16. toukokuuta 2019

HELSINKI, SEURASAARI JA RAUHA RINTALASTAN ALLA

P4260009P4260067P4260030

Huhtikuun lopussa, vain päivä sen jälkeen, kun olin matkustanut pikkukaupungista takaisin Savonlinnaan, istuin taas bussissa ja katselin ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa uuden musiikin soidessa kuulokkeissani. Olin huhtikuun aikana ehtinyt siihen mennessä istua bussissa yhteensä parikymmentä tuntia ja kun viimein saavuin määränpäähäni en voinut kuin huokaista helpotuksesta, vaikka rakas Helsinki verhoutuikin sinä iltapäivänä harmaan sävyihin. Kaikesta harmaudesta huolimatta tuntui hyvältä palata jälleen hetkeksi takaisin Helsinkiin, kävellä pitkin Aleksanterinkatua ja kuunnella, kuinka raitiovaunut kolisivat ohitseni, jollain tavalla minä aina kaipaan sitä, raitiovaunujen kolinaa. Sinä iltapäivänä minulla ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa kävellä keskustassa vaan metsästettyäni Stockmannilta Makian uuden malliston kangaskasseja minä matkustin taas pitkästä aikaa Seurasaareen, katselin ikkunalasin takana vaihtuvia tuttuja maisemia ja muistelin niitä aikoja, kun vielä asuin Helsingissä ja matkustin aina hetkittäin kaiken järjettömän stressini ja kiireeni keskellä Seurasaareen rauhoittumaan, hengittämään keuhkojeni täydeltä rauhoittavaa hiljaisuutta.

Kävellessäni sinä huhtikuisena iltapäivänä valkoista puusiltaa pitkin Seurasaareen minut valtasi ihan suunnaton rauha, sellainen, jonka tunnen vain siellä, kävellessäni sitä samaa siltaa pitkin paikkaan, joka saa minut kerta toisensa jälkeen rauhoittumaan. Ilmassa tuoksui kevät ja rintalastan alla tuntui aivan valtava rauhallisuus jatkaessani valkoiselta sillalta matkaani vanhojen hirsitalojen varjoon, niistä hiritaloista tuli Helsingissä viettämieni vuosien aikana minulle rakkaita ja jollain tavalla minusta tuntui, että ne kertoivat minulle aina tarinoitaan jostain kaukaa vuosikymmenten takaa. Ehkä ne kertoivatkin, minä mietin itsekseni istuessani hirsitalon portailla katselemassa, kuinka auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse. Harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen taivaan vaihtuessa aina hetkittäin auringonsäteisiin nautin siitä uskomattomasta rauhasta rintalastani alla, kuuntelin lintujen laulavan keväästä ja kävellessäni tuulimyllyn, vanhan Karunan vanhan kirkon ja vanhojen, rauhallisesti aloillaan seisovien talojen ohitse en osannut kuin hymyillä. Kaikki siinä saaressa on minulle ihan tavattoman rakasta, mietin itsekseni istuessani myöhemmin bussissa matkalla Tavastialle, jonka loppuunmyydyssä salissa näin sinä iltana uskomattoman hienon keikan, sellaisen, joka sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini, siitä kerron teille kuitenkin jonain muuna päivänä.

P4260014P4260037

10. toukokuuta 2019

TURISTINA OMASSA KOTIKAUPUNGISSANI

IMG_2007IMG_2078

Monelle Savonlinnasta tulee ensimmäisenä mieleen vuosittain heinäkuussa järjestettävät Savonlinnan Oopperajuhlat, mutta vaikka itse olen kotoisin Savonlinnasta ja asunut siellä ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta elämästäni, en ole koskaan käynyt Savonlinnan Oopperajuhlilla katsomassa oopperaa. Jollain tavalla se on tullut vuosien varrella monille yllätyksenä, se, etten minä ole koskaan käynyt katsomassa oopperaa, vaikka minulla olisi ollut siihen äärettömän hyvä mahdollisuus aina heinäkuussa, ilmeisesti ooppera on jollain tavalla erityistä nimenomaan Olavinlinnassa. Enkä minä epäile sitä oikeasti yhtään, olenhan kuitenkin käynyt katsomassa kaksi uskomattoman hienoa keikkaa Olavinlinnassa oopperajuhlien jälkeen ja vieraillut kivilinnassa muutenkin elämäni aikana luvattoman monesti, se on erityisen hieno paikka ja siellä musiikistakin tulee erityistä. Minulle Olavinlinna Oopperajuhlineen on kuitenkin aina ollut olemassa ja oikeastaan Oopperajuhlat ovat aina merkinneet minulle lähinnä vain sitä, että kaupunki täyttyy aina kerran vuodessa turisteista ja tuntuu kuin kaupunki olisi tavallista enemmän elossa, siksi heinäkuut ovat Savonlinnassa kovin erityisiä.

Minulle Savonlinna on kuitenkin aina erityinen, ihan jokaisena vuodenaikana, se on minun kotini ja se paikka, jonne voin palata rauhoittumaan, paikka, jossa minun on helpompi hengittää kuin missään muualla. Rakastan Savonlinnan uskomattoman kauniita metsiä ja rauhoittavia järviä, rakastan sitä, kuinka lapsuudenkotini takapihalta avautuu kaunis metsä ja sitä, että Savonlinnassa on aina järvi lähellä, missä tahansa olenkaan. Metsien ja järvien lisäksi rakastan myös sitä pikkukaupungin tunnelmaa, sitä, että tiedän nimeltä suurimman osan asuinalueeni koirista ja sitä, että kaupungin asukkaille yksi kevään tärkeimmistä asioista on se, että terassien lisäksi Lippakioski aukeaa. Tänä vuonna satamassa sijaitseva Lippakioski avautuikin jo pääsiäisenä ja on myönnettävä, että kävellessämme yhtenä huhtikuisena päivänä maailman rakkaimman kanssa Linnankatua pitkin Olavinlinnalle nauttimaan kevätpäivästä mietin itsekseni, kuinka minun on päästävä myöhemmin samana iltana Lipalle syömään lakritsijäätelöä. Sitä ennen minä kuitenkin tahdoin nähdä sinisen järven keskellä rauhallisena seisovan kivilinnan, joka on minusta edelleen aivan uskomattoman kaunis, vaikka olen nähnyt sen niin monesti, että voisi jollain tavalla kuvitella, että minä olisin jo täysin kyllästynyt siihen.

IMG_2045IMG_2076IMG_2052

Olavinlinnalle päästessämme minä huokaisin itsekseni sille, kuinka uskomattoman kauniilta kivilinna näytti iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ja kuinka ihan kaikki sen ympärillä näytti heränneen henkiin pitkän talven jälkeen. Siitä ei tullut minulle mieleen Oopperajuhlat tai edes ne heinäkuisin saapuvat turistit vaan monet rakkaat muistot lapsuus- ja nuoruusvuosiltani, ne onnelliset hetket, kun lapsuusvuosinani pääsin vanhempieni kanssa kierrokselle Olavinlinnaan ja ne unohtumattomat kesäillat, jotka vietin ystävieni kanssa Riihisaaressa, aivan kivilinnan vieressä. Kävellessämme Olavinlinnalta Riihisaaren kautta keskustaan pysähdyimme laiturille katselemaan sinisenä loistavaa järveä ja museon laiturissa seisovia museolaivoja, niitä, jotka kiinnostivat minua aivan käsittämättömästi lapsuusvuosinani ja jotka ovat minusta edelleen kiinnostavia, juuri niin kiinnostavia, että viime kesänä minun oli päästävä katsomaan niitä sisältä. Se laituri on muuten yksi minun lempipaikoistani Savonlinnassa, siinä minulla oli muutama vuosi sitten tapana katsella auringonlaskuja asuessani Linnankadulla, katsella auringonlaskuja ja hetkittäin myös kirjoittaa, ihan vain hengittää.

Päästessämme viimein satamaan suuntasimme sille niin paljon puhutulle Lippakioskille, joka oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kioskin avautumisesta selvästi yhtä innoissaan kuin minäkin ja jotka varmasti vielä kesän aikana palaavat sille samalla kioskille, kuten minäkin. Kioskilta päästyämme söimme ensimmäistä kertaa tänä keväänä jäätelöt satamassa ja pysähdyimme vielä Waahtoon nauttimaan kevätillan kauneudesta, oli nimittäin varmasti yksi huhtikuun kauneimmista illoista ja minä olin niin onnellinen kaikesta siitä, etten voinut kuin hymyillä loputtomasti. Palatessani myöhemmin sinä iltana lapsuudenkotiini mietin itsekseni, kuinka tahtoisin ehkä kuitenkin joskus tulevaisuudessa käydä katsomassa oopperaa Olavinlinnassa, tahtoisin kokea oopperan hienouden juuri siellä, enkä vain kuunnella Olavinlinnan viereisillä kallioilta, kuinka kivilinnan sisällä uskomattomat oopperalaulajat elävät musiikkia. Siinäkin on muuten tavallaan jotain hienoa, juuri siinä, että voi istua Olavinlinnan viereisillä kallioilla kauniina kesäiltana ja nauttia ystävien seuran lisäksi pikkukaupungin tunnelmasta, siitä, mikä on Savonlinnassa aivan erityinen oopperan kaikuessa taustalla.

IMG_2113IMG_2151

8. toukokuuta 2019

LAURISTA ON TULLUT MINULLE ERITYINEN YSTÄVÄ

IMG_1469IMG_1515IMG_1376

Meidän äärettömän rakas Ar'tfulfox's Dare To Dream eli Lauri oli viime maaliskuussa koiranpentu, jota kukaan meistä ei tavallaan osannut odottaa, se oli koiranpentu, jonka syntymä oli yksinkertaisesti ihme ja jonka saapuminen tähän maailmaan sai kyyneleet silmäkulmiini sinä kylmänä maaliskuisena päivänä iltapäivän auringonsäteiden murtautuessa sisään ikkunalasin lävitse. Lauri oli koiranpentu, josta kasvoi uskomattoman kaunis koira ja josta on sen maaliskuisen päivän jälkeen tullut minulle erityinen ystävä, sellainen, jota minulla on ikävä yleensä jo silloin, kun istun bussissa matkalla takaisin Jyväskylään vietettyäni Laurin kanssa viikon rakkaassa pikkukaupungissa. Niin, minä harvoin itken ikävääni, mutta minun on silti myönnettävä, että lähtiessäni viimeksi rakkaasta pikkukaupungista kyyneleet takertuivat silmäkulmiini miettiessäni sitä pientä karvakuonoa, joka odottaa aina kylpyhuoneen oven takana minua suihkusta ja hyppää aamuisin viereeni sohvalle käveltyäni yöpaidassani hiukset takkuisina vanhasta huoneestani olohuoneeseen.

Lauri on koiralaumamme ainoa uros, mutta samalla se on lempeä ja herkkä koira, hyppää hetkittäin sohvalle viereeni ja painaa päänsä polvelleni vaatien rapsutuksia, katselee silmiini kauniilla silmillään ja laittaessani kenkiä jalkaan tulee aina auttamaan minua, nuolaisee kasvojani. Lempeän ja herkän lisäksi Lauri on kuitenkin myös paljon muutakin, se on esimerkiksi myös aivan tavattoman onnellinen koira, juuri sellainen, joka aina nauraa silmillään ja saa jokaisen hyvälle tuulelle, vaikka takana olisi kuinka kamalan huono päivä tahansa. Yhtenä päivänä ollessamme äitini ja koirien kanssa iltalenkillä Lauri innostui niin, että hyppäsi minua vasten niin, että sen uskomattoman pitkä kuono osui silmääni niin, etten hetkeen pystynyt avaamaan silmääni ja kävelin kotiin silmäni vuotaen, mutta enhän minä siitä Laurille voinut vihainenkaan olla, sehän vain osoitti innostuneisuuttaan ja onnellisuuttaan, oli oma tavattoman hurmaava itsensä.

IMG_1557

Tarpeen vaatiessa Laurilta löytyy tottakai myös luonnetta ja sitä on vaikea olla huomaamatta esimerkiksi silloin, kun se on nukkumassa ja joku vahingossa koskettaa sitä, silloin ei mene sekuntiakaan, kun Lauri on ehtinyt kääntää päänsä ja murahtaa. Se on ollut sellainen aivan syntymästään asti, tahtonut nukkua rauhassa ja murahtanut sisaruksilleen aina, kun joku on tullut liian lähelle nukkumaan tai vahingossa koskettanut sitä, mutta ei se kuitenkaan turhaan murahtele, sen perusluonne on niin lempeä ja herkkä, että sen murahtelut jäävät sen sen varjoon. Tavallaan Lauri on kuin ilmetty isänsä, se on hetkittäin koiralaumamme alimpana ja saakin usein osakseen murahteluita nimenomaan laumanjohtajana toimivalta Lisalta, mutta on se ilmetty isänsä myös siinä, että se rakastaa huomiota ja rapsutuksia niin paljon, että se tulee aina tökkimään minua kirjoittaessani ja hyppää isäni viereen sohvalle vaatimaan huomiota, vaikka isäni nukkuisi.

Minulla on ollut elämässäni monta rakasta eläinystävää, mutta sitten on ollut myös niitä aivan erityisiä eläinystäviä, joista ensimmäiset olivat luonnollisesti jo edesmenneet koiramme Emmi ja Niilo, joiden kanssa vietin suurimman osan tähänastisesta elämästäni. Niistä tuli minulle erityisiä nimenomaan siksi, että minä sain kunnian viettää niiden kanssa melkein jokaisen päiväni saman katon alla ala-asteelta lukioon ja ammattikorkeakouluun asti, ne olivat läsnä elämäni suurimmissa muutoksissa ja vaikeimmissa hetkissä, ne olivat aina tukenani, kuuntelivat ihan hiljaa. Emmin ja Niilon jälkeen en ole viettänyt enää suurinta osaa päivistäni kenenkään koiran kanssa saman katon alla, mutta silti meidän perheemme neljä nykyistä karvakuonoa ovat aina olleet minulle tavattoman rakkaita. On kuitenkin myönnettävä, että jostain tuntemattomasta syystä Lisasta (jota muuten kutsumme todellisuudessa Liisaksi, Lissuksi ja Lissaboniksi) ja Laurista on tullut minulle tavallista erityisempiä, niistä on tullut sellaisia eläinystäviä, joita minulla on jatkuvasti aivan järjetön ikävä. Luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että toisin kuin meidän kaksi groenendael-prinsessaa, nämä kaksi tervua tulevat aina hetkittäin tökkimään minua kuonollaan kirjoittaessani ja rakastavat sitä, että ne voivat hypätä viereeni sohvalle ja painaa päänsä polvelleni. Niin, Lauri on erityinen ja niin uskomaton persoona, etten usko koskaan elämässäni tapaavani enää toista samanlaista, ei tule enää koskaan toista samanlaista karvakuonoa, ei toista Lauria.

IMG_1457IMG_1517IMG_1473