18. elokuuta 2018

OLEN PÄÄTTÄNYT ETTÄ NYT ON SYKSY

Palasin elokuun alussa Jyväskylään ja tuntuu aivan kuin siitä päivästä, kun astuin sinä helteisenä kesäpäivänä bussista matkakeskuksella olisi vasta hetki, vaikka todellisuudessa siitä on kohta kolme viikkoa. Näiden viikkojen aikana on ehtinyt tapahtua paljon, olen viettänyt kaksi päivää Muuramessa työkavereideni kanssa ja ihan ensimmäistä kertaa tänä vuonna kokonaisen viikonlopun yksin tässä pienessä asunnossani, se oli kovin kaunis viikonloppu, nukuin hyvin, söin aamiaista kaikessa rauhassa ja kirjoitin blogitekstejä musiikin verhotessa pientä, ihanan valoisaa asuntoani. Hämärän saapuessa sytytin kynttilöitä ja päätin, että syksy on saapunut ja seuraavana aamuna lämpötila ikkunalasin takana oli laskenut melkein kymmenellä asteella, olin odottanut sitä luvattoman kauan, lämpötilan laskemista, ja olin siitä niin innoissani, että vietin seuraavat päivät asunnossani niin, että pidin ranskalaisen parvekkeeni ovea koko päivän auki, annoin raikkaan ilman tulvia sisään. Kaikista tärkeimpänä kuitenkin, olen näiden viikkojen aikana aloittanut uudelleen sen lapsuuden rakkaimman harrastukseni, noussut ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ratsaille ja kun tiistaina kävelin syksyn ensimmäisen vakiotunnin jälkeen kotiin, en osannut lopettaa hymyilemistä, niin suunnattoman onnellinen olin.

Nyt on kuitenkin syksy, niin olen päättänyt, minusta nimittäin tuntuu aivan syksyltä, vaikka ilmassa ei olekaan vielä aamuisin tuoksunut syksy. Minusta tuntuu syksyltä ja se on yksinkertaisesti aivan ihanaa, sillä syksyt ovat minulle aina tavallaan alku jollekin uudelle, minulle syksyt ovat uudelleen syntymisen ja alusta aloittamisen aikaa, enkä oikeastaan edes tiedä, mistä se johtuu. Niin vain on ollut niin kauan kuin minä muistan, aina lapsuudestani asti syksyt ovat olleet minulle erityisiä ja minusta tuntuu, että tämä syksy tulee olemaan minulle aivan erityisen erityinen, minusta tuntuu, että tänä syksynä minä synnyn uudelleen, tänä syksynä opin olemaan taas minä. Tästä syksystä tulee aivan äärettömän onnellinen ja aion nauttia jokaisesta hetkestä, kulkea paljon kameran kanssa ja kirjoittaa teille niistä pienistä, kauniista hetkistä, jotka koskettavat, aion lukea kirjoja ja juoda liikaa teetä, aion tehdä niitä sellaisia asioita, jotka aina syksyisin saavat rauhallisen sydämeni muuttamaan rytmiään, aion olla elossa vahvemmin kuin koskaan voisin sanoin kuvailla.

IMG_9389 – kopioIMG_9401IMG_9396 – kopio

16. elokuuta 2018

ALOITIN UUDELLEEN LAPSUUDEN HARRASTUKSENI

IMG_9053IMG_9088

Nousin ensimmäistä kertaa shetlanninponin selkään paljon ennen kuin aloitin peruskoulun, minulla oli tutti suussani ja ponia talutettiin minun istuessani sen selässä tietämättä mitään siitä, että tulisin muutaman vuoden päästä nousemaan vähän suuremman ponin selkään ja rakastumaan ratsastukseen niin, että aloittaisin käymään ratsastustunneilla. Silloin muutaman vuoden päästä ratsastamani ponin nimi oli Niki ja minä ratsastin sillä suhteellisen kauan ennen kuin siirryin suurempiin poneihin ja lopulta hevosiin, ratsastustunnit olivat viikon parhaita hetkiä ja ratsastuksesta tuli tunti toisensa jälkeen minulle rakkaampi harrastus. Kävimme äitini ja pikkusiskoni kanssa saman ratsastuskoulun tunneilla monta vuotta ja sen ratsastuskoulun poneista ja hevosista alkoi tulla minulle käsittämättömän tärkeitä, mutta yksi hevonen oli kuitenkin ylitse muiden, Arnika, äärettömän herkkä ja pelokas hevonen, joka oli ensimmäinen hevonen, jonka kanssa minä tunsin erityisen yhteyden, sen kanssa opin ratsastuksesta ja hevosista enemmän kuin kenenkään kanssa aiemmin ja muistelen sitä edelleen rakkaudella. Olimme molemmat herkkiä, minä ja tämä uskomattoman kaunis hevonen, mutta istuessani sen selässä tuntui kuin pystyisin mihin tahansa ja se on yksi suurimmista syistä, miksi yksikään hevonen ei ole Arnikan jälkeen tuntunut samalta ja miksi Arnikan lähtö tuntui niin pahalta. Elämä ja ratsastus jatkuivat kuitenkin vielä Arnikan lähdön jälkeenkin, minä kehityin jatkuvasti ja vaikka ratsastustunteihin mahtui myös niitä hetkiä, kun ei vain yksinkertaisesti onnistunut, innostukseni harrastusta kohtaan kasvoi sitä suuremmaksi, mitä parempi minä olin.

Lopulta siirryimme toiselle tallille, jossa ratsastin lähes poikkeuksetta suomenhevosilla ja rakastuin niihin palavasti, rakastuin niiden lempeyteen ja viisauteen, olemukseen, jollaista en ollut edellisen ratsastuskouluni hevosilla nähnyt, ne olivat kaikkien niiden hienojen ponien ja puoliveristen jälkeen jotenkin ihanan rauhallisia ja rohkeita. Tämänkin tallin ratsastustunneilla viihdyimme monta vuotta, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua, ettemme etenä taidoiltamme yhtään ja sen jälkeen, kun kerran kävimme äitini ja pikkusiskoni kanssa kokeilemassa maastoretkeä islanninhevosilla emme oikeastaan enää palanneet ratsastuskentälle kiertämään kaviouraa. Kymmenen vuoden kaviouran kiertämisen ja kaiken sen kouluratsastuksen jälkeen rakastuin palavasti varmoihin islanninhevosiin ja siihen tunteeseen, kun metsän keskellä tuntuu kuin olisin yhtä hevosen kanssa, kuin puhuisimme samaa kieltä metsän humistessa ympärillämme ja tuuliaisen tarttuessa hiuksiini. Rakastin niitä hetkiä islanninhevosen selässä aivan suunnattomasti, mutta muutettuani Helsinkiin maastoretket vähenivät huomattavasti, sillä luonnollisesti se talli, jolla kävin, sijaitsi kolmensadan kilometrin päässä uudesta kodistani ja jostain tuntemattomasta syystä minä en koskaan etsinyt itselleni uutta tallia pääkaupunkiseudulta, silloin se ei tuntunut kovin tärkeältä ja uusi elämäni vei minut mukanaan niin, etten ehtinyt edes ikävöidä ratsastusta.

IMG_9052

Nousin hevosen selkään viimeksi kaksi vuotta sitten lokakuussa, ratsastin ihanalla suomenhevosella syksyn väreihin verhoutuneella pellolla ja nautin jokaisella hengenvedollani, tältä suomenhevoselta vauhtia ei puuttunut ja viimeistään tuntiessani saaavani yhteyden välillemme aloin haaveilla siitä, että voisin aloittaa tämän lapsuusvuosinani aloittamani harrastuksen uudelleen. Kaksi vuotta kului haaveillen ja aina, kun näin jossain hevosia, haaveeni kasvoi valtameriäkin suuremmaksi, mutta jostain tuntemattomasta syystä minä en koskaan tehnyt asialle mitään, en edes yrittänyt toteuttaa tätä haavettani ennen kuin toukokuussa päätin, että tänä vuonna on aika nousta uudelleen hevosen selkään. Niin minä kävin kaksi viikkoa sitten ostamassa itselleni uudet ratsastussaappaat ja muutamaa päivää myöhemmin istuin bussissa matkalla Jyväskylän Killerille hieman hermostuneena siitä, että alle tunnin päästä nousisin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ratsaille ja ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen ratsastaisin niin, että joku opettaisi minua, se sai minut hermostuneeksi, vaikka tiesin, ettei siihen pitäisi todellisuudessa olla mitään syytä, kyllä minä ratsastaa osasin.

Tallille saavuttuamme katselin, kuinka ratsastuskentällä taitavan näköiset ratsukot kiersivät kaviouraa, en minä niin taitava ollut edes koskaan lapsuusvuosinani enkä varsinkaan nyt, mietin ja kun sitten lopulta nousin ratsaille, kaikki hermostuneisuus katosi ja en osannut kuin hymyillä itsekseni. Tämä ensimmäinen ratsuni kahteen vuoteen oli saksan ratsuponiruuna Belgarion, vähän pienempi kuin kaksi vuotta sitten ratsastamani ihastuttava suomenhevonen, ja vaikka niistä minun ratsastuskouluvuosistani oli kulunut melkein kymmenen vuotta ja vaikka ratsastustaitoni olivat selvästi ruostuneet, minusta tuntui kuin en olisi koskaan harrastuksesta luopunutkaan. Se, mikä minut kuitenkin yllätti, oli se, kuinka raskasta ratsastaminen on, onhan nimittäin täysin eri asia käydä ratsastustunnilla kuin rennoilla maastoretkillä islanninhevosilla, en vain muistanut, kuinka paljon ratsastaminen oikeasti vaatii. Yhtä ihanaa ratsastaminen kuitenkin oli kuin silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun nousin mustan ponin selkään sillä elämäni ensimmäisellä ratsastustunnilla, ja olen äärettömän innoissani tästä syksystä ja siitä, että tänä syksynä minä nousen vähintään kerran viikossa ratsaille. Olen innoissani siitä, ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on oikeasti harrastus, johon liittyy jotain muutakin kuin yksin olemista ja siitä, että saan viettää aikaa hevosten ja ponien kanssa, oppia viikottain jotain uutta ja on myönnettävä, ettei mikään tee minua juuri nyt niin järjettömän onnelliseksi kuin ajatus tulevista ratsastustunneista.

IMG_9073IMG_9076IMG_9056

14. elokuuta 2018

SAVONLINNA TÄYTTI 379 VUOTTA JA MINÄ VIERAILIN LINNASSA

P7290032P7290025P7290036

Minä olen ylpeä siitä, että olen kotoisin Savonlinnasta, olen ylpeä siitä uskomattoman kauniista pikkukaupungista ja siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen voin edelleen sanoa sitä kodikseni, onhan se siis kaikesta huolimatta minulle enemmän koti kuin tämänhetkinen asuinkaupunkini Jyväskylä on koskaan ollut tai tulee varmaan koskaan olemaan. Savonlinnassa vietetään heinäkuun lopussa vuosittain Pyhän Olavin päivää, jota vietetään Pyhän Olavin muistopäivän lisäksi myös Savonlinnan syntymäpäivänä, sillä kaupungin perustamisajankohta on hämärän peitossa. Olen viettänyt Pyhän Olavin päivää tämän pienen elämäni aikana monella eri tavalla, lapsuusvuosinani lähinnä kulkien vanhempieni kanssa kaupungin keskustassa ja teinivuosinani ystävieni kanssa vanhan kivilinnan varjossa Riihisaaressa, mutta nämä viimeisimmät vuodet ovat olleet kyseisen juhlapäivän suhteen osaltani kovin hiljaisia. Niin hiljaisia, että tänä vuonna päätin viettää tätä kaupungin yhtä tärkeintä juhlapäivää tavalla, jolla minä en ollut koskaan ennen sitä viettänyt, päätin nimittäin, että tahdon käydä opastetulla kierroksella Olavinlinnassa ihan ensimmäistä kertaa lapsuusvuosieni jälkeen ja vierailla samalla myös maakuntamuseossa sekä museolaivoissa, joissa olin vieraillut viimeksi aivan liian kauan sitten.

Niin heinäkuun 29. päivänä suuntasin sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa Riihisaareen, siihen samaan saareen, jonka kallioilla istuin vuosia sitten ystävieni kanssa juomassa halpaa viiniä, istuimme hetken kalliolla nauttimassa auringonsäteistä ja suuntasimme sitten puista siltaa pitkin vierailemaan museolaivoissa. Maakuntamuseon näyttelyihin kuuluu kaksi museolaivaa, S/S Salama ja S/S Mikko, joista ensimmäinen on kiehtonut minua lapsuusvuosistani asti jotenkin todella suuresti johtuen siitä, että tämän uskomattoman kauniin laivan oikeaan kylkeen törmäsi syyskuussa 1898 matkustajalaiva Ilmari Puumalassa Parkonsaaren luona tämän ollessa matkalla Lappeenrannasta Savonlinnaan ja tämän seurauksena laiva upposi. Salama nostettiin vasta vuonna 1971 Enso-Gutzeit Oy:n Savonlinnan telakan uudella nostokalustolla ja entisöitiin mahdollisimman tarkasti, laivan historia ja se, kuinka laiva säilyi yli seitsemänkymmenen vuoden ajan suhteellisen hyvin syvällä veden alla, kiehtoi minua silloin suuresti ja kiehtoo tavallaan edelleen. Salaman vieressä Savonlinnan maakuntamuseon laiturissa seisoo S/S Mikko, alkuperäisessä asussaan säilynyt puurunkoinen Saimaan tervahöyry, joka on rakennettu Savonlinnan konepajalla vuonna 1914. Vierailu näissä laivoissa teki minut kovin onnelliseksi huolimatta siitä, että oli kaupungissa oli yksi vuoden vilkkaimmista päivistä ja laivat olivat aivan täynnä vierailijoita, minusta on aina ollut ihanaa vierailla museolaivoissa niin, että saan rauhassa katsella ympärilleni.

P7290050P7290065P7290088P7290119

Vierailin maakuntamuseossa viimeksi viime syksynä ja kirjoitin silloin siitä, kuinka museon alakerran näyttely ei ollut muuttunut yhtään siitä, kun vierailin siellä lapsuusvuosinani, kirjoitin siitä, kuinka saimaannorpan ohitse kävellessä alkoi soimaan Vanhojapoikia viiksekkäitä, joka on ehdottomasti yksi niistä lauluista, jotka tuovat vahvimmin mieleen lapsuuteni. Kirjoitin siitä, kuinka se teki minut äärettömän onnelliseksi, se, ettei mikään ollut muuttunut ja astuessani nyt heinäkuun lopussa museon ovesta sisään toivoin, että kaikki olisi edelleen ennallaan ja järkytykseni oli suuri, sillä alakerran näyttely ei ollut enää täysin sama kuin niinä lapsuusvuosinani, se vanha ja tuttu näyttely, mikä oli pysynyt ennallaan ainakin kaksikymmentä vuotta, oli nyt muuttunut, kalastaja istui nurkassa yksinään ilman saimaannorppaa, eivätkä lokit enää huutaneet kävellessäni vanhan veneen ohitse kuten aina ennen. Jotain oli kuitenkin edelleen säilynyt ennallaan, jotain sellaista, mikä tulee ilmeisesti vielä tämän vuoden aikana muuttumaan uuden näyttelyn takia ja ajatus siitä, että vanha näyttely vaihtuu viimein uuteen, tekee minut jostain syystä todella surulliseksi. Maakuntamuseo ja se vanha näyttely olivat osa lapsuuttani, kuten oikeastaan koko rakas pikkukaupunki, enkä oikein osaa hyväksyä sitä, että jokin siinä muuttuu, en osaa hyväksyä sitä, että lapsuudestani tutut asiat katovat uuden tieltä, en yksinkertaisesti osaa.

Maakuntamuseon jälkeen suuntasimme viimein kauniiseen Tallisaareen, jossa ihmiset odottivat vanhaan kivilinnaan vievän ponttonisillan ollessa auki ohiajavan laivan takia, se on yksi niistä asioista, jotka ovat ominaisia tälle rakkaalle pikkukaupungille, siltojen aukeaminen aina ihan väärään aikaan. Lopulta pääsimme kulkemaan ihmisjoukon mukana kivilinnaan ponttonisiltaa pitkin, ostimme liput opastetulle kierrokselle ja kuljimme oppaan mukana Kuninkaansaliin. Nojasin viileään kiviseinään kuunnellessamme oppaan kertovan linnan historiasta, auringonsäteet murtautuivat sisään valkoiseksi verhotun salin ikkunoista ja minua hymyilytti, hymyilytti, kun suuntasimme hetken kuluttua Keskushalliin. Salissa seisoo korkea Pyhän Olavin patsas, joka katseli rauhallisena aloillaan minun ja monen muun tanssivan hallissa wanhojen tansseja kahdeksan vuotta sitten, se on yksi niistä illoista, jotka saavat minut edelleen hymyilemään ja niin sai nytkin, minä unohduin muistelemaan, kuinka minua jännitti ja kuinka korkokengät sattuivat jalkoihini, kuinka hain pikkusiskoni tanssimaan ja kuinka lopulta, kävellessäni sinä talvisena iltana ulos linnasta olin onnellinen. Ne muistot saivat minut edelleen hymyilemään ja kuunnellessani jälleen oppaan kertovan linnan historiasta mieleeni palasi päivä, jolloin lapsuusvuosinani istuin siinä samassa hallissa ja opas kertoi Pyhän Olavin patsaan pitävän mansikkajäätelöstä ja hiippailevan öisin syömään sitä linnan keittiöön, silloin lapsena en osannut kyseenalaistaa tietoa juuri ollenkaan.

P7290158P7290241

Seuraavaksi suuntasimme Kirkkotorniin, Olavinlinnan kappeliin, joka on yksi niistä paikoista, joissa olen haaveillut meneväni naimisiin ja seistessäni ikkunan vieressä kuuntelemassa kappelin historiasta ja Suomen pienimmistä uruista, minä unohduin taas ajattelemaan, kuinka se olisi äärettömän kaunis paikka sanoa tahdon. Kappelin jälkeen jatkoimme matkaamme tornikäytäviä pitkin Kellotorniin, pysähdyimme asuinhuoneeseen, jäimme kuuntelemaan tarinoita siitä, kuinka naiset ja lapset asuivat siinä nimenomaisessa huoneessa ja kuinka ikkunoissa käytettiin lasin sijaan esimerkiksi sianrakkoa, se on lapsuusvuosistani ollut yksi niistä linnan huoneista, joiden historia on jostain tuntemattomasta syystä kiinnostanut minua kaikista suurimmin, ehkä juuri siksi, että siinä asuttiin. Lopulta kiipesimme kivisiä kierreportaita kellotornin ylimpään huoneeseen, pidin helmastani kiinni hämärässä portaikossa ja kun sitten lopulta pääsin perille, olin helpottunut, sillä portaiden kiipeäminen oli pelottavampaa kuin olin muistanut. Kellotornin ylin huone puisine kattorakenteineen oli tavallaan hienompi ja pysäyttävämpi kuin muistin, itseasiassa se oli jotain, mitä en lapsuudestani kunnolla muistanut ja kiivetessäni portaita alaspäin unohduin miettimään, kuinka kaikesta huolimatta kapeat portaat tekivät minut onnelliseksi, ihan kaikessa haastavuudessaan, ne olivat tavallaan kiehtovat, kertoivat minulle tarinaansa.

Kiipesimmä portaita alaspäin aina linnan muureille asti ja auringonsäteiden loisteessa minä en voinut kuin hymyillä, niin onnellinen olin siitä, että ensimmäistä kertaa lapsuusvuosieni jälkeen olin päässyt opastetulle kierrokselle linnaan, olin päässyt kulkemaan niitä samoja tornikäytäviä kuin lapsena, kuulemaan ne aivan samat tarinat kuin vuosia sitten. Kävellessämme lopulta ponttonisiltaa pitkin pois linnasta nauroin itsekseni, kuinka minua tosiaan voisi usein luulla turistiksi siinä pikkukaupungissa ja vain hetkeä myöhemmin muistelin niitä hetkiä, kun minulla oli vielä se pieni ja valoisa asunto Linnankadulla ja kävelin iltaisin rantaan katselemaan niitä samoja maisemia, jotka täyttyvät vuosittain aina heinäkuussa turisteista, ne hetket olivat minulle tavallaan vaikeita, mutta rakastin asua sillä kadulla, se on minulle äärettömän rakas katu ja sen päästä näkee Olavinlinnan. Alkuillan auringonsäteiden lämmössä kävelimme vanhalle lukiollemme ja ajoimme hetkeksi sen maailman rakkaimman lapsuudenkotiin, myöhemmin samana iltana istuimme Riihisaaressa nauraen vähän epätoivoisesti sille, ettei meidän ikäisemme ilmeisesti enää vietä tätä juhlapäivää niissä maisemissa. Hetken epätoivoisuuden jälkeen kävelimme kuitenkin Törninpyörään ja löysimme matkalta ystäviäni, niitä, joiden kanssa en ollut vuosiin viettänyt aikaa ja se ilta, vanhojen ystävieni ja sen maailman rakkaimman kanssa, oli äärettömän onnellinen, keskiyön ilotulitusten jälkeen istuimme vielä hetken ja lähdimme sitten nukkumaan, enkä minä muista, milloin Pyhän Olavin päivä olisi osaltani ollut niin onnellinen, onnellinen aamusta aina aamuyöhön asti.

P7290160P7290227P7290178P7290278P7290287