SINÄ KESÄKUISENA ILTANA PIENI AARTEEMME SYNTYI

Yhtenä lämpimänä kesäkuisena yönä se viimein tapahtui, minä seisoin suihkussa virtaavan veden alla ja tunsin, kuinka matkamme oli alkanut, ihmeellinen matka, jota olin jo odottanut malttamattomasti viimeisimmät viikot ja jonka olin monta kertaa luullut olevan lähellä. Ajaessamme aikaisen aamun auringonsäteiden loisteessa kohti sairaalaa en voinut olla miettimättä, kuinka ne olivat viimeisiä hetkiä, kun olimme niin, ihan vain kahdestaan, ei menisi enää kauaa ennen kuin elämämme muuttuisi, pieni poikamme syntyisi ja samalla tavallaan syntyisimme uudelleen myös mekin, kuin aivan uusina ihmisinä. Se matka oli yksi elämäni ihmeellisimmistä ja hienoimmista kokemuksista, samanaikaisesti voimakas ja herkkä, täynnä valtameren kokoisia tunteita ja jotain sellaista, mitä en osaa pukea sanoiksi, ja sen ihmeellisen matkan päätteeksi, iltakymmenen aikaan pieni poikamme syntyi.

Siitä kesäkuisesta illasta alkoi uusi elämän mittainen matka ja katsellessani aamuyön tunteina pienen poikamme nukkuvan rauhallisesti aivan vierelläni tuntui epätodelliselta, että pitkän raskausmatkan jälkeen olimme viimein siinä. Vain hetkeä aiemmin olin viimein saanut pienen aarteemme ensimmäistä kertaa rinnalleni ja minusta oli tullut äiti, mutta ennen kaikkea siinä ohikiitävässä hetkessä synnytyssalin hämärässä rakkaus oli saanut aivan uudenlaisen merkityksen, kasvanut valtameriäkin suuremmaksi. Tulen muistamaan sen hetken ikuisesti, siinä hetkessä elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän aloilleen ja niin tulen muistamaan myös sen aamuöisen hetken, kun katselin pientä nukkuvaa poikaamme ja yritin itsekseni ymmärtää, mitä kaikkea sen viimeisimmän vuorokauden aikana oli ehtinyt tapahtumaan ja kuinka olimme juuri äsken yhdessä kulkeneet valtavan ihmeellisen matkan.

 

Nämä ensimmäiset viikot pienen poikamme kanssa ovat olleet ihmeellisiä, olemme opetelleet uutta muuttunutta arkeamme ja ihmetelleet toisiamme aina aamusta iltahämärään, katselleet yhdessä, kuinka yön pimeys vaihtuu aamuyön ensimmäisiin auringonsäteisiin ja kaupunki ikkunalasin takana alkaa vähitellen heräämään uuteen aamuun. Pysähtyessäni hetkittäin katselemaan pientä nukkuvaa poikaamme olen pysähtynyt miettimään, kuinka se tuntuu edelleen jotenkin niin epätodelliselta, että hän on nyt osa meidän perhettämme. Meidän ikioma pieni aarteemme, jonka minä aavistin kulkevan matkassamme jo kulkiessamme viime syksynä ruskaan verhoutuneita katuja ja jonka liikkeitä minä pysähdyin aina hetkittäin ihmettelemään talven vaihtuessa vähitellen keväseen.

NÄISTÄ HETKISTÄ TAHDON MUISTAA JOKAISEN

 

Näinä viimeisinä viikkoina minusta on tuntunut kuin aika olisi kulkenut eteenpäin virtaavan joen lailla, päivät ja yöt ovat seuranneet toisiaan minun yrittäessäni kuunnella itseäni ja rauhoittuessani valmistautumaan pienen ihmeemme syntymään ja kaikkeen siihen, mistä minä vielä viime kesänä osasin vain salaisesti haaveilla. Yhtenä iltana kävelimme sen kaikista rakkaimman kanssa kahdestaan Seminaarinmäellä yli satavuotiaiden puutalojen ohitse, aiemmin samana päivänä oli satanut vettä, mutta kävellessämme kaikessa rauhassa korkeiden mäntyjen varjossa tuulessa tuoksui viilenevä kesäilta ja aurinko laski vähitellen ympäröivien rakennusten taakse. Se olisi voinut olla viimeinen ilta ennen pienen ihmeemme syntymää, niin minä mietin meidän pysähtyessämme hetkeksi ikuistamaan sitä iltaa valokuviin ja nauttimaan kesäkuisen illan rauhasta, illan viimeisistä auringonsäteistä.

Niin minä olen miettinyt jokaisena iltana, seisonut aina hetken parvekkeella katselemassa kesäyön harmoniassa uinuvaa rakasta maisemaa ja vastarannan sataman valoja, jotka heijastuvat tyyneen järvenpintaan. Juuri se on ollut näissä viimeisissä viikoissa niin kovin ihmeellistä, se, kuinka jokainen ilta olisi voinut olla se viimeinen ilta ennen pienen ihmeemme syntymää ja kuinka jokainen aamu olisi voinut olla se ensimmäinen, jonka me olisimme saaneet viettää pienen ihmeemme kanssa. Kuitenkin kaikkina niinä iltoina, kun minä olen seisonut parvekkeella katselemassa edessäni avautuvaa maisemaa, olen nauttinut näistä raskausmatkan viimeisistä hetkistä ja pienen ihmeemme liikkeistä, jotka tuntuvat voimistuvan aina iltaa kohti ja joita minä en tahdo koskaan unohtaa. 

 

Tämän raskausmatkan, myös jokaisen näistä viimeisistä hetkistä tahdon muistaa ikuisesti, niin uskomattoman tärkeä ja erityinen tämä matka on ollut, ihmeellisintä, mitä olen saanut elämäni aikana kokea. Vaikka en tiedä, onko tämä viimeinen ilta ennen oman pienen ihmeemme syntymää tai onko huomenna ensimmäinen aamu, jonka saamme viettää pienen ihmeemme kanssa, minä olen valmis koska tahansa, milloin vain oma pieni ihmeemme on valmis syntymään. Rakas pieni, sinua odotetaan täällä aivan suunnattomasti, enemmän kuin koskaan uskoisit.

 

TÄLLÄ MATKALLA OLEN OLLUT HEISTÄ VALTAVAN KIITOLLINEN

 

Ennen kuin pieni karvakuonomme matkusti hetkeksi rakkaaseen pikkukaupunkiin, kävimme yhtenä myöhäisenä toukokuun iltana vielä pienen perheemme voimin ihmettelemässä omenapuiden viimeisiä kukkia. Illan viimeiset auringonsäteet laskivat metsän taakse kävellessämme omenatarhan avonaisesta portista sisään, ympärillämme kaikui kesäillan rauhoittava hiljaisuus ja pieni karvakuonomme juoksi edellämme nauttimassa kesäillan ihanasta viileydestä. Siinä me olimme toukokuisen illan hiljaisuudessa, meidän pieni perheemme keskellä lukemattomien voikukkien täyttämää omenatarhaa ja hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olen siitä niin rakkaasta perheestä.

Tuntui epätodelliselta ajatella, ettei menisi enää kauaa, että perheemme kasvaisi pienellä ihmeellä ja aivan pian saisimme ihmetellä kesäiltojen hiljaisuutta neljästään. Se saattaisi olla se viimeinen kerta, kun ihmettelisimme hiljaisuutta omenapuiden keskellä kolmestaan, unohduin hetkeksi miettimään itsekseni katsellessani maailman rakkaimman ihmisen leikkivän oman pienen karvakuonomme kanssa voikukkien keskellä ja tunsin, kuinka pieni ihmeemme muistutti itsestään. On ollut ihmeellistä ja niin kovin onnekasta saada kasvattaa sisälläni kokonaista uutta elämää, enkä minä voisi olla kiitollisempi siitä, että olen saanut kulkea tämän raskausmatkan se maailman rakkain ihminen ja pieni karvakuono vierelläni, tämä on ollut meidän yhteinen matkamme, erityinen matkamme.

 

Kotimatkalla katselimme, kuinka maisema alkoi vähitellen verhoutua tummansiniseen samettiin, sataman valot heijastuivat tyyneen järvenpintaan ja minä hengitin syvään, halusin muistaa sen hetken ikuisesti, sen hetken ja nämä monet muut viimeiset hetket, kun saan kasvattaa uutta elämää sisälläni. Tämä on ollut ihan epäilemättä ihmeellisintä, mitä minä olen saanut elämäni aikana kokea ja uskon, että se hetki, kun saamme kohdata pienen ihmeemme ensimmäistä kertaa, tulee olemaan jotain niin ihmeellistä, ettei sitä pysty vielä edes ymmärtämään.