10. heinäkuuta 2019

VAALEANPUNAISET HIUKSET JA OLAVI UUSIVIRTAA C-KASETILTA

P6220324P6220350

Sen lisäksi, että nautin juhannuksena äitini ja neljän tavattoman rakkaan koiramme kanssa kauniista auringonsäteisiin verhoutuneesta iltapäivästä rantakalliolla, kävelin paljain jaloin pitkin auringon lämmittämiä katuja ja istuin takapihan terassilla puiden humistessa hiljaisina viereisen metsän laidalla, päätin juhannuksena myös tahtovani tehdä hiuksilleni jotain sellaista, mitä en ollut koskaan uskaltanut niille tehdä. Näiden kahdenkymmenenkuuden vuoden aikana hiukseni ovat ehtineet vaihtaa väriään luvattoman monesti, alunperin vaaleat hiukseni on päädytty värjäämään monesti mustiksi ja aina kuitenkin takaisin vaaleiksi, mutta hetkittäin ne ovat olleet myös ruskeat, punaiset, oranssit ja tummanvioletit, niin, nimenomaan tummanvioletit, sillä en ollut koskaan elämäni aikana uskaltanut värjätä hiuksiani kirkkailla väreillä lukuunottamatta joitakin kirkkaita raitoja mustan seassa. Juhannuksena minä kuitenkin yllätin itseni ja päätin tahtovani värjätä hiukseni vaaleanpunaisiksi, päätin, että kaikkien näiden vuosien ja kaikkien näiden värimuutosten jälkeen minä tahdoin vielä kokeilla, miltä näyttäisin vaaleanpunaisissa hiuksissa, miltä se tuntuisi, kun olisi vaaleanpunaiset hiukset.

Hiukseni ovat ihan rehellisesti sanottuna tavattoman huonossa kunnossa kaiken värjäämisen jälkeen ja koska hiukseni värjättiin kaksi vuotta sitten punaisista takaisin vaaleiksi, ne ovat myös erittäin epätasaisen väriset. Tästä syystä äitini ehti ennen värjäämistä varoittamaan, ettei väristä voisi mitenkään tulla tasaista ja niin, eihän siitä tasaista tullutkaan, mutta nähdessäni itseni ensimmäistä kertaa peilistä vaaleanpunaisten hiuksieni kanssa en osannut kuin hymyillä, niin paljon minä rakastin sitä väriä ja niitä hiuksia. Minä rakastin sitä, kuinka vaaleanpunaiset hiukset toivat väriä kalpeille kasvoilleni ja sitä, kuinka uudet hiukseni saivat minut tuntemaan kuin olisin vähän enemmän elossa kuin tavallisesti, niissä hiuksissa, siinä uudessa hiusvärissä vain yksinkertaisesti oli jotain sellaista, mikä sai minut hymyilemään aina nähdessäni itseni jostain heijastavasta pinnasta. Ne uudet hiukset saivat minut hymyilemään myös juhannuspäivänä kävellessämme äitini kanssa rantaan keräämään lupiineja ja nauraessamme kesämekoissamme kaatosateen yllättäessä meidät kotimatkalla, koko kesänä ei ollut satanut niin, koko kesänä en ollut nähnyt sellaista sadetta, niin intensiivistä.

P6220327P6220362P6220338

Juhannuksesta on kohta neljä viikkoa ja hiukseni ovat vähitellen palanneet kokonaan takaisin siihen entiseen väriinsä, mikä on edelleen epätasainen, mutta olen edelleen onnellinen siitä, että uskalsin värjätä hiukseni. Nämä neljä viikkoa ovat menneet niin uskomattoman nopeasti, etten ole oikeastaan ehtinyt edes miettimään kirjoittamista, mutta näiden neljän viikon aikana olen kuitenkin ollut hetkittäin aivan valtavan onnellinen kaikesta, olen istunut rauhallisina iltoina pienessä asunnossani, käynyt hetkittäin aamuisin lenkillä musiikin tuntuessa jokaisessa solussani ja yrittänyt nukkua viikonloppuisin pitkiä yöunia, kun arkipäivät tuovat nykyään aina mukanaan univelkaa. Olen käynyt Lounaispuistossa kuuntelemassa livemusiikkia värivalojen loisteessa, viettänyt aikaa levykaupassa selaten vinyylejä ja kuunnellut Olavi Uusivirtaa c-kasetilta, ollut vain ja hetkittäin miettinyt, tahtoisinko minä värjätä hiukseni uudelleen vaaleanpunaisiksi, olen miettinyt, mutta en ole vielä löytänyt vastausta, ehkä nukun vielä yön yli ja mietin asiaa uudelleen, vaikka olihan ne vaaleanpunaiset hiukset aivan uskomattoman ihanat ja rakastin tavattomasti sitä, kuinka ne saivat minut tuntemaan.

P6220325P6220401

3. heinäkuuta 2019

JUHANNUSAATTO RAKKAASSA PIKKUKAUPUNGISSA

IMG_5465IMG_5041

Matkustin päivää ennen juhannusaattoa Savonlinnaan viettämään juhannusta vanhempieni sekä neljän ihan tavattoman rakkaan koiran kanssa, matkustin, sillä sen lisäksi, että juhannusviikonloppu on minulle yksi kesän ainoista pitkistä viikonlopuista (tuntuisi turhalta matkustaa melkein neljä tuntia viettääkseen vain yhden kokonaisen päivän jossain muualla), ajatus siitä, että viettäisin juhannukseni jossain muualla kuin rakkaassa pikkukaupungissa, tuntui tavallaan kummalliselta. Päästessäni sinä iltana nukahtamaan vanhaan huoneeseeni, siihen vanhaan parvisänkyyn, joka minulla oli aikoinaan Helsingissä pienessä soluasunnossani, olin valtavan onnellinen siitä, että sain olla taas hetken kotona ja hengittää kaikessa rauhassa, nauttia siitä pikkukaupungin rauhallisuudesta. Onnellinen siitä, että hetkeen ei tarvinnut stressata yhtään mitään ja sai yksinkertaisesti ihan vain olla, minä mietin nukahtaessani niiden kymmenen vuotta sitten kattoon kiinnittämieni tähtien alle, ne loistavat edelleen pimeässä ja se rauhoittaa minua, se, että jokin pysyy ennallaan vuodesta toiseen, vaikka elämässäni mikään ei tunnu pysyvän aloillaan, vaikka kuinka tahtoisin ja kuinka yrittäisin.

Juhannusaattona isäni oli töissä, joten vietimme päivän äitini kanssa suurimmaksi osaksi kahdestaan ja isäni lähdettyä töihin puolenpäivän jälkeen pyöräilimme kauppaan hakemaan viimeisiä ruokatarvikkeita illan juhannusateriaa varten ja vaikka polkupyörän kyytiin hyppääminen pelotti jostain syystä jotenkin aivan tavattomasti (niin, se kahden vuoden takainen auton alle jääminen kummittelee edelleen takaraivossa), olin lopulta kovin onnellinen siitä, että uskalsin ajaa punaisella polkupyörälläni vielä kotiinkin asti ja onnellinen myös siitä, että me olimme päättäneet lähteä myöhemmin viettämään juhannusaattoa rannalle kaikkien neljän koiran kanssa. Kotiin palattuamme pakkasimme eväät mukaamme ja suuntasimme koirien kanssa samalle rantakalliolle, jolla me olemme viettäneet paljon aikaa elämäni aikana, samalle rantakalliolle, jolla olen katsellut lukemattomia auringonlaskuja, siitä ne näyttävät aina vähän tavallista kauniimmilta. Kävellessämme sinä juhannusaattona rantakalliolle kapeaa metsäpolkua, jonka reunoilta korkeat nokkoset kaartuivat polulle, koirat eivät osanneet olla kiskomatta hihnoissaan, ne ovat käyneet siellä niin useasti, että ne takuulla tiesivät, mikä niitä odottaa sen nokkosten reunustaman metsäpolun käsittämättömän kaunis edessämme avautuva maisema oli auringonsäteiden loisteessa, se on yksi lempipaikoistani tässä maailmassa ja sitä se on varmasti myös meidän koirille.

IMG_5382IMG_5298IMG_5383

Laurin ja Hertan juostessa välittömästi järveen mietin itsekseni, kuinka vuosi sitten ne olivat vielä niin pieniä, etteivät ne uskaltaneet uida niin kauas kuin ne nyt uskaltavat, niin kovin pieniä, että ne väsyivät nopeasti ja nukkuivat suuren osan päivästä. Mietin, kuinka vuosi sitten istuin niiden kanssa omenapuun alla ja ne purivat minua pienillä ja terävillä hampaillaan varpaistani, mietin, kuinka ne ovat kasvaneet vuodessa aivan uskomattoman paljon, niin paljon, etten vuosi sitten olisi osannut kuvitellakaan, en, vaikka tämä ei ollutkaan ensimmäinen kerta, kun olen päässyt näkemään pentujen kasvavan. Aada ja Lisa jäivät vielä hetkeksi kalliolle katselemaan pentujen (niin, luulen, että ne ovat meille ikuisesti pentuja, vaikka kasvaisivat kuinka aikuisiksi tahansa) riehumista vedessä, levitimme äidin kanssa pyyhkeen auringonsäteiden lämmittämälle kalliolle ja istuimme nauttimaan juhannusaatosta, söimme croissanteja ja mansikoita lempeän tuulen tarttuessa hetkittäin hiuksiin ja kuuntelimme, kuinka linnut lauloivat valtameren kokoista vapauttaan.

Oli mielettömän kaunis kesäpäivä, todennäköisesti yksi tämän kesän kauneimmista, ja minä en osannut kuin hymyillä katsellessani Lisan uivan pentujen kanssa, se näytti niin tavattoman onnelliselta uidessaan rantaan keppi suussaan ja lähtiessään sitten juoksemaan ympäri pientä niemennokkaa pennut perässään. Toivottavasti tänä kesänä on vielä monta tällaista päivää, mietin kävellessämme paria tuntia myöhemmin paljain jaloin kotiin ja vaikka kuuma asfaltti poltti jalkapohjani saaden kävelemisen tuntumaan tuskalliselta loppupäivän ajan, istuessani illalla lapsuudenkotini terassilla vanhempieni kanssa en osannut olla hymyilemättä, söin hyvää ruokaa Lisan katsellessa vieressä ja nukahdin vanhaan huoneeseeni vähintään yhtä onnellisena kuin edellisenä iltana, eivätkä ne kymmenen vuotta sitten kattoon kiinnitetyt tähdet lopettaneet loistamistaan sinäkään iltana, siinä ne loistivat edelleen, aivan kuten kymmenen vuotta sittenkin.

IMG_5107IMG_5418

30. kesäkuuta 2019

MITÄ SOI KUULOKKEISSANI JUURI NYT?

Neljä vuotta sitten musiikki oli minulle aivan äärettömän suuri osa elämääni, musiikki kaikui pienen soluasuntoni nurkissa harjatessani aamuisin hiuksia aamuauringon tulviessa ikkunoista, istuessani M-junassa matkalla keskustaan ja kulkiessani pitkin tuntemattomia kadunkulmia kameran kanssa, musiikki soi istuessani iltaisin työpöytäni ääreen kirjoittamaan ja vielä hetkeä ennen kuin piilouduin kahden peiton alle näkemään unta lentämisestä. Neljä vuotta sitten musiikki väritti lähes jokaista hetkeä elämässäni, mutta viime vuosien aikana minun suhteeni musiikkiin on vaihdellut suuresti, hetkittäin olen rakastanut sitä sydämeni pohjasta ja välillä kuunteleminen on ainoastaan ahdistanut. Kaikesta huolimatta musiikki on kuitenkin ollut tärkeä osa elämääni niin kauan kuin vain muistan ja vaikka kuunteleminen on hetkittäin ahdistanut, kaipaan aivan suunnattomasti sitä, miltä musiikki tuntui vielä neljä vuotta sitten ja sitä, kuinka musiikki oli mukana elämäni jokaisessa hetkessä. Siksi minä olen päättänyt, että sen lisäksi, että tahdon tänä kesänä soittaa enemmän, tahdon myös kuunnella huomattavasti enemmän ja tuntea kylmien väreiden juoksevan ihollani, kun musiikki tuntuu jokaisessa hengenvedossa, hukkua musiikkiin värivalojen loisteessa ja huutaa ihan sydämeni pohjasta.

Kirjotin viime vuonna yksitoista kertaa siitä, mitä oli viimeisimmän kuukauden aikana soinut kuulokkeissani ja sen lisäksi, että tahdon taas kuunnella enemmän, tahdon myös kirjoittaa teille siitä, mitä soi kuulokkeissani juuri nyt. Tänään tahdon kirjoittaa teille monesta hienosta biisistä, jotka ovat tämän alkuvuoden aikana soinut kuulokkeissani istuessani bussissa matkalla Helsinkiin hukkumaan värivalojen loisteeseen Tavastialle, kävellessäni pysäkiltä aikaisin aamulla töihin ja istuessani iltaisin pienessä asunnossani illan viimeisten auringonsäteiden maalatessa varjoja seinille, jotka ovat kuulleet näiden kolmen vuoden aikana ihan luvattoman useasti, kuinka laulan mukana, kun musiikki tuntuu jokaisessa hengenvedossani ja hetken aikaa musiikki on tavallaan kaikki, mitä minulle on tässä maailmassa olemassa.

IMG_4589P6020022IMG_4536

Tänä vuonna ensimmäinen julkaisu, joka sai minun hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään, oli aivan ehdottomasti tammikuun puolivälissä ilmestynyt Eva + Manun In The Woods, joka on kuuden biisin verran valtameren kokoista rakkautta. Muistan, kuinka seitsemän vuotta sitten kuulin ensimmäistä kertaa kyseisen duon tuotantoa ja sain todistaa heidän ensimmäistä Ilosaarirockin keikkaansa, muistan, koska niiden hetkien jälkeen Eva + Manu on ollut erottamaton osa elämääni ja olen saanut kerta toisensa jälkeen todistaa keikkoja, jotka saavat kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani, mutta myös rakastua kerta toisensa jälkeen duon uuteen musiikkiin. Kuten jokainen yhtyeen aiempi julkaisua, myös In The Woods on kokonaisuudessaan aivan uskomattoman kaunis, juuri sellainen, mikä saa rauhallisina iltoina minun sydämeni muuttamaan rytmiään pelkästä siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta. Tammikuussa ilmestyi myös Lapkosta tuttujen Ville Maljan ja Jussi Matikaisen muodostaman Dallas Kalevalan debyyttialbumi, joka soi minun kuulokkeissani ihan luvattoman paljon heti ilmestyttyään sekä Bring Me The Horizonin amo, joka taas puolestaan vaati näin rehellisesti sanottuna enemmän kuin sen yhden kuuntelukerran avautuakseen minulle, olihan tämä kyseinen albumi lopulta kuitenkin jotain sellaista, mitä minä en ollut osannut odottaa, niin vahvasti erilainen kuin edeltäjänsä.

Ensimmäinen suomenkielinen biisi, joka sai minut murtumaan ihan pieniksi palasiksi tänä vuonna, oli Ellinooran Sinä 4ever, joka soi edelleen kuulokkeissani aivan luvattoman useasti ja joka on samalla myös yksi hienoimmista biiseistä, joita on tänä vuonna julkaistu. Tänä vuonna on kuitenkin ehditty julkaista monta muutakin hienoa biisiä ja albumia, joista minun kuulokkeissani ovat soineet esimerkiksi Ylva Harun Linnut sekä Samuli Putron Pienet Rukoukset, joista molemmat ovat kokonaisuudessaan tavattoman hienoja albumeita sekä Luukas Ojan uskomatonta asennetta huutava biisi Luukasoja. Näiden lisäksi tämän alkuvuoden aikana julkaistuista suomenkielisistä julkaisuista kuulokkeissani ovat soineet Chisun uusi tuotanto, aivan erityisesti biisi nimeltä Momentum, joka on ehdottomasti yksi hienoimmista tänä vuonna julkaistuista biiseistä sekä Pauliina Kokkosen soolouran debyyttialbumi Valveilla, jolta en ollut tavallaan osannut odottaa mitään, mutta joka oli lopulta yksi kevään tärkeimmistä albumeista, siinä soi minulle edelleen kevät. Kevään aikana myös Haloo Helsinki! yhtyeestä tuttu Ellips julkaisi debyyttialbuminsa Yhden naisen hautajaiset, jolta minä odotin aivan suunnattomasti, sillä aiemmin tänä vuonna julkaistu Ellin soolouran ensimmäinen single Maailma on rikki oli ollut aivan käsittämättömän hieno. Lopulta Yhden naisen hautajaiset lunasti kaikki odotukseni ja niin teki myös toukokuun lopussa julkaistu Olavi Uusivirran uusi albumi Skorpioni, jonka itseasiassa kävin ostamassa itselleni c-kasettina ja jota olen nyt kuunnellut pienessä asunnossani rauhallisina iltoina, nimenomaan juurikin siltä c-kasetilta.

P6020031IMG_4588

Loppukeväästä The Blanko julkaisi kolmannen albuminsa Stimulation Paradise, eivätkä mitkään sanat riittäisi enää kuvailemaan sitä, kuinka suunnattomasti olin odottanut kyseistä albumia tai ylipäätään yhtyeen uutta tuotantoa, olihan yhtyeen edellisen albumin julkaisusta kulunut jo kuusi vuotta. On varmaan sanomattakin selvää, että kyseinen albumi on soinut kuulokkeissani ilmestymisensä jälkeen huomattavan paljon ja vähitellen siitä on alkanut tulemaan minulle yhtä tärkeä albumi kuin kaksi edeltäjäänsäkin, vaikka siihen onkin kieltämättä vielä vähän sitä matkaa. The Blankon lisäksi kuulokkeissani on soinut myös monen muun kovin rakkaan yhtyeen musiikkia, sellaisten, jotka eivät ole tämän vuoden aikana julkaisseet uutta musiikkia eivätkä todennäköisesti tule sitä julkaisemaankaan, kuten esimerkiksi Von Hertzen Brothersia, Lapkoa, Fleet Foxesia ja Rubikia, jotka soivat kuulokkeissani vuodenajasta toiseen riippumatta oikeastaan millään tavalla siitä, mitä elämässäni sattuu juuri siinä hetkessä tapahtumaan, mutta samalla kuulokkeissani on soinut esimerkiksi myös Paperi T, Ruusut, Ólafur Arnalds, First Aid Kit, Hisser, Vesala ja Pariisin Kevät

Juuri nyt tai no, oikeastaan viimeisimmän viikon aikana kuulokkeissani on soinut huomattavan paljon Billie Eilishin tänä vuonna julkaistu albumi WHEN WE ALL FALL ASLEEP, WHERE DO WE GO? josta en rehellisesti sanottuna alkuun välittänyt juurikaan, mutta joka on vähitellen alkanut soimaan yhä enemmän kuulokkeissani sekä Apulannan hetki sitten julkaistu Make Nu Metal Great Again EP, jonka ensimmäinen biisi Lokin päällä lokki on minulle itselleni henkilökohtaisesti tärkein tänä vuonna julkaistu biisi. Nämä ja monta muuta biisiä olen listannut uuteen soittolistaani, jota tulen päivittämään tämän vuoden aikana toivottavasti vielä luvattoman useasti, joten mikäli sinua jonain päivänä kiinnostaa, mitä soi kuulokkeissani juuri nyt, suosittelen suuntaamaan Spotifyn ja tämän kyseisen soittolistan pariin.

https://open.spotify.com/playlist/4FHID9GAYzmrhCIKhiOMjG?si=00HxC6IRT7mQF45LzxXnNQ
P6020033