Torstaina minä rakastin tätä kaupunkia enemmän kuin olen aikoihin rakastanut, katselin maisemaa linssin lävitse ja unohduin miettimään, kuinka huolimatta siitä, etten todennäköisesti koskaan tule tuntemaan kuuluvani oikeasti tänne, minun on täällä hetkittäin tavallaan suunnattoman hyvä olla. Seisoin sillalla keskipäivän auringonsäteiden loisteessa ja kuuntelin junan kulkevan alapuolellani, se oli luultavasti matkalla Helsinkiin, minä ajattelin haikeuden kulkiessa nopeasti ohitseni ja hymyilin sitten itsekseni, kuinka jostain tuntemattomasta syystä tänä vuonna kevät tekee minut uskomattoman onnelliseksi. Tänä vuonna kevät saa uskomaan elämään ja siihen, että jonain päivänä istun satojen kilometrien päässä täältä ajattelemassa täysin samoin, katselemassa aaltojen lyövän rantakallioon ja hymyilemässä menneisyydelle, tänä vuonna kevät saa uskomaan tulevaisuuteen ja siihen, että kaikesta huolimatta elämä aina kantaa. Kevät saa uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa, myös sillä, että suunnitelmieni vastaisesti asun edelleen tässä kaupungissa ja katselen maisemaa, josta tuli vuosi sitten kotini, ehkä minun kuuluikin pysähtyä nimenomaan täällä, miettiä elämääni uudelleen ja palata raitiovaunujen kolinaan vasta, kun olen todella valmis.
Kevät saa uskomaan, että hetkessä eläminen on todella ok.
Lähetä kommentti