Meidän pieni aarteemme on ensi viikolla neljän kuukauden ikäinen, havahduin ajattelemaan yhtenä lokakuisena aamuna kävellessäni pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa pitkin ruskaan verhoutuneita katuja, kuten meillä on ollut tapana kävellä jokaisena aamuna. Neljä kokonaista kuukautta, niin kauan minä olen saanut ihmetellä pienen aarteemme kasvua ja kehitystä, mutta sen lisäksi myös omaa kasvuani äitinä. Kuvittelin ennen pienen aarteemme syntymää tietäväni jotain äitiydestä
tai siitä, millainen äiti minusta tulisi, mutta olen näiden ensimmäisten neljän kuukauden aikana saanut useasti todeta, kuinka minulla ei ole oikeasti ollut aavistustakaan siitä, millaista olisi olla äiti tai millainen äiti juuri minusta tulisi, minä en ollut tiennyt yksinkertaisesti mitään.
Kun pieni aarteemme syntyi kesäkuun puolivälissä, tavallaan myös minä synnyin uudelleen, minusta tuli pienen aarteemme äiti, kuin kokonaan uusi ihminen. Muistan edelleen, kuinka sinä ensimmäisenä aamuna synnytyksen jälkeen katselin vieressäni nukkuvaa vain yhdeksän tunnin ikäistä pientä ihmistä ja ihmettelin itsekseni, kuinka ennen pienen aarteemme syntymää en ollut tiennyt mitään siitä, kuinka äärettömästi voi rakastaa. Ihmettelen sitä valtameren kokoista rakkautta yhä edelleen, mutta myös sitä, kuinka näiden neljän kuukauden aikana olen löytänyt itsestäni sellaista voimaa ja lempeyttä, jota en olisi tavallaan koskaan uskonut itsestäni löytäväni. En tiedä, tulenko koskaan täysin ymmärtämään sitä valtameren kokoista rakkautta tai olemaan äitinä ihan valmis, mutta näiden kuukausien aikana olen kasvanut äitinä suunnattomasti ja kerta toisensa jälkeen katsellessani pientä aarrettamme silmiin olen ollut kiitollinen siitä, että juuri hän teki minusta äidin kesäkuun puolivälissä.
Olen ihan uskomattoman kiitollinen siitä, että saan olla pienen aarteemme äiti, mietin yhtenä aikaisena aamuna ihmetellessämme pienen karvakuonomme kanssa ruskan sävyihin verhoutunutta maisemaa ja pienen aarteemme nukkuessa omissa vaunuissaan. Hän oli nukahtanut vain hetkeä aiemmin vaunuihinsa ikuistaessani ensimmäistä yhteistä syksyämme valokuviin ja aina hetkittäin minun oli vain ihmeteltävä hänen pieniä kasvojaan lokakuun varovaisen tuulen tarttuessa hiuksiini ja aamun ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni. Se on epäilemättä ihaninta ja haastavinta, mitä tulen koskaan elämäni aikana kokemaan, äitiys nimittäin, unohduin miettimään itsekseni keltaisten lehtien tanssiessa tuulessa ja pienen karvakuonon haistellessa syysilmaa, aivan epäilemättä ihaninta ja haastavinta, hymyilin vielä itsekseni matkalla kotiin, on maailman parasta olla äiti.
Social Icons