TÄMÄ KESÄ ON OLLUT KOVIN ERITYINEN

 

Yhtenä iltana istuessani keittiön pöydän ääressä katselin, kuinka ikkunalasin takana auringonsäteet alkoivat vähitellen vaihtua iltahämärään, kesän viimeisiä iltoja, minä mietin itsekseni ja huokaisin. Tämä kesä on ollut monella tapaa erityinen, unohduin miettimään viileän ilman tulviessa sisään avonaisesta ikkunasta. Kolmas kesä, kun olemme saaneet ihmetellä tätä maailmaa pienen ihmisen kanssa ja samalla viimeinen ennen toisen pienen ihmeemme syntymää, viimeinen kesä näin, että olemme vain me kolme ja rakas karvakuonomme.

 

Ilmassa tuoksui sinä iltana jo kaukainen häivähdys syksystä, kun mietin yhtä erityistä heinäkuista aamupäivää, jolloin ihmettelimme taivaalle kerääntyneitä tummia pilviä keskellä omenatarhaa. Pian sataisi, mutta meillä ei ollut kiire mihinkään, kuljimme kumisaappaat jaloissamme korkeaksi kasvaneen heinän keskelle muodostuneita polkuja, kuuntelimme tuulen huminaa omenapuiden oksilla ja nautimme hiljaisesta heinäkuisesta aamupäivästä.

 

 

Se oli tavallaan aivan tavallinen heinäkuinen aamupäivä, mutta samalla silti kovin erityinen, kuten niin monet aamupäivät, illat ja aamut pienen ihmisen kanssa, on ollut valtava onni saada ihmetellä tätä maailmaa hänen kanssaan tänä kesänä, valtavan suuri onni. Ihmetellä taivaalle kerääntyneitä tummia pilviä omenatarhassa, silittää lampaita tunnelmallisella eläinpihalla, nauttia lämpimästä kesäpäivästä järven rannalla, kulkea pitkin tuntemattomia luontopolkuja ja leipoa mustikkapiirakkaa, josta pieni ihminen tahtoisi syödä vain mustikat. 

 

      Erityinen kesä, niin kovin erityinen. 

HEINÄKUINEN ILTAPÄIVÄ JA TAIANOMAINEN KARHUNAHAS

 

Yhtenä heinäkuisena iltapäivänä ajoimme pienen karvakuonon kanssa ihan kahdestaan Petäjävedelle. Lähtö oli tapahtunut kuin hetken mielijohteesta ja matkalla satoi hetkittäin vettä niin, että sadepisarat juoksivat pitkin tuulilasia ja ajessaemme viimeisen kilometrin sateen runtelemaa huonokuntoista hiekkatietä pitkin perille ehdin hetken miettiä itsekseni, kuinka en oikeastaan yhtään tiennyt, mihin olimme sinä iltapäivänä lähteneet.

 

Enkä minä tiennytkään, en todella tiennyt, vaikka olin muutamaa tuntia aiemmin nähnyt kuvia Karhunahtaalta, nimittäin jo kävellessämme autolta pitkospuita pitkin kohti rotkojärveä pysähdyin aina hetkittäin huokailemaan itsekseni, kuinka missään voi olla niin kaunista. Rotkojärvellä meitä odotti hirsilaavu ja uskomattomat näkymät rotkon suvantoon, katselimme hetken ympärillemme ja jatkoimme matkaamme rotkojärveä kiertävälle polulle.

 

   Ei tällaista voi olla olemassakaan, huokaisin itsekseni.              

 

 

Ihan kuin olisimme saapuneet johonkin taianomaiseen satumaailmaan, siltä se tuntui saapuessamme kallioiden välissä kulkevaa polkua pitkin suvannosta virtaavalle purolle ja istuessamme hetkeksi katselemaan rauhassa virtaavaa kirkasta vettä, ympärillämme tuuli humisi korkeiden puiden latvoissa ja minusta tuntui kuin se olisi kertonut tarinoita metsästä. Tarinoita, niitä tällä metsällä olisi varmasti lukemattomia, mietin jatkaessamme matkaamme, ylittäessämme puron kapeaa lankkua pitkin, kulkiessamme sammaleen peittämän metsän keskellä kulkevaa polkua ja kuunnellessamme purojen uomista yhteen ryöppyävän veden rauhoittavaaa kohinaa.

 

Luulen, etten ole koskaan elämässäni nähnyt mitään niin uskomattoman taianomaista kuin sinä iltapäivänä sammaleen peittämän satumetsän keskellä. Jos jossain, niin täällä asustaa keijuja, peikkoja ja menninkäisiä, mietin hengittäessäni keuhkojeni täydeltä taianomaisuutta katsellessani pienen yksityiskäytössä olevan mökin seisovan puron varrella. Pieni karvakuono joi vettä sammaleen peittämän satumetsän keskellä mutkittelevasta purosta ja pysähtyi sitten makaamaan sen reunalle, katseli kirkasta vettä ilman kiirettä mihinkään. Niin, ei kai saduissa ole kiire mihinkään, niinpä ei ollut meilläkään sinä taianomaisena iltapäivänä Karhunahtaalla. 

 

IHMEELLISEN KAUNIS HEINÄKUU

Heinäkuu on ollut jotenkin ihan erityisen kaunis, mietin yhtenä iltapäivänä kävellessäni pienen karvakuonon ja pienen ihmisen kanssa pitkin läheistä hiekkatietä ja pysähtyessäni katsomaan seiväsaidan takana rauhallisena aloillaan seisovaa vanhaa hirsitaloa. Unohduin aivan hetkeksi muistelemaan muutaman vuoden takaista kesää, niitä hetkiä, kun kävelimme pienen karvakuonon kanssa kahdestaan pitkin sitä samaa hiekkatietä ja vasta haaveilin pienestä aarteesta tietämättä mitään siitä, kuinka vain muutamaa vuotta myöhemmin saisin kasvattaa sisälläni jo toista pientä aarrettamme ja kuinka se olisi yhtä ihmeellistä kuin heinäkuun uskomaton kauneus. 

Tuuli humisi korkeiden koivujen latvoissa ja lempeät auringonsäteet murtautuivat hetkittäin pilviverhon lävitse hengittäessäni keuhkojeni täydeltä iltapäivän rauhallisuutta ja jatkaessamme matkaa omenatarhojen viereistä hiekkatietä pitkin ja pysähtyessämme vielä hetkeksi katselemaan lampaita ennen kotiin palaamista, ne olivat kerääntyneet suuren puun varjoon suojaan auringonsäteiltä, ihmeelliset viisaat pienet lampaat.

 

 

Kauan jatkuneiden lämpimien päivien jälkeen huomasin yhtenä iltana toivovani sadetta, ihanan rauhoittavaa ja viilentävää sadetta. Seuraavana päivänä istuin pienen ihmisen päiväunien aikaan editoimassa valokuvia taivaan täyttyessä tummista pilvistä ja pian satoi, satoi niin, että vesi virtasi pitkin mustaa asfalttia. Kuuntelin sateen rummuttavan ikkunalautaa raikkaan ilmaan tulviessa sisään huoneeseen ja kuin tyhjästä taivaan täytti kirkas välähdys, armoton ukkonen jyrisi niin, että se tuntui jokaisessa solussani, selkärankani jokaisessa nikamassa.

 

Myöhemmin leivoimme pienen ihmisen kanssa korvapuustejaa. Ukkonen oli jo väistynyt, mutta sade rummutti edelleen rauhoittavasti ikkunalautaa ja raikas ilma tulvi sisään keittiön avonaisesta ikkunasta pienen ihmisen ihmetellessä sormiin tarttuvaa pullataikinaa ja sitä, kuinka jauhot levisivät helposti pitkin keittiön pöytää. Ihmeellinen pieni ihminen ja kovin ihmeellisen kaunis heinäkuu, mietin itsekseni sadepisaroiden valuessa pitkin ikkunalasia, enkä osaa edes kuvitella, kuinka ihmeellinen heinäkuu on ensi vuonna, kun meitä on yksi enemmän.