16. marraskuuta 2019

SILLÄ HEVOSELLA ON ERITYINEN PAIKKA SYDÄMESSÄNI

IMG_8920IMG_9048

Yksi ratsastushistoriani tärkeimmistä hevosista on ollut ehdottomasti suomenhevostamma Sirivei, jolla ratsastin vuosia sitten käydessäni lähes viikottain ratsastamassa Kirsin tallilla Enonkoskella. Suomenhevosista se on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein, se oli aivan äärettömän rauhallinen ja minulla ei koskaan ollut turvaton olo noustessani ratsaille, vaikka se olikin silloin vuosia sitten kokooni nähden suhteellisen suuri, oikeastaan päinvastoin, noustessani ratsaille tuntui kuin olisin palannut kotiin kerta toisensa jälkeen. Se kaunis tummanrautias suomenhevonen oli minun ratsastushistoriani toinen hevonen, johon tunsin saavani aivan erityisen yhteyden, joka ei murtunut, vaikka se kerran säikähti ratsastustunnilla jotain niin pahasti, että sen vaihtaessa kiitolaukkaan minä en enää pysynytkään sen selässä. Silloin viisitoista vuotta sitten minä nousin takaisin ratsaille heti Sirin rauhoituttua, eikä minua pelottanut hetkeäkään sen selässä sen lopputunnin aikana, sen selässä minua ei pelottanut mikään, niin paljon minä siihen luotin, vaikka se olikin vain hetkeä aiemmin säikähtänyt jotain ja minä pudonnut sen seurauksena, minä vain yksinkertaisesti luotin.

Kirjoitin hetki sitten siitä, kuinka olen päässyt loka- ja marraskuun aikana ratsastamaan kolmella eri suomenhevosella, joista se ensimmäinen oli Turon Ruusu, tuttavallisemmin ihan vain Ruu, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa vuosi sitten syksyllä ja johon rakastuin valehtelematta jo heti sen ensimmäisen yhteisen ratsastustuntimme aikana. Ruu oli toinen ratsuni pitkän ratsastustaukoni jälkeen ja tavallaan samalla myös se hevonen, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että ratsaille palaaminen oli ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olin tehnyt viimeisimpien vuosien aikana, jollain tavalla sillä ratsastustunnilla ymmärsin, että juuri sitä minä olin kaivannut elämääni. Sen ensimmäisen yhteisen tuntimme jälkeen pääsin ratsastamaan Ruulla suhteellisen paljon, mutta siitä, kun olin viimeksi päässyt ratsastamaan Ruulla, oli ehtinyt silti lokakuun alussa kulua jo melkein puoli vuotta, sillä Ruu varsoi viime keväänä ja oli sen myötä myös ansaitulla lomalla palaten takaisin töihin vasta tänä syksynä maiseman verhouduttua kauneimpiin väreihinsä.

IMG_8969

Noustessani silloin lokakuun alussa Ruun selkään ensimmäistä kertaa melkein puoleen vuoteen tuntui kuin siitä ei olisi ollut hetkeäkään, kun viimeksi olin päässyt ratsastamaan sillä kauniilla tammalla, mutta silti tavallaan kuin allani olisi aivan vieras hevonen, varsominen ja pitkä loma olivat selvästi tehneet tehtävänsä. Keskityimme sillä ratsastustunnilla samoihin pohkeenväistöihin, joita olin päässyt edellisenä päivänä tekemään Cintin kanssa ja vaikka meillä meni Cintin kanssa lopulta ihan hyvin, olin onnellinen siitä, että pääsin tekemään samaa tehtävää sillä tunnilla eri hevosen kanssa, nämä kaksi hevosta eroavat toisistaan nimittäin ainakin minun kohdallani huomattavan paljon. Muistan, kuinka niinä ratsastushistoriani ensimmäisinä vuosina käydessämme äitini ja pikkusiskoni kanssa samoilla ratsastustunneilla toisin kuin minä ja pikkusiskoni, äitimme pääsi tekemään pohkeenväistöjä ja kaikkea sellaista, mitä me emme pikkusiskoni kanssa koskaan päässeet tekemään niinä aivan ensimmäisinä vuosina. Emme me toisaalta päässeet niitä suuremmin tekemään seuraavassakaan ratsastuskoulussa ja oikeastaan kaikenlaiset väistöt ja taivutukset jäivät minulle kaukaisiksi niiden ratsastuskouluvuosieni aikana, eivätkä ne käyneet mielessäkään siirtyessämme lopulta kaviouran kiertämisestä maastoretkiin islanninhevosten kanssa, niinä hetkinä maastossa tärkeintä oli se tunne, valtava rauha ja onnellisuus.

Siksi ne kaksi ratsastustuntia lokakuun alussa, joiden aikana keskityimme suurimmaksi osaksi vain pohkeenväistöihin olivat minulle kovin mieluisia, ne haastoivat minua tarpeeksi, mutta saivat silti aikaan sellaisia onnistumisen tunteita, jotka hymyilyttivät vielä kotimatkallakin. Ja sen lokakuisen Ruun kanssa viettämäni ratsastustunnin jälkeen hymyilytti myös se, kuinka Ruu oli ollut niin uskomattoman hieno ja kuinka minusta oli ratsailla tuntunut kuin missään muualla ei olisi yhtä luonnollista olla. Siinä, missä Sirivei on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein suomenhevonen, on Ruulla myös erityinen paikka sydämessäni, se on aivan ehdottomasti yksi niistä hevosista, joihin minä luotan aivan suunnattomasti ja joiden nimen näkeminen listassa siinä oman nimen kohdalla saa minut aina vähän hymyilemään.

IMG_8880IMG_8855IMG_9015IMG_8878

14. marraskuuta 2019

TÄNÄ VUONNA RUSKA SAAPUI VAROVAISIN ASKELIN

PA050302PA060569IMG_8779

Tänä vuonna syksyn kaunein ruska saapui varovaisin askelin niin, että tavallaan vasta kävellessäni yhtenä lokakuisena aamuna bussipysäkillä havahduin ensimmäistä kertaa siihen, kuinka maisema oli verhoutunut ruskan uskomattomiin väreihin. Olin katsellut maisemaa bussin ikkunalasin takana jokaisella työmatkallani, katsellut kuinka vähän kerrallaan maisemat alkoivat pukeutua lämpimiin sävyihin ja vihreä katoamaan puiden oksilta, mutta jollain tavalla se kuitenkin tapahtui niin varovaisesti, että sinä lokakuisena aamuna havahduin siihen tavallaan ensimmäistä kertaa, siihen, että maisema oli verhoutunut siihen kaikista kauneimpaan ruskaan. Minusta siinä on aina ollut jotain aivan uskomattoman kiehtovaa, siinä, kuinka juuri ennen pitkää talvea luonto verhoutuu vielä pieneksi hetkeksi kauneimpiin sävyihinsä ja kuinka huolimatta siitä, että kaiken sen ruskan jälkeen luonto nukahtaa pitkäksi talveksi, syksy on tavallaan aina alku jollekin uudelle. Siksi syksyt ovat aina olleet minulle tärkeitä, ne ovat aina tuntuneet olevan alku jollekin uudelle, ihan sieltä lapsuusvuosistani asti, ja sen kaikista kauneimman ruskan keskellä minun on aina niin kovin helppo hengittää.

Tänä syksynä minulla on tuntunut olevan jatkuvasti niin kiire, että lokakuun alussa hetken pelkäsin, etten ehtisi nauttia ruskan kauneudesta ja syksyn rauhoittavuudesta hetkeäkään, pelkäsin, että tänä syksynä ruska olisi vain värejä bussin ikkunalasin takana siirtyessäni kaupunginosasta toiseen. Toisaalta mihin minulla on aina niin kiire, mietin kuitenkin itsekseni odottaessani bussia ratsastustuntini jälkeen yhtenä lokakuisena iltana ja päätin järjestää itselleni aikaa nauttia siitä vain hetken kestävästä kauniista ruskasta, päätin järjestää itselleni aikaa pysähtyä. Enkä minä ainoastaan päättänyt vaan minä todella järjestin, yhtenä lauantaina kävelin ruskaan verhoutuneessa metsässä hengittämässä rauhallisesti, annoin varovaisen tuulen tarttua hiuksiini ja hämärän laskeutuessa metsän ylle yritin löytää tieni takaisin kotiin, kun vieraat metsäpolut saivat minut hetkeksi kadottamaan suuntavaistoni. Sinä iltana nukahdin rauhallisuuteen, sydämen rauhalliseen sykkeeseen ja herätessäni seuraavana aamuna auringonsäteisiin hymyilin katsellessani ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, lämpimiin sävyihin verhoutuneita korkeita lehtipuita vastapäisten kerrostalojen takana. Se oli kaunis aamu, kietouduin lämpimään neuleeseen ja istuin vielä hetkeksi aloilleni kuuntelemaan hiljaisuutta, yläkerrasta kuuluvia askelia ja tartuin sitten akustiseen kitaraani, sinä lokakuisena aamuna syksy sai minut soittamaan ja ihan vain rauhoittumaan. Rauhoittumaan, aivan kuten se sai vielä monta kertaa niiden vuoden kauneimpien viikkojen aikana.

IMG_8832PA050321

11. marraskuuta 2019

SILLÄ RATSASTUSTUNNILLA TUNSIN YLITTÄNEENI ITSENI

IMG_8490IMG_8501

Kirjoitin syyskuussa siitä, kuinka kesä oli minulle ratsastuksen suhteen hiljainen, minä kirjotin siitä, kuinka tuntui kuin kaikki se, mitä olin viime syksyn jälkeen ehtinyt oppimaan, olisi kuin huomaamattani kadonnut johonkin ja kuin aina noustessani ratsaille jäljellä olisi ollut vain se ratsastaja viime syksyltä, se sama epävarma ratsastaja, joka oli noussut ratsaille edellisen kerran kaksi vuotta aiemmin ja käynyt edellisen kerran ratsastustunnilla viisi vuotta sitten, silloinkin vain toteamassa, että ratsastan mieluummin metsissä kuin kentällä. Toisin kuin kesällä, syksyllä vakiotuntien alkaessa minusta ei onneksi kuitenkaan enää tuntunut, etten osaisi yhtään mitään. Vähitellen alkoi jopa tuntumaan, ettei se oma ratsastamiseni välttämättä niin toivotonta ollutkaan kuin miltä se oli tuntunut koko kesän ajan ja viimeistään nyt loka- ja marraskuun aikana on tuntunut siltä, että sen sijaan, että minä olisin mennyt osaamisessani taaksepäin, olisin ehkä oppinutkin jotain ja se on ollut yksi niistä asioista, jotka ovat tehneet minut kovin onnelliseksi tämän syksyn aikana.

Sen lisäksi, että olen oppinut paljon loka- ja marraskuun aikana, olen päässyt ratsastamaan viidellä eri hevosella, joista jokainen oli omalla tavallaan erityinen. Lokakuun ensimmäiset ratsastustunnit ratsastin näissä kuvissakin esiintyvällä Cintillä, ihan uskomattoman hienolla tammalla, jolla ratsastin myös elo- ja syyskuussa paljon ja joka on tämän syksyn aikana opettanut minulle suunnattomasti herkkyydellään. Cintti ei ole antanut minulle anteeksi virheitä istunnassani ja se on siksi ollut erityinen, minullahan on istunnassa edelleen suhteellisen suuria ongelmia ja uskon, että tulee olemaan vielä kauan, siksi juuri Cintin kaltaiset hevoset opettavat minua niin paljon. Cintin lisäksi olen päässyt lokakuussa ratsastamaan myös sillä kaikista rakkaimmalla hevosella, työhevostamma Sassilla, jonka kanssa uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni laukata ilman jalustimia. Olen ratsastanut elämäni aikana ihan naurettavan vähän ilman jalustimia ja muistan, kuinka viime kesänä en vain yksinkertaisesti uskaltanut laukata ilman niitä, en uskaltanut, sillä en luottanut itseeni ja siihen, että kestäisin ratsailla siinä vauhdissa. Lokakuussa minä kuitenkin luotin itseeni, mutta myös Sassiin niin paljon, että uskalsin ja kävellessäni kotiin mietin, kuinka onnellinen siitä, että minä olin uskaltanut ja luottanut.

IMG_8646IMG_8740IMG_8656

Näiden kahden tavattoman hienon hevosen lisäksi olen päässyt loka- ja marraskuun aikana ratsastamaan kolmella eri suomenhevosella, joista ensimmäinen oli Turon Ruusu, tuttavallisemmin ihan vain Ruu, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa vuosi sitten syksyllä ja johon rakastuin valehtelematta heti sen ensimmäisen tunnin aikana. Siitä, kun olin viimeksi päässyt ratsastamaan Ruulla, oli ehtinyt kulua jo melkein puoli vuotta, sillä Ruu varsoi viime keväänä ja oli sen myötä myös ansaitulla lomalla. Muutama päivä sen jälkeen, kun olin noussut pitkän tauon jälkeen Ruun satulaan, matkustin Savonlinnaan ja pääsin ratsastamaan kauniilla suomenhevostammalla nimeltä Rokkitar, jolla olin ratsastanut viimeksi kaksi vuotta sitten ja jolla oli mahdollisesti hienoin ravi kaikista niistä hevosista, joilla olen tämän lyhyen elämäni aikana ratsastanut. Ruusta ja Rokkitaresta aion kuitenkin kertoa teille myöhemmin lisää, joten päätän tämän tekstin kertomalla vielä siitä kolmannesta suomenhevosesta, jolla olen päässyt loka- ja marraskuussa ratsastamaan.

Tämä kolmas suomenhevostamma, jolla olen loka- ja marraskuun aikana päässyt ratsastamaan, on nimeltään Jemima. Tuttavallisemmin hänen nimensä on ihan vain Jemma ja hän oli minulle aivan uusi tuttavuus, kun pääsin ratsastamaan sillä ensimmäistä kertaa lokakuun lopussa kahtena päivänä peräkkäin. Niiden kahden ratsastustunnin aikana rakastuin tähän suloiseen tammaan jo pelkästään siksi, että se tuntui niin kovin päättäväiseltä ja jollain tavalla varmalta, mutta kieltämättä vähän kai myös siksi, että tuntui kuin meissä olisi jotain samaa. Jemma ei ole liian hieno hevonen, sillä on omat heikkoutensa niin kuin on minullakin ja noustessani sen selkään viime viikolla yhtenä kylmänä pakkaspäivänä ilman satulaa nimenomaan se sai minut hymyilemään, se oli yksi hienoimmista ratsastustunneista tänä syksynä ja minä nautin siitä jokaisella hengenvedollani. Sillä tunnilla minä luotin ratsuuni täysin ja se tuntui jotenkin uskomattomalta, mutta hyvällä tavalla, niin hyvällä tavalla, että vielä tätä kirjoittaessanikin minua vähän hymyilyttää. Sen lisäksi, että Jemma oli sillä tunnilla hieno, myös minä tunsin ylittäneeni itseni ja se on yksi parhaimmista tunteista, joita tiedän.

IMG_8620IMG_8734