OLAVINLINNA, VANHA RAUTATIESILTA JA HETKI KAHDESTAAN

 

Huhtikuun viidennentoista päivän iltana vietimme maailman rakkaimman kanssa ensimmäistä kertaa kuukausiin muutaman tunnin kahdestaan, kävelimme pitkin lempeiden auringonsäteiden verhoamia katuja ja pysähdyimme vanhalle rautatiesillalle hetkeksi katselemaan, kuinka Olavinlinna seisoi rauhallisena aloillaan auringonsäteiden loisteessa. Pieni oopperakaupunki oli alkanut vähitellen heräilemään tulevaan kesään ja mietin itsekseni kaikkia niitä lapsuusvuosieni kauniita kesäpäiviä, joina kävimme Lippakioskilla syömässä jäätelöt ja jatkoimme sitten matkaamme rantatietä pitkin kohti sitä vanhaa kivilinnaa. Se oli minulle lapsuusvuosinani äärettömän kiehtova paikka ja on sitä edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen, hymyilin ja hengitin keuhkojeni täydeltä kevättä.

Illan lempeiden auringonsäteiden maalatessa maisemaa ohitsemme kulki juna, silläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja kuunnellessani junan äänen vähitellen loittonevan kysyin, oletko koskaan kävellyt rautatiesillan päässä olevan tunnelin läpi. Kerroin, kuinka yhtenä neljäntoista vuoden takaisena iltana kävelimme ystävieni kanssa sen läpi, minulla oli päälläni valtavan kaunis vaaleanpunainen mekko ja uudet kengät hiersivät niin, että kävelin myöhemmin kotiin paljain jaloin. Muistan, kuinka niinä vuosina tahdoin enemmän kuin mitään päästä pois siitä pikkukaupungista, vaikka näin neljätoista vuotta myöhemmin olenkin äärettömän onnellinen siitä, että sain viettää nuoruusvuoteni juuri siinä pienessä oopperakaupungissa, ehtihän sitä myöhemminkin lähteä pois.

 

 

Eikä se kaipuu takaisin pikkukaupungin rauhaan tunnu lähtevän koskaan, sanoin ääneen kävellessämme hetkeä myöhemmin pitkin Olavinkatua ja hakiessamme vielä ruokaa ennen kuin palaisimme takaisin pienen aarteemme luokse. Hän oli viettänyt aikaa isovanhempiensa kanssa sinä iltana ja katsellessani rakkaita maisemia tuulilasin takana ajaessamme pidempää reittiä takaisin huokaisin, kuinka onnellinen olinkaan siitä, että olimme saaneet ensimmäistä kertaa kuukausiin muutaman tunnin aikaa meille kahdelle. Muutaman tunnin aikaa olla ihan vain me kaksi, kävellä pitkin pikkukaupungin katuja, olla puhumatta mistään kovin vakavasta ja nauraa ihan niille samoille asioille, joille olemme nauraneet yhdessä pian kymmenen vuotta, kymmenen ihmeellistä vuotta.

 

KUIN SILMÄNRÄPÄYKSESSÄ TALVI VAIHTUI KEVÄÄSEEN

 

Kevät on vähitellen alkanut tuntua jokaisessa hengenvedossani, mietin yhtenä aamuna seistessäni parvekkeella kuuntelemassa voimistuvaa tuulta ja katselemassa, kuinka järvi oli alkanut kuin huomaamattani vapautua jään alta. Tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut silmänräpäyksessä, kuin lumihuntuun verhoutunut maisema olisi ihan silmänräpäyksessä vaihtunut kevääsen, ensimmäisiin silmuihin lehtipuiden oksilla ja kuivaan asfalttiin jalkojeni alla, tuulessa aivan valtoimenaan leijailevaan katupölyyn ja siihen, kuinka kaikki tuntui vähän kevyemmältä. 

 

Huhtikuun ensimmäisenä lauantaina me kävelimme iltapäivän lempeiden auringonsäteiden loisteessa vähitellen kevääseen heräilevässä omenatarhassa ja kantaessani pientä aarrettamme sylissäni huokaisin itsekseni, kuinka vuosi sitten vasta odotimme saavamme hänet syliimme ensimmäistä kertaa. Aivan kuin talvi vaihtui kevääseen, tuntui kuin ihan silmänräpäyksessä hänestä olisi kasvanut ihmeellinen pieni ihminen, joka ihmetteli kevääseen herännyttä maisemaa ja nauroi valloittavasti huomatessaan, kuinka pieni karvakuonomme innostui riehumaan. 

 

Hänen ensimmäinen keväänsä, minä huokaisin ääneen hetkeä myöhemmin pienen aarteemme asettuessa pienen karvakuonomme viereen selälleen ihmetelemään tuulessa heiluvia koivun oksia ja sinistä taivasta. Hänelle ihan kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä ja on uskomattoman suuri onni, että saamme ihmetellä kevättä ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, ihmetellä tuulessa heiluvia oksia, lumen alta paljastutta ruohikkoa ja ehkä pian kevään ensimmäisiä leskenlehtiä. Niin suuri onni, hymyilin vielä kävellessämme kotiin ja pysähtyessämme katselemaan hetkeksi järvelle, ei menisi enää kauaa ennen kuin viimeisetkin jäät olisivat sulaneet ja talvi olisi muisto vain.

 

SAVONLINNA, VON HERTZEN BROTHERS JA HETKI ITSEKSENI

 

Helmikuun viimeisenä iltana istuin yksin hotellihuoneessa ja katselin kuudennen kerroksen ikkunasta avautuvaa maisemaa, korkeiden puiden takana siintävää järveä ja lähempänä, ikkunan alla seisovaa hiljaista parkkihallia. Unohduin muistelemaan yhtä viidentoista vuoden takaista kevätpäivää, kun istuin ystävieni kanssa parkkihallin katolla auringonsäteiden kirkkaassa loisteessa ja katselin kameran linssin lävitse, kuinka pojat skeittasivat. Se oli yksi kevään kauneimmista päivistä, hymyilin itsekseni kävellessäni hetkeä myöhemmin pitkin Tottinkatua pitkin käymään vanhassa lähikaupassani ja poiketessani paluumatkalla Riihisaareen katselemaan järvelle.

 

Olen asunut yli kaksikymmentä vuotta elämästäni Savonlinnassa, siinä valtavan rakkaassa pikkukaupungissa, jonka kaduilla palaan aina juurilleni rauhattoman sydämeni muuttaessani rytmiään. Ennen sitä helmikuista iltaa en ollut kuitenkaan koskaan ollut viettänyt yötä yhdessäkään sen rakkaaan pikkukaupungin hotelleista ja katsellessani sinä iltana peilikuvaani hotellihuoneen kylpyhuoneessa mietin itsekseni, kuinka erityiseltä tuntui olla sinä iltana juuri siellä. Tuntui erityiseltä viettää se ilta ja seuraava yö pikkukaupungin rauhassa, olivathan ne ensimmäinen ilta ja yö, jotka viettäisin kokonaan aivan itsekseni pienen aarteemme syntymän jälkeen.

 

 

Myöhemmin samana iltana suuntasin ensimmäistä kertaa elämässäni House of Olafiin, ensimmäistä kertaa, mietin kävellessäni pitkin Olavinkatua ja naurahdin ääneen, kuinka uskomattomalta se tuntui. Kun vuosia sitten asuin vielä siinä pienessä oopperakaupungissa, sellainen paikka olisi nimittäin ollut enemmän kuin olisin siihen kaupunkiin uskaltanut toivoakaan. Sinä helmikuun viimeisenä iltana House of Olafissa soittaisi Von Hertzen Brothers ja seistessäni vain hetkeä myöhemmin odottamassa keikan alkamista unohduin miettimään itsekseni, kuinka kymmenen vuotta sitten toukokuussa hukuin musiikkiin yhtyeen keikalla Tulisuudelmassa ja seuraavana aamuna pakkasin elämäni muuttolaatikoihin muuttaakseni takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin asuttuani kolme vuotta Helsingissä. Muistan ajatelleeni silloin, etteivät ne olisi jäähyväiset, minä palaisin vielä jäädäkseni.

 

Jos joku olisi kertonut minulle sinä kymmenen vuoden takaisena iltana, etten minä koskaan palaisi Helsinkiin jäädäkseni tai että kymmenen vuotta myöhemmin hukkuisin musiikkiin yhtyeen keikalla siinä kovin rakkaassa pikkukaupungissa, en olisi uskonut. Siinä minä kuitenkin seisoin, House of Olafin hämärässä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja nautin jokaisella hengenvedollani rakkaan musiikin täyttäessä vanhaa veturitallia. Pienen oopperakaupungin nukkuessa talviuntaan ikkunalasien takana musiikki juoksi kylminä väreinä kalpealla ihollani, otti turvalliseen syliinsä keinuttaen mukanaan tunteiden valtameressä ja sai minut nostamaan käteni ilmaan, huutamaan siitä äärettömästä rakkaudesta, joka sai sydämeni lyömään kiivaasti.

 

 

Olen saanut todistaa Von Hertzen Brothersin uskomattomuutta värivalojen loisteessa kymmeniä kertoja, mutta seistessäni sinä helmikuisena iltana vanhan veturitallin hämärässä hymyilin itsekseni, kuinka se kerta tuntui jotenkin aivan erityiseltä. Tuntui erityiseltä saada todistaa sitä uskomattomuutta ja musiikin ääretöntä voimaa omassa kotikaupungissani, hymyilin nostaessani vielä kerran käteni ilmaan siitä loputtomasta rakkaudesta ja olin jokaisella hengenvedollani niin onnellinen, että sitä on vieläkin vaikea, lähes mahdoton pukea sanoiksi.

 

 

Pikkukaupungin kaduilla oli aivan hiljaista kävellessäni myöhemmin takaisin hotellille hakemaan kamerani ja jatkaessani sitten matkaani sinne, missä minulla yhdeksän vuotta sitten oli valoisa koti, jonka ikkunalaudoilla oli kasoittain levyjä. Linnankatu on minulle yksi pikkukaupungin rakkaimmista kaduista, mietin pysähtyessäni katselemaan pimeyteen verhoutunutta katua ja unohtuessani miettimään, kuinka yhdeksän vuotta sitten kävelin sitä samaa katua täysin erilaisessa elämäntilanteessa. Eksyksissä, sitä minä silloin yhdeksän vuotta sitten olin, mietin pysähtyessäni vanhan kotitaloni kohdalla ja hymyillen muistelin sitä pientä ja rakasta asuntoa, jonka valkoisille seinille ripustin muistoja vuosien varrelta ja jonka ikkunoista katselin iltaisin tummansinisen taivaan alla uinuvaa Linnankatua. Kaupunki ympärilläni nukkui rauhallista talviuntaan jatkaessani matkaani satamaan ja pysähtyessäni vielä hetkeksi katselemaan rakasta maisemaa, hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa.

 

Puoli kahden aikaan yöllä istuin hämärän hotellihuoneen sohvalla katsomassa kaikessa rauhassa Heartlandin uutta tuotantokautta ja syömässä pizzaa naurahtaen aina hetkittäin itsekseni, kuinka kummalliselta se tuntui. Vähintään yhtä kummalliselta tuntui mennä hetkeä myöhemmin yksin nukkumaan, piiloutua hotellin pehmeisiin lakanoihin ja kuunnella ilmastoinnin rauhoittavaa huminaa. Se oli ensimmäinen yö kahdeksaan kuukauteen, jonka nukuin ilman omaa pientä aarrettamme ja valehtelisin väittäessäni, etteikö minulla olisi viimeistään niinä aamuyön tunteina hotellihuoneen pimeydessä tullut aivan järjetön ikävä sitä pientä ja valtavan rakasta ihmistä.

 

Aamulla heräsin aikaisin ja kävelin harmaata Satamakatua pitkin aamiaiselle, olin nukkunut rauhallisemmin kuin olin nukkunut viikkoihin ja syödessäni siinä kiireettömyydessä aamiaista hengitin syvään, en muistanut, milloin viimeksi olisin syönyt aamiaisen ilman kiirettä mihinkään, kaikessa rauhassa. Aamiaisen jälkeen kävelin Riihisaareen hengittämään raitista ilmaa ja nauttimaan kiireettömästä aamustani, kuuntelemaan, kuinka tuuli tarttui puiden latvoihin. Vastarannalla Olavinlinna seisoi rauhallisena aloillaan harmaan sävyiihin verhoutuneen taivaan alla ja lumihiutaleet tanssivat varovaisessa tuulessa tarttuen hiuksiini, jossain syvällä rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha, se oli kaikessa harmaudessaan aivan uskomattoman kaunis aamu.

 

Palatessani takaisin hotellille keitin itselleni teetä ja palasin vielä aivan hetkeksi pehmeisiin lakanoihin, ihan vain, koska minulla ei ollut kiire mihinkään. Taustalla soi Von Hertzen Brothers, ne samat rakkaat biisit, jotka olivat edellisenä iltana kaikuneet House of Olafin hämärässä ja minä hymyilin itsekseni, kuinka se vuorokausi itsekseni oli ollut ihana. Ihanaa oli kuitenkin myös hetkeä myöhemmin palata pienen aarteemme luokse, minulla oli ollut järjetön ikävä sitä pientä ihmistä, järjetön ikävä, vaikka se pieni irtiotto arjesta olikin tarpeeseen.