18. syyskuuta 2018

SAMMALPEITTEEN KESKELLÄ PIKKUKAUPUNGISSA

IMG_0734IMG_1137

Viime keskiviikkona minä istuin bussissa matkalla kohti pikkukaupungin rauhallisuutta, hymyilin itsekseni ja musiikin kaikuessa korvissani katselin ohikiitävää maisemaa, joka tuntui pukeutuvan kilometri toisensa jälkeen yhä kauniimmin syksyn väreihin, oli tavallaan äärettömän rauhoittavaa istua siinä, katsella bussin ikkunalasin takana siintäviä peltoja ja loputonta metsää. Auringonsäteiden vaihtuessa hetkittäin sadekuuroihin ohitimme maisemia, jotka olen nähnyt näiden viimeisimmän parin vuoden aikana luvattoman monesti ja saapuessamme lopulta Savonlinnan linja-autoasemalle minä näin, kuinka isovanhempani olivat odottamassa minua. Kuinka kauan sinä viivyt tällä kertaa, sama kysymys kuin aina, isoäitini toivoo, että minä olisin enemmän pikkukaupungin rauhallisuudessa ja niin toivon kieltämättä minäkin, mietin ajaessamme lapsuuteni kotipihaan ja tervehtiessäni koiriamme, neljää aivan uskomattoman rakasta karvakuonoa, joita minulla oli ollut ihan kamala ikävä. Neljää rakasta karvakuonoa, joista pienimmät eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan sinä iltana ja joista vanhimmat valtasivat sänkyni ennen kuin menin nukkumaan, sinä yönä nukuin paremmin kuin aikoihin, pikkukaupungin uinuessa rauhassa ikkunalasin takana minäkin kai rauhoituin vahvemmin kuin aikoihin.

Seuraavana aamuna heräsin rauhallisuuteen, tuntuu aina täysin erilaiselta herätä vanhasta huoneestani, missä vietin ne nuoruuteni vaikeimmat vuodet, kuin mistään muualta. Se huone oli todella kauan minun turvapaikkani ja on sitä vähän edelleen, mietin kävellessäni keittiöön syömään aamupuuroa ja myöhemmin seisoin kotipihassamme katselemassa, kuinka melkein vanhempien koiriemme kokoisiksi kasvaneet koiranpennut olivat täynnä loputonta energiaa, sellaista, joka tarttuu ajoittain aivan kuin vahingossa myös minuun. Oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä oikeasti niin kylmä, että tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini minun oli kietouduttava harmaaseen neuletakkiini pitääkseni itseni lämpimänä, tuuli niin kovaa, että se sai puiden latvat taipumaan suunnattomalla voimallaan ja ne vain osittain ruskaan pukeutuneet lehtipuut luopumaan lehdistään. Juuri niin kovaa, että kuulin sen istuessani keittiössä juomassa teetä ja katselemassa vanhoja valokuvia, tuuli kuiskaili ikkunalasin takana niin kovaäänisesti, etten voinut olla kuulematta sitä, se kertoi tarinoitaan syksystä, siitä, kuinka luonto valmistautuu pitkään talveen, siihen kovin kylmään ja armottomaan.

IMG_0764

Illalla tuuli rauhoittui, auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse ja kävelimme äitini ja neljän koiramme kanssa takapihaltamme avautuvassa metsässä, joka oli alkanut vähitellen pukeutua ruskaan ja valmistautua tulevaan talveen. Olen aina rakastanut sitä metsää, olen rakastanut jokaista vuodenaikaa kävellessäni metsäpolkuja ja kuunnellessani puiden huminaa ympärilläni, mutta enemmän kuin mitään olen rakastanut vähän korkeammalla metsässä kulkevaa leveää metsäpolkua, jota reunustavat korkeat, vuosikymmenien ajan tätä elämää nähneet kuuset. Kävellessämme sinä iltana sitä metsäpolkua koirien juostessa vapauttaan edellämme metsän käsittämätön taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani, metsäpolku askeleideni alla kantoi varmemmin kuin mikään aikoihin ja ne vanhat, vuosikymmeniä elämää ja vaihtuvia vuodenaikoja nähneet, kuuset sulkivat minut hetkeksi turvalliseen syleilyynsä, hetken aikaa minun oli rauhallisempi ja turvallisempi olla kuin aikoihin, sammalpeitteen keskellä minä tunsin olevani kotona, niin kotona.

Ne vanhat ja tukevasti aloillaan seisovat kuuset ovat nähneet elämää todella paljon kauemmin kuin minä, seisoneet rauhallisina syysmyrskyistä niihin talven ensimmäisiin lumisateisiin, kasvattaneet oksiaan kevään lämpimien aamujen saapuessa ja katsoneet, kuinka viereltä on kaatunut ystäviä. Niiden kuusien ympäröimänä minä olin kovin pieni ja se tuntui suunnattoman rauhoittavalta, niin uskomattoman pieni, että kävellessämme hetkeä myöhemmin takaisin kotiin en osannut kuin hymyillä ja nukahtaessani vanhassa huoneessani illan viimeisten valonsäteiden vaihduttua pimeyteen ikkunalasin takana huokaisin itsekseni, minun oli yksinkertaisesti aivan uskomattoman hyvä ja rauhallinen olla siinä.

IMG_0747IMG_1136IMG_0738

13. syyskuuta 2018

HEPPATYTTÖ JONKA SYDÄMESTÄ LÖYTYI PAIKKA PONEILLE

IMG_0462IMG_0436

Kirjoitin teille elokuu puolivälin jälkeen siitä, kuinka sen päivän jälkeen, kun kauan sitten ratsastin ensimmäistä kertaa elämässäni suomenhevosella, suomenhevoset ovat olleet minulle jollain tavalla aina erityisiä ja kuinka silloin kuukausi sitten sain ensimmäisellä vakiotunnille mennessäni ratsukseni suomenhevosen nimeltä Turon Ruusu, tuttavallisemmin hänen nimensä oli Ruu ja ennen kuin edes nousin ratsaille minusta tuntui, että meistä tulisi ystävät. Kirjoitin, kuinka noustessani tämän äärettömän kauniin suomenhevosen selkään minusta tuntui kuin olisin palannut kotiin, tuntui tutulta ja turvalliselta istua satulassa suomenhevosen kulkiessa rauhallisesti, mutta silti ihanan energisen oloisesti eteenpäin. Ratsastustunti itsessään meni osaltani huomattavasti paremmin kuin se ensimmäinen ratsastustuntini elokuun alussa ja vaikka esimerkiksi tunnin aikana harjoituksissa vahvasti läsnäollut harjoitusravi tuntui kipeän häntäluuni takia aluksi suhteellisen kivuliaalta, jossain vaiheessa osasin rentoutua satulassa niin, ettei häntäluuni enää vaivannut ja tuntui kuin olisin ollut yhtä hevosen kanssa, satulassa istuminen tuntui jotenkin luonnollisemmalta kuin se oli tuntunut aikoihin ja se sai minut hymyilemään tyhmästi vielä silloinkin, kun minä kävelin bussipysäkiltä kotiin myöhemmin samana iltana.

Sen kuukauden takaisen ratsastustunnin jälkeen olen ratsastanut kahdella ponilla, huzul-poniruuna Aksulla sekä saksan ratsuponiruuna Garionilla, jotka olivat keskenään täysin erilaisia ratsastaa, mutta erosivat myös suunnattomasti isoista hevosista, joilla olen ratsastanut huomattavasti enemmän kuin poneilla. Poneilla olen ratsastanut viimeksi oikeastaan siinä ensimmäisessä ratsastuskoulussani, jossa ensimmäinen ratsuni silloin alle kouluikäisenä oli shetlanninponi, jolla ratsastin vain sen yhden ainoan kerran, ja kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin aloin äitini ja pikkusiskoni kanssa käymään säännöllisesti ratsastustunneilla sain ensimmäiseksi ratsukseni vähän suuremman ponin, jonka nimi oli Niki. Ratsastin silloin muillakin ratsastuskoulun poneilla ja muistoni niistä poneista ovat pääosin ihania, mutta muistan edelleen, kuinka silloin ensimmäisinä ratsastusvuosinani yhdellä tunnilla menetin hermoni yhden ponin kanssa, joka ei suostunut liikkumaan eteenpäin, vaikka kuinka yritin, saman ponin selästä tipuin myös myöhemmin liukumalla kaulaa pitkin alas. Myöhemmin pääsin ratsastamaan samassa ratsastuskoulussa isoilla hevosilla ja ne tuntuivat jo silloin aivan erilaiselta ratsastaa kuin ponit, erilaiselta, vaikka minä en silloin oikeastaan osannutkaan sanoa, miksi, jollain tavalla hevoset vain tuntuivat luontevammilta ratsastaa, jotenkin turvallisemmilta, vaikka olivatkin paljon poneja korkeampia.

IMG_0385IMG_0465IMG_0421

Huzul-poniruuna Aksu oli aivan erilainen kuin Garion, jolla ratsastin silloin, kun ratsastin elokuun alussa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, siinä, missä Garion tuntui ensimmäisellä ratsastuskerralla äärettömän itsepäiseltä, tämä poni oli tavattoman itsevarma ja tuntui tietävän, ettei sen tarvitse tehdä mitään, ellen käske sitä kunnolla. Aksun kanssa sain tehdä ensimmäistä kertaa tänä syksynä väistöjä, joita en muista tehneeni koskaan aiemmin. Jostain tuntemattomasta syystä minä en koskaan aiemmissa ratsastuskouluissani päässyt opettelemaan väistöjä ja kun pääsin tekemään niitä ensimmäistä kertaa yllätyin, kuinka suunnattomasti taitoa siinä vaaditaan ja kuinka paljon töitä on tehtävä saadakseen ponin väistämään pohjetta, mutta on myönnettävä, että yllätyin myös vähän siitäkin, kuinka onnelliseksi onnistuminen minut taas teki. Niin onnelliseksi, että kävellessäni viime viikolla Killerille seuraavalle ratsastustunnilleni olin täynnä itsevarmuutta ja saadessani ratsukseni Garionin, jolla silloin elokuun alussa ratsastaessani totesin, ettei ratsastaminen olekaan niin helppoa kuin olin muistanut, päätin onnistua paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, minä päätin onnistua.

Enkä minä päättänyt turhaan, nimittäin huolimatta siitä, että poni tuntui edelleen itsepäiseltä ja ponimaiselta,  yhteistyö tuntui sujuvan jo ratsastustunnin alussa ihan huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla ja tunnin edetessä aloin tuntemaan sen yhteyden välillämme, sen samanlaisen, jonka olen tuntenut ensimmäisen ratsastuskouluni jälkeen vain hevosten kanssa. Yhteyden, josta olin melkein yhtä onnellinen kuin siitä, että ratsastustunti oli täynnä onnistumisia ja saadessani ponin laukkaamaan hetkittäin oikein kauniisti en voinut olla hymyilemättä ja miettimättä, olinko kuitenkin turhaan tuominnut ponit huomattavasti hankalammiksi kuin hevoset. Istuessani myöhemmin bussissa matkalla kotiin unohduin miettimään, kuinka minun täytyisi ehdottomasti olla avoimempi myös ratsastuksen suhteen, minun täytyisi luottaa itseeni enemmän ja uskaltaa myös epäonnistua, sillä myös niistä oppii. Vaikka olen edelleen enemmän hevos- kuin ponityttö, sydämessäni tuntuu olevan paikka myös poneille, niille hevosta pienemmille nelijalkaisille, jotka ovat viimeisimmän kahden viikon aikana opettaneet minulle ratsastuksesta jotenkin aivan suunnattomasti, se itsepäisyys ei välttämättä ole aina huono asia, siitä voi oppia todella paljon, eihän tämän harrastuksen aina helppoa kuulukaan olla.

IMG_0461

11. syyskuuta 2018

ELÄMÄ TEKEE MINUT KOVIN ONNELLISEKSI JUURI NYT

IMG_0243

Viimeisimmän viikon aikana minä olen viettänyt paljon aikaa itsekseni, olen istunut iltaisin pienessä asunnossani illan viimeisten valonsäteiden vaihtuessa ikkunalasin takana uskomattoman rauhoittavaan ja kauniiseen pimeyteen ja juonut kaakaota kirjoittaessani blogitekstejäni ilman mitään kiirettä tai stressiä, olen huomannut, että kirjoittaminen onnistuu huomattavasti paremmin silloin, kun kirjoitan tekstejäni vähän kerrassaan. Se on tuntunut huomattavasti paremmalta kuin se, että kirjoittaisin jokaisen tekstini stressin tuntuessa selkärangassani ja vaatien itseltäni jotain, mihin minulla ei välttämättä olisi voimavaroja, se on tuntunut itseasiassa hetkittäin niin käsittämättömän hyvältä, että kirjoittaminen on ollut rauhoittavampaa kuin aikoihin. Niin rauhoittavaa, että se on saanut sydämeni rauhoittumaan aivan kuin mustaan pukeutunut taivas tai peilityyni järvi syysiltojen hiljaisuudessa, kynttilöiden valaistessa asuntoani olen hetkittäin vain istunut aloillani, katsellut liekin tanssivan vapauttaan ja piiloutunut sitten kahden peiton alle katselemaan televisiota.

Gilmore Girls on yksi ehdottomista suosikkisarjoistani ja olen katsonut kyseisen sarjan kaikki tuotantokaudet monesti, mutta siitäkin huolimatta olen taas äärettömän koukussa siihen, kuten monta kertaa aiemminkin. Minä olen nukahtanut iltaisin katsoessani, kuinka Lorelai Gilmore juo television ruudulla kahvia ja herännyt hieman ennen auringonnousua, katsonut vielä yhden jakson ennen kuin on lähdettävä ehtiäkseen töihin ajoissa ja katsellut työmatkalla, kuinka luonto alkaa vähitellen pukeutua ruskaan. Se on tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, se, että luonto alkaa pukeutua ruskan väreihin, luonto on nimittäin ruskan aikaan kauneummillaan ja vuosi toisensa jälkeen se kaikki kauneus yllättää minut, aivan epäilemättä yllättää myös tänä vuonna, minä olen miettinyt myös kävellessäni työpäivän jälkeen kotiin keltaisten lehtien tarttuessa kenkieni pohjiin ja auringonsäteiden murtautuessa varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse saaden värit näyttämään vieläkin kauniimmilta. Illan viimeiset auringonsäteet ovat maalanneet valojuovia asuntoni valkoisille seinille tanssitaessani sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, juodessani hetkittäin kaakaota ja pysähtyessäni sitten hymyilemään itsekseni, kuinka onnelliseksi tämä elämä minut tekee juuri nyt, kuinka onnelliseksi minut tekee syksy ja se, että musiikki kuulostaa niin äärettömän kauniilta ja illan viimeiset valonsäteet vaihtuvat rauhoittuvaan pimeyteen.

IMG_0247

Sellaista minun elämäni on ollut nyt viimeisimmän viikon aikana ja keskiviikkona minä matkustan ensimmäistä kertaa tänä syksynä pikkukaupungin rauhallisuuteen ja olen äärettömän onnellinen jo pelkästään siitä ajatuksesta, että pääsen pian kävelemään takapihalta avautuvaan kauniiseen metsään ja kuuntelemaan sitä hiljaisuutta, joka ei yksinkertaisesti tunnu samalta missään muualla kuin pikkukaupungin rauhassa. Hiljaisuutta, joka saa hauraan sydämeni rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen ja hengenvetoni tuntumaan rauhallisemmilta, mutta samalla minä olen kovin onnellinen myös siitä ajatuksesta, että pääsen ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen näkemään yhtäaikaa kaikki ne kuusi koiranpentua, joiden kanssa vietin seitsemän ihanaa viikkoa viime keväänä, pääsen näkemään, kuinka uskomattoman kauniita niistä on tullut ja mitä kaikkea uutta ne ovat elämästä oppineet. Siitä päivästä tulee varmasti jotain käsittämättömän kaunista ja niin varmasti muistakin päivistä pikkukaupungissa, mutta niistä kerron teille sitten myöhemmin, varmasti kerron.

IMG_0254