26. huhtikuuta 2017

HYVÄÄ MIELTÄ MUSIIKISTA

IMG_0213IMG_0272

Tällä viikolla vietetään Mielenterveyden keskusliiton jokavuotista henkisen hyvinvoinnin viikkoa ja tämän vuoden teemanahan on Hyvää mieltä musiikista. Tutkimusten mukaan musiikilla on laajoja positiivisia ja jopa parantavia vaikutuksia mielialaan ja musiikkia voidaan siten käyttää myös apuna kuntoutuksessa esimerkiksi mielenterveyden ongelmissa, mutta se miksi itse henkilökohtaisesti tahdoin ottaa osaa tähän viikkoon johtunee kuitenkin siitä, että musiikilla on ollut äärettömän suuri vaikutus minun elämääni. On tavallaan vaikeaa kuvitella, millaista elämäni olisi aikoinaan ollut tai millaista se olisi nyt ilman musiikkia, nimenomaan juuri niin sanoinkuvaamattoman suuri vaikutus musiikilla on elämääni ollut sekä niinä kaikista vaikeimpina että kaikista kauneimpina hetkinä.

Elämässäni on ollut kausia, jolloin olen itkenyt omaa toivottomuuttani pimeässä huoneessani ja tuntenut, kuinka rintalastan alla jokin kasvaa niin suunnattomaksi, että ainoa vaihtoehto on ollut huutaa ilman äännähdystäkään. Niitä sellaisia kausia, jolloin olen istunut parvekkeella auringonlaskun jälkeen hengittämässä syvään pystyäkseni ajattelemaan järkevästi ja hymyileminen on ollut uskomattoman vaikeaa, niitä kausia, jolloin itsetuntoni on ollut lähinnä käsite sanakirjassa ja yksinäisyys on tuntunut tukahduttavalta, mutta minä olen selvinnyt kaikista niistä kausista. Minä olen selvinnyt, sillä musiikki ei ole koskaan jättänyt minua yksin, se on kulkenut mukanani kaikissa elämäntilanteissani, auttanut käsittelemään niitä kaikista vaikeimpia tunteitani huutaessani yleisömeren keskellä ääntäni käheäksi ja antanut voimaa uskoa siihen, että jonain aamuna on helpompi hengittää. Musiikki on antanut voimaa uskoa siihen, että minullekin on olemassa vielä uskomattoman kauniita auringonlaskuja ja suunnatonta rakkautta, musiikki on antanut voimaa uskoa siihen, että minä kelpaan ja siitä en voisi olla enää kiitollisempi.

IMG_0242
IMG_0204IMG_0250

Musiikki on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen mielialaani äärettömän paljon ja koska siitä on oikeasti ihan tutkittua tietoa, että mieleisen musiikin kuunteleminen vapauttaa aivoissa dopamiinia, joka puolestaan lisää mielihyvää, iloa ja motivaatiota, haastan jokaisen tätä tekstiä lukevan kuuntelemaan tänään itselleen mieleistä musiikkia, ei mitään väliä onko kyseessä Biffy Clyro vai Evil Stöö, mikä tahansa musiikki voi saada aikaan saman. Tutkimusten mukaan 20−60 minuuttia mieleisen musiikin kuuntemista päivässä riittää tuottamaan positiivisia vaikutuksia, joten kyse ei todellakaan ole mistään naurettavan pitkästä ajasta ottaen huomioon sen, että esimerkiksi työmatkaani kuluu tuo nimenomainen 20 minuuttia aamuisin. Itse henkilökohtaisesti olen kuunnellut tänään musiikkia kahdeksan tunnin ajan, kuiskaillut rakkaita sanoja pyöräillessäni kotiin ja tanssinut sitten ympäri asuntoani, musiikin voima on ollut niin käsittämättömän suurta, ettei sitä ole voinut mitenkään olla huomaamatta missään vaiheessa.

Olen koonnut tänään itselleni #voimaamusiikista soittolistan, jonka tulen julkaisemaan myöhemmin tällä viikolla, mutta nyt tahdon jakaa teille tämän päivän rakkaimmat voimabiisit, tiedättehän ne sellaiset, jotka ovat antaneet energiaa ja mielihyvää enemmän kuin uskoisi. Von Hertzen Brothersin Somewhere in the Middle on ollut vuosien ajan itselleni ehdottomasti se kaikista suurin voimabiisi ja sitä se on ollut tänäänkin, kyseinen biisi oli aikoinaan tavallaan käännekohta elämässäni, käännekohta parempaan suuntaan ja ilman tätä biisiä olisin mitä luultavimmin jatkanut elämääni väärään suuntaan. Muita tämän päivän voimabiisejä ovat olleet The Blankon Face the Fear, Pariisin Kevään Kuka sulkee sun silmät ja Laura Moision Lokkeja ja lentomuurahaisia, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan nämä tai vaihtoehtoisesti mitä tahansa muuta, tässä yhteydessä mikä tahansa musiikki voi toimia.

IMG_0238

21. huhtikuuta 2017

MYSTEERIRAKENNUS

Huomasin vuosia sitten rakkaassa pikkukaupungissa vanhempieni kodin läheisen pellon laidalla rakennuksen, joka oli vuosien saatossa kadonnut jo lähes kokonaan näkyvistä metsän kasvaessa valtoimenaan sen ympärillä. Silloin vuosia sitten huomatessani tämän rakennuksen ensimmäistä kertaa oli harmoniaan verhoutunut kesäilta, katselin ystävääni linssin lävitse seistessäni sillä samaisella pellolla ja nauraen sanoin, että tottakai voidaan yrittää päästä katsomaan pellon laidalla seisovaa rakennusta. Suunnitelmamme kaatui kuitenkin yllättävän leveään ojaan keskellä peltoa ja samainen suunnitelma kaatui myös viime syksynä yrittäessäni päästä rakennuksen lähelle pellon viereistä metsää pitkin, mutta viime viikolla ollessani lenkillä äitini ja kahden karvakuonon kanssa päätin yrittää vielä kerran päästä tapaamaan tätä mystistä rakennusta. Matka rakennukselle tuntui loputtomalta metsän ollessa käytännössä kokonaan pettävän lumihangen peitossa, mutta seistessäni sitten lopulta tämän mieltäni vuosikausia vaivanneen rakennuksen vieressä naurahdin, kuinka tavallaan kaikki ne yritykset olivat kaikesta huolimatta tämän arvoisia.

En oikeastaan edes tiedä, mihin tarkoitukseen tätä mystistä rakennusta on aikoinaan käytetty, mutta sen kuitenkin tiedän, etten minä ollut ensimmäinen, joka on päätynyt seikkailemaan nähdäkseen tämän latomaisen rakennuksen. Kaikesta päätellen rakennuksella on käyty vuosia sitten, nimittäin enää yläkerta ei olisi kestänyt sinne kiipeämistä ja alakerrankin lattia olisi todennäköisesti lahonnut jalkojeni alla. Ehkäpä tätä on voitu käyttää heinälatona, mietin kiivetessäni kalliolle katsomaan talon yläkertaan, jonne on päässyt aiemmin nykyään jo lahonnutta parrua pitkin ja vain hetkeä myöhemmin hyvästelin mystisen rakennuksen äitini nähdessä lähistöllä ilveksen. Ilveksestä huolimatta mysteerirakennus teki minuun kuitenkin vaikutuksen, niin mystisenä se jäi seisomaan aloilleen metsän suojaan. 

IMG_9309IMG_9315IMG_9307IMG_9330IMG_9283

18. huhtikuuta 2017

RAKKAUDESTANI SAVONLINNAAN JA SINUUN

IMG_9148IMG_9166

Viime keskiviikkona matkustin pitkästä aikaa sinne, missä elokuvateattereissa on ainoastaan kaksi näytöstä illassa ja kadut täyttyvät kesäisin oopperaturisteista, kyseinen ilmiö lienee minulle turhankin tuttu, asuinhan kokonaiset kymmenen kuukautta lähes Olavinlinnan vieressä ja katselin oopperaturistien vaeltavan heinäkuun iltoina linnalle. Niistä kymmenestä kuukaudesta ja siitä pienestä oopperakaupungista minä tavallaan tahtoisin kirjoittaa enemmän, olen nimittäin viimeisimmän kuukauden aikana unohtunut luvattoman usein miettimään, miksi viime keväänä olin helpottunut päästessäni muuttamaan sieltä pois ja nykyään kaipaan sinne jatkuvasti. Olin helpottunut, vaikka siinä pikkukaupungissa minulla oli ihan äärettömän kaunis asunto ehkä kaupungin kauneimmalla kadulla, istuin iltaisin rannassa katselemassa auringonlaskujen harmoniaa ja kävelin aamuisin päämäärättömästi valokuvaamassa kevään kauneutta, olin todella helpottunut, vaikka minulla oli tavallaan kaikki hyvin myös ennen muuttoa.

Olin helpottunut, sillä muutettuani asuin satoja kilometrejä lähempänä ihmistä, jota rakastan enemmän kuin olen koskaan rakastanut ketään ja jonka viereen nukahtaminen on yksi parhaimmista asioista maailmassa, mutta minä olin helpottunut osittain myös siksi, että tunsin pääseväni elämässäni edes vähän eteenpäin. Tässä kaupungissa on tapahtunut paljon kauniita asioita, olen päässyt eteenpäin ainakin itseni suhteen ja saanut kokea asioita, mitä en välttämättä olisi kokenut missään muualla, mutta kaikesta huolimatta kaipaan nykyään jatkuvasti siihen samaan pikkukaupunkiin, josta vuosi sitten lähdin vannoen samalla itseni lisäksi kaikille muillekin, etten koskaan enää tule palaamaan sinne jäädäkseni. Todennäköisesti en palaakaan, mutta siitä huolimatta kaipaan päivittäin vanhempieni takapihalta aukeavaa metsää, sanoinkuvaamattoman kauniita järvimaisemia, vanhoja elokuvateattereita ja kesäistä Olavinkatua, kun kaupunki on parhaimmillaan. Kaipaan heinäkuun pahimpia ruuhkia, lämmintä asfalttia jalkojeni alla kävellessäni Linnankatua pitkin kotiin, höyrylaivojen huutoja satamassa ja torikahviloita, joista saa lörtsyjä, niitä ainoita oikeita, joita ei todellakaan saa Jyväskylästä tai edes Helsingistä, mistä kuvittelisi saavansa kaikkea.

IMG_9156

Kaipaan suunnattomasti ja siksi päästessäni viime keskiviikkona pitkästä aikaa matkustamaan Savonlinnaan tuntui kuin olisin saanut sydämestäni palasen takaisin, tavallaan kuin lainaan, enhän minä sinne matkustanut jäädäkseni. Tuntui kuin olisin hengittänyt rauhallisesti ensimmäistä kertaa kuukausiin, mietin nukahtaessani ensimmäisenä iltana vanhaan huoneeseeni ja herätessäni kävelin koiran kanssa sen saman lenkin, jota olen kävellyt viimeisimmät seitsemän vuotta ollessani vanhempieni luona. Söin aamiaista keittiössä istuen sillä samalla tuolilla, jolla olen aina istunut syödessäni aamiaista ja myöhemmin katselin peilistä, kuinka hiusteni väri muuttui hitaasti vaaleammaksi ja hymyilin tyhmästi miettiessäni, kuinka aina värjätessäni hiukseni tummaksi minä lupaan, etten enää tahdo vaaleita hiuksia takaisin, mutta olen aina kuitenkin ne halunnut, jotkut asiat eivät vaan yksinkertaisesti koskaan muutu. 

Niin kuin ei varmaan koskaan muutu sekään, että aina pikkukaupungissa vieraillessa on ajeltava päämäärättömästi ympäri kaupunkia, tai minun tilanteessani lähinnä istuttava autossa muiden ajaessa, pysähdyttävä kummallisissa paikoissa ja mahdollisesti myös valokuvattava, sillä sekään ei tunnu missään muualla yhtä rakkaalta toiminnalta. Istuessani samana iltana etupenkillä katselemassa rakkaita maisemia ikkunalasin takana, kävellessäni autiotalon pihaan järjettömän pelon vallassa ja nauraessani jalkojeni alla pettävälle lumihangelle mietin, että ehkä joidenkin asioiden ei ole tarkoituskaan koskaan muuttua, se mummolaan vievä metsätie tulee todennäköisesti aina keväisin olemaan huonossa kunnossa ja minä tulen todennäköisesti koko loppuelämäni kaipaamaan takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin. Minä tulen todennäköisesti aina kaipaamaan vanhempieni takapihalta aukeavaa metsää, hiljaisia katuja lenkkeillessäni iltaisin yksin ja vanhaa rautatiesiltaa auringonlaskun verhotessa vieressä hiljaisena seisovaa Olavinlinnaa harmoniaansa, kaipaamaan sitä aivan suunnatonta rauhallisuutta rintalastani alla istuessani kallioilla kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta, hölmöstä rakkaudesta ja siitä loputtomasta kaipauksesta.

  Rakkaudesta puheenollen, nämä ovat ensimmäiset kuvat meistä yhdessä tänä vuonna. Rakastan tuota miestä.

IMG_9186IMG_9147

9. huhtikuuta 2017

MIES JONKA KEIKKOIHIN EI TARVITSE PELÄTÄ PETTYVÄNSÄ

Olavi Uusivirta on siitä mielenkiintoinen artisti, ettei keikoilla koskaan tarvitse pelätä pettyvänsä, nimittäin Olavin keikat ovat poikkeuksetta täynnä niin käsittämätöntä energiaa ja onnellisuutta, että sitä fiilistä yleisömeren keskellä on lähes mahdotonta kuvailla sanoin. Olen nähnyt kyseisen artistin luvattoman useasti värivalojen loisteessa, olen juonut punaviiniä eturivissä Korjaamolla, laulanut sydämeni pohjasta Ilosaarirockin päälavan edustalla ja tanssinut jalkani kipeiksi Tavastialla. Olen itkenyt vuolaasti ja tarttunut ystäviäni kädestä sanojen keltainen laiva on lastattu meillä / punainen laiva on lastattu meillä / sininen laiva on lastattu meillä aikana, mutta kertaakaan minä en ole joutunut pettymään, kertaakaan en ole lähtenyt keikalta ajatellen, ettei se oikeastaan ollut hyvä. Perjantaina seisoin taas yleisömeren keskellä Olavi Uusivirran keikalla osaamatta sanoa, kuinka monetta kertaa, mutta tanssin jalkani taas kipeiksi siitä loputtomasta onnellisuudesta ja hymyilin enemmän kuin koskaan uskaltaisin myöntää, albumi kerrallaan, tiedättehän aina Olavista Nuoruustangoon, kävin läpi vuosien takaisia muistoja musiikin syleilyssä.

Annoin musiikin keinuttaa mukanaan vuosien takaiseen kesäöiden harmoniaan lintujen lentäessä tummansinisellä taivaalla, nuoruusvuosien viattomuuteen tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiin ja niihin kauneimpiin hetkiin, kun maailma pysähtyi hetkeksi aloilleen rantahiekan tuntuessa lämpimältä paljaiden jalkojemme alla. Nousuhumalaan auringonlaskun harmonian verhotessa kovin rakasta maisemaa vaaleanpunaiseen, tuntemattomille kadunkulmille aamuyön hiljaisuudessa betonikaupungin uinuessa rauhaisasti ympärillämme, jokaiseen kotimatkaan rikkinäisissä sukkahousuissa hiekkateillä. Viimeiseen kesään maailman rakkaimmassa pikkukaupungissa ja lopulta kevääseen, jolloin olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti rakastunut, rakastunut mieheen, joka nukkuu tälläkin hetkellä vieressäni kirjoittaessani tätä, mutta nimenomaan siitä Olavi Uusivirran keikoissa on luultavasti omalla kohdallani kysymys, muistoihin palaamisesta ja siitä loputtomasta energiasta, joka saa tanssimaan jalat kipeiksi kerta toisensa jälkeen värivalojen loisteessa, vaikka epäilemättä osuutensa tässä yhtälössä on myös Olavin aivan uskomattomalla lavakarsimalla. Niin uskomaton mies, naurahdin itsekseni kävellessäni puolenyön aikaan pimeyteen verhoutuneita katuja, kertakaikkiaan juuri niin uskomaton mies, etten minä voi kuin suositella keikkalippujen ostamista.

IMG_9134IMG_9129IMG_9131

7. huhtikuuta 2017

TÄNÄ VUONNA KEVÄT SAA USKOMAAN ELÄMÄÄN

IMG_9059IMG_9084IMG_9062

Torstaina minä rakastin tätä kaupunkia enemmän kuin olen aikoihin rakastanut, katselin maisemaa linssin lävitse ja unohduin miettimään, kuinka huolimatta siitä, etten todennäköisesti koskaan tule tuntemaan kuuluvani oikeasti tänne, minun on täällä hetkittäin tavallaan suunnattoman hyvä olla. Seisoin sillalla keskipäivän auringonsäteiden loisteessa ja kuuntelin junan kulkevan alapuolellani, se oli luultavasti matkalla Helsinkiin, minä ajattelin haikeuden kulkiessa nopeasti ohitseni ja hymyilin sitten itsekseni, kuinka jostain tuntemattomasta syystä tänä vuonna kevät tekee minut uskomattoman onnelliseksi. Tänä vuonna kevät saa uskomaan elämään ja siihen, että jonain päivänä istun satojen kilometrien päässä täältä ajattelemassa täysin samoin, katselemassa aaltojen lyövän rantakallioon ja hymyilemässä menneisyydelle, tänä vuonna kevät saa uskomaan tulevaisuuteen ja siihen, että kaikesta huolimatta elämä aina kantaa. Kevät saa uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa, myös sillä, että suunnitelmieni vastaisesti asun edelleen tässä kaupungissa ja katselen maisemaa, josta tuli vuosi sitten kotini, ehkä minun kuuluikin pysähtyä nimenomaan täällä, miettiä elämääni uudelleen ja palata raitiovaunujen kolinaan vasta, kun olen todella valmis.

       Kevät saa uskomaan, että hetkessä eläminen on todella ok.

IMG_9070

6. huhtikuuta 2017

APULANNASTA, ONNELLISUUDESTA JA HUMALAISISTA NAISISTA

IMG_9016IMG_9029

APULANTA @ LUTAKKO 31 03 2017     

Kello on 21.42. Lutakon tanssisali täyttyy vähitellen ihmisistä, jotka ovat tulleet todistamaan tämän 90-luvun alussa perustetun yhtyeen keikkakuntoa tai kuten muutamaa minuuttia myöhemmin huomaan, nauttimaan keskiolutta anniskelualueen puolelle ja aiheuttamaan sitten harmitusta allekirjoittaneessa. Ehdin harmistumaan jo ennen keikan alkamista, keski-ikäiset humaltuneet naiset yrittävät päästä eturiviin ja samaa yrittävät kolmekymmentä vuotta nuoremmat tytöt siinä kuitenkaan onnistumatta, näen vieressäni seisovan miehen huvittuneen katseen ja päätän, ettei mikään saa pilata tätä keikkaa minulta. Apulanta nousee värivalojen loisteeseen heti kymmenen jälkeen saaden yleisön syttymään liekkeihin jo ensimmäisen biisin aikana ja huudan itsekin sanoja hei hei mitä kuuluu / sä kysyt ja kaikki on ok / no hyvä sun on puhuu / kun sä et tiedä miltä musta tuntuu, kyseinen biisi toimii kieltämättä naurettavan hyvin settilistan ensimmäisenä biisinä. Seuraava biisi Zombeja! muistuttaa minua kahden vuoden takaisesta aamupäivästä Helsingin Nosturissa eräissä mainoskuvauksissa, joissa laulettiin kyseisen biisin kertosäe luvattoman monesti, nyt sanat kaikuvat ilmassa vielä voimakkaampina ja voimakas tuntuu olevan myös humalatila takanani tanssivalla miehellä, jonka kyynärpäät osuvat päähäni kerta toisensa jälkeen. 

Seuraavan biisin aikana tämä samainen mies siirtyy seisomaan eteeni peittäen samalla näkyvyyteni lavan suuntaan, mutta onneksi juuri siinä yleisömeren keskellä sanat sun kohdalla polku haarautuu / ja elämänlangat solmuun kietoutuu / sen verkkoon sotkeutuu / on sydämen lunnaat hinnoissaan / ja jokainen maksaa niitä vuorollaan / minä sun kohdalla tuntuvat hauraassa sydämessäni yksinkertaisesti niin suurelta onnellisuudelta, ettei edes tämä edessäni epämääräisesti huojuva mies aiheuta suurempaa harmitusta. Muutaman seuraavan biisin aikana sekä yhtye että yleisö on ilmiliekeissä, edessäni seisova mies siirtyy hieman vasemmalle ja nostan käteni ilmaan pelkästä siitä suunnattomasta onnellisuudesta, joka tuntuu kulkevan ylitseni hyökyaallon kaltaisesti. Toni Wirtanen kertoo yhtyeen päättäneen soittaa biisejä uransa huonoimmalta albumilta ja naurahdan, sillä mielipiteeni tässä asiassa eroaa Wirtasen mielipiteestä melko rankasti.  Heinola 10 sattuu nimittäin kuulumaan niihin kaikista rakkaimpiin albumeihin ja Muistijäljet rakkaimpiin biiseihin, ehkä nimenomaan siksi kyyneleet valuvat poskipäilleni sanojen sun kädessä on maailma / missä mut tehtiin lasista tuntuessa muistoina jokaisessa hengenvedossani.

IMG_9047

Keski-ikäinen nainen takanani yrittää jatkuvasti saada yhtyeen huomion huutamalla järjettömän humalan vallassa kaikkea epäoleellista biisien välissä, nauran myötähäpeästä aina siihen asti, kunnes musiikki kulkee taas kipeinä muistoina pitkin selkärankaani. Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla, yleisömeri huutaa kuin vastauksena yhtyeelle ja tunnen kyynelten jäävän kiteiksi silmäkulmiini, tämä on aina ehdottomasti yksi hienoimmista hetkistä keikoilla, yleisömeren yhdistyminen voimakkaaksi kuoroksi. Valot pimeyksien reunoilla saa kiteiksi silmäkulmiini jääneet kyyneleet vihdoin valumaan vuolaina poskipäilleni, tunnen musiikin murtavan jokaisen suojamuurini yksi kerrallaan ja antaudun tunteiden ääripäissä keinuttaville sanoille, nämä ovat nimenomaan niitä hetkiä ja tunteita, joista en koskaan suostuisi luopumaan, näissä on enemmän elämää kuin monessa vuodessa yhteensä. Vuosia on kertynyt myös yhtyeen keikkakitaristi Pauli Hauta-aholle, jonka yhtyeen uutta tuotantoa odotan nykyään lähes yhtä malttamattoma kuin Helsinkiin muuttamista, ja yleisömeri muuttuu hetkellisesti taas siksi samaksi voimakkaaksi kuoroksi kuin aiemmin laulaakseen kitaristille onnittelulaulun, liikutun jälleen siitä suunnattomasta rakkaudesta.

Suunnattomasta rakkaudesta, jota keskeneräiset lauseeni eivät enää riittäisi kuvailemaan, niin suureksi rakkauteni tätä yhtyettä kohtaan on kymmenessä vuodessa kasvanut. Onnittelulaulu vaihtuu hetkessä sanoihin minä tahdon vielä / kerran näyttää sen haavan / jonka sä unohdit jo niin pitkän aikaa sitten ja minä nostan käteni ilmaan, huudan kovempaa kuin olen kertaakaan tämän vuoden aikana uskaltanut huutaa ja olen niin äärettömän vahvasti elossa, ettei sillekään tunteelle löydy ensimmäistäkään sanaa. Apulanta saa aikaan saman tunteen kuin kymmenen vuotta sitten Helsingin pimeydessä kyynelten virratessa jälleen poskipäilleni sanojen vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään / muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan kulkiessa armottomana pitkin selkärankaani ja tuntuu kuin viimeisimmän kolmen kuukauden aikana tarkasti patoamani tunteet purkautuisivat hallitsemattomasti Lutakon tanssisalin lattialle, enää ei harmita se edessäni epämääräisesti huojuva mies tai keski-ikäiset humalaiset naiset, enää ei harmita yksikään aiemmin harmitusta aiheuttaneista asioista. On olemassa enää minä ja musiikki, yleisömeri katoaa ympäriltäni hukkuessani loputtomalta tuntuvaan rakkauteeni ja huutaessani ääntäni käheäksi yhtyeen soittaessa biisin, jonka Sipe Santapukki yrittää aina väkisin saada settilistaan. Nauran itsekseni ja hukun sitten vielä hetken loputtomalta tuntuvaan rakkauteeni sanojen piiskaa hei beibi anna mulle / piiskaa hei beibi teethän mulle niin kaikuessa loppuunmyydyn salin nurkissa. Yksinkertaisesti aivan järjettömän hyvä keikka keski-ikäisistä humalaisista naisista tai edessäni huojuneesta miehestä huolimatta, mietin istuessani myöhemmin bussipysäkillä, hymyilen tyhmästi kylmyyden pistellessä poskipäitäni ja laitan kuulokkeet päähäni.

IMG_9026IMG_9040

5. huhtikuuta 2017

UNISSA SEIKKAILEN PORTTIKONGEISSA

IMG_8983IMG_8969IMG_8996

Elämä on ollut hetkittäin aivan uskomattoman kaunista, minä olen herännyt aamuöisin kuuntelemaan hiljaisuuden kaikuvan pienessä asunnossani ja nukahtanut uudelleen, nähnyt unta porttikongeista ja tuntemattomista kaduista, kätesi varovaisesti kädessäni. Laminaattilattia on tuntunut aamuisin kylmältä paljaiden jalkojeni alla, vaniljateessä on maistunut etäisesti vuosien takaiset aamut Helsingin asuntoni parvekkeella  ja musiikki on saanut hymyilemään pelkästään suunnattomasta rakkaudesta, soittolistalta ovat löytyneet esimerkiksi French For Rabbits, Agnes Obel, Bon Iver, Angus & Julia Stone, Ólafur Arnalds sekä Magenta Skycode. Olen katsellut maisemaa linssin lävitse, ollut ensimmäistä kertaa kuukausiin oikeasti suunnattoman innoissani valokuvaamisesta ja rakastanut jokaista kameran kanssa viettämääni hetkeä, rakastanut turhuuttaan huutavia valokuvia tunnetiloista ja hetkistä, niitä sellaisia, jotka kuitenkin lopulta merkitsevät enemmän kuin esimerkiksi rippikuvat, joissa katson pelottavan vakavana kameraan.

En oikeastaan tiedä, miksi nimenomaan ne vakavat rippikuvat tulivat mieleeni kirjoittaessani tätä, ehkä siksi, että sinä samaisena vuonna minä rakastuin valokuvaamiseen tai siksi, että niistä kuvista on pian kymmenen kokonaista vuotta, enkä ole vieläkään lähettänyt kiitoskortteja. Kiitoskorteista kirjoittaminen ei kuitenkaan nyt ollut olennaista vaan tahdoin kirjoittaa vielä siitä, että olen istunut iltaisin kynttilöiden valaisemassa asunnossani akustisen kitaran kanssa, kuunnellut äärettömän rakasta musiikkia hetkittäin kyyneleet silmissäni ja katsellut, kuinka ikkunalasin takana kaupunki vähitellen rauhoittuu pimeyteen, elämä on ollut yksinkertaisesti aivan uskomattoman kaunista ja olen piiloutunut epätodellisen aikaisin peittojen alle katsomaan New Girliä, vahvasti suosittelen sitäkin ja elämistä.

IMG_8976

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.