IHMEELLISEN KAUNIS HEINÄKUU

Heinäkuu on ollut jotenkin ihan erityisen kaunis, mietin yhtenä iltapäivänä kävellessäni pienen karvakuonon ja pienen ihmisen kanssa pitkin läheistä hiekkatietä ja pysähtyessäni katsomaan seiväsaidan takana rauhallisena aloillaan seisovaa vanhaa hirsitaloa. Unohduin aivan hetkeksi muistelemaan muutaman vuoden takaista kesää, niitä hetkiä, kun kävelimme pienen karvakuonon kanssa kahdestaan pitkin sitä samaa hiekkatietä ja vasta haaveilin pienestä aarteesta tietämättä mitään siitä, kuinka vain muutamaa vuotta myöhemmin saisin kasvattaa sisälläni jo toista pientä aarrettamme ja kuinka se olisi yhtä ihmeellistä kuin heinäkuun uskomaton kauneus. 

Tuuli humisi korkeiden koivujen latvoissa ja lempeät auringonsäteet murtautuivat hetkittäin pilviverhon lävitse hengittäessäni keuhkojeni täydeltä iltapäivän rauhallisuutta ja jatkaessamme matkaa omenatarhojen viereistä hiekkatietä pitkin ja pysähtyessämme vielä hetkeksi katselemaan lampaita ennen kotiin palaamista, ne olivat kerääntyneet suuren puun varjoon suojaan auringonsäteiltä, ihmeelliset viisaat pienet lampaat.

 

 

Kauan jatkuneiden lämpimien päivien jälkeen huomasin yhtenä iltana toivovani sadetta, ihanan rauhoittavaa ja viilentävää sadetta. Seuraavana päivänä istuin pienen ihmisen päiväunien aikaan editoimassa valokuvia taivaan täyttyessä tummista pilvistä ja pian satoi, satoi niin, että vesi virtasi pitkin mustaa asfalttia. Kuuntelin sateen rummuttavan ikkunalautaa raikkaan ilmaan tulviessa sisään huoneeseen ja kuin tyhjästä taivaan täytti kirkas välähdys, armoton ukkonen jyrisi niin, että se tuntui jokaisessa solussani, selkärankani jokaisessa nikamassa.

 

Myöhemmin leivoimme pienen ihmisen kanssa korvapuustejaa. Ukkonen oli jo väistynyt, mutta sade rummutti edelleen rauhoittavasti ikkunalautaa ja raikas ilma tulvi sisään keittiön avonaisesta ikkunasta pienen ihmisen ihmetellessä sormiin tarttuvaa pullataikinaa ja sitä, kuinka jauhot levisivät helposti pitkin keittiön pöytää. Ihmeellinen pieni ihminen ja kovin ihmeellisen kaunis heinäkuu, mietin itsekseni sadepisaroiden valuessa pitkin ikkunalasia, enkä osaa edes kuvitella, kuinka ihmeellinen heinäkuu on ensi vuonna, kun meitä on yksi enemmän.

 

MIKÄ USKOMATON ONNI, MINÄ MIETIN ITSEKSENI

 

Tammikuussa pieni karvakuonomme alkoi nukkua öisin vieressäni ensimmäistä kertaa kuukausiin, heräsin öisin silittämään sen pehmeää turkkia ja kuuntelin, kuinka pieni ihminen tuhisi omassa sängyssään, mikä uskomaton onni, mietin nukahtaessani uudelleen makuuhuoneen pimeydessä. Luulen, että niinä hetkinä pieni karvakuono tiesi jotain sellaista, mitä kukaan meistä ihmisistä ei vielä niinä tammikuun kylminä tiennyt, se tiesi sen, minkä saimme tietää yhtenä aikaisena tammikuisena aamuna, kun kaupunki ikkunalasin takana vielä nukkui.

 

Minulla oli ollut muutaman päivän vahva aavistus siitä, että niinä kylminä tammikuisina päivinä meitä olisi yksi enemmän, vahva aavistus siitä, että olisimme saaneet kohdata sen uskomattoman suuren onnen jo toista kertaa elämässämme. Sinä tammikuisena aamuna kaupungin vielä nukkuessa ikkunalasin takana saimme tietää, ettei se aavistus osunut väärään vaan tulevana syksynä meitä olisi yksi enemmän ihmettelemässä ruskan värejä.

 

      Mikä uskomaton onni, mietin sinä aamuna ja niin olen miettinyt tänäänkin. 

 

 

Niistä tammikuun kylmistä päivistä saakka olen saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se on ollut vähintään yhtä ihmeellistä kuin se oli odottaessamme sitä pientä ihmistä, jonka syntymästä tuli kuluneeksi kesäkuussa jo kaksi kokonaista vuotta. On ollut ihmeellistä kulkea pitkin villiintyttä omenatarhaa, katsella pienen ihmisen kulkevan pitkin korkean koiranputken reunustamia polkuja karvakuonon perässä ja hetkittäin tuntea pienimmän aarteemme varovaiset liikkeet pysähtyessäni aloilleni ja hymyillessäni itsekseni, mikä uskomaton onni. 

 

MINÄ TAHTOISIN TAAS KIRJOITTAA

 

Olen ollut kirjoittamatta kauemmin kuin koskaan aiemmin ja aina hetkittäin istuessani iltaisin keittiön pöydän ääressä illan hämärän vaihtuessa vähitellen yön pimeyteen olen unohtunut miettimään, kuinka tahtoisin palata. Tahtoisin taas kirjoittaa, sillä se tuntuu olevan tavallaan kuin osa minua, minä tahtoisin taas kirjoittaa, 

 

      vaikka minulla olisi hetkittäin vain yksittäisiä sanoja ja lauseet jäisivät keskeneräisiksi.

 

 

Näiden sanattomien kuukausien aikana olen katsellut lumihiutaleiden tarttuvan pienen karvakuonon turkkiin ja pysähtynyt ihmettelemään aikaisin saapunutta kevättä, paksun lumihunnun alta paljastunutta mustaa asfalttia ja teiden varsille ilmestyneitä leskenlehtiä. Hengittänyt keuhkojeni täydeltä kesän ensimmäisiä hetkiä, kulkenut metsäpoluilla kuuntelemassa tuulen huminaa puiden latvoissa ja niin, vuodenaikojen seuratessa toisiaan näiden kuukausien aikana on tapahtunut paljon. Jotain kaikesta siitä ja tästä valtavan kauniista kesästä aion kirjoittaa myöhemmin, seuraavana sellaisena hetkenä, kun minulla on hetkeksi aikaa rauhoittua kirjoittamaan.