KUIN VANHA YSTÄVÄ OLISI PALANNUT LUOKSENI

 

Silloin, kun kesä alkoi vähitellen vaihtua syksyyn ja ilmassa tuoksui ensimmäistä kertaa kaukainen häivähdys siitä rakkaimmasta vuodenajasta, minä olin äärettömän onnellinen. Syksy on aina ollut minulle tavallaan kuin vanha ystävä, joka palaa aina luokseni kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan, siltä ne ensimmäiset häivähdykset tuntuivat tänäkin vuonna, kuin vanha ystävä olisi palaamassa luokseni.

 

Tänä vuonna ne ensimmäiset häivähdykset syksystä tuntuivat erityisiltä, olinhan minä kantanut uutta elämää sisälläni vuoden ensimmäisistä hetkistä asti ja se pitkä odotus päättyisi jonain kauniina päivänä, kun maisema verhoutuisi ruskan väreihin. Olin aivan valtavan onnellinen siitä, että olin saanut kantaa sisälläni uutta elämää toistaa kertaa, olla ensimmäinen koti pienelle ihmeelle, jota rakastin äärettömästi jo niinä syksyn ensimmäisinä päivinä, kun kuljimme pienen ihmisen ja karvakuonon kanssa ihmettelemässä kesän vaihtumista syksyyn. 

 

 

Syksyn ensimmäiset hetket olivat odotuksen viimeisiä hetkiä ja sen lisäksi, että kuljimme pienen ihmisen ja karvakuonon kanssa ihmettelemässä kesän vaihtumista syksyyn, minä pysähdyin aina hetkittäin hymyilemään itsekseni tuntiessani pienen ihmeemme liikkuvaan, istuin sohvan nurkassa neulomassa pieniä villasukkia ja nautin niistä raskauden viimeisistä hetkistä. Niissä hetkissä oli onnen lisäksi myös pieni ripaus haikeutta, niin erityistä oli ollut saada kantaa sisälläni yhdeksän kuukautta pientä ihmettä, niin erityistä ja ihmeellistä.

 

TÄMÄ KESÄ ON OLLUT KOVIN ERITYINEN

 

Yhtenä iltana istuessani keittiön pöydän ääressä katselin, kuinka ikkunalasin takana auringonsäteet alkoivat vähitellen vaihtua iltahämärään, kesän viimeisiä iltoja, minä mietin itsekseni ja huokaisin. Tämä kesä on ollut monella tapaa erityinen, unohduin miettimään viileän ilman tulviessa sisään avonaisesta ikkunasta. Kolmas kesä, kun olemme saaneet ihmetellä tätä maailmaa pienen ihmisen kanssa ja samalla viimeinen ennen toisen pienen ihmeemme syntymää, viimeinen kesä näin, että olemme vain me kolme ja rakas karvakuonomme.

 

Ilmassa tuoksui sinä iltana jo kaukainen häivähdys syksystä, kun mietin yhtä erityistä heinäkuista aamupäivää, jolloin ihmettelimme taivaalle kerääntyneitä tummia pilviä keskellä omenatarhaa. Pian sataisi, mutta meillä ei ollut kiire mihinkään, kuljimme kumisaappaat jaloissamme korkeaksi kasvaneen heinän keskelle muodostuneita polkuja, kuuntelimme tuulen huminaa omenapuiden oksilla ja nautimme hiljaisesta heinäkuisesta aamupäivästä.

 

 

Se oli tavallaan aivan tavallinen heinäkuinen aamupäivä, mutta samalla silti kovin erityinen, kuten niin monet aamupäivät, illat ja aamut pienen ihmisen kanssa, on ollut valtava onni saada ihmetellä tätä maailmaa hänen kanssaan tänä kesänä, valtavan suuri onni. Ihmetellä taivaalle kerääntyneitä tummia pilviä omenatarhassa, silittää lampaita tunnelmallisella eläinpihalla, nauttia lämpimästä kesäpäivästä järven rannalla, kulkea pitkin tuntemattomia luontopolkuja ja leipoa mustikkapiirakkaa, josta pieni ihminen tahtoisi syödä vain mustikat. 

 

      Erityinen kesä, niin kovin erityinen. 

HEINÄKUINEN ILTAPÄIVÄ JA TAIANOMAINEN KARHUNAHAS

 

Yhtenä heinäkuisena iltapäivänä ajoimme pienen karvakuonon kanssa ihan kahdestaan Petäjävedelle. Lähtö oli tapahtunut kuin hetken mielijohteesta ja matkalla satoi hetkittäin vettä niin, että sadepisarat juoksivat pitkin tuulilasia ja ajessaemme viimeisen kilometrin sateen runtelemaa huonokuntoista hiekkatietä pitkin perille ehdin hetken miettiä itsekseni, kuinka en oikeastaan yhtään tiennyt, mihin olimme sinä iltapäivänä lähteneet.

 

Enkä minä tiennytkään, en todella tiennyt, vaikka olin muutamaa tuntia aiemmin nähnyt kuvia Karhunahtaalta, nimittäin jo kävellessämme autolta pitkospuita pitkin kohti rotkojärveä pysähdyin aina hetkittäin huokailemaan itsekseni, kuinka missään voi olla niin kaunista. Rotkojärvellä meitä odotti hirsilaavu ja uskomattomat näkymät rotkon suvantoon, katselimme hetken ympärillemme ja jatkoimme matkaamme rotkojärveä kiertävälle polulle.

 

   Ei tällaista voi olla olemassakaan, huokaisin itsekseni.              

 

 

Ihan kuin olisimme saapuneet johonkin taianomaiseen satumaailmaan, siltä se tuntui saapuessamme kallioiden välissä kulkevaa polkua pitkin suvannosta virtaavalle purolle ja istuessamme hetkeksi katselemaan rauhassa virtaavaa kirkasta vettä, ympärillämme tuuli humisi korkeiden puiden latvoissa ja minusta tuntui kuin se olisi kertonut tarinoita metsästä. Tarinoita, niitä tällä metsällä olisi varmasti lukemattomia, mietin jatkaessamme matkaamme, ylittäessämme puron kapeaa lankkua pitkin, kulkiessamme sammaleen peittämän metsän keskellä kulkevaa polkua ja kuunnellessamme purojen uomista yhteen ryöppyävän veden rauhoittavaaa kohinaa.

 

Luulen, etten ole koskaan elämässäni nähnyt mitään niin uskomattoman taianomaista kuin sinä iltapäivänä sammaleen peittämän satumetsän keskellä. Jos jossain, niin täällä asustaa keijuja, peikkoja ja menninkäisiä, mietin hengittäessäni keuhkojeni täydeltä taianomaisuutta katsellessani pienen yksityiskäytössä olevan mökin seisovan puron varrella. Pieni karvakuono joi vettä sammaleen peittämän satumetsän keskellä mutkittelevasta purosta ja pysähtyi sitten makaamaan sen reunalle, katseli kirkasta vettä ilman kiirettä mihinkään. Niin, ei kai saduissa ole kiire mihinkään, niinpä ei ollut meilläkään sinä taianomaisena iltapäivänä Karhunahtaalla.