HEINÄKUINEN ILTAPÄIVÄ JA TAIANOMAINEN KARHUNAHAS

 

Yhtenä heinäkuisena iltapäivänä ajoimme pienen karvakuonon kanssa ihan kahdestaan Petäjävedelle. Lähtö oli tapahtunut kuin hetken mielijohteesta ja matkalla satoi hetkittäin vettä niin, että sadepisarat juoksivat pitkin tuulilasia ja ajessaemme viimeisen kilometrin sateen runtelemaa huonokuntoista hiekkatietä pitkin perille ehdin hetken miettiä itsekseni, kuinka en oikeastaan yhtään tiennyt, mihin olimme sinä iltapäivänä lähteneet.

 

Enkä minä tiennytkään, en todella tiennyt, vaikka olin muutamaa tuntia aiemmin nähnyt kuvia Karhunahtaalta, nimittäin jo kävellessämme autolta pitkospuita pitkin kohti rotkojärveä pysähdyin aina hetkittäin huokailemaan itsekseni, kuinka missään voi olla niin kaunista. Rotkojärvellä meitä odotti hirsilaavu ja uskomattomat näkymät rotkon suvantoon, katselimme hetken ympärillemme ja jatkoimme matkaamme rotkojärveä kiertävälle polulle.

 

   Ei tällaista voi olla olemassakaan, huokaisin itsekseni.              

 

 

Ihan kuin olisimme saapuneet johonkin taianomaiseen satumaailmaan, siltä se tuntui saapuessamme kallioiden välissä kulkevaa polkua pitkin suvannosta virtaavalle purolle ja istuessamme hetkeksi katselemaan rauhassa virtaavaa kirkasta vettä, ympärillämme tuuli humisi korkeiden puiden latvoissa ja minusta tuntui kuin se olisi kertonut tarinoita metsästä. Tarinoita, niitä tällä metsällä olisi varmasti lukemattomia, mietin jatkaessamme matkaamme, ylittäessämme puron kapeaa lankkua pitkin, kulkiessamme sammaleen peittämän metsän keskellä kulkevaa polkua ja kuunnellessamme purojen uomista yhteen ryöppyävän veden rauhoittavaaa kohinaa.

 

Luulen, etten ole koskaan elämässäni nähnyt mitään niin uskomattoman taianomaista kuin sinä iltapäivänä sammaleen peittämän satumetsän keskellä. Jos jossain, niin täällä asustaa keijuja, peikkoja ja menninkäisiä, mietin hengittäessäni keuhkojeni täydeltä taianomaisuutta katsellessani pienen yksityiskäytössä olevan mökin seisovan puron varrella. Pieni karvakuono joi vettä sammaleen peittämän satumetsän keskellä mutkittelevasta purosta ja pysähtyi sitten makaamaan sen reunalle, katseli kirkasta vettä ilman kiirettä mihinkään. Niin, ei kai saduissa ole kiire mihinkään, niinpä ei ollut meilläkään sinä taianomaisena iltapäivänä Karhunahtaalla. 

 

IHMEELLISEN KAUNIS HEINÄKUU

Heinäkuu on ollut jotenkin ihan erityisen kaunis, mietin yhtenä iltapäivänä kävellessäni pienen karvakuonon ja pienen ihmisen kanssa pitkin läheistä hiekkatietä ja pysähtyessäni katsomaan seiväsaidan takana rauhallisena aloillaan seisovaa vanhaa hirsitaloa. Unohduin aivan hetkeksi muistelemaan muutaman vuoden takaista kesää, niitä hetkiä, kun kävelimme pienen karvakuonon kanssa kahdestaan pitkin sitä samaa hiekkatietä ja vasta haaveilin pienestä aarteesta tietämättä mitään siitä, kuinka vain muutamaa vuotta myöhemmin saisin kasvattaa sisälläni jo toista pientä aarrettamme ja kuinka se olisi yhtä ihmeellistä kuin heinäkuun uskomaton kauneus. 

Tuuli humisi korkeiden koivujen latvoissa ja lempeät auringonsäteet murtautuivat hetkittäin pilviverhon lävitse hengittäessäni keuhkojeni täydeltä iltapäivän rauhallisuutta ja jatkaessamme matkaa omenatarhojen viereistä hiekkatietä pitkin ja pysähtyessämme vielä hetkeksi katselemaan lampaita ennen kotiin palaamista, ne olivat kerääntyneet suuren puun varjoon suojaan auringonsäteiltä, ihmeelliset viisaat pienet lampaat.

 

 

Kauan jatkuneiden lämpimien päivien jälkeen huomasin yhtenä iltana toivovani sadetta, ihanan rauhoittavaa ja viilentävää sadetta. Seuraavana päivänä istuin pienen ihmisen päiväunien aikaan editoimassa valokuvia taivaan täyttyessä tummista pilvistä ja pian satoi, satoi niin, että vesi virtasi pitkin mustaa asfalttia. Kuuntelin sateen rummuttavan ikkunalautaa raikkaan ilmaan tulviessa sisään huoneeseen ja kuin tyhjästä taivaan täytti kirkas välähdys, armoton ukkonen jyrisi niin, että se tuntui jokaisessa solussani, selkärankani jokaisessa nikamassa.

 

Myöhemmin leivoimme pienen ihmisen kanssa korvapuustejaa. Ukkonen oli jo väistynyt, mutta sade rummutti edelleen rauhoittavasti ikkunalautaa ja raikas ilma tulvi sisään keittiön avonaisesta ikkunasta pienen ihmisen ihmetellessä sormiin tarttuvaa pullataikinaa ja sitä, kuinka jauhot levisivät helposti pitkin keittiön pöytää. Ihmeellinen pieni ihminen ja kovin ihmeellisen kaunis heinäkuu, mietin itsekseni sadepisaroiden valuessa pitkin ikkunalasia, enkä osaa edes kuvitella, kuinka ihmeellinen heinäkuu on ensi vuonna, kun meitä on yksi enemmän.

 

MIKÄ USKOMATON ONNI, MINÄ MIETIN ITSEKSENI

 

Tammikuussa pieni karvakuonomme alkoi nukkua öisin vieressäni ensimmäistä kertaa kuukausiin, heräsin öisin silittämään sen pehmeää turkkia ja kuuntelin, kuinka pieni ihminen tuhisi omassa sängyssään, mikä uskomaton onni, mietin nukahtaessani uudelleen makuuhuoneen pimeydessä. Luulen, että niinä hetkinä pieni karvakuono tiesi jotain sellaista, mitä kukaan meistä ihmisistä ei vielä niinä tammikuun kylminä tiennyt, se tiesi sen, minkä saimme tietää yhtenä aikaisena tammikuisena aamuna, kun kaupunki ikkunalasin takana vielä nukkui.

 

Minulla oli ollut muutaman päivän vahva aavistus siitä, että niinä kylminä tammikuisina päivinä meitä olisi yksi enemmän, vahva aavistus siitä, että olisimme saaneet kohdata sen uskomattoman suuren onnen jo toista kertaa elämässämme. Sinä tammikuisena aamuna kaupungin vielä nukkuessa ikkunalasin takana saimme tietää, ettei se aavistus osunut väärään vaan tulevana syksynä meitä olisi yksi enemmän ihmettelemässä ruskan värejä.

 

      Mikä uskomaton onni, mietin sinä aamuna ja niin olen miettinyt tänäänkin. 

 

 

Niistä tammikuun kylmistä päivistä saakka olen saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se on ollut vähintään yhtä ihmeellistä kuin se oli odottaessamme sitä pientä ihmistä, jonka syntymästä tuli kuluneeksi kesäkuussa jo kaksi kokonaista vuotta. On ollut ihmeellistä kulkea pitkin villiintyttä omenatarhaa, katsella pienen ihmisen kulkevan pitkin korkean koiranputken reunustamia polkuja karvakuonon perässä ja hetkittäin tuntea pienimmän aarteemme varovaiset liikkeet pysähtyessäni aloilleni ja hymyillessäni itsekseni, mikä uskomaton onni.