14. marraskuuta 2018

SYKSYN KAUNEIN ILTAPÄIVÄ KAUPUNGIN YLLÄ

IMG_3455IMG_3382

Kirjoitin aiemmin, kuinka yhtenä kauniina sunnuntaina, kun lämpötilan puolesta tuntui hetken enemmän kesältä kuin syksyltä, kävelimme sen maailman rakkaimman kanssa Naissaaren kautta Kanavuoren luontopolulle. Kirjoitin, sillä se oli ehdottomasti tämän uskomattoman kauniin syksyn kaunein iltapäivä ja katsellessani korkealta vuorelta unohduin miettimään itsekseni, kuinka minun olisi pitänyt kiivetä vuorelle jo kauan sitten, minun olisi pitänyt kiivetä katsomaan sitä uskomattoman kaunista syksyn kirkkaisiin väreihin verhoutunutta maisemaa. Minun olisi pitänyt, minä havahduin ajatuksistani pysähtyessäni lukemaan luontopolun varrelle pystytetyn infotaulun karttaa ja seurasin sitten hetkeäkään miettimättä maailman rakkaimman perässä kivikkoista polkua tietämättä lainkaan, mihin se tulisi meidät johtamaan.

Lopulta päädyimme aivan käsittämättömän kauniin maiseman äärelle, emmekä me voineet kuin pysähtyä katselemaan kaikkea sitä edessämme avautuvaa kauneutta, auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni istuin lämpimälle kalliolle ja mietin, etten ollut aikoihin ollut missään niin korkealla, en ollut aikoihin nähnyt niin kovin kauas. Syksyn väriloisto oli siinä hetkessä kauneimmillaan ruskaan verhoutuneen maiseman maiseman tuntuessa jatkuvan loputtomiin meidän istuessamme lämpimällä kalliolla iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä hetkittäin silmiäni, minä huokasin itsekseni kaikesta siitä ihan äärettömästä onnellisuudesta ja kaivoin kangaskassistani kameran, jonka olin saanut juuri huollosta.

IMG_3476IMG_3498IMG_3399

Istuimme siinä kauan, siinä hetkessä meillä ei ollut kiire mihinkään ja stressini tuntui jääneen jonnekin kauas, jonnekin syksyn väriloistoon pukeutuneen maiseman taakse niin kauas, ettei se enää saavuttanut minua istuessani siinä kalliolla havunneulasten tarttuessa kiinni takkini helmaan. Ikuistessani sitä syksyn kauneinta iltapäivää ja maisemaa valokuviin tarrauduin kiinni tuulessa huojuvaan mäntyyn, tunsin syystuulen tarttuvan armottomasti vaaleisiin hiuksiini ja nauroin itsekseni, kuinka hetkittäin minua hirvitti se korkeus tuulen tarttuessa minuun, vaikka en korkeita paikkoja suuremmin ole koskaan pelännytkään. Auringonsäteet maalasivat maisemaa minuutti toisensa jälkeen kauniimmin auringonlaskun lähestyessä ja kävellessämme kivikkoista luontopolkua pitkin alas minä mietin, että ne olivat todennäköisesti viimeiset valokuvat tämän syksyn väreistä, todennäköisesti viimeinen iltapäivä, kun minulla olisi tänä syksynä aikaa nauttia siitä väriloistosta, sillä syksyn väriloisto tulisi katoamaan armottomasti nopeammin kuin uskoisinkaan, niin käy joka vuosi. 

Viimeinen iltapäivä se sitten olikin, eikä sen uskomattoman kauniin iltapäivän jälkeen tullut enää sellaisia päiviä, että minulla olisi ollut aikaa jäädä nauttimaan siitä ihan sanoinkuvaamattoman kauniista väriloistosta. Lehtipuiden lehdet lähtivät lopulta syyssateiden ja tuulen mukana, maisema muuttui vähitellen kovin harmaaksi ja yhtenä aamuna satoi ensilumi aivan kuin merkiksi syksyn päättymiselle, kuin silmänräpäyksessä alkoi alkutalvi ja aamuisin oli niin kylmä, että oli kietouduttava paksuun kaulahuiviin kävellessään bussipysäkille. Ensilumi katosi ihan muutamassa päivässä ja vaihtui loputtomaan harmauteen, siihen samaan, johon minä olen tuntenut katoavani näinä marraskuun tihkusateeseen ja sumuun verhoutuneena päivinä muistellessani syksyn kauneutta, sitä aikaa, kun maailma ei ollut vielä näin harmaa.

IMG_3376IMG_3502

3. marraskuuta 2018

LÄMMIN SYYSPÄIVÄ JA KANAVUOREN LUONTOPOLKU

IMG_3288IMG_3361

Kun muutin Jyväskylään maaliskuun 2016 lopussa tavallaan kuvittelin, että tämä kaupunki saisi minut innostumaan valokuvaamisesta jollain uudella tavalla ja seikkailemaan tuntemattomilla kadunkulmilla kamerani kanssa, sillä niin uusien kaupunkien on ollut tapana vaikuttaa minuun, niin myös Helsinki vaikutti minuun vuosia sitten. On kuitenkin myönnettävä, että näiden Jyväskylässä viettämieni vuosien aikana minä olen tutustunut tähän kaupunkiin äärettömän huonosti, jostain aivan tuntemattomasta syystä minusta ei ole tuntunut siltä, että tahtoisin seikkailla tuntemattomissa paikoissa ja kulkea kamerani kanssa eri kaupunginosien välillä. Jostain aivan tuntemattomasta syystä tämä kaupunki ei saanut minua innostumaan ja tavallaan minä olen hetkittäin luovuttanutkin tämän kaupungin suhteen, mutta sitten taas hetkittäin antanut tälle kaupungille vielä häivähdyksen toivoa, sillä sellaisina hetkinä, kun olen seikkaillut kamerani kanssa tuntemattomaan löytäen kauneutta ympäriltäni on minusta tuntunut, ettei tämä kaupunki sitten välttämättä niin toivoton olekaan ja ehkä tästä kaupungista vielä löytyy se jokin, miksi minäkin voisin tuntea tämän jotenkin kodikseni.

Yksi sellaisista hetkistä oli yhtenä kauniina sunnuntaina, kun lämpötilan puolesta tuntui taas hetken enemmän kesältä kuin syksyltä ja kävelin sen maailman rakkaimman kanssa Naissaaren kautta Kanavuoren luontopolulle. Se oli tämän syksyn kaunein syyspäivä ja katsellessani maisemaa korkealta vuorelta unohduin miettimään itsekseni, kuinka minun olisi pitänyt kiivetä vuorelle jo kauan sitten, minun olisi pitänyt tulla katsomaan sitä uskomattoman kaunista syksyn väreihin verhoutunutta maisemaa, sillä minusta tuntuu, että se uskomaton maisema olisi saanut minut antamaan tälle kaupungille toivoa enemmän kuin koskaan aiemmin. Se aivan uskomaton maisema olisi saanut minut innostumaan valokuvaamisesta ja seikkailemista, se olisi saanut minut tutustumaan tähän kaupunkiin paremmin, etsimään lisää niitä kauniita maisemia ja eksymään kerta toisensa jälkeen kovin huonon suuntavaistoni takia, minä havahduin ajatuksistani meinatessani kaatua metsäpolun juurakoiden ollessa yllättävän liukkaat jalkojeni alla. Siitä lämpimästä syyspäivästä ja uskomattoman kauniista maisemista minä aion kertoa teille vielä lisää, mutta nyt aion kuitenkin lopettaa tekstini tähän ja lämmittää itselleni glögiä, nauttia hetken siitä, ettei tarvitse tehdä mitään ja voi vain olla, hengähtää pienen hetken.

IMG_3328IMG_3274IMG_3341

1. marraskuuta 2018

MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI JUURI NYT?

IMG_3185

Syyskuussa minut teki kerta toisensa jälkeen järjettömän onnelliseksi se, että luonto alkoi vähitellen pukeutua ruskan väreihin ja se, että kotimatkallani näin, kuinka bussipysäkin viereinen vaahtera vaihtoi vähitellen vihreästä oranssiin ja kävellessäni kauppaan keltaiset lehdet tarttuivat kenkieni pohjiin, tuulessa tuoksui syksyn rauhoittavuus. Lisäksi minut teki syyskuussa onnelliseksi se, että illat olivat alkaneet viimein olemaan tarpeeksi aikaisin niin pimeitä, että minä olin voinut sytyttää kynttilöitä valaisemaan pientä asuntoani ja katsella liekkien tanssivan loputonta vapauttaan. Ne tekivät minut aivan tavattoman onnelliseksi, kynttilät ja se rauha, jonka ne saivat aikaan sydämessäni, mutta niin teki myös se, että ehdin aamuisin katsella auringonnousua ikkunalasin takana, ehdin katsella maailman heräilevän uuteen aamuun ja hengähtää hetken ennen töihin lähtemistä. Syyskuussa syksyn saapuminen teki minut aivan äärettömän onnelliseksi ja niin se on tehnyt myös lokakuussa, siitä ja muutamasta muusta sellaisesta asiasta, jotka ovat lokakuussa tehneet minut onnelliseksi, minä aion kirjoittaa teille juuri nyt, onnellisuudesta kun ei yksinkertaisesti voi koskaan kirjoittaa liikaa.

x Se, että sain kamerani takaisin ja saan luultavasti viettää sen kanssa vielä monta vuotta. Kuten aiemmin lokakuussa kirjoitin, järjestelmäkamerani suljin hajosi yllättäen (tai voiko oikeastaan sanoa yllättäen, jos kameralla on otettu yli 100 000 valokuvaa) syyskuun viimeisenä viikonloppuna ja siinä kaiken epätoivon keskellä ehdin hetkellisesti pelätä, että sulkimen vaihtaminen tulisi lopulta liian kalliiksi kameran nykyiseen arvoon nähden ja joutuisin ostamaan uuden järjestelmäkameran. Niin ei onneksi kuitenkaan käynyt vaan vuosien mittaan toiseksi kädekseni muuttunu Canon EOS 70D palasi huollosta uuden sulkimen kanssa muutama viikko sitten ja vaikka sulkimen vaihtaminen maksoikin lopulta suhteellisen paljon, en olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että sain kameran jälleen käteeni, valokuvaaminen ei vain yksinkertaisesti tunnu samalta ilman kyseistä kameraa, siitä on niin vahvasti tullut toinen käteni, kuin osa minua.

x Syksyn uskomattoman kauniit värit. Minä olen aina rakastanut syksyn värejä ja sitä, kuinka kesän vehreys muuttuu syksyisin tavattoman kauniiksi väriloistoksi, mutta tänä vuonna syksyn ruska on ollut kauniimpi kuin vuosiin ja se on tehnyt minut aivan äärettömän onnelliseksi. Syksyn väriloistosta nauttiminen on ollut tänä vuonna järjettömän stressin ansiosta valitettavan hankalaa, mutta niinä sellaisina hetkinä, kun olen kävellyt pitkin metsäpolkuja puiden humistessa ympärilläni ja istuessani korkealla kalliolla katselemassa edessäni avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa minä olen nauttinut niin, että on tuntunut kuin pakahtuisin kaikkeen siihen onnellisuuteeni. Sellaisina hetkinä on tuntunut kuin kaikki olisi hetken siinä, kaikki se ruskaan verhoutunut kauneus on saanut minut rauhoittumaan ja katselemaan maisemaa linssin lävitse, olemaan hetken olemassa vain itseäni varten. Siksi ne hetket ovat olleet minulle niin tärkeitä ja siksi ne ovat tehneet minut niin onnelliseksi, vaikka toisaalta on myönnettävä, että jo pelkästään ne uskomattoman kauniit värit olisivat riittäneet tekemään minut onnelliseksi, jos minä vain olisin osannut pysähtyä välillä ihan hetkeksi.

IMG_3213

x Ensilumi. Yhtenä lokakuisena torstaina Jyväskylään satoi ensilumi ja kävellessäni aamun pimeydessä bussipysäkiltä töihin minä en vain yksinkertaisesti voinut olla pysähtymättä katselemaan, kuinka lumihiutaleet verhosivat harmaaksi muuttunutta maisemaa lumenvalkeaan viattomuuteen. Odotan ensilunta vuosi toisensa jälkeen aivan suunnattomasti ja olen siitä aina aivan yhtä innoissani kuin lapsuusvuosinani, eikä tämä vuosi ollut poikkeus, nimittäin seistessäni sinä torstaiaamuna katsellen lumipeitteeseen verhoutunutta maisemaa minut valtasi Himalajan kokoinen kokoinen rauha ja kasvoilleni tarttui niin tavattoman vahva onnellisuus, ettei se kadonnut kasvoiltani edes minun palatessani työpäiväni keskeyttäneeltä lumiselta kuvaushetkeltäni takaisin työpöytäni ääreen. Sinä torstaina tämä kaupunki oli hetken aivan äärettömän kaunis, jotenkin taianomainen lumenvalkeassa asussaan ja toivon, että tänä vuonna se kaunis, luminen talvi löytäisi luoksemme aikaisemmin kuin edellisinä vuosina, minä olen nimittäin talven lapsi, kaipaan lunta ja pakkasia.

x Rauhalliset illat, kun ei ole tarvinnut tehdä mitään. Niitä iltoja on lokakuussa ollut huomattavan vähän, mutta niinä harvoina rauhallisina iltoina, kun minun ei ole tarvinnut tehdä yksinkertaisesti mitään, ovat tehneet minut tavattoman onnelliseksi jo pelkästään siksi, että olen saanut hengittää rauhallisesti. Olen sytyttänyt kynttilöitä ja istunut pienessä asunnossani kuunnellen musiikkia, jonka olin huomaamattani unohtanut aikojen saatossa, syksyn pimeyden verhotessa maisemaa ikkunalasin takana mustaan minä olen kietoutunut harmaaseen neuletakkiini, lämmittänyt itselleni glögiä ja piiloutunut peittojen alle katselemaan Täydellisiä naisia, olen nähnyt kaikki tuotantokaudet luvattoman useasti, mutta siitä huolimatta olen jälleen koukussa kyseiseen sarjaan. Ne harvat rauhalliset illat ovat tehneet minut ihan tavattoman onnelliseksi ja siksi toivonkin, että niitä iltoja olisi tulevaisuudessa vähän enemmän, niitä iltoja, kun ei tarvitse tehdä oikeasti yhtään mitään, ei tarvitse miettiä työasioita tai kirjoittaa blogia, ei tarvitse mennä mihinkään tai nähdä ketään.

x Uusi puhelimeni. Minulla oli 2,5 vuotta käytössäni Huawein P8 ja pidin kyseisestä puhelimesta aivan äärettömästi, enkä minä olisi välttämättä tahtonut luopua vielä siitä, mutta viimeisimmän puolen vuoden aikana minulla oli ollut sen kanssa niin paljon ongelmia, että päätin lopulta hankkia itselleni uuden puhelimen. Tämä uusi puhelimeni, joka on tehnyt minut nyt parin viikon aikana kovin onnelliseksi, on OnePlus 6, jonka ostamista minä olin itseasiassa harkinnut alkukesästä asti, kun poikaystäväni kävi ostamassa kyseisen puhelimen. Sen vanhan ja jatkuvasti stressiä aiheuttaneen puhelimeni jälkeen tämä puhelin on saanut minut hämmästymään kerta toisensa jälkeen, en nimittäin muistanut, miltä tuntuu, kun esimerkiksi sovellukset toimivat ilman mitään ongelmia, se on ollut uskomatonta. Aivan uskomatonta on kieltämättä ollut sekin, että puhelin on ylipäätään voinut tehdä minut näin tavattoman onnelliseksi, minä en nimittäin muista, milloin viimeksi puhelin olisi tehnyt minut näin onnelliseksi, ehkä silloin joskus vuosia sitten, kun sain aivan ensimmäisen älypuhelimeni, se oli silloin jotenkin niin kovin ihmeellistä ja hienoa, ihan ymmärrettävistä syistä toki.

IMG_3188