12. tammikuuta 2019

PUUHEVONEN JA MUITA TARINOITA KUUSEN ALTA

IMG_6403IMG_6510

Kävin tapaninpäivän jälkeisenä kauniin talvisena päivänä jälleen siellä, missä mieleni rauhoittuu kerta toisensa jälkeen ja missä koko suuri maailma ympärilläni tuntuu hetkeksi pysähtyvän, kävin siellä, missä vietin kaikista kauneimmat lapsuuteni kesäpäivät ja missä rakensimme serkkujeni kanssa vanhojen kuusten alle tallin puuhevosellemme. Isäni oli rakentanut puuhevosen meille serkuksille yhteiseksi ja se oli meille aivan tavattoman rakas, sen nimi oli Arnika ja se vietti vuosikausia kuusten alle rakennetussa tallissaan, mutta pääsi tietenkin aina hetkittäin myös laitumellekin. Yhtenä jouluna saimme sille satulan joululahjaksi, aivan oikean nahkaisen satulan, jota kukaan ei vain enää ollut tarvinnut, ja satuloimme puuhevosen aina hetkittäin ratsastustuntia varten, öisin säilytimme satulaa aitassa, jonka ovissa on kissan mentävät aukot ja jotka olivat koko lapsuuteni ajan aivan täynnä tavaraa, kaikkea, mitä isoisäni ei antanut heittää pois.

Rakensimme vanhojen, korkeiden kuusten alle myös kahdelle koirallemme omat koppinsa, haimme serkkujeni kanssa puutavaraa vanhasta puuliiteristä, joka oli aikoinaan toiminut navettana ja joka oli lapsuusvuosinani mielestämme ihan erityisen jännittävä paikka siksi, että sen yläkerran lattia oli jo siinä vaiheessa niin vaarallisen huonossa kunnossa, ettei sinne voinut kiivetä tikkaita pitkin. Näin ollen kyseinen kerros jäi meille lapsille suureksi mysteeriksi, vuosien aikana saimme selville vain sen, että yläkerrassa on vanhat sukset ja tikkaiden päässä oleva ovi avautuu suoraan työkaluvajan ja autotallin puolelle, mutta ovesta ei kuitenkaan voi kulkea mihinkään. Se ovi on edelleen mysteeri, eikä minulle ole vielä tähänkään päivään mennessä selvinnyt, mikä oven tarkoitus on aikoinaan ollut, mietin itsekseni katsellessani sinä talvisena joulukuun päivänä neljän koiran juoksevan aivan uskomatonta vauhtia ympäri pihaa, ne nauttivat lumesta ja vauhdista kuin eivät olisi koskaan saaneet kokea mitään sellaista, se riemu oli tarttuvaa ja jäi kiinni kasvonpiirteisiini.

IMG_6338

Nyt vanhojen kuusten alla ei ollut enää mitään, ei ole ollut enää vuosikausiin, eikä isovanhempieni ääniä kuulu enää siinä vanhojen, korkeiden kuusten vastapäisessä keltaisessa puutalossa, jonka nykyisin kylmillään olevassa yläkerrassa vietimme lapsuusvuosinani monta yötä pikkusiskoni kanssa. Silloin, kun pikkusiskoni oli vielä ihan tavattoman pieni, nukuimme yömme isoäitini kanssa olohuoneen lattialle levitetyillä patjoilla, siinä oli aina ihanan lämmin nukkua, kun nyt jo edesmennyt, ihan tavattoman rakas isoisäni oli lämmittänyt olohuoneen takan aiemmin sinä samana iltana. Siinä olohuoneen lattialla nukutut yöt olivat jotenkin erityisiä, oli ihmeellistä kuunnella vanhan puutalon kertomia tarinoita ja herätä keskellä yötä mummolan tuoksuun, nukahtaa uudelleen siihen ihanaan lämpöön. Muistelen niitä öitä edelleen lämmöllä, mietin kävellessäni rantaan katsomaan, kuinka järvi oli jäätynyt, maisema verhoutunut lumihuntuun ja sen uuden rantasaunan terassi hautautunut paksuun lumipeittoon, oli tavallaan aivan äärettömän kaunista, harmaan taivaan alla tuntui kuin maailma nukkuisi, valmistautuisi lumipeiton alla tulevaan kevääseen ja siihen, kun järvi on taas vapaa.

Vanha puuhevosemme päätyi lopulta vanhempieni pihaan omenapuiden varjoon ja vietti siellä vuosikausia, kunnes se lopulta päätyi polttopuuksi ja lämmitti taloamme jonain kauniina talvisena iltana, hymyilin itsekseni pyytäessäni koiria mukaani kävellessäni keltaiselle puutalolle. Isäni oli lämmittänyt olohuoneen takan ja istuin sen viereen edesmenneen isoisäni nojatuoliin, takkatulen lämmössä siinä oli lämmin olla katsellessani koirien turkkeihin jäätyneitä lumipalloja, ne olivat juosseet niin kovaa, etteivät lumipallot olleet haitanneet niitä, eivätkä ne näyttäneet haittaavaan silloinkaan, ne nukkuivat rauhallisina nojatuoleissa ja sohvalla, katselivat välillä ikkunasta, kuinka isäni kävi hakemassa liiteristä lisää puita takkaan. Hetken oli niin rauhallista, että tuntui kuin olisin voinut nukahtaa siihen, nähdä samoja unia kuin vuosia sitten nukkuessani siinä olohuoneen lattialla pikkusiskoni ja isoäitini kanssa, ehkä unta vanhasta puuhevosesta.

IMG_6406IMG_6523IMG_6414

9. tammikuuta 2019

TÄMÄN OSTAMISTA EN OLE KATUNUT HETKEÄKÄÄN

IMG_7486IMG_7562

Minä sain kauan haaveilemani ensimmäisen järjestelmäkamerani lahjaksi vanhemmiltani heinäkuussa yhdeksän vuotta sitten. Tämä elämääni muuttanut ja valokuvauksesta minulle tavattomasti opettanut kamera oli Canon EOS 450D ja ensimmäiseksi järjestelmäkameraksi se oli silloin aivan loistava, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kuinka elokuisena aamuyönä kävelin kyseisen kameran kanssa rantaan ja otin ensimmäiset valokuvani sillä. Kyseinen kamera kulki kolmen vuoden ajan mukanani kaikkialle, valokuvasin enemmän kuin uskaltaisin myöntääkään ja vaikka suurin osa silloisista valokuvistani olisi todennäköisesti tällä hetkellä mielestäni huonoja, minä opin valokuvaamisesta noiden vuosien aikana käsittämättömän paljon ja en vaihtaisi kyseistä kameraa mihinkään. Se oli ja on yhä edelleen minulle äärettömän tärkeä kamera ja seisoo valkoisen kirjahyllyni päällä yhdessä seuraajiensa Canon EOS 40D ja Canon EOS 70D kanssa. Kameroiden, jotka opettivat minulle ensimmäisen järjestelmäkamerani jälkeen vielä enemmän kuin olisin koskaan osannut ajatellakaan ja Canon EOS 70D kulkee mukanani edelleen, se on tavallaan kuin toinen käteni, enkä voisi kuvitellakaan elämääni ilman sitä, niin tärkeä osa elämääni siitä on näiden yhteisten viiden vuoden aikana tullut.

Vuoden 2017 lopussa minä aloin kuitenkin haaveilla uudesta kamerasta, mutta en kuitenkaan siksi, että Canon EOS 70D olisi ollut huono kamera vaan yksinkertaisesti siksi, että sen kuljettaminen mukanani oli alkanut tuntua raskaalta. Rakastan sitä, että voin pitää kameraa aina mukanani, jotta yksikään kaunis hetki ei jäisi ikuistamatta vain siksi, että minulla ei ole kameraa mukanani, joten aloin viimein haaveilemaan kamerasta, joka kulkisi huomattavasti helpommin mukanani ja jossa olisi melko tarkasti samat ominaisuudet kuin suuremmissa kameroissanikin. Keväällä 2018 minusta tuntui, että uuden järjestelmäkameran aika oli viimein koittanut ja vaikka kaikki aiemmat järjestelmäkamerani olivat olleet merkiltään Canon, minulle oli tavallaan alusta asti selvää, ettei seuraava järjestelmäkamerani olisi enää samaa merkkiä. Toukokuussa, päivää ennen kuin aloitin nykyisessä työssäni, tilasin itselleni suhteellisen pitkän harkinnan jälkeen uuden kameran, sen, joka oli alusta asti tuntunut jostain syystä oikealta vaihtoehdolta. Tämä kamera oli kevyt ja niihin suuriin järjestelmäkameroihini verrattuna ihastuttavan pienikokoinen Olympus OM-D E-M10 Mark II, johon minä rakastuin välittömästi päästessäni kokeilemaan sitä aivan ensimmäistä kertaa muutamaa päivää myöhemmin illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, rakastuin, vaikka se tuntuikin käsissäni vähän kummalliselta Canonin jälkeen.

IMG_7539

Kesällä kyseinen kamera kulki mukanani paljon, se oli mukanani hukkuessani musiikkiin keskellä yleisömerta ja näki kanssani monta uskomattoman hienoa keikkaa, se oli mukanani heinäkuun lopussa Olavinlinnan turistikierroksella ja paistatteli auringossa syödessämme poikaystäväni kanssa lettuja Kalliolinnassa. Syksyllä kamera kulki mukanani kuitenkin enää nimenomaan niillä keikoilla, sillä lokakuussa uuden sulkimen saanut vanha kamerani Canon EOS 70D tuntui käsissäni edelleen huomattavasti luontevammalta ja minusta tuntui, etten osannut vielä ottaa tarpeeksi hienoja valokuvia uudella kamerallani, tuntui, etten saanut kuviin sitä samaa tunnelmaa kuin vanhalla kamerallani. Minä en oikeastaan osaa edes sanoa, mistä se lopulta johtui, mutta uusi kamerani tuntui tavallaan uskomattoman vieraalta koko syksyn ajan ja hetkittäin ajaduin katumaan sen ostamista, vaikka siinä ei yksinkertaisesti mitään vikaa ollutkaan, se oli hyvä kamera, minä en vain osannut käyttää sitä ja olin liian tottunut valokuvaamaan vanhoilla kameroillani, mutta sen lisäksi minusta alkoi syksyn mittaan tuntumaan, että ongelmani kameraa kohtaan liittyi objektiiviin, jolla en tuntenut saavani aikaan sellaista jälkeä, mitä olisin tahtotunut, se ei vain riittänyt minulle, se ei ollut oikea objektiivi minulle.

Lopulta päädyin tilaamaan kameraan uuden objektiivin, sillä minusta tavallaan tuntui, että uusi objektiivi saisi minut valokuvaamaan kyseisellä kameralla huomattavasti enemmän. Uusi objektiivini oli Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8, se sama objektiivi, jonka ostamista olin harkinnut siitä asti, kun tilasin kameran toukokuussa, minä olin harkinnut, sillä rakastin suurissa Canonin järjestelmäkameroissani käyttämääni vanhaa EF 50mm f/1.8 II objektiivia, jonka olin saanut kahdeksan vuotta sitten ylioppilaslahjaksi. Haettuani objektiivin postista yhtenä harmaana marraskuisena iltana istuin hämärässä asunnossani ja otin ensimmäiset valokuvani kyseisen objektiivin kanssa, enkä voinut muuta kuin hymyillä itsekseni, sillä jo ensimmäisten valokuvien perusteella objektiivi oli aivan loistava ja tiesin sen tarjoavan minulle uusia mahdollisuuksia uuden kamerani kanssa. Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8 onkin jotain sellaista, minkä ostamista en ole katunut hetkeäkään, se on pieni ja kevyt, mutta samalla uskomattoman valovoimainen ja mahdollistaa kauniit, valoisat valokuvat myös näin talvisin, kun tuntuu, ettei valo riitä valokuvaamiseen kunnolla mihinkään aikaan vuorokaudesta. Saatuani kyseisen objektiivin käsiini silloin marraskuussa minusta tuntui kuin suhteeni uuteen, toukokuussa ostamaani kameraan olisi muuttunut täysin ja aivan kuin olisin alkanut saada kamerasta huomattavasti enemmän irti, eikä se tavallaan ole pelkkä tunne vaan minä olen ihan todella alkanut saada kamerasta enemmän irti ja se on samalla alkanut vähitellen tuntua luontevammalta käsissäni, on alkanut tuntua äärettömän hyvältä lähteä valokuvaamaan sen kanssa.

IMG_7501IMG_7494

Näiden puolentoista kuukauden aikana minä olen kuvannut uudella kamerallani enemmän kuin olisin osannut odottaa, kyseinen kamera on viimein alkanut tuntumaan luontevalta käsissäni ja samalla se on tuonut valokuvaamiseen takaisin sen saman vapauden tunteen, jonka olin tuntenut viimeksi vuosia sitten, silloin, kun minä ostin viimeisimmän Canonin järjestelmäkamerani. Se käsittämätön vapauden tunne on saanut minut rakastumaan valokuvaamiseen tavallaan aivan kuin olisin rakastunut siihen ensimmäistä kertaa ja mikäli se ei ole omalla kohdallani tarpeeksi hyvä syy olla katumatta jonkin ostamista niin luulen, ettei mikään ole tarpeeksi hyvä syy, joten long story short, suosittelen tätä objektiivia.

8. tammikuuta 2019

MEIDÄN LAURISTA ON KASVANUT KAUNIS POIKA

PC260015PC260063

Vietin viime keväänä muutaman aivan uskomattoman kuukauden tässä rakkaassa pikkukaupungissa, sillä vanhimmalla belgianpaimenkoirallamme Aadalla oli laskettu aika maaliskuun lopussa ja olin luvannut auttaa pentujen hoitamisessa sitten, kun ne olisivat syntyneet. Matkustin tähän pikkukaupunkiin kuitenkin jo hieman ennen Aadan laskettua aikaa ja sain olla todistamassa syntymän ihmettä, kun yhtenä kylmänä maaliskuisena päivänä Aada alkoi synnyttää juuri, kun olimme päässeet lenkiltä kotiin ja isäni oli lähdössä töihin. Isäni sai juuri ennen töihin lähtöään avustaa ensimmäisen pennun tähän maailmaan ja sitten me jäimme äitini kanssa kahdestaan avustamaan Aadaa synnytyksessä, kunnes äitini kaveri ja pikkusiskoni saapuivat myös auttamaan, todistamaan sitä ihmettä, kun kuusi pientä koiranpentua syntyi sinä kylmänä maaliskuisena päivänä tähän maailmaan, todistamaan sitä ihmettä, kun Aadasta tuli äiti kuudelle pennulle.

Lauri, pentueen ainoa tervueren urospentu, syntyi pennuista viimeisenä, yli tunti sen jälkeen, kun viisi muuta pentua olivat syntyneet ja se oli tavallaan ihme, sillä emme olleet osanneet odottaa synnytyksen enää jatkuvan. Sinä kylmänä iltapäivänä, tunti sen jälkeen, kun kuvittelimme synnytyksen päättyneen, Lauri kuitenkin syntyi tähän maailmaan ja oli pentueen suurin pentu. Lauri kasvoi aivan uskomatonta vauhtia ja yhtä päivää lukuunottamatta sille maistui ruoka niin hyvin, että se työnsikin usein muut pois tieltään päästäkseen nisälle, se rakasti myös nukkumista ja tahtoi nukkua aina omassa rauhassaan. Se ei voinut sietää sitä, että muut pennut tulivat sen lähelle ja oppiessaan murisemaan se murahti aina, kun joku meni lähellekään sitä sen nukkuessa ja niin se murahtaa vieläkin, mutta se on vain paljon suurempi kuin silloin ensimmäisinä viikkoina. Suurempi ja viisaampi, näiden yhdeksän kuukauden aikana se on oppinut paljon, se on oppinut kiipeämään pentuna kovin korkealta näyttäneelle kivelle, syömään vasta saatuaan luvan ja varomaan meidän koiralaumamme johtajaa Lisaa, joka on pitänyt huolen siitä, että pennut tietävät paikkansa laumassa. Lauri on oppinut paljon muutakin, esimerkiksi seuraamaan ja istumaan käskystä, ja siitä on tullut aivan suunnattoman kaunis poika.

PC260051

Nykyään Lauri on jo vähän korkeampi kuin äitinsä ja se on oikeastaan paljon sanottu, sillä Aada on 62cm korkea eli suhteellisen korkea nartuksi, Lauri on jo vähän korkeampi kuin äitinsä ja se on käsittämätöntä, koska muistan edelleen sen hetken, kun pidin sitä huhtikuussa kädessäni ja se avasi silmänsä ensimmäistä kertaa. Muistan sen hetken, kun se oli vielä niin pieni, ettei se pystynyt itse hyppäämään sohvalle tai kiipeämään kivelle, jolle ne nykyään siskonsa kanssa hyppäävät vartioimaan pihaamme, muistan, kun se oli vielä niin pieni, että se söi sisarustensa kanssa samalta lautaselta ja nukkui pentulaatikossa, josta se yritti aina aamuisin kiivetä pois. Nyt se on kuitenkin jo se koiralaumamme suurin koira, vaikka se aivan käsittämätöntä onkin, ja en voi kuin olla ylpeä siitä, kuinka uskomattoman hieno koira siitä on näiden yhdeksän kuukauden aikana kasvanut, ylpeä siitä, että meillä on kotona noin hieno poika ja sen kaunis sisko.

Tapaninpäivänä otin Laurin ensimmäistä kertaa mukaani, kun lähdin kameran kanssa takapihalta avautuvaan metsään, aiemmin olen valokuvannut kyseisessä metsässä vain kahden vanhemman koiramme kanssa, sillä voin luottaa siihen, että ne osaavat olla kanssani vapaana karkaamatta mihinkään. Lauriin en luonnollisesti voinut vielä luottaa, onhan se vasta yhdeksän kuukauden ikäinen ja opettelee vasta koiran tavoille, mutta olin yllättynyt siitä, kuinka uskomattoman rauhallinen se oli kanssani sinä päivänä sen lumisen metsän keskellä. Se kulki vierelläni hihnassa, odotti rauhallisesti aloillaan minun pysähtyessäni valokuvaamaan lumista maisemaa ja katsoi sitten silmiini niin, etten voinut olla kuin tavattoman onnellinen siitä, että olen saanut seurata sen elämää aivan niistä ensimmäisistä sekunneista asti, onnellinen siitä, että saan seurata sen elämää melko suurella todennäköisyydellä vielä kymmenen vuoden päästäkin, kun se on jo vanha ja harmaantunut. Onnellinen siitä, että saimme Laurin elämäämme, vaikka emme häntä osanneetkaan odottaa.

PC260016PC240442PC260044