Slider

30. marraskuuta 2021

YHTENÄ AAMUNA MAISEMA VERHOUTUI LUMIHUNTUUN

IMG_3410IMG_3536IMG_3454

 

Matkustimme yhtenä kovin myöhäisenä iltana rakkaaseen pikkukaupunkiin, katselin pimeyteen verhoutuneiden maisemien vaihtuvan ikkunalasin takana auton kiitäessä eteenpäin ja kurkistin aina hetkittäin taaksemme, pieni karvakuono nukkui melkein koko matkan, mikä onni, sillä niin sen on ehkä kaikista helpoin matkustaa. Matkat pikkukaupunkiin ovat sillekin raskaita, mutta en minä siltikään vaihtaisi niitä matkoja mihinkään, en vaihtaisi rakasta pikkukaupunkia, mietin katsellessani pikkukaupungin valoja päästessämme lopulta perille, en vaihtaisi, niin valtavan tärkeä se pikkukaupunki muistoineen minulle kuitenkin on. Vietimme neljä päivää pikkukaupungin rauhassa, kävelimme takapihalta avautuvassa metsässä kuunnellen puiden huminaa ympärillämme ja istuimme iltaisin olohuoneessa takkatulen lämmössä, pieni karvakuono nautti jokaisesta hetkestä neljän kaverinsa kanssa, juoksi ympäri aidattua pihaa osana laumaa kuin viimeistä päivää ja minä olin onnellinen siitä, että neljä rakasta belgianpaimenkoiraa ottivat pienen ja kovin villin karvakuonon niin hienosti osaksi laumaansa taas kerran.

 

Yhtenä aamuna rakas maisema oli verhoutunut kauniiseen lumihuntuun, kävelimme äitini ja koiriemme kanssa takapihalta avautuvassa metsässä ja minä hymyilin itsekseni, kuinka suunnattomasti minä olin odottanut lunta niinä harmaina päivinä, kun viima oli piiskannut kasvojani. Sinä aamuna maisema verhoutui lumihuntuun, enkä minä olisi voinut olla siitä yhtään onnellisempi, hymyilin typerästi kävellessäni pitkin tuttuja metsäpolkuja ja pysähtyessäni aina hetkittäin ihastelemaan lumivalkoista maisemaa, pihlajan oksille jäätyneitä pihlajanmarjoja ja auringonsäteitä, jotka yrittivät varovaisesti murtautua pilviverhon lävitse. Se oli aivan ehdottomasti yksi marraskuun kauneimmista aamuista, mietin matkustaessamme myöhään isänpäivän iltana takaisin Jyväskylään ja kuunnellessamme vuosien takaista musiikkia, se oli yksi marraskuun kauneimmista aamuista ja jo ennen kuin pääsimme perille, minulla oli ikävä pikkukaupunkia, sitä rintalastan alla tuntuvaa rauhaa ja takapihan metsää.


IMG_3414IMG_3511

29. marraskuuta 2021

ELLINOORA, MUSIIKIN VOIMA JA IHMEELLINEN ILTA

PA291808PA291820

 

ELLINOORA @ LUTAKKO  29 10 2021   

 

Muistan, kun Ellinooran kolmas studioalbumi Viimeinen romantikko ilmestyi syyskuun lopussa, muistan, kuinka minä kävelin aikaisin aamulla pienen karvakuonon kanssa pitkin tuttuja kadunkulmia ja kuuntelin albumia aivan ensimmäistä kertaa, se repi minut kappaleiksi. Lokakuun viimeisenä perjantaina kävelin sillan ylitse Lutakkoon todistamaan albumin hienoutta värivalojen loisteessa ja pysähtyessäni katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa minä tiesin, että musiikki tulisi repimään minut palasiksi myös sinä lokakuisena iltana, kuljettamaan mukanaan tunteiden ääripäissä. Ja niin se todella repikin, seistessäni yleisömeren keskellä Ellinooran noustessa lavalle minä tunsin kyyneleet silmäkulmissani, ennen ensimmäistäkään sanaa kyyneleet valuivat poskipäilleni ja mietin itsekseni, kuinka olinkaan kaivannut sitä. Neljännen biisin sanojen kunpa voisin matkustaa sadan vuoden päähän katsomaan, et vaik koskettiin pohjaa ja kahlattiin vesiin syviin, meille käy hyvin kaikuessa hämärässä salissa minä tunsin musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa, se kuljetti minua mukanaan ja otti turvalliseen syliinsä kyynelten valuessa poskipäileni, mikään ei voita musiikin voimaa, mietin ja naurahdin kyynelten takaa.


Ellinoora oli sinä iltana aivan uskomaton ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja syyskuussa ilmestynyt albumi Viimeinen romantikko oli värivaloissa suurempaa rakkautta kuin se oli ollut minulle kertaakaan aiemmin, mutta settilistan kahdeksas biisi oli vielä jotain enemmän, se oli jotain sellaista, mikä sai minun sydämeni huutamaan. Sanojen en tainnut tietää mitä on elämä ennen ku laitoit mulle viestiä, kun mul on kuori, sulla on vasara, etkä pelkää sitä rikki nuijia sydämeni muutti rytmiään ja kyynelten tarttuessa kiteinä silmäkulmiini tuntui ihan kuin se olisi huutanut, hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani. Eikä se ollut viimeinen biisi, joka sai sydämeni muuttamaan rytmiään, nimittäin sanojen se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää eikä kukaan muu sitä nää kaikuessa yleisömeren ylitse minä hajosin palasiksi lattialle, se on minulle aivan uskomattoman rakas biisi ja olen kätkenyt siihen luvattoman monta hetkeä, tunnetta. Juuri siksi musiikki on niin valtavan tärkeää, mietin musiikin kaikuessa hämärässä salissa ja kun viimeinen biisi Leijonakuningas sai minut nostamaan käteni ilmaan hymyilin itsekseni, olin enemmän elossa kuin olin ollut kertaakaan lokakuun aikana, ihmeellinen ilta, erityinen.

 

PA291811PA291852PA291824

28. marraskuuta 2021

MARRASKUUN HARMAUDESSA MINÄ HAAVEILIN LUMESTA

IMG_2186IMG_2754

 

Lokakuu vaihtui marraskuuhun tavallaan ihan kuin huomaamattani, auto sai talvirenkaat alleen ja minä kaivoin vaatekaappini pohjalta talvikengät, ihan vain siksi, että ne olisivat sitten valmiina eteisessä sinä päivänä, kun maisema verhoutuisi lumihuntuun. Marraskuun ensimmäisinä viikkoina haaveilin lumesta jokaisena harmaana aamuna, olihan marraskuun alku suurimmaksi osaksi täynnä harmaan lukemattomia sävyjä, piiskaavaa sadetta vasten kasvojani ja kylmää viimaa, joka tarttui yön jäljiltä takkuisiin hiuksiin kävellessäni ennen ensimmäisiä valonsäteitä puoliksi unessa pienen karvakuonon kanssa pitkin tuttuja kadunkulmia, pysähtyessäni katselemaan järvelle kylmyyden tuntuessa sormenpäissäni. Minä haaveilin lumesta ja unohduin aina hetkittäin muistelemaan lapsuusvuosieni lumisia talvia, niitä pakkasaamuja, kun kävelin kouluun paksuun talvitakkiin ja toppahousuihin pukeutuneena, hiippapipo päässäni ja äidin neulomat lapaset käsissäni, minä en unohda niitä aamuja koskaan.


Hetkittäin tuntui kuin aivan kaikki ympärilläni olisi pysähtynyt odottaessaan armottomasti lähestyvää talvea, siinä oli jotain ihmeellisen kaunista, rauhoittavaa, siinä, kuinka harmaaseen verhoutunut maisema uinui pilvisen taivaan alla ja viimeisetkin ruskaan verhoutuneet lehdet putosivat kylmään maahan. Minä keitin aamuisin teetä pitääkseni itseni lämpimänä, paistoin leipää punaisessa padassa ja kaivoin joulukoristeita varastosta, koristelin joulukuusen kultaisella ja ripustin parvekkeen katonrajaan jouluvalot, olin valmis joulun odotukseen huolimatta siitä, että ikkunalasin takana maisema verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin. Puin villasukat ja lämpimän neuletakin kylmyyden tuntuessa hetkittäin jokaisessa solussani ja kävelin juuri ennen auringonlaskua metsässä pienen karvakuonon kanssa, pimeyden laskeutuessa sytytin kynttilöitä ja hengitin syvään, kuuntelin sadetta.

 

IMG_2918

 

Marraskuun ensimmäisten viikkojen illat olivat hiljaisia, minä sytytin kynttilöitä parvekkelyhtyihin ja katselin, kuinka kaupungin valot loistivat kirkkaina järven toisella puolella. Jätin parvekkeen oven vähän raolleen, jotta pieni karvakuono pääsisisi parvekkeelle katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja ohikulkevia ihmisiä, lämmitin saunan ja suljin sitten silmäni kuunnellessani Lotta-Sofia Saahkon lokakuun lopussa julkaistua kirjaa Kahvia ja karjalanpiirakoita. Se kulki minun mukanani aina aikaisina aamuina kävellessäni pienen karvakuonon kanssa, iltapäivisin keittäessäni riisipuuroa piirakoita varten ja istuessani iltaisin saunassa, täydellinen kirja marraskuun rauhallisiin hetkiin. Saunan jälkeen minä piilouduin peiton alle katselemaan televisiota ja nukahdin ennen lopputekstejä, näin unia, jotka hymyilyttivät vielä aamuisin minun herätessäni ennen auringonnousua.


IMG_2441IMG_2951IMG_2813

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.