20. maaliskuuta 2019

MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI JUURI NYT?

Kirjoitin viime vuonna melkein vuoden jokaisena kuukautena siitä, mikä on tehnyt minut viimeaikoina onnelliseksi ja se sai minut aina miettimään niitä asioita, jotka todella tekevät minut elämässäni onnelliseksi. Se sai minut miettimään niitä asioita, jotka ovat saaneet minut hymyilemään viimeaikoina ja asioita, jotka ovat saaneet sydämeni muuttamaan rytmiään, niitä pieniä arkisia asioita, jotka ovat tehneet päivistäni vähän parempia. Koska niiden asioiden miettiminen sai minut tiedostamaan, kuinka paljon elämässäni on ihania ja onnellisuutta tuottavia asioita, tahdon tänäkin vuonna aina hetkittäin kirjoittaa niistä asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tänään kirjoitan teille siis asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi viimeaikoina, kirjoitan niistä sellaisista asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi juuri nyt.

P2250232P2250265 
x Musiikki. Alkuvuonna on ilmestynyt paljon aivan käsittämättömän hienoa musiikkia, mikä on tehnyt minut aivan tavattoman onnelliseksi, sillä viime vuonna minusta tuntui, ettei musiikki oikein tuntunut missään, tuntui, etten saanut musiikista mitään. Nyt alkuvuoden aikana olen kuitenkin taa rakastanut musiikkia, olen istunut pienessä asunnossani iltaisin kuuntelemassa musiikkia ja kävellyt usein aamuisin bussipysäkiltä töihin kuulokkeissani viime vuonna paljon kuuntelemieni podcastien sijaan musiikkia, alkuvuoden aikana musiikki on ollut huomattavasti enemmän läsnä kuin viime vuonna. Näiden muutaman kuukauden aikana on ehtinyt ilmestyä paljon hienoa musiikkia, kuten esimerkiksi Pasan toinen albumi Meistä piti tulla, Eva + Manun uskomattoman kaunis EP In The Woods sekä Dallas Kalevalan debyyttialbumi Dallas Kalevala, Ylva Harun erityisen kaunis ja herkkä albumi Linnut sekä Samuli Putron albumi Pienet Rukoukset. Lisäksi on ilmestynyt monta uskomattoman hienoa yksittäistä biisiä, kuten Luukas Ojan Luukasoja, Ellinooran Sinä 4ever ja Ellipsin Maailma on rikki. Musiikista ja nimenomaan uudesta musiikista tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, mutta luulen, että teen sen jonain muuna päivänä, minä kirjoitan sitten, kun on juuri se oikea hetki sille.

x Hevoset ja tallilla vietetyt hetket. Viime vuonna minut teki äärettömän onnelliseksi se, että päätin viimein aloittaa uudelleen lapsuuden harrastukseni ja varasin itselleni siten viikottaisen ratsastustunnin. Ratsastuksesta ja hevosista tuli minulle viime syksyn aikana henkireikä ja ne tiistaiset ratsastustunnit olivat poikkeuksetta viikon kohokohtia, vaikka jouduinkin usein toteamaan, etten osannut niin paljon kuin olin kuvitellut tai ainakin taitoni ratsastuksen suhteen olivat ruostuneet. Tänä vuonna minä olen kuitenkin alkanut viettää viime syksyä enemmän aikaa tallilla ja herään lauantaisin aikaisin vain mennäkseni tallille viettämään aikaa hevosten kanssa ja opettelemaan ratsastuksenopettajani johdolla hevostaitoja, sellaisia asioita, joita en ollut koskaan aiemmin päässyt opettelemaan, vaikka olen harrastanut ratsastusta suurimman osan elämästäni. Se, että vietän nykyään kahdesti viikossa aikaa tallilla hevosten ja ponien seurassa, tekee minut aivan järjettömän onnelliseksi ja siksi en suostuisi luopumaan niistä hetkistä tai ratsastuksesta kovin helposti.

x Se, että hetkittäin on tuntunut aivan keväältä. Vaikka parin viimeisimmän viikon aikana Suomeen onkin saapunut vahvasti takatalvi, viimeisimmän kuukauden aikana on ollut paljon sellaisia hetkiä, kun on tuntunut aivan siltä kuin olisi jo kevät. Niinä sellaisina hetkinä on ollut jollain tavalla kevyempi hengittää, on tuntunut, että talven loputon paino harteiltani olisi hetkeksi kadonnut ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni on ollut helpompi hymyillä. Kevät on tuntunut jokaisessa solussani kävellessäni tallille ratsastustunnille työpäivän jälkeen auringonsäteiden lämmittäessä vielä poskipäitäni, avatessani ranskalaisen parvekkeeni oven lämpimän ilman ja auringonsäteiden tulviessa sisään ja istuessani hetkeksi Helsingin Tuomiokirkon kylmille portaille juuri ennen auringonlaskua ja juuri ennen kuin minun oli matkustettava Pasilaan keikalle, niin, kevät on tuntunut jokaisessa solussani niin monessa, kauniissa hetkessä, että on tuntunut kuin niissä hetkissä pakahtuisin siihen pitkin selkärankaani ja poskipäitäni kulkevaan onnellisuuteen.

P2250209 
x Se, kun herään yöllä ja tajuan, että saan nukkua vielä monta tuntia. Kirjoitin viime vuonna useasti siitä, kuinka minut teki onnelliseksi hyvät yöunet ja siitä, kuinka olin alkanut kiinnittää erityisen paljon huomiota siihen, että saan tarpeeksi pitkät ja hyvät yöunet jokaisena yönä. Hyvät yöunet tekevät minut edelleen aivan suunnattoman onnelliseksi, mutta viime aikoina minä olen ollut erityisen onnellinen siitä, että herään usein keskellä yötä ja katsoessani puhelimeni näytöltä kelloa tajuan, että saan nukkua vielä monta tuntia ennen herätystä. On kuitenkin myönnettävä, että joinakin öinä saatan herätä monta kertaa pelkästään järjettömän stressini takia ja se puolestaan ei saa aikaan edes pienintäkään onnellisuutta, mutta niinä sellaisina öinä, kun herään vain yhden ainoan kerran huomatakseni, että saan nukkua vielä monta tuntia, olen aivan tavattoman onnellinen. Uskon myös, etten ole ainoa, jonka tämä pieni asia tekee onnelliseksi.

x Yle Areenan Aikuiset -sarja. Vietin koko viime sunnuntain Helsinki Horse Fair -messuilla ja messujen päätyttyä matkustin vuorokauden viimeisinä tunteina Helsingistä takaisin Jyväskylään ja koska bussi oli jo Helsingistä lähtiessä noin 25 minuuttia myöhässä, tuntui bussimatka lopulta ikuisuudelta. Yritin kuluttaa aikaani kuuntelemalla musiikkia ja podcasteja, mutta ne eivät kuitenkaan saaneet aikaa kulumaan yhtään sen nopeammin ja tavallaan tuntui kuin aika olisi vain hidastunut jatkuvasti, mutta sitten löysin sattumalta Yle Areenasta sarjan nimeltä Aikuiset. Päätin antaa kyseiselle sarjalle mahdollisuuden sinä sunnuntai-iltana ja loppumatka Jyväskylään kului huomattavasti nopeammin kuin matkan ensimmäiset pari tuntia. Sen sunnuntai-illan jälkeen minä olen katsonut kaikki sarjan kymmenen jaksoa ja se on tehnyt minut jollain tavalla aivan käsittämättömän onnelliseksi, suosittelen siis ihan ehdottomasti katsomaan kyseisen sarjan.

x Rauhalliset illat ja se, kun hetkeen ei stressaa mikään. Alkuvuosi on ollut täynnä suunnatonta stressiä ja niitä hetkiä, kun olen aamuöisin herännyt stressaamaan kaikesta sellaisesta, mille en sillä hetkellä ole voinut tehdä yhtään mitään, niitä sellaisia hetkiä, kun minä olen aamuisin kävellyt bussipysäkiltä töihin jo valmiiksi stressaantuneena siitä kaikesta, mitä tuleva päivä mahdollisesti pitäisi sisällään. Kaiken sen stressin keskellä on kuitenkin ollut myös niitä rauhallisia iltoja, kun olen istunut pienessä asunnossani kuuntelemassa musiikkia tai kirjoittamassa kaikessa rauhassa, rauhallisia iltoja, kun olen piiloutunut aikaisin peittojen alle katsomaan luvattoman monetta kertaa New Girliä ja miettinyt itsekseni, kuinka minut tekee tavattoman onnelliseksi se, ettei stressi tunnu juuri sillä hetkellä rintalastani alla. Ne rauhalliset illat ovat tuntuneet nyt alkuvuonna korvaamattomilta ja siksi aion tällä viikolla viettää vielä monta rauhallista iltaa, sellaista, kun voin unohtaa kaiken stressin ja vain kirjoittaa, polttaa kynttilöitä ja juoda vaniljateetä.

x Nämä tämän blogitekstin valokuvat. Juuri nyt minut tekee kovin onnelliseksi nämä tämän blogitekstin valokuvat ja se, kuinka sinä iltana, kun maailman rakkaimman kanssa Helsingin mustan taivaan alla otimme nämä valokuvat, me nauroimme kaikelle turhalle ja jäimme aina hetkittäin vain katselemaan ympärillemme. Se oli onnellinen ilta ja nämä valokuvat saavat minut muistamaan sen illan varmasti ikuisesti, mutta sen lisäksi pidän näistä valokuvista muutenkin, näissä valokuvissa on jotain sellaista, mikä on minulle äärettömän tärkeää, näissä on sellaista ihan erityistä herkkyyttä.

P2250238P2250267 

10. maaliskuuta 2019

YKSI HIENOIMMISTA KOSKAAN NÄKEMISTÄNI KEIKOISTA

P2250391P2250408P2250397

Kingston Wall. Yhtye, josta on minun on ollut aina jotenkin niin kovin vaikea sanoa yhtään mitään niin, että se olisi edes jollain tavalla tarpeeksi. Minulle Kingston Wall on aina ollut tavallaan mystinen yhtye, yhtye, jonka musiikki on ollut yksinkertaisesti niin vahvasti toisesta maailmasta, että sen äärellä on täytynyt hiljentyä ihan vain kuunnellakseen, päästäkseen sisälle musiikkiin vain ymmärtääkseen, ettei ollut kaikilla niillä edeltävillä kuuntelukerroilla ymmärtänyt musiikin hienoutta vielä lainkaan. En muista hetkeä, jolloin kuulin yhtyeen musiikkia ensimmäistä kertaa, mutta en kuitenkaan kuulu niihin ihmisiin, jotka olisivat kuunnelleet yhtyeen musiikkia silloin, kun yhtye oli vielä olemassa. En tietenkään kuulu, olinhan 2-vuotias yhtyeen soittaessa viimeisen virallisen keikkansa Helsingin Lepakossa joulukuussa 1994, enkä oikeastaan koskaan ole osannut olla surullinen siitä, etten päässyt näkemään yhtyettä koskaan värivaloissa, en ole osannut, sillä se ei olisi ollut koskaan millään tavalla mahdollista, yhtyeen tarinahan ehti päättymään ennen kuin oikeasti edes tiedostin, mitä ylipäätään on musiikki tai ennen kuin tiedostin ylipäätään kamalasti mitään muutakaan.

Vaikka en koskaan yhtyettä nähnyt värivaloissa tai kuunnellut yhtyeen musiikkia yhtyeen ollessa vielä olemassa, on  yhtyeen musiikki ollut vuosien ajan elämässäni läsnä aina hetkittäin, se on soinut luvattoman useasti kirjoittaessani tekstejä runomuotoisena pienessä, rakkaassa soluasunnossani Helsingin Malminkartanossa keskellä yötä ja istuessani parvekkeella katselemassa pimeyteen verhoutunutta taivasta, se on soinut kuulokkeissani kävellessäni itsekseni illan ensimmäisinä tunteina kotiin ja maatessani asuntoni lattialla unettomina öinä. Teinivuosinani pyörin paljon sellaisessa porukassa, jonka keskuudessa musiikilla oli todella merkittävä rooli, mutta siltikään minä en teinivuosinani koskaan kuunnellut Kingston Wallia, enkä muista kenenkään ystäväni oikeastaan koskaan puhuneenkaan kyseisestä yhtyeestä, yhtyeen musiikki tuli elämääni vasta sitten, kun muutin Helsinkiin seitsemän vuotta sitten. Kovin myöhään se on tullut varmasti monen muunkin elämään, sillä vuonna 1994 sen aivan viimeiseksi jääneen keikkansa Sörnäisten vankilassa itsenäisyyspäivänä soittanut Kingston Wall ei koskaan kasvanut kovin suureksi yhtyeeksi, ei sellaiseksi suomalaisten suosikiksi kuin esimerkiksi Eppu Normaali tai vaikka Dingo eikä yhtye myöskään tehnyt minkäänlaista läpimurtoa ulkomailla. Yhtyeen musiikki jäi tavallaan pienten piirien musiikiksi ja luulen, että yhtyeen musiikista tuli suurempaa vasta vuosia sen jälkeen, kun haaveet yhtyeen tarinan jatkumisesta olivat lopullisesti päättyneet kesäkuussa 1995. 

P2250422P2250460

Osa yhtyeen mystisyydestä liittyy omassa elämässäni nimenomaan siihen, kuinka haaveet Kingston Wallin tarinan jatkumisesta lopulta päättyivät. Yhtyeen kolmas, vuonna 1994 ilmestynyt albumi III Tri-Logy ei myynyt kovin hyvin ja yhtye soitti saman vuoden joulukuussa viimeiset keikkansa, joista ehti kulua vain puoli vuotta, kun yhtyeen kitaristi-laulajan elämä päättyi hyppyyn Töölön kirkon tornista. Petri Walli oli todellinen kitarasankari, mutta samalla hän oli myös paljon muutakin, hän oli ristiriitainen ihminen, hän oli taiteilija ja bisnesmies, armeijasta vänrikkinä kotiutunut hippi, elämäänsä vakavasti suhtautunut etsijä ja mystiikan maailmaan uppoutunut mietiskelijä. Siihen, miksi Walli lopulta päätyi hyppäämään 26-vuotiaana Töölön kirkon tornista, tuskin koskaan saadaan tilannetta kokonaisuudessaan selittävää vastausta, enkä itsekään tahdo tässä tekstissä syytä alkaa pohtimaan. Wallin kuolema on kuitenkin vaivannut minua vuosien ajan ja valehtelisin, jos väittäisin, ettei se käy mielessä lähes aina kuunnellessani yhtyeen musiikkia, se on nimittäin yksi niistä asioista, jotka tekevät yhtyeen musiikista minulle niin mystistä, jotain sellaista, mistä on vaikea kirjoittaa ja josta en siksi olekaan kirjoittanut varmaan koskaan aiemmin, tämä on nyt se aivan ensimmäinen kerta.

Lyhyestä urastaan huolimatta Kingston Wall ehti kuitenkin jättää pysyvän jäljen suomalaiseen musiikkikentään, mutta myös sekä kaikkiin bändin livenä nähneisiin että myös kaikkiin meihin, jotka ovat löytäneet yhtyeen musiikin vasta vuosia yhtyeen viimeisen keikan jälkeen, vuosia sen jälkeen, kun mestari Walli päätti elämänsä aivan liian nuorena. Se, millaisen jäljen Kingston Wall on jättänyt allekirjoittaneeseen liittyy vahvasti niihin vuosiin, kun minä vielä asuin Helsingissä ja kirjoitin eri tavalla kuin nykyään kirjoitan, niihin vuosiin, kun seikkailin ympäri Helsinkiä ja pysähdyin aina hetkittäin kirjoittamaan, jollain tavalla yhtyeen musiikki oli niissä hetkissä minulle äärettömän tärkeää. Niitä hetkiä oli paljon, niitä, kun istuin aloilleni paikassa, jossa en ollut koskaan ennen käynyt ja kaivoin kangaskassistani muistikirjan, kirjoitin sen hetken muistiin. Vielä enemmän oli niitä hetkiä, kun yön unettomina tunteina istuin pienessä soluasunnossani kirjoittamassa tekstejä runomuodossa, minulle niissä teksteissä soi edelleen vahvasti Kingston Wall.

Kun lokakuussa luin uutisen siitä, että Kingston Wallin basisti Jukka Jylli ja rumpali Sami Kuoppamäki herättäisivät yhtyeen musiikin taas hetkeksi henkiin Von Hertzen Brothersin kanssa Tavastialla Wallin syntymäpäivänä helmikuun lopussa, en miettinyt hetkeäkään, ostanko lipun keikalle. En miettinyt ja lokakuun lopussa heräsin aamulla ostamaan lipun keikalle, joka varattiin loppuun kolmessa minuutissa ja jolle olisi tulijoita riittänyt huomattavasti enemmän kuin mitä Tavastian kapasiteetti sallii. Huolimatta siitä, että minä en ollut tavallaan koskaan ollut surullinen siitä, etten ollut nähnyt yhtyettä koskaan värivaloissa, minusta tuntui, että nyt olisi se hetki ja oikeat ihmiset siihen, että minä pääsisin tarpeeksi lähelle yhtyettä ilman, että sen keulakuvana nähtäisiin itse mestari Walli, nyt olisi se hetki ja oikeat ihmiset.

P2250649P2250652P2250650

Kingston Wall jäi historiaan progressiivista rockia, psykedeliaa ja elektronista musiikkia yhdistelleenä yhtyeenä, jonka keikat olivat täynnä yhteenkuuluvuutta, järjetöntä hurmosta ja jotain sellaista, mikä tuntui olevan jostain aivan toisesta maailmasta. Yhtyeenä, jonka keikat olivat jotain sellaista, minkä lähelle uskoin pääseväni, kun yhtyeen jäljellä olevat jäsenet yhdistäisivät voimansa Wallin nuoruusvuosien tuttujen Von Hertzenin veljesten kanssa. Minä uskoin siihen, sillä olin nähnyt sen uskomattoman energian, jonka pelkästään Sami Kuoppamäen ja veljeskolmikon yhdistäminen sai aikaiseksi ja kun viimein seisoin loppuunmyydyllä Tavastialla yleisömeren keskellä muutamaa minuuttia ennen keikan alkamista aloin uskoa siihen vielä enemmän. Yleisömeren keskellä vallitsi odottava tunnelma, sellainen, jota en ollut koskaan tuntenut missään, siinä oli jotain aivan käsittämättömän suurta ja kaunista, jotain sellaista, mikä räjähti käsiin tämän viisikon noustessa värivalojen loisteeseen ja Another Piece of Caken kaikuessa yleisömeren ylitse, aina parvelle asti. Jotain sellaista, mikä sai loputtomalta tuntuvan yleisömeren syttymään liekkeihin heti ensimmäisinä sekunteina.

Kingston Wall oli aikoinaan yhtye, jolla ei ollut tapana soittaa värivalojen loisteessa biisejä seuraten levytyksiä vaan improvisoida ja antaa musiikin viedä samalla mukanaan. Tämäkin yhtyeen jäljelle jääneistä jäsenistä ja von Hertzenin veljeksistä koostunut kokoonpano siirtyi biisistä toiseen aivan lennosta ja se energia, joka vyöryi kuin hyökyaaltona yleisömeren ylitse keikan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, oli jotain sellaista, mitä en muista koneeneni koskaan aiemmin millään keikalle, se oli minulle jotain aivan uutta, jotain sellaista, mitä en olisi osannut edes odottaa, vaikka tiesin, että Kingston Wall oli tunnettu nimenomaan keikoistaan. Heti ensimmäisen biisin jälkeen kuultiin Welcome to Mirrorland, I'm the King I'm the Sun, You ja With My Mind, joka on yksi niistä biiseistä, jotka soivat aikoinaan paljon kuulokkeissani kirjoittaessani. Seitsemäntenä kuultu yhtyeen toisen albumin avausraita We Cannot Move oli itselleni ja uskon, että myös kovin monelle muullekin sen yleisömeren keskellä, yksi keikan hienoimmista hetkistä, lavalla ollut viisikko tuntui olevan liekeissä ja niin tuntui olevan myös koko yleisömeri. Niin vahva energia täytti loppuunmyydyn Tavastian, eikä se äärettömältä tuntunut energia näyttänyt hiipuvan seuraavienkaan biisien Istwan, Could It Be So? ja Štüldt Håjt, joista viimeistä Kingston Wall ei ollut koskaan uransa aikana ehtinyt soittaa värivalojen loisteessa.

Vaikka Petri Walli ei fyysisesti paikalla ollutkaan, minusta tuntui, että hän kuitenkin oli siellä henkisesti, hän oli siinä lavan edustalle hänelle tyhjäksi jätetyllä paikalla ja luulen, että hän oli onnellinen siitä, kuinka suunnattomasti yhtyeen musiikki merkitsi edelleen sekä sen soittajille että myös kuulijoille. Soittamisesta puheenollen, sen lisäksi että Sami Kuoppamäki oli aivan ilmiömäinen ja Jukka Jylli hoiti tonttinsa varmasti yhtä varmasti kuin aina ennenkin, on mainittava myös Kie von Hertzen, joka täytti kaikista suurimmat saappaat keikan aikana. Kie von Hertzen otti Petri Wallin soittotyylin aivan uskomattomalla tavalla haltuun, mutta kuulosti samalla myös omalla persoonallisella tavalla itseltään, mikä saa minut edelleen aivan sanattomaksi. Eivätkä Mikko ja Jonne von Hertzen jääneet yhtään muiden varjoon tässä viisikossa, uskallan jopa väittää, että tavallaan Mikko von Hertzen hoiti laulamisen paremmin kuin mitä Petri Walli olisi itse sen hoitanut, vaikka Petri Walliin vertaaminen ei tunnukaan tässä millään tavalla mielekkäältä.

Suurin ero alkuperäiseen Kingston Walliin oli kuitenkin ihan varmasti laulujen harmonioissa. Kosketinsoitin-perkussio tonttiaan hoitanut Jonne von Hertzen lauloi koko keikan ajan stemmoja ja sai tukea veljensä Kie von Hertzenin lisäksi myös Jukka Jylliltä, enkä usko, että Kingston Wallin keikoilla koskaan kuultiin mitään sellaista. Keikan loppupuolella koettiin yksi sen keikan hienoimmista hetkistä, jonka yhtye aloitti Konevitsan kirkonkellot-kansansävelmällä, josta se siirtyi kuin huomaamatta Kuusamo-iskelmän pariin, joka vaihtui hetkeä myöhemmin yhtyeen toisen albumin biisiin I Feel Love ja siitä vielä odottamasti riemukkaaseen Bamboléo -tulkintaan. Vaikka kaikki siinä hetkessä olikin varmasti etukäteen suunniteltua, tuntui se kuitenkin niin uskomattomalta musiikin juhlalta, että se sai sydämeni muuttamaan hetkittäin rytmiään ja yhtyeen poiketessa vielä hetkellisestä Kingston Wallin viimeisen albumin biisiin The Real Thing ennen paluutaan Konevitsan kirkonkelloihin ehdin hetken miettiä, ettei siitä edes voisi kirjoittaa mitään niin, että se olisi tarpeeksi. Enkä tiedä tarvitseeko minun kirjoittaakaan, toivon vain, että suurin osa teistä, jotka tämän lukevat, pääsevät kokemaan tämän kiertueen hienouden, nimittäin eihän se hienous tietenkään siihen hetkeen päättynyt vaan ennen encorea kuultiin vielä esimerkiksi Two of a Kind, josta siirryttiin luontevasti biisiin Waste of Time, jonka sanat you don't have to worry / about what you've done / and you don't have to be sorry / just live for today ovat saaneet minut kerta toisensa jälkeen hiljaiseksi ja saivat kieltämättä myös siinä hetkessä loputtoman yleisömeren keskellä.

P2250692

Waste Of Timen jälkeen yhtye poistui lavalta, mutta palasi yleisömeren loputtomien, ansaittujen suosionosoitusten saattelemana värivalojen loisteeseen soittamaan vielä kaksi encorea, joista jälkimmäisessä kuultiin ehkä se yhtyeen tunnetuin biisi Shine on Me, joka on kieltämättä myös itselleni yksi rakkaimmista Kingston Wallin biiseistä. Se oli myös yksi niistä biiseistä, joita olin odottanut kaikista eniten kuulevani värivalojen loisteessa ja kun sinä maanantai-iltana yleisömeren keskellä suljin silmäni musiikin tuntuessa aivan jokaisessa hengenvedossani kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, siinä biisissä vain yksinkertaisesti on niin kovin paljon, siihen liittyy niin monta hetkeä elämästäni, niin monta sellaista, jolloin tunteet ovat olleet valtameren kokoisia. Se hetki tulee varmasti olemaan yksi hienoimmista hetkistä, joita olen kokenut värivalojen loisteessa ja se keikka yksi hienoimmista keikoista, joita olen saanut elämäni aikana todistaa. Kun keikka loppui biiseihin I'm Not the One ja Fire mietin itsekseni, kuinka olin päässyt todistamaan jotain sellaista, mitä minä en olisi koskaan uskonut pääseväni todistamaan, jotain sellaista, minkä toivoisin jokaisen pääsevän todistamaan, jotain niin ihmeellistä ja uskomatonta se oli, jotain, mikä saa minut edelleen sanattomaksi.

Keikan jälkeen meillä ei ollut kiire mihinkään ja narikkajono näytti loputtomalta, joten jäimme vielä hetkeksi, haimme itsellemme vettä ja istuimme aloillemme, keikan aikana minulle oli tullut aivan järjettömän kuuma loppuunmyydyn yleisömeren keskellä ja hetkittäin minusta oli tuntunut siltä, että menettäisin tajuntani hetkenä minä hyvänsä. Minä olin kuitenkin jaksanut keikan loppuun asti, naurahdin nojatessani seinään ja tunsin, kuinka jalkani olivat loputtoman väsyneet kaikesta siitä kävelemisestä ja seisomisesta, mutta kaikesta siitä kivusta ja väsymyksestä huolimatta se oli ehdottomasti ollut sen arvoista. Vielä hetki ennen lähtemistämme halasin Mikko von Hertzeniä, joka kertoi, etteivät he olleet oikein osanneet sanoa keikan aikana mitään. Ehkä ei tarvinnutkaan, sillä sinä iltana musiikki oli enemmän kuin tarpeeksi, sinä iltana musiikki oli kaikki, mitä tarvittiin, sinä maanantai-iltana musiikki oli suurempaa kuin aikoihin.

P2250337P2250342
 

7. maaliskuuta 2019

PIMEYTEEN VERHOUTUNEITA HETKIÄ HELSINGIN ILLASSA

P2250119P2250158

Olen viimeisimmän vuoden aikana käynyt Helsingissä useasti ja rakastanut aivan suunnattomasti sitä, että ne matkat ovat olleet minulle niitä hetkiä, kun olen saanut viettää aikaa itseni kanssa ajattelematta jatkuvasti sitä, mitä kaikki muut ihmiset minulta odottavat. Olen rakastanut aivan suunnattomasti niitä sellaisia hetkiä, kun olen kävellyt pitkin Aleksanterinkatua ja pysähtynyt kuuntelemaan katusoittajaa, jonka muistan niiltä ajoilta, kun vielä vuosia sitten asuin Helsingissä, olen rakastanut niitä hetkiä, kun olen katsellut maisemaa Tuomiokirkon portailla ja tuntenut merituulen hiuksissani, niinä sellaisina hetkinä minä olen tuntenut olevani vapaa, aivan käsittämättömän vapaa. Jollain tavalla ne matkat Helsinkiin ovat olleet minulle henkireikiä ja vaikka ne ovat olleet yöllisten bussimatkojen ansiosta suhteellisen raskaita, ne ovat antaneet minulle aivan suunnattomasti ja auttaneet jaksamaan sitä stressiä, joka tuntuu aina hetkittäin jokaisessa hengenvedossani ja herättää aamuöisin kuuntelemaan sydämeni pelottavan kiivasta sykettä. Niin, jollain tavalla ne matkat aivan itsekseni ovat olleet henkireikiä ja juuri siksi ne ovat olleet minulle aina niin kovin tärkeitä.

Yhtenä helmikuisena maanantaina minä matkustin Helsinkiin kuitenkin maailman rakkaimman kanssa. Olin ostanut meille lokakuun lopussa liput, suurta kiinnostusta aiheuttaneelle, muutamassa minuutissa loppuunmyydylle Kingston Wall by Jjylli, Kuoppis & VHB Tavastian keikalle ja kun sinä helmikuisena maanantaina lopulta istuimme bussissa matkalla Helsinkiin mietin hetkittäin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen minä olin siitä, että olin matkalla juuri hänen kanssaan, mietin, kuinka äärettömän onnellinen olin siitä, että pääsisin sinä iltana todistamaan jotain suurta juuri hänen kanssaan, enkä kenenkään muun. Maisemien vaihtuessa ikkunalasin takana katselin sen maailman rakkaimman nukkuvan vieressäni ja kuuntelin musiikkia, joka oli helmikuun aikana tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, annoin musiikin viedä ja suljin hetkeksi silmäni, rauhoituin siihen auringonsäteiden maalatessa maisemaa ikkunalasin takana kultaisella. Lopulta maisemat alkoivat näyttää rakkailta, niiltä samoilta, joita minä olen katsellut kerta toisensa jälkeen matkustaessani Helsinkiin ja ajaessamme Sturenkatua en voinut olla muistelematta sitä kevättä, kun kävelin samaista katua kameran kanssa katupölyn tuntuessa silmissäni. Nopeasti Sturenkatu jäi kuitenkin meidän taaksemme ja lopulta saavuimme kaukoliikenteen terminaaliin, mikä tuntui jollain tavalla kotiin palaamiselta, kuten se tuntuu aina, vaikka minä en vuosikausiin ole Helsingissä asunutkaan ja tällä hetkellä näyttää siltä, etten tule tulevaisuudessakaan asumaan.

P2250153

Ennen keikkaa meillä oli muutama tunti aikaa ja kävelimme Aleksanterinkatua pitkin Helsingin kaupunginmuseoon, jossa kävimme ihmettelemässä neljännen kerroksen pelkoja ja pelkäämistä käsittelevää kokonaisuutta Pelko, joka oli kaikessa kummallisuudessaan niin pysäyttävä kokemus, että viihdyimme sen seurassa yllättävän kauan, vaikka lopulta lähdimmekin museosta hämmentyneinä. Niin käsittämättömän hämmentyneinä, että seistessämme hetkeä myöhemmin Tuomiokirkon portailla katselemassa edessämme avautuvaa maisemaa emme voineet kuin nauraa yhdessä sille, kuinka emme lopulta olleet varmaan ymmärtäneet kokonaisuuden tarkoitusta. On tavallaan äärettömän ihanaa viettää yhdessä aikaa juuri täällä, mietin itsekseni istuessani kirkon portaille, puhuessani siitä, millaisia valokuvia minä tahtoisin ottaa ja katsellessani edessäni avautuvaa pimeyteen verhoutunutta maisemaa, sitä uskomattoman kaunista maisemaa, joka sai minut jälleen rauhoittumaan, kuten se on saanut viimeisimmän vuoden aikana lähes poikkeuksetta. Tuomiokirkolta jatkoimme matkaamme Kauppatorille ja Esplanadille, jonka varrelle pysähdyimme hetkeksi vain nauttimaan hetkestä.

Lopulta kävelimme Hietaniemen hautausmaalle. Sinä päivänä Kingston Wallin edesmennyt laulaja-kitaristi Petri Walli olisi täyttänyt kunnioitettavat 50 vuotta ja me halusimme käydä hänen haudallaan ennen illan keikkaa, joka soitettiin nimenomaan hänen syntymäpäivänsä kunniaksi juuri sinä helmikuisena iltana. Olin käynyt haudalla viimeksi neljä vuotta sitten, silloin, kun minä tosiaan vielä asuin Helsingissä ja seikkailin viikoittain ympäri kaupunkia nähdäkseni mahdollisimman paljon, silloin löysin haudan suhteellisen helposti. Sinä iltana hautausmaalla oli kuitenkin pimeää ja haudan löytäminen osoittautui melko hankalaksi kaiken sen pimeyden keskellä, mutta lopulta, kun löysin sen saman hautarivin kuin neljä vuotta sitten, emme voineet enää erehtyä haudasta. Haudalle oli tuotu kynttilöiden lisäksi kukkia Wallin syntymäpäivän kunniaksi ja jollain tavalla se oli aivan äärettömän liikuttavaa, seisoa hetki siinä haudalla ennen kuin kävelimme Tavastialle kuuntelemaan sitä musiikkia, jonka Walli saattoi tähän maailmaan ennen kuin menehtyi aivan liian nuorena. Siitä minä kerron teille kuitenkin myöhemmin, sillä se on aivan oma tarinansa, sellainen, joka on uskomattoman vaikea kertoa sanoin, sellainen, joka täytyisi kertoa musiikilla, sillä vain se on tarpeeksi siinä tarinassa.

P2250141P2250163