TOIVON, ETTEI NIIN KÄVISI HILJALLEEN KOKO KAUPUNGILLE

 

Marraskuun ensimmäinen sunnuntai ja aamun ensimmäiset valoisat tunnit, ajan pikkukaupungin hiljaisia katuja ja hetken mielijohteesta kaarran vanhan kirjaston parkkipaikalle, pysäköin auton ja jatkan matkaani kävellen. Kymmenen vuotta sitten asuin hetken lyhyen kävelymatkan päässä vanhalta kirjastolta, kauniissa asunnossa, jonka ikkunoista tulvi sisään valoa aamuisin ja jonka ikkunalaudoille minä sytytin iltaisin kynttilöitä kaupungin uinuessa tähtitaivaan alla. Siihen asuntoon minä muutin, kun jätin Helsingin taakseni, siihen asuntoon rakensin itselleni kodin, josta tuli minulle siinä lyhyessä ajassa äärettömän rakas.

 

Kävelen vanhan kotitaloni ohi, tuntuu jotenkin pelottavan kaukaiselta ajatukselta, että vain kymmenen vuotta sitten katselin iltaisin Linnankadun valoja ikkunalasin takana ja keitin siinä pienessä keittiössä teetä pitääkseni itseni lämpimänä. Rakastin asua tällä kauniilla kadulla, mietin jatkaessani matkaani kohti vanhaa kivilinnaa ja hengittäessäni marraskuisen aamun raikasta ilmaa. Ei ensimmäistäkään vastaantulijaa, kaupunki on hiljainen, kuten aina tähän aikaan vuodesta, turvallisen hiljainen, hymyilen pysähtyessäni katselemaan hetkeksi harmaan maiseman keskellä seisovaa keskiaikaista kivilinnaa, turvallisen hiljaista, tavallaan niin kovin rakasta ja tuttua.

 

 

Vanhalta kivilinnalta kävelen vielä katsomaan kahta vanhaa puutaloa Olavinkadun varressa, ne ovat nähneet syysmyrskyjä ja kylmiä talviöitä yli vuosisadan ajan ja siksi tuntuu aivan uskomattomalta nähdä, kuinka ne rapistuvat kaikessa hiljaisuudessa keskellä tätä pikkukaupunkia. Istun vuosikymmeniä sitten valokuvaamona toimineen puutalon portaalle, katselen hiljaista kaupunkia ympärilläni ja toivon, ettei niin kävisi hiljalleen koko tälle kaupungille. Minä toivon, ettei sen annettaisi rapistua niiden talovanhusten tavoin, toivon, sillä kaikessa hiljaisuudessaan tämä kaupunki on valtavan kaunis ja sillä tulee aina olemaan erityinen paikka rintalastani alla.

 

   Voi rakas Savonlinna, kuinka paljon sinua rakastan,     

 vaikka en enää uskalla haaveilla palaavani jäädäkseni.  

 

 

VOI SAVONLINNA, KUINKA OLINKAAN SINUA KAIVANNUT

 

Sadepisarat juoksevat pitkin tuulilasia matkalla pikkukaupunkiin, mietin kaikkia niitä hetkiä, kun olen ajanut saman matkan kahdestaan Valon kanssa ja sitä, kuinka niinä hetkinä en ole uskaltanut edes haaveilla siitä, että jonain päivänä matkassamme olisi myös pieni ihminen. On lokakuun viimeinen päivä, me olemme ensimmäistä kertaa kolmistaan matkalla kohti pikkukaupungin rauhaa ja kuunnellessani pienen ihmisen tuhisevan unissaan takapenkillä omassa turvaistuimessaan hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä matkasta.

 

Vähän ennen Juvaa pieni ihminen herää ja katselee ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa, minä luulen, että hän rakastaa autossa nukkumista yhtä suuresti kuin minä rakastin lapsuusvuosinani. Pysähdymme hetkeksi ihmettelemään huoltoaseman iltapäivää, pieni ihminen kävelee muutaman askeleen edelläni liukuovista sisään ja minä naurahdan itsekseni, kuinka ihmeellinen hän on. Katselemme hetken ihmisiä, jotka ovat matkalla jonnekin ja jatkamme sitten meidän matkaamme kohti pikkukaupunkia, ei ole enää pitkä matka, minä sanon jatkaessani liikenneympyrästä kohti Savonlinnaa.

 

Seuraavana aamuna kävelemme rantaan katselemaan, kuinka paljon vesi on laskenut ja minä uppoan nilkkojani myöten pehmeään järvenpohjaan, äitini nauraa ja niin nauran minäkin, juuri tällainen minä olen. Iltapäivällä ajamme äitini ja pienen ihmisen kanssa keskustaan tapaamaan isoäitiäni ja äitini kummitätiä, niitä sukumme vanhimpia ihmisiä, syömme kylmäsavulohipiirakkaa ja juustokakkua isoäitini keittiössä ja kerron, kuinka tänä vuonna tahtoisin ostaa ensimmäistä kertaa aidon joulukuusen, sillä se tuo joulun turvallisen tuoksun kotiin.

 

     Isoäitini mielestä olen hassu, ehkä vähän olenkin.

 

Hassu, naurahdan itsekseni ajaessani marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä, kuunnellessani musiikkia vähän liian kovalla ja pysähtyessäni aina hetkittäin katselemaan maisemia, niitä kaikista tutuimpia ja rakkaimpia. Niin, ehkä sekin on vähän hassua, mutta minä olin haaveillut kauan pääseväni tekemään niin, ajamaan aivan itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä aamun ensimmäisinä valoisina tunteina.

 

 

Pysähdyn ihan hetkeksi katselemaan vanhaa rautatiesiltaa ja nojaan autoon unohtuessani muistelemaan, kuinka yksitoista vuotta sitten pyöräilimme ystävieni kanssa yhtenä heinäkuisena aamuyönä pitkin siltaa ja kiipesimme sillan toisella puolella sijainneen vanhan autiotalon rikkinäisestä ikkunasta sisään. Autiotalo purettiin vuotta myöhemmin, mutta sen aamuöisen seikkailun autiotalon huoneissa minä tulen muistamaan ikuisesti, se oli yksi elämäni parhaimmista kesistä, ihmeellinen ja täynnä uskomattoman onnellisia iltoja pikkukaupungin rauhassa.

 

Pysäköin auton metsän laitaan, vaihdan tennarit kumisaappaisiin ja kävelen sitten metsäpolkua pitkin kalliolle katselemaan edessäni avautuvaa valtavan rakasta maisemaa. 1400-luvulla rakennettu kivilinna seisoo edelleen rauhallisena aloillaan ja katsellessani sitä havupuiden takaa se näyttää hetken aivan satulinnalta torneineen, on ihmeellisen kaunis marraskuinen aamu ja istuessani viileällä kalliolla minä hengitän keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa, kuuntelen, kuinka hiljaisuus kuiskailee puiden oksilla. Voi rakas Savonlinna, kuinka olin sinua kaivannut.

 

TÄMÄN SYKSYN TAHDON MUISTAA IKUISESTI

 

Tämän syksyn tahdon muistaa ikuisesti, mietin yhtenä lokakuisena aamuna kävellessäni koiran kanssa pitkin syksyisiä katuja ja kerätessäni mukaani maahan pudonneita lehtiä, oranssin ja keltaisen lukemattomiin sävyihin verhoutuneita. Tämä syksy on ollut erityinen, pienen ihmisen elämän toinen, mutta samalla ensimmäinen, jona hän on osannut ihmetellä tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä ja syyssateiden jälkeensä jättämiä vesilammikoita.  

 

 

   Kotona laitoimme keltaiset ja oranssit lehdet paksun kirjan väliin, 

    sen, joka kertoo tästä kaupungista kadonneista rakennuksista. 

 

Olen tehnyt niin aiemmin kahtena syksynä, sinä, jolloin olimme juuri saaneet tietää kasvattavani sisälläni uutta elämää ja sinä, jona kuljin pitkin ruskaan verhoutuneita katuja pienen ihmisen nukkuessa vaunuissaan. Pieni ihminen nappasi oranssin vaahteranlehden kirjan välistä pieniin käsiinsä ja katsoi minua virne kasvoillaan, en tiedä, tuleeko hän muistamaan tätä syksyä, mutta minä en varmasti unohda näitä erityisiä hetkiä koskaan.

 

 

Iltapäivällä pari tuntia ennen auringonlaskua ajoimme Laajavuoreen, kiipesimme kaikki yhdessä Laajavuoren huipulle katselemaan edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa ja tätä kovin rakasta kaupunkia, joka tuntuu vuosi toisensa jälkeen aina vähän enemmän kodilta. Sinä iltapäivänä kaupunki näytti kauniimmalta kuin aikoihin, maisema oli verhoutunut kauneimpiin väreihinsä ja katsellessani pienen ihmisen juoksevan virne kasvoillaan Laajavuoren huipulla hymyilin itsekseni, kuinka sellaisina hetkinä en voisi olla onnellisempi siitä, 

 

    mitä minulla on, siitä, mitä meillä neljällä on.         

Pieni ihminen pysähtyi katselemaan koiran leikkivän hänen isänsä kanssa, siinä hetkessä oli kaikki, en osannut kaivata mitään muuta. Juuri sellaiset hetket minä tahtoisin muistaa ikuisesti, tallettaa paksujen kirjojen väliin ja palata niihin vuosien päästä, hymyillä itsekseni, kuinka uskomattoman onnellisia olimme.