TÄNÄ SYKSYNÄ TAHDON OLLA NIIN KUIN ENNEN

 

Yhtenä syyskuisena iltapäivänä istuin elokuvateatterin hämärässä, salissa tuoksui popcorn ja viimeiset katsojat valuivat vähitellen saliin, etsivät paikkojaan tarkastellen elokuvalippujaan ja lattiaan merkittyjä rivinumeroita. Minulla on tapana istua lähes poikkeuksetta viimeisessä rivissä, aivan reunimmaisella paikalla. Niin minä istuin sinäkin iltapäivänä ja mainosten pyöriessä valkokankaalla ennen elokuvan alkua mietin hetken itsekseni, kuinka siinä on jotain ihan valtavan rauhoittavaa, elokuvateatterin salin turvallisessa hämärässä ja viimeisessä rivissä. Nojasin salin viileään seinään, mainokset vaihtuivat elokuvan ensimmäiseen kohtaukseen ja hetkessä minä olin kuin toisessa maailmassa, elokuvan tarina vei mukanaan ja seuraavaan kahteen tuntiin ei ollut olemassa muuta.

 

Facebook oli aiemmin samana päivänä muistuttanut minua siitä, kuinka minä olin tasan kymmenen vuotta sitten käynyt ensimmäistä kertaa yksin elokuvateatterissa. Muistan, kuinka kävelin sinä kymmenen vuoden takaisena syyskuisena päivänä rautatieasemalta elokuvateatterille ja kuinka hetkeä myöhemmin istuin hämärässä salissa, jossa istui lisäkseni vain muutama ihminen, aamupäivän harmoniassa koko elokuvateatteri tuntui hiljaiselta. Se oli aivan erityinen aamupäivä, valkokankaalla pyöri Tumman veden päällä ja minusta tuntui vähän samalta kuin tuntui myös kymmenen vuotta myöhemmin istuessani elokuvateatterin hämärässä salissa, tuntui kuin katoaisi elokuvan maailmaan. Sinä syyskuisena iltapäivänä, kymmenen vuotta myöhemmin, valkokankaalla pyöri Lapua 1976, joka kuin huomaamattani sai kyyneleet valumaan varovaisesti poskipäilleni ja kun lopputekstien jälkeen kuljin pitkin kävelykatua tarina pyöri edelleen mielessäni, se oli ehdottomasti suosittelemisen arvoinen elokuva.

 

 

Vuosia sitten, asuessani vielä Helsingissä pienessä soluasunnossani, minä tein paljon asioita yksin. Kävin yksin rakastamassa livemusiikkia värivalojen loisteessa, kuljin kameran kanssa pitkin tuntemattomia kadunkulmia ja vierailin yksin museoissa ihmettelemässä mennyttä aikaa. En siksi, että olisin ollut yksinäinen vaan siksi, että minusta tuntui hyvältä tehdä niin, minä mietin seuraavana aamuna kävellessäni auringonnousun aikaan pienen karvakuonon kanssa omenatarhan ohitse ja jäädessäni hetkeksi hengittämään syyskuisen aamun raikkautta, oli niin kovin varhainen aamu, että kaupunki ympärilläni alkoi vasta hiljalleen heräillä uuteen syyskuiseen aamuun.

Viljelypalstoilla kesä oli alkanut tulla päätökseensä ja viimeiset auringonkukat heräsivät viileään syyskuiseen aamuun, ei menisi kauaa ennen kuin nekin olisivat vain muisto kesän viimeisistä päivistä. Tänä syksynä tahdon olla hetkittäin niin kuin ennen, mietin katsellessani auringonkukkien huojuvan tuulessa ja pienen karvakuonon käyvän makaamaan pitkäksi kasvaneen ruohon keskelle, minä tahdon olla hetkittäin niin kuin ennen ja nauttia jokaisesta hetkestä, käydä yksin rakastamassa livemusiikkia ja kulkea kameran kanssa päämäärättömästi.

 

LAUANTAINA HERÄSIN ENNEN AURINGONNOUSUA

 

Lauantaina heräsin ennen auringonnousua, ikkunalasin takana kaupunki ei ollut vielä herännyt uuteen aamuun ja katsellessani aamun hämärässä uinuvaa maisemaa kylmyyden tuntuessa sormenpäissäni päätin tehdä jotain, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Pukeuduin lämpimään neuleeseen, otin valkoisen kirjahyllyn päällä monta viikkoa pölyä keränneen kameran mukaani ja suljin oven perässäni. Kello oli vasta joitakin minuutteja vaille seitsemän, kun kävelin pienen karvakuonon kanssa pitkin hiljaisia katuja ja mietin itsekseni, kuinka minä en ollut aikoihin kulkenut kameran kanssa itsekseni missään, en ollut kulkenut ilman tarkempaa määränpäätä tai suunnitelmaa.

 

Vuosia sitten minä kuljin kameran kanssa niin valtavasti, että hetkittäin se tuntui olevan kuin osa minua, se oli kaikkialla mukanani ja rakastin ikuistaa pieniä hetkiä, vaihtuvia vuodenaikoja ja tunnetiloja. Minä rakastin ja rakastan yhä edelleen, mutta olin kai tavallaan kuin unohtanut sen, mietin pysähtyessäni lakastuneiden kukkien reunustamalle polulle pienen karvakuonon kanssa ja katsellessani linssin lävitse, kuinka aamukasteen pisarat kimmelsivät kesän aikana pitkiksi kasvaneiden heinien varsilla. Tuntui hyvältä olla siinä, hengittää raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kuunnella, kuinka hiljaisuus kuiskaili puiden latvoissa, ikuistaa se hiljaisen aamun hetki kaikessa rauhassa ja jatkaa sitten matkaa vanhan hirsitalon ohitse, ihmetellä kaiken loputonta kauneutta.

 

  Vuosia sitten tällaiset hetket tekivät minut kovin onnelliseksi ja niin tekevät edelleen, hymyilin. 

 

 

Palattuani kotiin minä keitin teetä, istuin keittiön pöydän ääressä katselemassa kaupungin heräilevän vähitellen uuteen aamuun ja annoin viileän ilman tulvia sisään keittiön avoimesta ikkunasta, pieni karvakuono kaivautui sohvan nurkkaan nukkumaan ja minä hymyilin itsekseni, kuinka siitä päivästä tulisi uskomattoman kaunis.

MINULLE SYKSY TUNTUU AINA UUDEN ALULTA

 

En ole tavallaan koskaan osannut ajatellut vuotta niin, että se alkaisi tammikuusta ja loppuisi joulukuuhun, en ole osannut, vaikka tiedän sen menevän niin. Minulle tammikuu ei ole koskaan tuntunut minkään uuden alulta, mutta sen sijaan syksy on lapsuusvuosistani saakka tuntunut aina jonkin uuden alulta tai ehkä etenkin silloin, lapsuusvuosinani syksy tuntui aina siltä. Luulen, että se johtui koulun ja uuden lukuvuoden alkamisesta, siitä, että siirryttiin neljänneltä luokalta viidennelle tai kuudennelta seitsemännelle. Siksi minä olen ajatellut vuoden aina niin, että se alkaa niistä syksyn ensimmäisistä päivistä ja kevään saapuessa alkaa kulkea kohti loppuaan, olen ajatellut, että kesä on kuin vuoden viimeinen kaunis tanssi, lyhyt hetki ennen seuraavan vuoden alkua.

Muistan yhä edelleen, miltä tuntui kävellä syksyn ensimmäisinä koulupäivinä kouluun, nähdä pitkän kesäloman jälkeen kaikki koulukaverit ja vaihtaa kuulumisia korkeiden mäntyjen varjossa, männyn neulasten tuoksu vie minut edelleen niihin hetkiin, vuosia sitten puretun vanhan koulun pihaan. Lapsuusvuosinani uuden lukuvuoden alkaminen tuntui aina uudelta alulta, kaikki alkoi tavallaan kuin alusta, oli lukuvuoden ensimmäiset oppitunnit, uudet koulukirjat ja uusia asioita, joista en tiennyt vielä mitään. Iltapäivisin ilmassa tuoksui syksy kävellessäni koulupäivän jälkeen kotiin ja minusta tuntui kuin kaikki olisi vielä edessä, kuin mitä vain voisi tapahtua, olihan vuosi juuri alkanut alusta ja kevään myötä lähestyvä vuoden loppu oli vielä kaukana, kaikki oli vasta alussa.

 

Aikuisvuosinani syksyt eivät ole enää tuntuneet samalla tavalla uuden alulta kuin ne tuntuivat lapsuudessani, mutta huomaan kuitenkin ajattelevani aina syksyisin, että tämä voisi olla uusi alku minulle. Ajatus löytää minut aina syksyn ensimmäisinä hetkinä, silloin, kun ilmassa tuoksuu vasta aavistus syksystä ja ensimmäiset ruskaan verhoutuneet lehdet tanssivat tuulessa. En enää aloita uutta lukuvuotta koulussa, mutta syksy voisi silti olla uusi alku minulle, uusi mahdollisuus olla parempi itselleni ja itseäni varten, kuunnella itseäni enemmän ja tehdä enemmän niitä asioita, jotka saavat minut voimaan paremmin. Luulen, että juuri niiden asioiden äärelle minun on tänä syksynä pysähdyttävä, annettava itselleni tavallaan uusi alku ja pidettävä itsestäni parempaa huolta.

   Tästä syksystä tulee kaunis, uusi alku jollekin, minulla on siitä vahva tunne.