IHANINTA JA HAASTAVINTA MITÄ TULEN KOSKAAN KOKEMAAN

 

Meidän pieni aarteemme on ensi viikolla neljän kuukauden ikäinen, havahduin ajattelemaan yhtenä lokakuisena aamuna kävellessäni pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa pitkin ruskaan verhoutuneita katuja, kuten meillä on ollut tapana kävellä jokaisena aamuna. Neljä kokonaista kuukautta, niin kauan minä olen saanut ihmetellä pienen aarteemme kasvua ja kehitystä, mutta sen lisäksi myös omaa kasvuani äitinä. Kuvittelin ennen pienen aarteemme syntymää tietäväni jotain äitiydestä tai siitä, millainen äiti minusta tulisi, mutta olen näiden ensimmäisten neljän kuukauden aikana saanut useasti todeta, kuinka minulla ei ole oikeasti ollut aavistustakaan siitä, millaista olisi olla äiti tai millainen äiti juuri minusta tulisi, minä en ollut tiennyt yksinkertaisesti mitään.

 

Kun pieni aarteemme syntyi kesäkuun puolivälissä, tavallaan myös minä synnyin uudelleen, minusta tuli pienen aarteemme äiti, kuin kokonaan uusi ihminen. Muistan edelleen, kuinka sinä ensimmäisenä aamuna synnytyksen jälkeen katselin vieressäni nukkuvaa vain yhdeksän tunnin ikäistä pientä ihmistä ja ihmettelin itsekseni, kuinka ennen pienen aarteemme syntymää en ollut tiennyt mitään siitä, kuinka äärettömästi voi rakastaa. Ihmettelen sitä valtameren kokoista rakkautta yhä edelleen, mutta myös sitä, kuinka näiden neljän kuukauden aikana olen löytänyt itsestäni sellaista voimaa ja lempeyttä, jota en olisi tavallaan koskaan uskonut itsestäni löytäväni. En tiedä, tulenko koskaan täysin ymmärtämään sitä valtameren kokoista rakkautta tai olemaan äitinä ihan valmis, mutta näiden kuukausien aikana olen kasvanut äitinä suunnattomasti ja kerta toisensa jälkeen katsellessani pientä aarrettamme silmiin olen ollut kiitollinen siitä, että juuri hän teki minusta äidin kesäkuun puolivälissä.

 

 

Olen ihan uskomattoman kiitollinen siitä, että saan olla pienen aarteemme äiti, mietin yhtenä aikaisena aamuna ihmetellessämme pienen karvakuonomme kanssa ruskan sävyihin verhoutunutta maisemaa ja pienen aarteemme nukkuessa omissa vaunuissaan. Hän oli nukahtanut vain hetkeä aiemmin vaunuihinsa ikuistaessani ensimmäistä yhteistä syksyämme valokuviin ja aina hetkittäin minun oli vain ihmeteltävä hänen pieniä kasvojaan lokakuun varovaisen tuulen tarttuessa hiuksiini ja aamun ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni. Se on epäilemättä ihaninta ja haastavinta, mitä tulen koskaan elämäni aikana kokemaan, äitiys nimittäin, unohduin miettimään itsekseni keltaisten lehtien tanssiessa tuulessa ja pienen karvakuonon haistellessa syysilmaa, aivan epäilemättä ihaninta ja haastavinta, hymyilin vielä itsekseni matkalla kotiin, on maailman parasta olla äiti.

 

LOKAKUU ON MINULLE KUIN VANHA YSTÄVÄ

 

Lokakuun ensimmäisenä aamuna syksy tuntui jokaisessa hengenvedossani kävellessäni auringonnousun aikaan pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa pitkin omenatarhojen välissä kulkevaa hiekkatietä, yöllä oli ollut pakkasta ja kylmyys tuntui pistelevänä sormenpäissäni pysähtyessämme hetkeksi katselemaan edessämme avautuvaa ruskan väreihin verhoutunutta maisemaa. Pieni aarre oli nukahtanut vain hetkeä aiemmin ja nukkui rauhallista untaan vaunujensa lämmössä meidän katsellessamme pienen karvakuonon kanssa, kuinka lokakuun ensimmäisen aamun kirkkaat auringonsäteet siivilöityivät puiden lomasta maalaten maiseman lämpimin sävyin.

Niin kauan kuin muistan, lokakuu on ollut minulle vuoden rakkainta aikaa ja tänäkin vuonna lokakuu on minulle erityinen, jotenkin aivan erityisen rakas kuukausi. Minulle lokakuu on tavallaan kuin vanha ystävä, joka palaa aina luokseni tuoden mukanaan syvän rauhan, minä mietin jatkaessamme matkaamme seiväsaidan ympäröimän vanhan hirsitalon ohitse, kuin vanha ystävä, joka saa minut rauhoittumaan aina vuosi toisensa jälkeen niin, että se tuntuu jokaisessa hengenvedossani. Kävellessämme lopulta kotiin kaupunki oli herännyt kunnolla lokakuun ensimmäiseen aamuun, ihmiset olivat matkalla töihinsä ja liikenneympyrästä suurin osa jatkoi matkaansa kohti keskustaa, me jatkoimme matkaamme eri suuntaan, palasimme kotiin vietettyämme kauniin aamun ulkona.

 

 

Oli ollut aivan järjettömän kaunis aamu, mietin ääneen päästessämme kotiin ja katsellessani pienen aarteemme heräävän vaunuissaan, hänen elämänsä ensimmäinen lokakuun aamu. Kun vuoden päästä ihmettelemme yhdessä lokakuun ensimmäistä aamua, tämä hänen elämänsä ensimmäinen lokakuun aamu palaa ihan epäilemättä minun mieleeni lämpimänä muistona, erityinen aamu ja niin uskomattoman erityinen lokakuu, hänen ensimmäisensä.

 

VUOSI SITTEN MEILLÄ OLI VASTA AAVISTUS SINUSTA

 

Syyskuun aamut ovat olleet aivan uskomattoman kauniita, olemme ihmetelleet pienen aarteen kanssa toisiamme aamun hämärässä ja katselleet yhdessä, kuinka auringonnousu on verhonnut maiseman harmoniaan ikkunalasin takana ja kuinka vain hetkeä myöhemmin aamun ensimmäiset auringonsäteet ovat maalanneet kuvioita keittiön seiniin. Näinä syyskuun tavattoman kauniina aamuina meillä ei ole ollut kiire mihinkään, kaupunki on vähitellen herännyt uuteen aamuun ikkunalasin takana ja minä olen unohtunut hetkittäin miettimään itsekseni, kuinka ne aikaiset aamut ovat nykyään tavallaan vuorokauden kauneimpia ja samalla myös niitä parhaimpia hetkiä.

Syyskuun puolivälissä kävelimme yhtenä aamuna heti auringonnousun jälkeen pitkin vähitellen ruskan sävyihin verhoutuvaa rantaraittia ja pysähdyimme kesken aamulenkin pieneksi hetkeksi tyhjään lammasaitaukseen, jotta pieni karvakuono saisi pitkästä aikaa juosta vapaana korkeiden koivujen varjossa. Nostin pienen aarteen syliini ja katselimme yhdessä, kuinka pieni karvakuono ihmetteli omaa vapauttaan ja juoksi aina hetkittäin kauemmas meistä vain palatakseen samantien takaisin meidän luoksemme, ihan ihmeellinen koira, minä naurahdin ääneen. Ruskan väreihin verhoutuneet lehdet tanssivat syyskuun tuulessa ja aamun lempeät auringonsäteet heijastuivat lammasaitausta reunustavan järven tyyneen pintaan seistessämme korkeiden koivujen varjossa, enkä voinut olla miettimättä itsekseni niitä vuoden takaisia hetkiä, kun minulla oli vasta aavistus pienestä aarteestamme.

 

 

Niinä vuoden takaisina hetkinä, kun kävimme puolisoni kanssa juoksuttamassa meidän pientä karvakuonoamme vapaana tyhjässä lammasaitakauksessa, minulla oli vasta aavistus pienestä aarteestamme, vahva aavistus, josta tavallaan pelotti puhua ääneen. Ne ruskaan verhoutuneet päivät olivat ihmeellisiä, kuljimme kolmistaan pitkin syksyisiä katuja ja minun aavistuksestani pienestä aarteestamme tuli lopulta meidän yhteinen aavistuksemme, me olimme tavallaan varmoja ennen ensimmäistäkään raskaustestiä. Seistessäni nyt vuotta myöhemmin pienen aarteemme kanssa niiden samojen koivujen varjossa en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka mielettömän onnekkaita olemme, että se vuoden takainen aavistuksemme oli totta ja saimme pienen aarteemme syliimme.