P7230074-tileP7230211P7230167-tile

Yhtenä päivänä töiden jälkeen kävelin entistä kotikatuani pitkin Riihisaareen, matkalla katselin vanhaa kotitaloani ja mietin, millaista elämäni olisi juuri nyt, jos en olisi koskaan lähtenyt siitä valoisasta yksiöstä. Täysin erilaista, mietin astuessani hetkeä myöhemmin saaressa sijaitsevan Savonlinnan maakuntamuseon raskaasta ovesta sisään ja järkytyin, kun jostain ihan lapsuudestani asti museon alakerrassa ollut näyttely oli purettu ja sen tilalle oli rakennettu Sapkon 90-vuotisnäyttely, sen kiekkoseuran, josta koko kaupunki tuntuu olevan hetkittäin äärettömän ylpeä. On myönnettävä, että minulle jääkiekko on ihan ylipäätään ollut aina äärettömän kaukainen laji, sellainen, jota en koskaan pelannut koulun liikuntatunnilla, vaikka olisikin täytynyt, mutta jollain tavalla näyttely sai minut silti kiinnostumaan, tuntemaan hetken itseni äärettömän onnelliseksi siitä, että olen saanut syntyä juuri tällaiseen kaupunkiin, jossa kiekkoseurasta kertova näyttely tuntuu aivan siltä kuin se olisi rakennettu suurella rakkaudella. Kiekkoseuran näyttelyn lisäksi alakertaan oli pystytetty esimerkiksi Barbie 60 vuotta -näyttely, joka sai minut pysähtymään ääreensä hetkeksi ennen kuin kiipesin portaat yläkertaan, jossa minua vastaan tuli viime vuonna pystytetty Saimaan sylissä -näyttely, jossa oli paljon samaa kuin siinä vanhassa, lapsuudestani tutussa alakerran näyttelyssä. Ihmeteltyäni muuttunutta museota tarpeeksi vierailin vielä museolaivoissa. S/S Salama ja S/S Mikko ovat seisoneet museon laiturissa niin kauan kuin muistan ja lapsena ne olivat minusta jotenkin aivan järjettömän kiehtovia, niin ne ovat tavallaan edelleen, minä mietin seistessäni Salaman kannella katselemassa edessäni avautuvaa maisemaa, sinä heinäkuisena päivänä se oli jotenkin ihan erityisen kaunis.

Ennen kuin kävelin vanhan kotikatuni kautta bussipysäkille katselin vielä hetken Olavinlinnaa ja naurahdin itsekseni, kuinka minulle se on tavallaan aina ollut siinä ja silti sen näkeminen tuntuu aina hienolta, siinä vanhassa kivilinnassa on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, juuri niin vaikuttava näky se on edelleen, seisottuaan aivan rauhallisena aloillaan 1400-luvulta asti. Unohduin miettimään sitä hetkeä, kun isäni vei minut joskus kaksikymmentä vuotta sitten opastetulle kierrokselle kivilinnan korkeaisiin torneihin ja muureille, miettimään sitä, kuinka meidän oppaamme kertoi linnan keskushallissa seisovan Pyhän Olavin patsaan pitävän mansikkajäätelöstä ja kuinka se aina öisin livahtaa linnan keittiöön syömään sitä, se on yksi niistä ainoista asioista, jotka muistan siltä kierrokselta. Olen vieraillut kivilinnassa sen jälkeen useasti ja yhtenä kauniina iltana tanssinut siellä Wanhojen tanssit, mutta silti se kahdenkymmenen vuoden takainen kierros linnassa isäni kanssa on aina ollut erityinen, minä mietin ohittaessani ikkunan, jonka takana oli vuosia sitten kotini ja vanhan, tällä hetkellä varmaan tyhjillään seisovan kirjaston, jonka hyllyjen väliin rakastin unohtua aina syksyisinä iltapäivinä, niistä hyllyistä löysin vuosien aikana monta rakasta kirjaa. Niin, nykyään niin kovin moni asia on toisin ja sen rakennuksen seinien sisällä pelkkää tyhjää, mutta onneksi nelosella pääsee edelleen kotikadun päähän, hymyilin itsekseni nähdessäni äitini koiriemme kanssa kadun toisessa päässä, kaikista onnekkainta on silti kaiketi se, että koti on edelleen sen rauhallisen kadun päässä ja että takapihalta pääsee suoraan metsään, se on oikeasti onnekasta.

P7230130P7250232-tileP7250317

2. syyskuuta 2019

KIRJAIMESTA R ENSIMMÄISENÄ MIELEEN TULEE RAKKAUS

Blogeissa on kiertänyt aina hetkittäin tämä elämäni aakkoset haaste, mutta en koskaan ole itse lähtenyt siihen mukaan, jotain syystä on tavallaan tuntunut, ettei minulla ole ollut mitään uutta annettavaa siihen haasteeseen. Todennäköisesti minulla ei tänäänkään ole mitään uutta annettavaa, mutta jollain tavalla minua kiinnosti siitä huolimatta lähteä tänään haastamaan itseäni tämän haasteen kanssa ja haasteeksi se aina hetkittäin osoittautukin, nimittäin joidenkin aakkosten kohdalla sanat tuntuivat vain yksinkertaisesti kadonneen, siksi esimerkiksi Å ei tuonut mieleeni yhtäkään sanaa.

P7200475P7200534

A Auringonlaskut, varsinkin syksyisin. Silloin, kun vuosia sitten rakastuin valokuvaamiseen, rakastuin myös aivan uudella tavalla auringonlaskuihin, rakastuin, koska sen lisäksi, että ne olivat ihan tavattoman kaunista valokuvattavaa, auringonlaskut olivat aina erilaisia. En ole elämäni aikana nähnyt kahta täysin samanlaista auringonlaskua ja se tekee niistä niin kovin taianomaisia, että varsinkin syksyisin tahtoisin nähdä niistä jokaisen, syksyisin auringonlaskut ovat jotenkin vielä erityisempiä. Tänä syksynä minä tahdon nähdä monta kaunista auringonlaskua, istua kamerani kanssa satamassa katselemassa, kuinka aurinko laskee kaukana horisontissa ja nauttia siitä hetkestä, hengittää rauhallisesti.

B Blogi. Tämä oli tämän kirjaimen kohdalla aika itsestäänselvä valinta, mutta blogi vain yksinkertaisesti on todella suuri osa elämääni ja on ollut sitä jo kymmenen vuoden ajan. Tavallaan minä en osaisi enää kuvitella elämääni ilman tätä blogia, vaikka tästä ei koskaan äärettömän suosittua tullutkaan, tämä vain on minulle jotenkin tavattoman tärkeä ja rakastan tämän kirjoittamista valehtelematta ihan suunnattomasti, minä rakastan yksinkertaisesti aivan kaikkea tässä.

C Canon. Minä sain ensimmäisen järjestelmäkamerani vanhemmiltani lahjaksi loppukesästä 2010 ja olin siitä aivan suunnattoman innoissani, olin haaveillut järjestelmäkamerasta monta vuotta ja kun sitten viimein pääsin testaamaan sitä yhtenä aamuyönä en osannut lopettaa hymyilemistä. Kyseinen kamera oli Canon EOS 450D ja se seisoo edelleen kirjahyllyssäni, mutta se on saanut näiden vuosien aikana kaverikseen kaksi muutakin Canonin järjestelmäkameraa ja uskon, että jonain päivänä se saa vielä lisää saman merkkisiä kavereita. Tilanne on nimittäin sellainen, että huolimatta siitä, että vuosi sitten ostin itselleni sen Olympuksen pienen ja kauniin järjestelmäkameran, jonain päivänä ostaessani seuraavan kamerani, sellaisen oikeasti paremman, se on aivan ehdottomasti merkiltään Canon, tässä asiassa olen aika vahvasti merkkiuskollinen lukuunottamatta sitä pientä Olympusta, joka on muuten sekin erityisen mukava kamera.

P7200509

D Desibeli. Musiikki on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä asioista ja niin kauan kuin vain muistan, minä olen kuunnellut sitä kovemmalla kuin varmaan oikeasti on tarvinnut. Minä rakastan sitä, kun musiikki tuntuu selkärangassa asti ja saa kyyneleet silmäkulmiin, mutta myös sitä, kun musiikki on niin kovalla, etten kuule yhtään mitään muuta, siksi minä varmaan rakastan niin suunnattomasti klubikeikkoja, kun musiikki on hetken kaikki, mitä on olemassa. Sen lisäksi, että olen elämäni aikana sadoilla keikoilla käytyäni onnistunut varmasti vaurioittamaan kuuloani (niin, minulla on kyllä korvatulpat, mutta unohdan usein käyttää niitä) olen epäilemättä vuosia sitten aiheuttanut harmaita hiuksia myös vanhemmilleni, kun asuessani lapsuudenkodissani kuuntelin musiikkia niin, että se kuului olohuoneeseen asti. 

E Emmi. Lyhyesti sanottuna se elämäni koira, joka oli sekoitus suomenpystykorvaa ja collieta, sopivasti itsepäinen ja samalla maailman kiltein koira. Emmi tuli meidän perheeseemme vain päivä sen jälkeen, kun edellinen koiramme oli kuollut rakentamaamme majaan mummolan pihassa ja minä muistan edelleen, kuinka kävimme katsomassa Emmiä sen edellisessä kodissa ja vaikka äitini olisi tahtonut miettiä vielä seuraavaan aamuun, isäni päätti, että Emmistä tulee meidän koiramme. Niin siitä tulikin ja saimme viettää sen kanssa melkein kaksitoista aivan uskomatonta vuotta, joiden aikana Emmistä tuli elämäni koira, se yksi ylitse muiden ja tulee sitä varmasti aina olemaankin, vaikka elämääni tulisi tulevaisuudessa kuinka monta koiraa tahansa, Emmi tulee aina olemaan se elämäni koira, kaikista rakkain ja tärkein.

F Fazerin sininen. Yksi minun ehdottomista lempisuklaistani, nimittäin Fazerin sininen ei petä koskaan, se on aina takuuvarmasti toimiva valinta, kun mietin, mitä suklaata ostaisin. En ole lapsuuteni jälkeen oikeastaan pitänyt mistään karkeista, enkä oikeastaan koskaan edes osta karkkia, mutta suklaa on aivan asia erikseen, nimittäin sitä voisin syödä vaikka kuinka paljon ja yksi huonoimmista tavoistani on se, että käyn välillä öisin hakemassa jääkaapista suklaata.

G Grab The Stick. Lapko on yksi niistä yhtyeistä, jotka ovat kulkeneet minun mukanani vuodesta toiseen, Lapko on yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja Grab The Stick yksi elämäni tärkeimmistä biiseistä. Niitä kertoja, kun sanat if you never dream / you'll never fly / then you get old / and you can't see the oak tree anymore / but a traffic light so alone ovat saaneet kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani, on lukemattomia ja kaipaan aivan suunnattomasti sitä, kuinka ne sanat saavat sydämeni muuttamaan rytmiään värivalojen loisteessa. Niin, että Lapko voisi vähitellen palata tauoltaan, minä nimittäin uskon, että joku muukin kaipaa kyseistä yhtyettä vähintään yhtä suunnattomasti kuin minä.

P7200627

H Hevoset ja ponit. Minut nostettiin shetlanninponin selkään ensimmäistä kertaa muutamia vuosia ennen kuin aloitin peruskoulun (siitä on valokuvakin, minulla on tutti suussa ja vaaleanpunaiset kumisaappaat jalassa) ja vain muutama vuosi sen jälkeen minä nousin vähän suuremman ponin selkään innostuen ratsastuksesta samalla niin, että aloin käydä ratsastustunneilla säännöllisesti. Harrastimme silloin äitini ja pikkusiskoni kanssa yhdessä ratsastusta, mutta nykyään meistä säännöllisesti ratsastan vain minä ja minullakin on ollut näiden vuosien aikana pitkiäkin taukoja ratsastuksesta sekä niitä sellaisia kausia, kun olen kouluratsastuksen sijaan käynyt vain maastossa islanninhevosten kanssa. Hevoset, ponit ja ratsastus ovat minulle kuitenkin kaikesta huolimatta nykyään taas yksi elämäni tärkeimmistä asioista ja käyn säännöllisesti tunneilla, tällä kertaa ensimmäistä kertaa vuosiin niin, että tahdon oikeasti kehittyä ratsastajana ja siinä samalla oppia enemmän hevosista, koska luulen, että mitä enemmän opin hevosista, sitä paremmin osaan ratsastaa.

I Isi. Minulla on paljon isäni piirteitä, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta jokaisesta niistä piirteestä olen kuitenkin kiitollinen, siis myös siitä, että aivan kuten isäni, minäkin raivostun hetkittäin todella herkästi. Lapsuusvuosinani olin vahvasti isin tyttö ja tavallaan olen sitä edelleen, isäni on minulle todella vahva esikuva ja toivon, että jonain päivänä voisin edes kaukaisesti yhtä ahkera, rohkea ja päättäväinen kuin isäni, siihen on kuitenkin vielä paljon, paljon matkaa.

J Joel Haahtela. Haahtela on ihan ehdottomasti yksi minun lempikirjailijoistani. Sen lisäksi, että Haahtela onnistuu aina kerta toisensa jälkeen maalaamaan elävän tunnelman kirjoihinsa, hänen lauseensa ovat hetkittäin niin äärettömän kauniita, että niihin on pysähdyttävä, annettava niille aikansa ja luettava vielä kerran uudelleen, huokaistava itsekseen. 

K Kirjoittaminen. Minusta tuntuu, että olen aina rakastanut kirjoittamista, mutta se, mitä olen millaisia tekstejä olen rakastanut kirjoittaa, on vaihdellut paljon vuosien aikana. Ala-asteella rakastin kirjoittaa erilaisia tekstejä eläimistä, yläasteella kirjoitin paljon runoja ja lopulta tämän blogin kirjoittaminenkin sai alkunsa tavallaan niistä runoista, näen näissä teksteissä hetkittäin edelleen paljon samaa kuin niissä runoissa, vaikka nämä eivät sävyltään enää samanlaisia olekaan. On vaikea kuvitella elämää, johon kirjoittaminen ei kuuluisi vahvana osana, joten uskon, että minä tulen aina kirjoittamaan, en välttämättä tätä blogia, mutta vaikka vain päiväkirjaa, kirjoittaminen on minulle niin kovin rakasta.

P7200601P7200489

L Luonto. Minä olen viettänyt lapsuuteni ja osan nuoruudestani kaupungissa, jossa kotiovelta metsään pääsi aina alle viidessä minuutissa ja kun muutin aikoinaan Helsinkiin metsät olivat aivan ensimmäinen asia, jota aloin kaipaamaan Savonlinnasta. Luonto on minulle edelleen ihan uskomattoman tärkeä asia elämässäni ja en koe rauhoittuvani missään samalla tavalla kuin metsässä kuunnellessani puiden huminaa ympärilläni tai rantakallioilla katsellessani järvelle, siksi en varmaan koskaan pystyisi asumaan minkään suuren kaupungin keskustassa, minun on nimittäin päästävä ajoittain metsään rauhoittumaan tai rantakallioille tuntemaan tuuli hiuksissani, katselemaan, kuinka kesä vaihtuu taas syksyyn.

M Muumit. Minä luulen, että Muumit ovat aina olleet osa minun elämääni ja uskallan sanoa, että ne tulevat sitä aina olemaankin. Ennen kuin opin lukemaan, ehdoton suosikkini lastenohjelmista oli Muumilaakson tarinoita ja kun sitten vihdoin ala-asteen ensimmäisellä luokalla opin lukemaan, aloin vähitellen lukea niitä samoja tarinoita myös kirjoina. Muumit eivät ole kertaakaan tähänastisen elämäni aikana kadonneet elämästäni, ne ovat kulkeneet mukanani vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen, Muumeissa on jotain kovin taianomaista ja samalla jotain niin tuttua ja turvallista, että ne lohduttavat minua niissä kaikista vaikeimmissakin tilanteissa, mutta myös inspiroivat minua esimerkiksi kirjoittamaan.

N Netflix. Olen maksanut Netflixistä yli 3,5 vuoden ajan, enkä osaa enää kuvitella elämääni ilman sitä. Surullista.

O Oppiminen. Vaikki peruskoulun yhdeksän vuotta eivät olleetkaan minulle helppoja, kaipaan silti hetkittäin takaisin sinne koulun penkille, niihin luokkahuoneisiin, joissa minä opin kirjoittamaan ja laskemaan, luokkahuoneisiin, joita ei itseasiassa ole vuosiin ollut olemassakaan (minun rakas ala-asteeni koki sen saman kohtalon kuin liian moni muukin koulurakennus ja kuulin lapsuudenkotiini asti, kun sitä jyrättiin maantasalle). Muistelen aina hetkittäin lämmöllä niitä aikaisia aamuja, kun kylminä talviaamuina jätettiin ulkovaatteet luokkahuoneen ulkopuolelle naulakkoon ja istuttiin ryhmissä lukemassa kirjaa, muistelen lämmöllä pientä atk-luokkaa, jossa kirjoitin ensimmäisen tarinani tietokoneella ja käsityöluokkaa, jossa opettelin neulomaan. Hetkittäin kaipaan myös lukioon ja ammattikorkeakouluun, mutta ihan vain siksi, että kaipaan niin suunnattomasti uuden oppimista ja sitä tunnetta, kun uusista asioista tuli vanhoja tuttuja.

P7200568

P Piano. Minä aloin soittamaan oikeastaan vähän hetken mielijohteesta pianoa, kun olin kuudennella luokalla ja siitä syksystä eteenpäin kävin seitsemän vuotta soittotunneilla. Minulla oli maailman ihanin opettaja, jonka innostamana soitin myös jokaisena keväänä opiston kevätkonserteissa jotain aivan siitä ensimmäisestä keväästä asti, mutta lopulta opettajan vaihtumisen takia minä päätin lopettaa soittotunneilla käymisen. Soittaminen ei onneksi kuitenkaan loppunut siihen ja minulla on tässä pienessä asunnossani edelleen se ihan sama piano, jolla aloitin soittamisen viisitoista vuotta sitten, se on minulle tärkeä soitin ja tärkeää on myös soittaminen, se on jollain tavalla erottamaton osa elämääni.

Q Quotet. Minulla on tapana tallentaa puhelimeeni hetkittäin quoteja, jotka vastaan tullessaan saavat minussa aikaan ajatuksia tai tunteita, enkä oikeastaan edes tiedä miksi, sillä harvoin palaan niihin kuitenkaan enää koskaan uudestaan. Luulen, että se johtuu rakkaudestani kirjoittamiseen ja sanoihin, ne ovat niitä hetkiä, kun sanat ovat vuorten kokoisia.

R Rakkaus. Tämä on kieltämättä vähän kliseinen, mutta samalla silti se ensimmäinen r-kirjaimella alkava sana, joka minulle tulee tällä hetkellä mieleen. Minusta tuntuu, että niin kauan kuin muistan, olen tuntenut kaikki tunteet erityisen vahvoina, mutta ennen kaikkea minä olen rakastanut ihan erityisen vahvasti, olen rakastanut musiikkia ja luontoa, olen rakastanut vanhempiani, koiriamme ja ystäviäni. Olen rakastanut Helsinkiä, sitä Malminkartanon pientä soluasuntoani ja sitä, kuinka öisin istuessani pienellä parvekkeellani sain katsella, kuinka lentokoneet lensivät ohitse, olen rakastanut kotikaupunkiani ja sen rauhallisuutta, sitä, kuinka syksyisin kaupunki hiljenee ja iltaisin kadunkulmat ovat tyhjiä. Olen rakastanut niin, että se tuntuu jokaisessa hengenvedossani, rakastanut niin, että hetkittäin se on sattunut niin, etten ole saanut henkeä ja niin rakastan tälläkin hetkellä, rakkaus on maailman ihanin asia, jotain, mitä en ikinä vaihtaisi pois.

S Savonlinna. Kotikaupunki, jotain sellaista, mikä tuskin tässä tekstissä tarvitsee erikseen jotain hienoja lauseita.

P7200499P7200531

T Talvi. Syksy on minulle se vuodenaika, kun olen kaikista inspiroitunein valokuvaamaan ja kirjoittamaan, syksy on tavallaan myös minulle se kaikista rakkain vuodenaika, mutta sitä huolimatta olen kuitenkin aina ollut se talven lapsi, joka odottaa aina syksyisin ensilunta. Minä olen syntynyt marraskuussa vuonna 1992 ja muistan, kun lapsuusvuosinani juhliessamme syntymäpäivääni maisema oli verhoutunut paksuun lumihuntuun, rakensimme parkkipaikan loputtomiin lumikinoksiin lumilinnan ja entisen kotimme takapihalle lumieläimiä. Nykyään täyttäessäni aina marraskuussa vuosia maisema on verhoutunut harmaan sävyihin ja vuosi toisensa jälkeen kaipaan enemmän niitä lumisia talvia, jotka ovat pian enää vain kaukainen muisto niiltä kauniilta vuosilta, kun ensilumea seurasi aina pian loputtomat lumikinokset.

U Unelmat. Olen aina ollut ihminen, jolla on ollut paljon unelmia. Kun olin lapsi, minulla oli lukemattomia unelmia, unelmoin esimerkiksi siitä, että minulla olisi oma hevonen (unelmoin salaisesti tai vähemmän salaisesti edelleen) ja siitä, että minä saisin joskus työskennellä koirien parissa, mutta myös kaikesta pienestä, minulla oli silloin niin paljon unelmia, että niistä voisi kirjoittaa kirjan. Kymmenen vuotta sitten unelmoin siitä, että pääsisin pian muuttamaan pois kotikaupungistani, unelmoin omasta kodista jossain suuremmassa kaupungissa ja siitä, että pääsisin vihdoin käymään keikoilla ilman, että täytyisi matkustaa monta sataa kilometriä. Muutamaa vuotta myöhemmin minä muutin Helsinkiin ja kävin katsomassa muutamassa vuodessa luvattoman monta keikkaa, mutta lopulta päädyin kuitenkin muuttamaan takaisin pieneen kotikaupunkiini ja nykyään asuessani täällä Jyväskylässä unelmoin taas johonkin toiseen kaupunkiin muuttamisesta. Tällä hetkellä unelmoin myös matkasta Islantiin, vanhasta puutalosta jossain kauniissa kaupungissa ja omasta suomenhevosesta omassa pihassa, mutta niin, ehkä jonain päivänä unelmista tulee enemmänkin tavoitteita.

V Valokuvaaminen. Minä muistan edelleen tarkasti sen hetken syksyltä 2007, kun kävelin sateen jälkeen hämärässä puutarhassamme ja otin muutamia valokuvia vanhempieni vanhalla pokkarilla, siinä hetkessä ymmärsin, kuinka siinä hetkien taltioimisessa oli jotain ihmeellistä. Sen jälkeen ei ole ollut enää paluuta elämään, johon valokuvaaminen ei kuuluisi ja näiden vuosien aikana olen ottanut satojatuhansia valokuvia rakastuen valokuvaamiseen valokuva toisensa jälkeen aina vain enemmän, siksi se onkin yksi tärkeimmistä asioista elämässäni, siksi, koska rakastun siihen edelleen aina vain enemmän. Siinä on edelleen jotain ihmeellistä, jotain sellaista, mikä saa kävelemään kameran kanssa tuntikausia metsissä ja kantamaan sitä mukana repussa, ihan vain jos tulisi vastaan jotain, mitä minä tahdon ikuistaa.

W Wiener nougat. Maistoin wiener nougatia ensimmäistä kertaa joskus lapsena. Isäni oli ostanut sitä äidilleni jonakin jouluna ja sen sijaan, että se kaunis laatikko makeisineen olisi jätetty pöydälle, se nostettiin keittiön kaappiin ja sieltä minä salaa kävin hakemassa niitä uskomattoman hyviä mantelinougatkovehteja, niitä, mitkä maistuvat edelleen aivan taianomaisen hyviltä. Parasta, yksinkertaisesti aivan parasta, vaikka nykyään niitä makeisia ei tarvitsekaan hakea salaa keittiön kaapista vaan voin ostaa itse itselleni sen kauniin laatikon täynnä hopeisiin kääreisiin kiedottuja konvehteja.

P7200576

X Herra X. En yhtään tiedä, miksi, mutta x-kirjaimesta tulee ensimmäisenä mieleen yläasteella ja lukiossa minua opettanut opettaja, joka kertoi aina tarinoita, joissa oli mukana Herra X. Koskaan ei selvinnyt, kuka tämä Herra X oli, mutta ne tarinat olivat kuitenkin lähes poikkeuksetta mielenkiintoisia tai no, vähintään ne olivat aina ihan hauskoja.

Y Yksin oleminen. Minä olen tavallaan aina kokenut olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti, itseasiassa en ole oikeastaan koskaan kokenut olevani millään tavalla ekstrovertti. Olen lapsuudestani asti rakastanut yksin olemista ja asuessani Helsingissä ymmärsin todella, kuinka vahvasti olen introvertti, rakastin aivan suunnattomasti niitä hetkiä, kun seikkailin itsekseni tuntemattomiin paikkoihin, istuin iltaisin pienessä soluasunnossani kirjoittamassa ja katselin aina öisin omalta pieneltä parvekkeeltani, kuinka lentokoneet lensivät jossain kaukana ohitse. Sen sijaan, että olisin tahtonut käydä niissä ihan kaikissa mahdollisissa opiskelijabileissä, minä rakastin iltoja, jotka sain viettää itsekseni ja lopulta ymmärsin, että sen jälkeen, kun olin viettänyt aikaa ystävieni kanssa, minä tarvitsin aina aikaa itselleni. Sen jälkeen, kun lopulta ymmärsin tarvitsevani sitä omaa aikaa jaksaakseni ja samalla myös hyväksyin sen, elämä on ollut paljon helpompaa ja nykyään nautin suunnattomasti siitä, kun saan viettää kokonaisia viikonloppuja yksin kotona tai vain kulkea hetken itsekseni metsässä, nauttia puiden huminasta ympärilläni ja katsella, kuinka kesä vaihtuu syksyyn.

Z Zalando. Tahtoisin olla ihminen, joka miettisi jokaisen ostoksensa tarkkaan, mutta valitettavasti en kuitenkaan ole ja nimenomaan Zalando on heikkouteni tämän asian suhteen, siitä kertovat jo eteisessäni tällä hetkellä vastaan tulevat laatikot, jotka ovat kertyneet siihen yllättävän lyhyessä ajassa. Niin, taidan luvata nyt itselleni, että parannan tapani.

P7200676

Ä Äiti. En tiedä, riittävätkö mitkään sanat maailmassa kuvailemaan sitä, kuinka tärkeä ihminen äiti on minulle, mutta toisaalta, ehkä niiden ei kuulukaan riittää. Äiti on aina ollut minulle äärettömän tärkeä ihminen ja minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi äiti minulle tulee ja sitä paremmaksi meidän välinen suhteemme muuttuu. Äiti on se ihminen, jolle soitan ensimmäisenä, kun elämässäni tapahtuu jotain sellaista, mistä on päästävä kertomaan jollekin, äiti on se ihminen, jonka kanssa toivoisin voivani viettää huomattavan paljon enemmän aikaa kuin minun on nyt mahdollista. Äiti on ihan uskomattoman rakas ihminen, niin rakas, etteivät sanat riitä siitä nyt tässä kertomaan.

Ö Öinen heräily. Minä olen kärsinyt lapsuudestani asti uniongelmista ja muistan, kuinka lapsuusvuosinani minun oli todella vaikea nukahtaa ja siksi jossain vaiheessa pelkäsin nukkumaan menemistä, tiesin, että joudun taas pyörimään sängyssä itsekseni kaikkien muiden nukkuessa ja lapsena se oli todella ahdistavaa. Vuosien saatossa on ollut kausia, jolloin minulla ei ole ollut lainkaan ongelmia nukkumisen kanssa, mutta aina hetkittäin ongelmat kuitenkin palaavat ja sen lisäksi, että minun on vaikea nukahtaa, minä myös heräilen monta kertaa yön aikana ja se on hetkittäin todella raivostuttavaa. Toisaalta, välillä on kiva herätä kahden aikaan yöllä ja ymmärtää saavansa nukkua vielä kokonaiset kolme tuntia, silloin se öinen herääminen ei harmita ihan niin paljon, ei harmita varsinkaan jos onnistuu sitten myös nukahtamaan uudelleen melko nopeasti, aina sekään ei ole helppoa ja joskus en nukahda enää ollenkaan ennen aamua.

21. elokuuta 2019

VIIMEINEN KAUNIS KESÄPÄIVÄ VANHASSA MUMMOLASSA

IMG_5831P7210900P7210743

Kun otin näitä valokuvia yhtenä kauniina heinäkuisena päivänä, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että nämä jäisivät viimeisiksi valokuviksi, jotka minä tulen koskaan ottamaan näistä maisemista, tästä rakkaasta paikasta, joka on ollut erottamaton osa elämääni kaksikymmentäkuusi kokonaista vuotta. Tämä paikka oli minun mummolani, josta minulla on lukemattomia kauniita muistoja niin lapsuuden kesäpäiviltä kuin myös tältä ajalta, kun olen ollut vähän lähempänä aikuisuutta kuin lapsuutta, lukemattomia muistoja, jotka eivät tule koskaan unohtumaan, vaikka minä en enää koskaan kävelekään rantaan katselemaan auringonlaskua tai kiipeä yläkertaan nukkumaan. Minä tulen aina muistamaan, kuinka lapsuusvuosinani olimme pikkusiskoni ja serkkuni kanssa mummolassa yötä, nukuimme siinä yläkerran suuremmassa huoneessa ja veimme keskellä yötä keittiön pöydälle lapun, jossa kerroimme toivovamme aamiaiseksi lettuja, tulen aina muistamaan kaikki ne lukuisat kerrat, kun isoisäni paistoi meille niitä aivan järjettömän hyviä lettuja, myös sinä aamuna nähtyään toiveemme. Minä tulen aina muistamaan ne kauniit kesäpäivät, jolloin juoksimme rantaan uimaan ja istuessamme saunassa kuuntelimme, kuinka isoäitimme kertoi meille tarinoita kaikesta, tulen aina muistamaan kahden suuren kuusen alle rakentamamme tallin, jossa asui isäni rakentama puuhevonen, tulen aina muistamaan olohuoneen lattialla nukutut yöt kylminä talviöinä, takkatulen loisteen ja sen, kuinka vanha puutalo kertoi aina öisin tarinoitaan.

On vaikea pukea sanoiksi sitä, kuinka paljon jokin paikka voi merkitä, sitä, kuinka suunnattomasti tunnearvoa jollakin paikalla voi olla, sitä, kuinka valtavasti sattuu luopua jostain sellaisesta paikasta, joka on ollut käsittämätömän tärkeä aivan lapsuusvuosistani asti. Toisaalta minusta tuntuu, että olen ihan vähitellen, pala kerrallaan, luopunut paikasta siitä lähtien, kun isovanhempani muuttivat pois siitä vanhasta keltaisesta talosta, nimittäin sen jälkeen, kun isoisäni ei enää paistanut lettuja keittiössä eikä isoäitini katsonut olohuoneessa Kauniita ja rohkeita, se paikka ei vain ole enää tuntunut samalta. Se ei ole enää ollut mummola vaan siitä on tullut paikka kaikille niille muistoille kaikilta niiltä vuosilta, kun isovanhempani vielä asuivat siellä, paikka kaikille niille kauniille muistoille lapsuusvuosilta, kun istuimme punaiseksi maalatussa portaikossa leikkimässä pikkusiskoni kanssa ja tutkimme serkkujemme kanssa vanhaa navettaa, joka tuntui lapsuusvuosina kovin mystiseltä. Se, että siitä on tullut vain paikka muistoille, ei kuitenkaan tee paikasta luopumisesta helppoa, eikä edes se, että olen vuosien mittaan vähitellen luopunut paikasta, mutta olen kuitenkin onnellinen siitä, että sain vielä viimeisen kerran nukkua yläkerrassa, kuunnella yön hiljaisuudessa vanhan talon tarinoita ja katsella saunalta järvelle, nauttia vielä sen viimeisen kerran kaikesta siitä niin, etten vielä silloin tiennyt sen olevan viimeinen kerta.

    Niin ja se on vielä mainittava, että vaikka tämä saakin surulliseksi, tämä on silti ennen kaikkea helpotus.

            Nyt on aika luoda uusia muistoja.

IMG_5904IMG_5880IMG_5875IMG_5892P7210893