TÄNÄ VUONNA LOKAKUU OLI KAUNIS JA IHMEELLINEN

 

Kun lokakuun ensimmäisenä aamuna pysähdyin kesken aamulenkin ihmettelemään pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa ruskan väreihin verhoutunutta maisemaa en olisi osannut aavistaakaan, että lokakuusta tulisi niin uskomattoman kaunis. Lokakuu on aina ollut minulle tavallaan kuin vanha ystävä, joka palaa luokseni saaden minut rauhoittumaan, kuuntelemaan syystuulen huminaa puiden latvoissa ja ihmettelemään sitä, kuinka luonto verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen pitkää talvea. Siltikään en olisi osannut aavistaa, kuinka uskomattoman kaunis lokakuusta lopulta tulisi ja kuinka tavattomasti minä rakastaisin kävellä aamuisin pitkin ruskaan verhoutuneita katuja, pysähtyä hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää syysilmaa ja katsella, kuinka lehdet tanssivat tuulessa, ihmetellä tätä kaikkea pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa.

Yhtenä lokakuisena aamuna istuimme pian auringonnousun jälkeen kolmistaan omenatarhan laidalla kasvavien korkeiden koivujen juurella ihmettelemässä ruskan aivan uskomattomia värejä, pieni aarteemme ei välttämättä muistaisi niistä hetkistä vuosien päästä mitään, mutta minusta tuntui tärkeältä saada ihmetellä ruskan värejä ja syksyn tuoksua hänen kanssaan. Pieni karvakuono haisteli syystuulta ja hymyilin itsekseni miettiessäni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että saan viettää sellaisia erityisiä hetkiä heidän kanssaan. Vuosia sitten en olisi uskaltanut edes haaveilla heistä, siitä pienestä karvakuonostamme, joka katseli omenatarhaa reunustavan aidan takana kulkevaa koiraa tai siitä pienestä aarteestamme, joka tuhisi sylissäni ihmetellessämme yhdessä ruskan värejä, sitä, kuinka luonto verhoutui vielä hetken aikaa kauneimpiin väreihinsä ennen pitkää ja kylmää talvea.

 

 

Niin, tänä vuonna lokakuu oli jotenkin aivan erityisen kaunis ja ihmeellinen. Sellainen, jota tulen muistelemaan lämmöllä vielä vuosien päästäkin, hymyilemään itsekseni miettiessäni kaikkia niitä hetkiä, jotka saimme viettää yhdessä sen ruskan keskellä. Kuitenkin, lopulta lokakuun viimeisenä aamuna ensilumi oli verhonnut maiseman valkoiseen lumihuntuun ja oli kuin syksy olisi vaihtunut yhdessä yössä talveen, kuin olisimme aloittaneet uuden luvun pienen aarteemme ensimmäisessä vuodessa, luvun, jossa kaikesta tulee hetkeksi niin kovin taianomaista.

 

ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MINÄ KAIPASIN METSIÄ

 

En edes muista milloin viimeksi kuljimme täällä, kuiskasin varovaisesti ääneen kulkiessani yhtenä lokakuisena iltapäivänä pienen karvakuonon kanssa ihan kahdestaan pitkin metsäpolkuja, en muistanut, olivatko lehtipuiden silmut silloin jo avautuneet vai oliko kesä vielä kaukainen häivähdys. Sen tiesin kuitenkin varmaksi, että pienen aarteemme syntymän jälkeen en ollut käynyt kertaakaan metsässä ja sinä lokakuisena iltapäivänä se sai minut havahtumaan siihen, kuinka olin kuin huomaamattani kaivannut metsiä, tuulen huminaa puiden latvoissa ja sitä suunnatonta rauhaa, joka tuntui sinä iltapäivänä rintalastani alla kulkiessani korkeiden mäntyjen varjossa.

Muistelin sitä, kuinka kaksitoista vuotta sitten muutettuani viidentoista minuutin junamatkan päähän Helsingin keskustasta ymmärsin viimein, kuinka äärettömästi metsät merkitsevät minulle. Ehkä niitä oli tavallaan pitänyt vähän itsestäänselvyytenä, olinhan asunut ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni metsän välittömässä läheisyydessä ja viettänyt kaikki lapsuuteni kesät metsien varjoissa, mutta muutettuani Helsinkiin metsät olivat lopulta ensimmäinen asia, jota aloin kaivata kotikaupungistani. Aloin kaivata suunnattomasti, vaikka rakastin kulkea myös Helsingin katuja ja jäädä hetkittäin kuuntelemaan, kuinka raitiovaunut kolisivat ohitseni, rakastin matkustaa tuntemattomiin kaupunginosiin kamerani kanssa ja istua iltaisin pienen kotini parvekkeella, katsella lentokoneita tummansinisellä taivaalla ja juoda lämmintä teetä pitääkseni itseni lämpimänä talven lähestyessä.

 

 

Metsä oli verhoutunut aivan äärettömän kauniiseen ruskaan ja iltapäivän viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa lämpimin sävyin, minä hengitin keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa ja katselin, kuinka pieni karvakuono kulki edelläni. Sinä lokakuisena iltapäivänä meillä ei ollut kiire mihinkään, kuljimme kaikessa rauhassa pitkin tuttuja metsäpolkuja ja ihmettelimme ruskan uskomattomia värejä, kuuntelimme hetkittäin voimistuvan tuulen huminaa puiden latvoissa. Minä en tahdo enää koskaan olla näin kauan poissa täältä, mietin ääneen ja pieni karvakuono katsoi minua syvälle silmiin, niin, ehkä silläkin oli ollut ikävä niitä hetkiä metsän hiljaisuudessa.

 

TÄMÄN SYKSYN TULEN MUISTAMAAN IKUISESTI

 

Yhtenä lokakuun viileänä aamuna istuin olohuoneen sohvalla ennen auringonnousua, pieni aarteemme oli hetkeä aiemmin nukahtanut lämpimään syliini ja minä katselin, kuinka ikkunalasin takana vastarannalla sataman valot loistivat kirkkaina tummansinisen taivaan alla. Vielä kaksi kokonaista tuntia auringonnousuun, mietin itsekseni ja suljin hetkeksi silmäni, kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan hämärässä kodissamme ja hengitin syvään, sellaisina hetkinä tuntuu tavallaan kuin koko kaupunki ikkunalasin takana vielä nukkuisi, vastapäisten talojen ikkunoissa ei näy vielä valoja ja liikenteen äänet eivät kantaudu edes vaimeasti hiljaiseen kotiimme. Pieni karvakuonomme venytteli unisena makuuhuoneen ovella ja käveli sitten luokseni, katseli minua pienen hetken silmiin ja asettui sitten sohvapöydän alle nukkumaan, eikä mennyt kauaa ennen kuin se alkoi nähdä unta, haukahteli unissaan.

Auringonnousun aikaan kaupunki oli jo herännyt uuteen lokakuiseen aamuun kävellessäni pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa pitkin ruskaan verhoutuneita katuja ja miettiessäni ääneen, kuinka tänä syksynä olen ehtinyt nauttia ruskan väreistä enemmän kuin minä olen ehtinyt moneen vuoteen. Pieni aarteemme katseli minua vaunuistaan ja hymyili kertoessani, kuinka aina tähän aikaan vuodesta maisema verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen pitkän talven saapumista ja kuinka se on vuosi toisensa jälkeen yhtä ihmeellistä. Ohittaessamme vanhan hirsitalon pysähdyin hetkeksi ihmettelemään ruskaan verhoutunutta maisemaa ja nostin pienen aarteemme vaunuistaan syliini, katselimme hirsitaloa ympäröivän seiväsaidan vieressä kasvavia korkeita koivuja, joiden keltaiset lehdet tanssivat voimistuvassa syystuulessa, oli kuin ne olisivat tanssineet meille.

 

 

Olen valtavan onnellinen siitä, että tänä syksynä olen ehtinyt nauttia ruskan uskomattoman kauniista väreistä enemmän kuin vuosiin, mietin laskiessani hetkeä myöhemmin pienen aarteemme takaisin omiin vaunuihinsa ja vielä onnellisempi siitä, että olen saanut nauttia niistä pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa. En olisi vuosia sitten osannut kuvitellakaan tällaista syksyä, näin ihmeellistä ja kaunista, minä mietin katsellessani pienen aarteemme sulkevan silmänsä ja pienen karvakuonon kävelevän rauhallisesti vaunujen vieressä, tämän syksyn minä tulisin muistamaan ikuisesti, tulisin muistamaan ne aikaiset aamut ja ruskan äärettömän kauniit värit, sen valtameren kokoisen onnellisuuden, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani kävellessäni kotiin.